I woke and couldn't sleep

Sateinen sunnuntai. Pridet ohi, itse en osallistunut (tietenkään) tapahumaan. Minulla on hommia ja kiieitä, sekä omat juhlat ysävin kesken joissa ei tarvitse korostaa mitään, piilottaa mitään tai luoda väkinäisiä rakenteita. Ja hyvä niin.

Eilinen meni kevyesti. Töiden jälkeen eksyimme jo syömään ja juomaan, josta jatkoimme pikkutunneille saakka. Eiliset, rästiin jääneet työt pitäisi jotenkin nyt päivittää aamupäivästä ennen lähtöä.

Minun pitäis oppia puhumaan ruotsia, sujuvasti ja ilman sitä korviin särähtävää suomenruotsin nuottia ja kielten yhdistelmää. Eilen pienen lapsen vanhempi piti kanssani silmäpeliä baarissa ja puhui puolisolleen kaunista ruotsia.

Minun pitää mennä suihkuun ja jatkaa sitten töitä. Muutaman tunnin päästä tulisi olla jo liikenteessä. Pieni roadtrip, huoltamokahvit ja kovaa soiva musiikki. 18 til I die.

(edit.) En tiedä miksi joillain ihmisillä on niin järjetön määrä vihaa sisällään. Jos se olisi edes jotenkin loogista tai kohdistuisi tiettyyn asiaan tai ryhmään, sen voisi vielä jotenkin ymmärtää. Mutta kun se on vain järjetöntä inhon ja halveksunnan sekaista vihaa kaikkia ja kaikkea kohtaan.. Mietin usein, että tällaisella ihmisellä on varmasti aivan järjettömän paha olla, niin ettei sitä edes itse huomaa. Kokee vain oman vihansa olevan oikeutettua ja aiheellista. Kuten minä edellisessä mainitsin tunnen minäkin vihaa, jopa useita asioita kohtaan, mutta koitan jotenkin nousta sellaisen yläpuolelle.

Uskon anarkiaan ja sen tarpeellisuuteen saada asioita eteenpäin (en ole aina varma onko eteenpäin meno oikea suunta, mutta nyt ku puhun eteenpäin menosta tarkoitan enemmänkin liikettä edes johonkin suuntaan). Mutta se miten koen anarkian on enemmänkin jossain määrin järjestäytynyttä, tavoitteellista (paremman sanan puutteessa) ja jonkinlaisen vaihtoehdon tarjoavaa. Ei pelkkää huutoa ja vihaa. Viha ei edes mieletäni kuulu mitenkään maailman muokkaamiseen, se voi olla alullepaneva voima mutta sen varjolla tai avulla on turha yrittää saada mitään järkevää aikaan. Viha ja väkivalta ovat kaiken järjellisen toiminnan itsemurha.

1. Ylpeys (turhamaisuus)
Monet pitävät minua turhamaisena ja/tai ylpeänä. Turhamaisena siksi, että koitan hoitaa itseäni ja ulkonäköäni. Ylpeänä siksi, että olen puoleensävetävän näköinen. Enkä muuten varmaksi tiedä miksi ylpeys ja turhamaisuus on niputettu kuolemansynneissä samaan kastiin (siis Wikipedian mukaan..) koska nehän nyt eivät liity sinällään toisiinsa mitenkään. Tai no, jos asiaa vääntelee niin kai ne jollain kaltevalla ja öljytyllä pinnalla kohtaavat. Minusta on sinällään huvittavaa, että ylpeitä ihmisiä pidetään nimenomaan turhamaisina liittyen ulkonäköön. En muista kuulleeni kovinkaan monesta sanottavan hänen olevan ylpeä tai turhamainen älykkyydestään. Minähän en koskaan esimerkiksi voisi liittyä jäseneksi ryhmään (siis Qruiserissa, tiedän, ankea esimerkki mutta juuripa se; esimerkki) "Äly on seksikästä". Se olisi typerää. Turhamaista, ylpeeää ja typerää.

2. Kateus
Minä en ole kateellinen. Minä en ymmärrä kateutta, enkä kateellisia ihmisiä. Se, jos joku on turhuutta. Kuluttaa energiansa sellaiseen. Monesti totean ystävilleni olevani kateellinen heille johtue heidän elämäntilanteestaan (kaunis talo, ihana piha jne.), mutta en edes ole siitä kateellinen. Toki, oma koti olisi mahtava asia, mutta se ei ole minulle tällä hetkellä juuri tavoitettavissa. C'est la vie, miksi olisin kateellinen ystävilleni?

3. Viha
Vihata minä kyllä osaan. Ja vihaankin. Tai ei, en vihaa varsinaisesti suoraan. Haluaisin mieluummin kyetä nousemaan sellaisten asioiden ja ilmiöiden yläpuolelle joita voisi muutoin vihata.

4. Laiskuus
Guilty as charged. Aika ajoin. Toisinaan hyvinkin toimelias.

5. Ahneus
En halua paljoa, haluan riittävästi. Joissain asioissa riittävästi on next to nothing, joissain asioissa rajattomasti. Pitääkö laskea keskiarvo? Ei, minä en ole ahne. Haluan vain sen verran että olen onnellinen, kuten varmasti kaikki muutkin. Muun väittäminen on marttyyriyttä, joka taas on läheistä sukua kohdalle yksi, ylpeys ja/tai turhamaisuus. En usko kovinkaan monen tekevän mitään pyyteettä.

6. Kohtuuttomuus (mässäily)
Miten tämän sitten määrittelee? Liippaa edelliseen; mikä on minulle kohtuullista on naapurista kohtuutonta. Hän on minulle kateellinen ja minä hänestä ylpeä.

7. Himo
Minä himoitsen kaikkea. Se, saanko kaiken mitä himoitsen, ei ole relevanttia. Tärkeintä on himoita.

Minä olen löytänyt uusia ihmisiä Ranneliikkeestä, joita tykkään seurata. Sen enempää miettimättä olenko samaa tai eri mieltä eri asioista, olen vakuuttunut siitä tavasta jolla he jaksavat silittää vastahankaan. Se on ihailtavaa.

Sangen klassisesti vietetty juhannus on takana. Keski-Suomessa, järven rannalla. Saunaan aamusta jo, uimaan. Kuohuvaa ja vodkaa. Sitten saunaan ja uimaan. Lisää kuohuvaa ja vodkaa. Ansaitsin itselleni juhannuksen kuningattaren tittelin kaivamalla kassistani ainekset muutamaan kierrokseen gin&tonica ja valkovenäläisiä. Illalla grilli paistoi ruuat, salaatin loihdimme melko helposti ja mukanani tuoma salaatinkastike oli täydellistä (siis pelkkää dijonia, oliiviöljyä ja tietysti suola+sokeri+pippuria). Oma salainen paheemme parhaan ystäväni kanssa ovat grahampiirakat jotka myös grillasimme. Ja tietysti ryynimakkaraa.

Vaikka lupauduin olemaan kuskina paluumatkalla minun ei tarvinnut tästä pitää kiinni. Ja ilolla aloin ottamaan hyvin dekantoitua Ripassoa. Sangen onnistunut juhannus jatkuu edelleen ystävieni pihalla. Minulla tuli väsymys ja päätin lähteä kotiin. Ja tuleehan televisiosta 'Tyttö ja moottoripyörä'. En ole nähnyt mutta Marianne on kaunis. Ja onhan tässä ajassa jotain kovin kiehtovaa. Myös elokuvien lähes psykedeelinen maailma.

Mietin jälleen kerran saunassa ja autossa, kuinka onnekas olen. Minulla on maailman paras paras ystävä. Kun kaikki on vaan niin helppoa hänen kanssaan, ei tarvitse miettiä mitää, tietää toisen ajatuksetkin. Tai no, onhan minulla paljon hyviä ystäviä. Ihmisiä, joiden kanssa on aina hauskaa ja helppoa. Myös silloin kun elämä ei muuten ole hauskaa ja helppoa. En tiedä kuinka hyvin onnistun tekemään vastapalveluksia, mutta toivon että minun olemassaoloni olisi muille ihmisille yhtä merkittävää kuin heidän olemassaolonsa on minulle.

Elämä on ihanaa.

Maailma on hassu paikka. On paljon asioita, joista todella pidän, kuten Leevi eli lähinnä siis Gösta Sundqvist. Olin ajelemassa ystävieni kanssa, kun toinen sanoi että tulee niin kaunis kappale että laittaa lujempaa. Olin ollut hummaamassa kolme päivää, eli olin kovin herkässä mielentilassa. Kuulin ensimmäistä kertaa kappaleen 'Pimeä tie, mukavaa matkaa'. En ymmärrä miksen ole sitä aiemmin kuullut. Tai muista. Se on kaunis kappale. Molemmat nieleskelimme kyyneleitämme ystäväni kanssa.

Edelliseen vuodatukseen liittyen, tänään taas Leeviä kuunnellessani tajusin että 'Rin Tin Tin' on siihen oikeastaan täydellinen soundtrack. 'En tahdo sinua enää' on se hetki kun molemmat muutimme pois kaupungista, molemmat eri suuntiin, eri junilla eri asemille.

Mutta se oli siinä. Koska olen myös toivoton romantikko olen sangen innoissani eräästä ihmisestä. Emme ole vielä tavanneet, vasta netin välityksellä puhuneet. Olen hyvin innoissani vaikka samalla tietysti hyvin skeptinen. Minä en ole sitä sorttia, kuka tapaa ketään netissä (kuten varmaan jo sanoinkin). Ja silti. Asun parhaillaan aika pienessä kaupungissa, jossa ei varsinaisesti ole mitään gay-sceneä. Ja sekin häviävän pieni scene mitä on, on .. ei minulle tarkoitettua.

Minulla on tiukat kriteerit potentiaalisen kosijani suhteen. Niin ulkonaisesti kuin muutoinkin. Minulla on myös omat kriteerini, ei niin tosissaan luotuja, joiden suhteen en ole niin tarkka. Tämä henkilö, jonka kanssa olen parhaillaan pitänyt yhteyttä, on juuri.. Hänessä yhdistyy ne ei-niin-todelliset kriteerit sangen sopivalla tavalla. Sekä muutoin ne kriteerit, joista pidän kiinni ihan tosissani, tuntuvat olevan kohdallaan. Olen salaa, enkä edes niin salaa innoissani. Ja samalla hyvin skeptinen. Koska turpiinsa voi ottaa taas. Toisaalta en anna sen häiritä minua liikaa, sen skeptisyyden. Sanotaanko näin että se minun skeptisyyteni toimii nimenomaan kilpenä. Jos asiat menevät ei-hyvin, se ei haittaa koska tiesin niin käyvän. Jos asiat menevät hyvin, se on mieluisa yllätys. Vähän niinkuin Leena Rehumäki. Ja minä ansaitsen nyt kaikkea hyvää. Ja hiukan olen kuitenkin myös optimistinen kaikkien kyynisyyden suonsilmien keskellä. Mitä jos natsaisi kuitenkin..

"He will hold me fast
I'll be home at last
Not a loser anymore
Like the last time
And the time before"

Teen juuri raparperimehua juhannusjuhliin. Ja mietin, mitä nauttisi sen kupeessa. Kuohuvaa, tietysti, mutta mitä sorttia? Ja kuinka paljon? Perjantaina on kuitenkin skumppa-mansikka aamiainen. Ja silloin olisi mukavaa jos olis La Jaraa mutta sitä ei saa. Moët taitaa olla liian kallista, Lanson olisi edullisempaa mutta mutta.. kyllä se Moët on parempaa.

Olemme sopineet kuohari-treffit netti-tuttavuuden kanssa. Kuohuviini on niin hyvää, että ankeakin sokko-treffi muuttuu siedettäväksi.

Ostin hupparin ulkomailta 5 vuotta sitten ja se on edelleen käytössä ja hyvässä iskussa. Toki pientä kulumaa on hihoissa ja printti on hiukan haalistunut mut se vain lisää arvoa. Tässä on niin monta asiaa ja muistoa, liikaa asioit minkä takia en pysty luopuun tästä. Paljon oon laittanu mennyttä elämää menemää, mut on juttui mistä ei voi.

Erossa molemmat pakkas omat kamansa ja kaikki, mitä oltiin toisillemme annettu, palautettii. Mitään sellasia muistoja ei jääny, jätetty tai annettu. Mulle tuli vastaan kuvia ja muutama vanha kirje kun kävin läpi laatikoita ja ajattelin et mikäs tässä, kattellaan, mut en pystyny. Kirjeet jäi lukematta ja pitkään kävin tukustelua päässäni niiden kohtalosta. Pakkasin ne takas laatikkoon, mut koitin saada ne niin kaiken alle, etten niihin ihan vahingossa törmää lähiaikoina uudelleen. Tunteet on hassu juttu. Tunteet ja muistot. Miten yhdestä kuvasta, 10X15 kokosesta paperin palasta, voi tulla mieleen monta vuotta, meren tuoksu Suokin kallioilla, ilta-aurinko. Löysät talviaamut ja aamutupakka keittiös, känniset yömässyt uuden kämpän keittiös ja kaikki. Miten innoissaa oltii uutta yhteist kotii laittamassa, maalattii ja hiottii ovia ja miten viimeseen saakka mä vittu toivoin että jotain hyvää tapahtuisi, ettei se saa olla niin päin helvettiä asiat miten ne oikeasti oli, miten syvältä se vihlos sillon ja miten syvältä se edelleen kourasee. Edelleen. Ja siitä on aikaa jo muutama vuos. Ja koko skaala yhdestä kuvasta, melkein 8 vuotta läpi muutamassa minuutissa.

Kesäpoika mietti eri aikaa olla olemassa ja aloin miettiä haluaisinko jotenkin saada viime vuodet jotenkin nollattua, päästä ajassa taaksepäin ja tehdä jotain toisin. En tiedä. Jos olisi ollut pieni osviitta tulevasta, olisin lähtenyt aiemmin. Toisaalta taas.. mikä ei tapa, vahvistaa. Mutta kirjeitä en lue vieläkään, enkä katso kuvia. Yhteydet olen katkaissut moniin ja moneen suuntaan.

Ei, en minä kadu mitään tai haluaisi mitään muuttaa. Tässä mennään. Kaikki on hyvin. Aurinko alkoi juuri paistaa. Menen ulos tupakalle.

Camp Jesus, joka tuli siis perjantaina, on ollut minulla rotaatiossa muutamaan otteeseen. Niin mukaansatempaavaa ja huvittavaa. Olen aina innoissani tällaisista ohjelmista, joissa on hankala päättää olisiko kauhuissaan tai vain äärimmäisen hyvin viihdytetty. Oma lempikohtani oli, kun pahvinen George Bushi kannettiin lavalle, ja lapset tervehtivät ja kiittivät "presidenttiä". Siis kyseessä on kymmenen molemmin puolin olevia lapsia.

Muutamat hahmot tai siis aikuiset, leirin järjestäjät, muistuttivat kovasti hahmoja jostain kotimaisesta komediasarjasta. Miksi kukaan voisi olla tosissaan sellainen? Miten se on mahdollista? Olisko tuollainen mahdollista Suomessa? Mulle Amerikka edustaa kuitenkin aika pitkälle friikkien valtakuntaa, maata ja mannerta, jossä anything goes. Toki monet klipit ja uutiset ja "uutiset" ovat fuulaa, mutta silti olen melko vakuuttunut, etteivät jenkit aina ole ihan terävintä kärkeä. Ja tällaiset ohjelmat eivät kyllä mitenkään horjuta näkemyksiäni, kuten ei myöskään ne tapaamani amerikkalaiset. Ovat kaikki olleet kovin ystävällisiä, mukavia, mutta myös sangen.. no, moneen junaan. En tiiä kuinka iso porukka on Camp Jesuksessa esitettyjen ihmisten tapaista, onko siis kyseessä pieni friikki-ilmentymä tai vakavasti otettava, kasvava uhkakuva. Tuollaisenaan esitettynä se vaikuttaisi olevan todellinen uhka, varsinkin kun kaikki tapahuu nuorten ja lasten ajatusmaailmaa muokkaamalla. Minusta oli varsin ironista, että ohjelmaa ei suositeltu alle 15-vuotiaille.

Haluaisin siis aivan mielettömästi päästä matkustelemaan Yhdysvaltoihin, ajaa koko maan halki, katsoa selviääkö hengissä. New York, tietysti, ja Las Vegas sekä San Francisco. Mitä siihen väliin kaikkea mahtuukaan, se olisi varmasti mun lempparia.

Mä oon aina sanonu et olen agnostikko, mutta kun katsoo näitä(kin) ihmisiä, alkaa vahvasti taipua ateismin puoleen.

Ihmisyys kaikissa sen muodoissaan kiinnostaa minua pohjattomasti. Erityisen lähellä sydäntäni ovat ihmiset, jotka vastoin kaikkia odotuksia luovat omasta elämästään juuri sellaisen kuin haluavat. Suurin osa näistä ihailemistani ihmisistä ovat naisia. Sen suuremmin miettimättä syitä tähän, joskin silti muutaman teorian kehittäneenä keräilen sydämeeni ilmiöitä, ihmisiä ja tapoja. Asioita, joita ei oikein voi muuten selittää kuin sydämellä.

Tietenkin mukana on omanlaisensa friikki-faktori. Vasiten ei tarvitse mennä kaikkea vastaan, se on yleensä tulokseltaan läpinäkyvää ja typerää. Toisaalta en myöskään innostu vitseistä ja ironiasta joka on turhan alleviivattua. Jos ei aikuinen ihminen oivalla olevansa tekemisissä huumorin kanssa, ei sitä kannata alkaa sen enempää myöskään selittelemään. Toinen seikka, joka minua häiritsee, on ihmisten tarve antaa itsestään tietty kuva. En itse jaksa selitellä (vaikka teen sitä parhaillaan) omia mieltymyksiäni. Tai siis voin perustella pitäväni jostain artistista, koska se puhuttelee minua, koska se on hauska tai hyvä tms. mutta en koskaan sano pitäväni jotain hyvänä tai kauniina, koska se on niin huono tai ruma. Niin tehdessäni koittaisin nostaa itseni jotenkin muiden yläpuolelle. (Ja niitä ihmisiä on jo aivan riittämiin ilman minuakin.)

Jotkut ihmiset, kaverit, jotka eivät tunne minua kovinkaan hyvin, usein antavat linkkejä ja musiikkia sekä tavaroita joista he kuvittelevat minun pitävän. Usein he ovat myös väärässä. Se, että makuni on hieman erilainen kuin monilla muilla ei tarkoita että pitäisin kaikesta rumasta tai huonosta vain koska enemmistö ihmisistä pitää sitä rumana tai huonona. Ei kyse ole tietenkään siitä. Kyse on siitä puhutteleeko se nimenomainen esine minua. Paras ystäväni tuntee minut niin läpikotaisin, että häneen luotan. Ja hän on poikkeuksetta aina oikeassa.

Florence Foster Jenkins on jo mennyt manan maille, mutta hänen nimensä elää edelleen. Kaikki kunnia hänelle.

Olen myös esteetikko. Keräilen tavaraa; astioita, koruja, kirjoja, valokuvia.. En varsinaisesti tee niillä mitään, minä katson niitä. Minä katson niiden kauneutta. Kirpputoreilta löytyy usein (tai ainakin joskus) ihmisten vanhoja valokuvia. Se on jo alkuun huvittava ajatus, että joku myy omaa elämäänsä niin konkreettisesti. Lisäksi on hassua, että on ihmisiä, jotka niitä ostavat. Keräilen myös vanhaa lasia. Myönnän, siinä on aika usein kyse kuuluista muotoilijoista, keräilyesineistä, mutta se ei ole yksinään meriitti minulle. Muutama viikko sitten löysin kirpputorilta 2 Kaj Franckin kannua. Toinen oli ehjä ja toisessa oli nokka särkynyt. Se oli särkynyt aika kauniisti, tasaisesti ja siististi, lisäksi nokan kohdalta lähti muutama särö pitkin kannun kylkeä. Kun valo tulee oikeasta suunnasta se muuttaa säröt valokujiksi. Ostin siis molemmat kannut, tietysti. Minulla on isoisäni lapsuudenkodista kulkenut vanha lipasto, jonka päällä kannu (se rikkinäinen) tällä hetkellä on. Ehjää käytän aamuisin vesikannuna. Tosin Marimekko on kärsinyt pahan inflaation, kiitos Unikon yliannostuksen. Mutta siinäkin se ero, että Marimekon 60-luvun kuosit ovat kamalia, kun taas 50-luvulta peräisin olevat Ruusupuu ja Putkinotko, esimerkiksi, ovat mielettömän kauniita. Samoin kuin oma suosikkini Appelsiini. Appelsiini on myös ainoa Marimekon kuosi jota minulta löytyy.

Televisio on pahuuden keksintö. En koskaan katso televisiota, koska en omista sellaista. Nyt olen kuitenkin pidemmällä kyläreissulla paikassa jossa on tv. Ja tallentava digi-boksi. Se on tällä hetkellä paras kaverini. Onhan tässä käynyt monta ajatusta ja ristiriitaista pohdintaa päässä. Minähän en pidä televisiosta, mutta joku taika tässä kapineessa sittenkin piilee. Miksi muuten minä sitä niin uskollisesti nyt olisin katsonut? Silti on paljon ohjelmia, joita en vain pysty katsomaan, en vain pysty. Kaikkia reality-sarjoja en käsitä, joskin minulla on kumma masokistinen lempi herännyt 4D-dokkareihin. Big brother olisi saattanut olla hetken aikaa kiinnostava, jos olisin silloin päässyt seuraamaan. Toisaalta taas yksi (tai useampi) tyhjä julkkis pääsee esille, mutta sitten taas; miksi minä siitä oikeastaan sen enempää hermostuisin? En seuraa niin aktiivisesti mitään lehteä, että ne lopultakaan minua paljoa pääsisivät häiritsemään.

Toinen on realitysarjat, kilpailut. Huippumalli ym. joiden voittajalle annetaan kuitenkin jonkinlaiset eväät elämään tai uraan tai miksi sitä sitten haluaakaan sanoa. Suvi Koposella pyyhkinee hyvin, kiitos voiton kilpailussa. Ja hyvä niin. Välillä vaan mietin. Josko lahjakas ihminen voisi löytää toisen kanavan itselleen kuin tv ja kilpailu? Ehkä ei, en tiedä. Tai sitten koko ajatus on minulle niin outo, koska en vain osaisi millään kuvitella itseäni televisioon, kisailemaan mistään.

Mistä kuitenkin pidän, ovat elokuvat ja dokumentit. Luonto-ohjelmiin minulla on myös jokin heikkous. Kuten myös lähes kaikkiin plastiikkakirurgiaan liittyviin ohjelmiin. Tänään tuli 'Kuriton sukupolvi' Teemalta, se Wilho Ilmarin ohjaama vuodelta 1937. Olen sen Kassilan versionkin joskus nähnyt, mutta se ei oikein kolahtanut minuun. Mikä on oikeastaan hassua, koska yleensä olen melko helposti vietävissä lähes kaikkien 50-luvun ilmentymien kohdalla. Minä tosin taidan katsoa elokuvia hieman toisin kuin ihmiset ilmeisesti yleensä katsovat. Elokuvia voisin periaatteessa katsoa paljonkin, mutta keskittymiskykyni on samaa luokkaa kuin banaanikärpäsellä, joten harvoin jaksan katsoa elokuvaa kokonaan, alusta loppuun. Elokuvateattereissa se on pakko kärsiä, eikä voi läppäriäkään ottaa esiin, joten siellä se menee.

Teatteriin minua ei saisi millään ilveellä. Paratkoon! Se on minulle täysin kuollut taiteenlaji. Samoin kuin moni modernin tanssin ilmentymät. Toisaalta ooppera saa varauksettoman arvostukseni. Mutta sehän onkin enemmän camp.

Eilen illalla tuli dokumentti tai “dokumentti” Michael Jacksonista. Katsoin sen. Minua kiinnostaa aihe. Ei siis aihe Michael Jackson. Eilisessä toimittaja koitti kertoa mitä tapahtui Jacksonille sen kuuluisan oikeudenkäynnin jälkeen. Ohjelma oli kyllä kiinnostava. Kaikilla on varmasti mielipide Jacksonista, niin minullakin. Oma mielenkiintoni hänen musiikilliseen antiinsa tyrehtyi Bad-albumin jälkeen. Off the wall ja Thriller, osittain vielä myös Bad ovat hyviä levyjä (joskin Thriller saattaa aika ajoin olla hivenen ylihypetetty) mutta sen jälkeen ei ole tullut mitään, mikä olisi ollut vähääkään kiinnostava, pelkkää kuraa ja kokoelmia. Eli kun musiikilliset ansiot ovat kadottaneet merkityksensä, jää jäljelle vain roskajournalismi. Tokihan se minuakin jollain tavalla kiinnostaa mitä on tapahtunut. Tosin, sitähän ei tule kukaan koskaan tietämään. Kun dokumenttien taso on eilisen version tasoista ”tutkivaa journalismia” on kaiketi turha odottaa sen suurempaa valaistumista aiheesta. Mutta enemmänkin kyseessä on pelkkä viihdeteollisuuden hedelmä. Eihän kai kukaan näistä ihmisist oikeesti jahtaa Jacksonia sen takia et he olisivat jotenkin oikeuden asialla tai totuuden advokaatteja, ei. Ne haluaa osansa tässä showssa. Onk se oikein tai.. en osaa sanoa. Ei, ei se ole oikein. Mutta siihen suuntaan maailma on kai menossa. Kaikesta saastasta huolimatta, mitä maailmassa tapahtuu, mielestäni alhaisin (tai alhaisimpia) ammatti tai työ mitä ihminen voi tehdä, on olla paparazzi. Oikeesti, mikä duuni. Ja tähän väliin pieni pohjustus; mä luen lehtiä, olen jossain määrin juorunnälkäinen ym. eli en ole pyhimys. Mutta rajat pitäisi mennä jossain. Videoklipit Britneystä, hiusten ajelu, ja riehuminen sateenvarjon kanssa olivat vastenmielisiä. Ei siksi, että Britney olisi. Kun oli aika selvää, ettei tällä ihmisellä mene hyvin, oli aika vastenmielistä että hänen ympärillään pyörii useita ihmisiä provosoimassa ja dokumentoimassa tätä alhoa, tehden sillä elantonsa. Ja vaikka kuinka uskollisesti seuraisin esim. Britneyn elämää, en ikinä silti tulisi yhtään sen viisaammaksi hänen suhteensa. Samoin kuin Jackson. Kaikesta kirjoittelusta ja haastatteluista huolimatta kukaan ei voi saada kovinkaan täydellistä kuvaa tästä ihmisestä. Totta kai kaikilla on mielipide asiasta, puolesta ja vastaan. Olipa mielipide sitten kumpaan suuntaan tahansa, löytyy sille varmasti tukevaa materiaalia, puolesta ja vastaan.

Kuten aiemmin sanoin; minulla ei ole idoleita. Kunnioitan joitain ihmisiä, mutten osaa kuvitella itseäni seuraamassa kenenkään elämää. Minua ei kiinnosta, mitä kenenkin roskiksesta löytyy, minua ei ilahduta nähdä ketään kuset housuissa kännissä. Minusta on myös outoa, että on olemassa ihmisiä joiden haave ja/tai tavoite elämässä on olla julkkis, kuuluisa. Siis ilman mitään varsinaista meriittiä olla kuuluisa, esim. Esiintyjä tai taiteilija tai suuri ajattelija. Ainoa tavoite on olla kuuluisa. En voi ymmärtää, ihan tosissaan en. Miksi ketään voisi kiinnostaa minun elämäni? Olen myös hieman (olisiko pettynyt oikea sana?) kummissani siitä, että Suomeenkin on alkanut enemmän tulla kaikenlaisia ihmisiä, julkisuudenkipeitä hahmoja, joille on jonkinlainen saavutus olla Seiskassa. Olla Seiskassa. Miksi kukaan haluaisi sitä?

Eksyin. Niin, Jackson. Ja niin, kuten olen aiemmin sanonut, minua kiinnostaa ihminen ja ihmiset. Eilisessä dokumentissa haastatelluista ihmisistä muutamat tuntuivat kantavan järjetöntä, henkilökohtaista kaunaa Jacksonia kohtaan. Muutamia avoimeksi jääviä kysymyksiä jotka jäivät mieleen väitteinä ja se oli siinä. Ja onhan Jackson nyt otollinen kohde kaikelle negatiiviselle. Ja ihmiset kyllä nauttivat seurata kuinka korkealta pallilta pudotaan. Ihmiset eivät keskimäärin ole kovinkaan hyviä tai kilttejä.

Ilmeisesti Jacksonilla on edelleen kuitenkin jonkinlainen ja -kokoinen uskollinen fanikanta. Muutamaan otteeseen olen huomannut otsikoita comebackistä ym. mutta ilmeisesti ei ole menneet suunnitelmat aivan putkeen. Siinä on monta monessa. Jos musiikki ei ole hyvää, sille ei voi mitään. Jos nimi on liian ryvetetty, sillekään ei oikein voi mitään. Median osuus koko jupakassa lienee yks mysteeri. Tai ihmisten ja medioiden saumaton yhteistyö. Kuka juoksuttaa ketä, kai sekin toimii molempiin suuntiin.

Ja niin vain minäkin sen ohjelman katsoin, kantaen korteni kekoon ja antaen hyväksyntäni sellaisen saastan jatkumiselle.

Kesä.

Kun seurustelin, sanoi kumppanini kerran exästään ettei ole ketään muuta rakastanut kuten häntä ja että tulee aina tätä rakastamaan. Minä en ymmärtänyt lähteä vielä siinä vaiheessa, minä jäin vielä muutamaksi vuodeksi.

Kesät vietin melkein aina yksin, siis ilman siippaa. En aina tiennyt missä hän oli.