I woke and couldn't sleep

Jos olisi mahdollista matkustaa ajassa, menisin vuoteen 1923. Kulkisin kauniissa vaatteissa ja tanssisin. Nauraisin iloisena, kuilusta piittaamatta. Sitä varhaisempaan aikaan en haluaisi. Liikaa kaikkea ikävää. Mutta sotien väli, kauneudessaan ja eskapismissaan täydellistä aikaa. Olen kovasti ollut Waltarin perään, sekä tietysti Olavi Paavolaisen. En ole ollut koskaan runouden ystävä, en jaksa, en ymmärrä, en jaksa yrittää. Tulenkantajat puhuttelevat minua. Olin tohkeissani Akateemisen alessa, kun sain edukkaaseen hintaan Risti ja hakaristin.

Toisaalta olisin halunnut päästä mukaan vuoden 1985 Ruisrockiin.

Kuuntelin tänään pitkästä aikaa Pelle Miljoonaa, Moottoritie on kuuma. Olen liiannuori sanomaan, että olisin ollut mukana jo levyn tullessa. Mutta silti se on minun(kin) nuoruuteen kuuluva ja merkittävä levy. En tiedä mikä siinä varsinaisesti puhuttelee minua ja niitä monia uusia sukupolvia jälkeeni.

Sain viime yönä ensimmäiset hyttysenpuremat. Yksi naamassa, vasemman silmän alla. Ei niinkään hermostuttavaa että se kutisee, mutta silmän alla on pieni patti, joka näkyy häiritsevästi koko ajan näkökentässä. Voisin ajatella sitä eräänlaisena kauneuspilkkuna, mutta se on hieman väärässä kohdassa, jotta se viestisi mahdollisille kosijoille minun olevan vapaa ja halukas.

Asioita mitä pitää miettii, välillä tuntuu olevansa aika eksyksissä. Mutta sitten tulee taas hetkiä, kun huomaa olevansa ihan oikeilla jäljillä, ihan oikeassa, lopulta aika fiksu. Se on hyvä tunne, kun monasti tallaa epätoivon polkuja eikä usko lopultakaan olevansa niin.. oikeassa.

Minua aika ajoin hermostuttaa ihmisten tarve koittaa opettaa muita. Ei niin, etteikö se olisi varmasti hyvällä tarkoituksella suunniteltu ja toteutettu tapahtumaketju, mutta tokihan siinä ihminen myös asettuu tai siis asettaa itsensä toisten yläpuolelle. Eikä siinäkään ole mitään pahaa, sinällään, mutta siinä asemassa ollessaan kykenee myös helposti nollaamaan toisen, vääristämään elämänkatsomuksen pakottamalla omaksumaan oman näkemyksensä ehdottomana totuutena, ainoana oikeana tapana elää.

Minä en halua lapsia. En voi sanoa etten pitäisi lapsista, mutta en aina ymmärrä sitä koko vouhousta aiheesta. En ymmärrä sitä asennetta, johon monasti törmää että "oikea elämä" alkaa vasta kun saa lapsia. Muuttuuhan se elämä siinä kerralla, tulee täysin uusia asioita joita pohtia, mutta minulla ei olisi kanttia mennä kertomaan toiselle, että hänen elämänsä on jotenkin.. väärin tai huonosti, koska tekijä X puuttuu siitä.

Arroganssi on asia, josta minua on usein syytetty. En oikein jaksa uskoa olevani arrogantti. Olen aika jääräpää, uskon vakaasti ajatuksiini ja näkemyksiini. Ehkä se on se, usko omaan näkemykseen, omien "sääntöjen" luominen ja niiden mukaan eläminen, joka ärsyttää ihmisiä. En siis tarkoita sitä, että elämänohjeeni olisivat mitenkään mielettömiä tai radikaaleja. Enemmän kyse on siitä, että olen huomannut mitkä asiat tekevät oloni hyväksi, miten saan elämääni muokattua itselleni sopivaksi. Aina en mukautunut yleiseen mielipiteeseen, ennalta asetettuihin normeihin.

Olen sangen tavallinen ihminen. Itseeni ja elämääni tyytyväinen. No, enemmän tai vähemmän. Se, mitä kaipaan elämääni, on puoliso, rakastettu. Joku, joka.. no, olisi minua täydentävä. En usko, että olen vajaa ilman rakastettua, etten olisi kokonainen mutta uskon että toinen puolisko täydentäisi minua, korostaisi minun hyviä puoliani ja täyttäisi koloja.

Elämä hymyilee. Ihmiset ympärillä ovat hyväntuulisia kaikki. Pian edessä lähtö reissuun. Odotan, ja odotan jo valmiiksi paluuta kotiin. Ei sillä, etteikö olisi hauskaa matkustaa ja nähdä ystäviä, mutta kun täällä kotona on kuitenkin ne parhaat ystävät. Ja koti. Toisaalta olen luonteeltani hiukan sellainen kulkuri. Samaan aikaan ku haaveilen omasta puutarhasta ja talosta, aamukahvista ja grillijuhlista, en osaa ajatella pysähtyväni. Haluanko jättää jälkiä johonkin? Tietysti. Ilman niitä ei minua ole ollut. Koska itsetuntoni on aika luokaton, minun on vaikea uskoa että kukaan tosissaan muistaisi minua miettien, että siinäpä vasta unohtumaton persoona. Ja kuitenkin jollain tasolla sen tietenkin tiedän.

Senkin tiedän, että olen monia ihmisiä loukannut matkan varrella. Joiltan olen pyytänyt anteeksi. En läheskään kaikilta. Kerran pyysin anteeksi opettajalta. Olin yläasteella sangen vilkas, hyvin omapäinen ja utelias. Tapani pyrkiä keskustelemaan asioista esim. opettajien kanssa tyrmättiin usein, istuin käytävässä, jälki-istunnoissa tai muuten vain kuoliaaksi tympääntyneenä tunnilla. Matematiikan opettaja sai minut suuttumaan itselleen niin paljon, että lopetin hänelle puhumisen kokonaan. Ongelmiahan siitäkin seurasi. Mutta opettajalta pyysin kerran anteeksi. Jos ihan rehellinen olen, olisin odottanut vastavuoroisesti pahoittelua hänen käytöksestään, mutta niin pitkälle ei sentään menty.

Mua kiusattiin koulussa, tavallaa. Koska olin melko avoin monista asioista jo silloin minua tietenkin "vainottiin". Tavaroita hajotettiin ja varastettii, huudeltiin oven takana kesken tuntien. Kukaan opettaja ei oikeestaan reagoinut asian mitenkään, ainoastaan passittamalla mut keskustelemaan opon kanssa omista keskittymishäiriöistäni. Tilanne käänty hieman päälaelleen, kun minua alettiin syyttämään koulukiusaajaksi. Kerroin lyhyesti miten itse koin asiat. Mun kehoitettiin olemaan välittämättä, koska elämäs tulee aina hankaluuksia vastaan. (Harmittaa, etten muista enää sanatarkasti vuosien takaista lausetta, mutta mieleen tämä opetus jäi.)

Mutta minä en koskaan sen enempää valittanut asioista. Minä hyväksyin tilanteen, nielin nöyryytykset ja kiusaamiset, koska olin jotenkin vakuuttunut olevani niitä ihmisiä parempi, heidän yläpuolellaan. Vituttihan se ja otti luonnon päälle aika ajoin, mutta minkä siinä tekee. Kun opokin neuvoi kestämään.

Kerran nuorisodiskossa sammahdin sohvalle. Heräsin siihen, että oven suussa seiso poikaporukka ja kuulin yhden sanovan minun olevan "varmana homo". Kirjoitin saman paikan seinään tussilla "seta on pop" ja "eläköön seksuaalivallankumous".

Usein mietin menneitä, tahtomattani.

Minä jaksan kunnioittaa ihmisiä, jotka täällä Ranneliikkeessäkin ovat asiassa kiinni ja jaksavat. Vaeltaja2006 varsinkin, kun dataa päivitetään niinkin ahkerasti. Ja siit pääsenkin sit kätevästi jatkamaan elämääni, kun ei tarvi ite olla niin tohkeissaa.

Musta on todella hienoa, että on aktiiveja jotka jaksaa ja välittää. Ihan tosissaan. Itse en mene prideen, HBL ei saa Mary Bellin nimellä varustettua vastinetta Ulf Emeleuksen mielipiteisiin, en jaksa kommentoida uskonto-kiistaa (esim.). Nimenomaan koska en jaksa, tai kuten sanon useamman kerran päivässä; I don't really care. Tiedän, homoseksuaalisena ihmisenä minun (kai) pitäisi olla herkemmin barrikadeilla, mutta ei kun ei. Kun minun puolestani Ulfit saavat elää siinä omassa (pahuuden) kuplassaan, ei minun mielipiteeni, vaikka kuinka kauniisti kirjoittaisin, hetkauta suuntaan tai toiseen.

Minulle on käynyt niin hyvin, että ystäväpiirini koostuu pelkästään hyvistä ihmisistä, hyvistä tyypeistä. En ole koskaan "tullu kaapista", koska siihen ei ole ollut tarvetta. Ei tarvinnut sen enempää miettiä, miten kukin reagoi tai muuta. Jos olisin tuntenut tarvetta tehdä asiasta sen suurempi numero, olisin itse syyllistynyt siihen, että homous on jotain niin kreisä että se pitää eriksen mainita, että sillä olisi jotain merkitystä. En käy sen kummemin homobaareissa, käyn baareissa. En tunne heteroja, homoja tai lesboja, tunnen ihmisiä. En jaksaisi luokitella, mutta jossain määrin se on pakko tässä maailmassa. Kai?

Mutta sitten taas toisaalta.. Niin kauan kuin maailmassa on ihmisiä, kuten Ulf Emeleus mielipiteineen, maita, kuten Puola kuntoutuslaitoksineen (oikeasti: "..parannetaan homoja. Kuntoutuskeskus Odwagassa on monenlaista toimintaa, mm. jalkapallotunteja homoille ja keittiökursseja lesboille." Mitä vittua..? Ja anteeksi voimasana.) ja Iran (to name a few) Pridet ovat ehdottoman tarpeen, vastineet kirjoitettava ja kantaa otettava. Nostan teille hattua, jotka jaksatte. Ainoa, mitä minä olen jaksanut tehdä, on ollut erota kirkosta.

Mietin usein, kun Ulf ja kumppanit kommentoivat ja touhuavat, että mitä se Jumala mahtaa miettiä kun se katselee tätä maailmaa? Et onko siinä se sama camp-asenne mitä minulla oli Johanna Tukiaiseen (ennen Kanerva-kohua), tai onkohan Jumala jo epätoivoissaan alkoholisoitunut sekin? Kun ei se sittenkää o ihan hyvä näin.

Luin omia kirjoituksiani ja huomasin jutun olevan kovin kliseistä. Olen aina ollut kovasti kliseitä, lokeroita ja luokituksia vastaan, mutta silti huomaan itse olevani jollain tasolla kovinkin stereotyyppi. Hassua. Tai voiko asiaa ajatella niin, että nykypäivän maailmassa, missä jokainen on individualisti, renessanssi-ihminen, oman polkunsa luoja ja kulkija, suurta yksilöllisyyttä ja kapinallisuutta on mukautua massaan? Ei, mukautuminen ei ole koskaan hyvästä, mutta ei ole ehdoton vastaankaan kamppailu. Jos satun omilla valinnoillani istumaan valtavirtaan, se ei tehne minusta silti valtavirtaa. Samaan aikaan kuitenkin teen valintoja ja ratkaisuja, jotka eivät saa aikaan kollektiivista hyväksynnän huokausta.

Minun pitäisi lähteä kohti Helsinkiä. Muutama tapaaminen edessä. Eilen illalla palasin "meriltä". Vaikkei Suomen edustalla oikein pääse ihailemaan aavaa ja ulappaa, on maisema kuitenkin.. täydellinen. Meri, tai oikeammin horisontti, luo rauhaa. Tieto siitä ettei se lopu siihen, vaan jatkuu ikuisesti. Eikä horisonttia koskaan tavoita, se pakenee. Samoin kuin sateenkaari. Aarteet pitää löytää muualta. Ja löytyväthän ne, ajallaan.

Jatkan omalla, pateettisella linjallani. Josko minut löydetään käsikirjoittamaan kotimaisia elokuvia. "Joskus pitää mennä kauas, että näkis lähelle."

Masennus ja päihteet ovat loistava pari. Masennus ja päihderiippuvuus ovat aina yhteydessä keskenään. Se, kumpi aiheuttaa kumpaa, on toinen seikka, muna tai kana. Eikä se masennuskaan aina näy päälle, tietenkään. Olinhan minäkin töissä, koko ajan. Eikä kukaan työkavereistani arvannut mitään. Omalla kohdallani, ja puhun aina asioista vain ja ainoastaan omalta kohdaltani, sain asiat järjestettyä, elämäni kontrolliin. Koska siitähän siinä kaikessa on kyse, kontrollista. Keskustelussa käyty kädenvääntö (en tiedä oliko se pelkkää terminologiaa?) heräämisestä ja ongelman tiedostamisesta ei.. Kyllähän sen ihminen itse tietää ettei se näin voi olla, kun aamukahvi on terästettyä että jaksaa mennä töihin. Tottakai sen tiedostaa että jossain mättää kun ei pysty menemään kotiin selvinpäin iltaisin. Siinä vaiheessa, kun kontrolli alkaa olla mennyttä, alkaa kontrolloimaan muita asioita, niitä mihin on olemassa jonkinlainen ote. Omalla kohdallani se oli paino. Syömishäiriö on ehkä turhan voimakas termi, mutta suhteeni ruokaan ja syömiseen on aina ollut hieman mutkikkaampi. Ja se kärjistyi samoihin aikoihin, kun valot alkoivat sammua.

Edelleen, ja osittain varmasti loppuikäni, noteeraan kaiken mitä syön, mitä juon, koska tuntuu kuristuvan. Ei siitä mihinkään pääse. Mutta pahimman aallonpohjan olen jo käynyt läpi. Itse minä itseni sinne aikoinaan sain uppoamaan, en minä syytä ketään toista siitä, ihmistä, yhteiskuntaa, mitään. Mutta itse minä itseni sieltä myös nostin ylös. Toki, ystävät olivat olemassa, mikä oli tärkeää, lääkäri antoi reseptin ja kuunteli kerran viikossa. En vähättele näitä seikkoja tai puolia, mutta silti; minä itse. Ja siksi olen myös karsinut elämästäni paljon turhaa pois, ihmisiä, esineitä, ajatuksia.

Ehkä kovin tai vaikein asia hyväksyä aikoinaan oli oma heikkous. Olin aina kuvitellut olevani niin vahva, etteivät moiset ongelmat voisi millään koskettaa minua. Olin väärässä. Ja heikko. Ja se oli vaikeampaa hyväksyä; oma heikkous kuin se, että aamukahvini haisi vodkalta.

Facebookissa kiertää viestinä espanjalaisen (?) taiteilijan taideteos/performanssi kulkukoirasta. Taideteos/performanssi oli siis koiran kuolinkamppailu, se kun oli kytketty galleriaan ja sen annettiin nääntyä kuoliaaksi. Menemättä sen enempää aiheeseen (kuten; mitä taiteilija on ajatellut tämän teoksen/performanssin tekevän paitsi pönkittävän omaa julkisuusarvoaan tai mitä teoksen/performanssin nähneet ihmiset ovat ajatelleet tai edes että onko kyseessä oikea teko tai nettikusetus) aloin silti voida pahoin kun kuvan näin ja tekstin luin. Tokihan sitä tuli väistämättä mieleen jo jossain määrin loppuun kaluttuna aiheena Teemu Mäen videoteos Sex and death.

Minä olen hyvin eläinrakas ihminen, hyvin eläinrakas. Minä syön lihaa ja käytän nahkavaatteita ja -kenkiä. Ymmärrän kyllä (tai siis sen mukaan miten tällaiset teokset tulkitsen, paitsi taiteilijoiden tarpeena saada nimelleen näkyvyyttä), maailmassa on vääryyttä, eläimiä kohdellaan kaltoin, samoin kuin ihmisiä. En ole aina vetämässä rajaa (kuten monet muut) eläinoikeuksien puolustamisessa siihen, että ihmisillä menee huonommin, ihmisoikeudet tärkeämpiä jne., koska se vaatisi rajanvetoa moneen suuntaan, moneen kohtaan.

Toisaalta ajattelen asiaa näin; jos ihminen on kykeneväinen ja halukas tekemään jotain väkivaltaista tai pahaa eläimelle, mikä takaa sen, ettei hän pystyisi tekemään pahaa toiselle ihmiselle?

Minulle kaikki elämä on arvokasta, kaikki väkivalta, henkinen ja fyysinen, on ehdottoman epähyväksyttävää. En koe, että lihansyönti on täysin verrattavissa kaikkeen satunnaiseen eläinrääkkäykseen. Voin siis olla lihaa syövänä ihmisenä eläinoikeuksien puolella. Ne ovat minun henkilökohtaiset rajani. Olin jo sanomassa, etten tuomitse kenenkään muun omia rajoja, mutta.. Tai ei, minä hyväksyn muiden rajat, toki. Se, mitä ajattelen näistä ihmisistä ja heidän arvoistaan, on toinen asia. Ja painokelvotonta.

Pelottavinta porukkaa maailmassa ovat ihmiset, jotka naamioivat oman pahuutensa hyvyyteen. Niiden ihmisten puheisiin ehtii jo alkaa luottamaan ennen maton vetoa jalkojen alta. Omalla kohdallani asia on toisin. Se, minkä kuvan minusta saa on kylmä ja kolkko. Ja parempi niin. Ainakaan kukaan ei tule pettymään minuun paremmin tutustuessaan. Ja karsiihan se jo alkuun tarpeettomat ihmiset. Mutta ainakin itse voin sanoa, tyytyväisenä itseeni; minä olen xxxxxxxxxxxx.

Mieliala heiluu kovin vahvasti, suuntaan jos toiseen. Stressi alkaa pahenemaan vielä, nyt jo tykyttää takaraivossa kaikki tekemättömät työt, menneisyyden virheet, oma laiskuus ja ajan kulu.

En ole yksin juuri nyt, en tule olemaan muutamaan päivään. Hiljaisuus on kaukana. Sitä tarvitsisin. Tai no, minun hiljaisuuteni on melua, mutta sen pitää olla itse valitsemaani. Lähinnä musiikkia. Usein kaupungin ääniä. Kahvi joen rannalla, lehmusten katveessa. Joen rannalla näkee myös ihmisiä. Ja usein olen kuulokkeet päässä sielläkin. On niin kovin kiinnostavaa katsoa ihmisiä ja löytää maailman rytmi, jonka saa aina sopimaan korvissani kuulemaani rytmiin.

Ja toki olen aina valppaana. Someone has to be there.

Sitä antaa itsensä edes kuvitella että voisi löytyä edes etäisesti rakkautta muistuttavaa tilaa. Miks kukaan k o s k a a n ottais tai haluaisi minua? Ja silti sitä omassa päässään luulee halkaisevansa atomin kun tajuaa että ei maailmassa ole välttämättä sitä "oikeaa" minulle. Tai että se on voinu tulla vastaan jo muutama vuosi sitten mutta päätit itse sanoa ettei just ny käy kun seurustelen. Ihankuin se suhde olisi ollut niin hyvä että siitä kannatti pitää kiinni. Niinkun ei olisi muka pitänyt juosta jo kauan aikaa sitten.

Vielä enemmän minua harmittaa että ihmiset, aikuiset ihmiset on niin lapsekkaita etteivät voi suoraan sanoa mitään. "It's not you, it's me" ja totta vitussa "It's you. It's always been you." joka kerta kun suhde on päättynyt. It's always been you.

Eihän kukaan enää tosissaan usko, että noilla kliseillä pääsee eteenpäin, saa pestyä kätensä? Jos ei natsaa, ei natsaa, mutta annetaan sen alentuvan ja nöyryyttävän pelleilyn jäädä väliin.

No. Koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Hermostuttaa vain ajankulu ja yksinäisyys.

Minulla oli hieman raskaampi elämänvaihe tuossa taannoin. Asiat hoitu ihan hyvin, kävin puhumassa ihmisille, sain lääkkeet. Eikä koko juttuun mennyt kuin vajaa pari vuotta. Ystävä masentui (taas) viime syksynä ja meni aika huonoon kuntoon. Siinä määrin et joutui sairaalaan. Ja alamäki on jatkunu tähän saakka. Tuntuu pahalta vierestä seurata, kun ei oikeasti voi tehdä mitään. Nyt vielä tullu viesti ettei saa mennä edes tapaamaan.

Kun se tuntuu siltä että ystäväni viimeisiä voimia kulutetaan koko ajan. Ja jos miettii omalla kohdallaan, niin vaikka oli huonossa kunnossa, olen hyvin onnekas. Voimat oli loppu ja mieli tyhjä, mut itsemurha ei ole missään vaiheessa mitenkään ollut mielessä. En osaa kuvitella miltä tuntuisi olla niin suuressa tyhjiössä, että voisin ajatella lopettavani itseni. Mulla kuitenkin oli ja on ystävät niin lähellä koko ajan, ettei tarvitse olla yksin. Oikeastaan koskaan jos siltä tuntuu.

Olen sen verran naiivi, että uskon rakkauden olevan parantavaa. Ja tärkeintä kaikesta. Joskin se oli rakastuminen väärään ihmiseen, joka suisti ystäväni tälle tielle. Rakastuminen ja rakkaus, eri asiat kuitenki. Mutta se, mitä ystäväni kokee tällä hetkellä on liian kova hinta maksaa hetken hairahduksesta. Ystäväni puhelin pysyy suljettuna ja viesti tuli ettei häntä saa käydä tapaamassa. En oikein tiedä mitä tehdä tai ajatella. En todella.