I woke and couldn't sleep

Edellinen

Her eyes like the wild Irish sea

(Kirjoitettu yöllä 26.8.)

Olen käymässä ystäväni luona. Olemme tunteneet ja tienneet toisemme jo useamman vuoden aina välillä toisiimme täysin hermostuen. Emme ole nyt hetkeen olleet yhteydessä ja siksi tämä tapaaminen oli ja on hieman erilainen. Molemmille on tapahtunut paljon, hyvää ja pahaa.

Ystäväni suhde tähän maailmaan ja elämään on ehkä suurin ero välillämme. Hänen täydellinen välinpitämättömyytensä esim. rahaan (tai oikeammin sen puutteeseen) sekä tarve provosoida ihmisiä ja luoda joskus sangen omituisia ”sivupersoonia” on tavallaan ihailtavaa. Samaan aikaan olen miettinyt aika ajoin koska hänellä loppuvat voimat tai koska ”sivupersoonat” alkavat hallita liikaa häntä itseään. (Tai olisiko mahdollista etten minäkään ole tuntenut häntä itseään?) Olen aika ajoin ollut jopa hieman huolissani hänestä, tietämättä aina milloin hän on tosissaan ja milloin ei. Minulla kesti aikoinaan pitkään oppia tunnistamaan pienistä eleistä missä mennään, siinä läheskään aina siltikään onnistumatta. Olemme myös käyneet navakkaa keskustelua hänen tarpeestaan provosoida ihmisiä vain provosoimisen riemusta. Tiedän hänen loukanneen monia, mutta tiedän hänen olevan itse hyvin herkkä ja loukkaantuneen usein toisten sanomisista ja tekemisistä.

Kerroin hänelle myös uudesta ihmisestä elämässäni, tästä sokkotreffikumppanista josta olen täälläkin puhunut. Löysin ystävästäni täysin uuden puolen, uuden persoonan. Hyvin kiinnostuneena asiasta hän kyseli paljon ja kuunteli mitä minulla on sanottavaa. Hän jutteli minulle asioista jotka ovat aiemmin olleet hänelle liian kipeitä kerrottaviksi, avautui ja pohti minulle ääneen itseään ja omaa suhdettaan tähän maailmaan. Ystäväni on selvästi rauhoittunut. Hän haluaisi myös tavata jonkun ja on itse asiassa halunnut jo kauan mutta ei ole oikein tähän asti pystynyt keskittymään yhteen ihmiseen tai paikkaan niin hyvin, että olisi kyennyt asettumaan aloilleen.
Ystäväni on kuitenkin rauhoittunut. Hän on hiljaisempi ja samalla paljon valppaampi. Hän on aina tutkaillut ympäristöään imien itseensä kaiken, minkä on kokenut itselleen mielekkääksi. Mutta se on tapahtunut aiemmin nimenomaan paljon itsekeskeisemmin, ja (näin jälkikäteen miettien) lopulta aika kylmästi. Hän ei ole kylmä ihminen, mutta antaa mielellään itsestään sen kuvan. Nyt kuitenkin hänestä on tullut.. pehmeämpi? Ei, hänen kohdallaan ei voi puhua oikein pehmeydestä.. kaikella kunnioituksella. Mutta hänessä on tapahtunut muutos. Tavallaan ”parempaan” suuntaan, vaikka samalla tietty haikeus valtaa mieleni.

En tiedä onko kyseessä tuo maaginen, runsaan 30 vuoden taival tätä elämää ja sen mukanaan tuoma tarve tutkiskella itseään, mutta ensimmäistä kertaa tunsin näkeväni ystävässäni sen ”oikean” ihmisen kaikkien niiden roolien takaa.

Ja ensimmäistä kertaa ystävyytemme aikana huomasin, että ystävälläni on lähes kauneimmat silmät jotka olen koskaan nähnyt.

(Henkilö, josta puhun nukkuu tuossa vieressä, levottomasti. Lieneekö tietoinen että hänestä kirjoitetaan?
Itse palaan takaisin Suomeen ensi lauantaina, ystäväni jää vielä hetkeksi pyörimään tänne.
Tiedän, että tulet tämän lukemaan. Lupaan lähettää sinulle postikortin San Franciscosta marraskuussa kunhan kerrot osoitteesi.)

Ja ihan Sinulle omistettuna Stinan sanoin:

This is no final solution. No, this is just for today. I’m running from London pollution, still cold from the rain.

It may be silent, but I hear bombs fall. I hear sirens down in Whitehall. I

I see fires around you, Paul,
when you stand so still and you look so small.

- Stina Nordenstam -


I'm in love with your brother

Treffit sujuivat hyvin. Ne myös venähtivät yli kahden päivän mittaisiksi. Ne olivat hauskat ja samalla saimme hoidettua hankalan ja herkästi vaivaannuttavan kavereille esittelyn alta pois. Kaverit ja ystävät pitivät kovasti ja kavereista ja ystävistä pidettiin kovasti. Win win, Mary Bell on ihastunut. Hullua. Todella hullua. Että tällainenkin vanha jarru saattaa jonkun mielestä olla niin .. saalis? Enkä puhu ulkonäöstä, se on kohdallaan, tiedän sen. Tapaamme uudelleen, pian.

Kun kaikki osuu kohdalleen on asiat mitä parhaimmin. Alkuun oli tietysrti hieman hetkittäin hiukan jäykempää mutta tunnuimme puhuvan aika samaa kieltä joten sekin meni nopeasti ohi. Hänellä oli kauniit, kultaiset kengät ja tyylikkäät korut, sekä pari yksityiskohtaa vaatteiden alla, jotka kiehtoivat minua suuresti. Lisäksi hän yllätti minut muutamalla liikkeellä, joita itse olen viljellyt (enkä koskaan tavannut ketään kuka oikeasti olisi pitänyt niistä liikkeistä) joten olin siitäkin positiivisesti yllättynyt; en siis ole yksin. Enkä siltikään ole tilaamassa kihloja. Olen vain onnellinen. Ja iloinen. J odotan paluuta matkalta jo nyt.

Minun pitäisi tehdä yksi projekti loppuun, viimeistellä pari yksityiskohtaa ja lähteä matkoille keskiviikkona. Palaan maahan taas ensi viikon lauantaina ja luultavasti tapaan uuden ystäväni vielä samana iltana. Mitä sitten tapahtuu on hieman auki. Minua kutsuu muutama eri suunta, Suomessa lähinnä, ja kaiken katkaisee marraskuinen road trip. Odotan suurella innolla matkaa. Saimme jopa uuden jäsenen matkaseureueeseemme.

Mitään järkeähän tuossa matkassa ei sinällään ole. Taloudellisesti se vie minut turmioon ja ajallisesti se osuu huonoon hetkeen, mutta sellaista se elämä on. Mahtavaa ja haasteellista.


I have a dream

Minä olen elämässäni ihan tosissani haaveillut ja unelmoinut vain muutamasta asiasta. Yksi niistä on matkustelu ja tämän haaveen olen saanut toteuttaa, ihan kiitettävän monta kertaa. Yksi haave ylitse muiden on ollut road trip Amerikan halki, nähdä Las Vegas, Grand Canyon ja Graceland sekä tietysti San Fransisco.

Muutama kaveri on suunnitellut matkaa halki Ameriikan ihmemaan ja eilen illalla kun asiasta puhuttiin totesin vain olevani hieman kateellinen. Saunan ja samppanjan voimin (sekä grillatun halloumin ja kasvisburgerin) asiaa pähkäiltiin ja ystäväni tarjoutui lainaamaan minulle matkarahat joustavalla takaisinmaksulla. Reissu siis alkaisi lennolla San Fransiscoon, josta (pähkinänkuoressa) Las Vegasin kautta ajettaisiin New Yorkiin. Aikaa noin 3 viikkoa, mukana 6 henkeä (6 rentoa ja hauskaa ihmistä) ja yksi suuri haaveeni olisi tehty, saavutettu ja toteutettu (haave jonka en kuvitellut koskaan oikeasti olevan mahdollinen).

Kaikki olisi ihan hyvin jos ystäväni ei olisi luvannut lainata rahoja. Minulla ei olisi mitään mahdollisuutta lähteä. Mutta voinko sanoa "Ei" tälle tarjoukselle? Voinko olla kokematta ja lähtemättä?

(Pelkkä ajatuskin reissusta saa ihoni kananlihalle ja veden nousemaan silmiin. Eiköhän siinä ole vastaus kysymykseeni..)


My name is Holly and I'm from L.A. I've got nothing intelligent to say

Olen kovaa vauhtia sopimassa treffejä lauantaille. Neutraalille maaperälle, ilman salliessa ulos.

En ole eron jälkeen muuta kuin antanut alapäätäni muutamalle sitä halunneelle, käynyt muutamilla treffeillä jotka eivät johtaneet muuhun kuin turhautumiseen (sekä hyvin huvittavaan masturbaatioon Evitan pyöriessä taustalla). Nyt olen kuitenkin ihan kiinnostunut ja innostunut, odotan tapaamista ja vatsassa ihan hieman.. no, olen innoissani.

Tämä on siis se nettituttavuus josta olen aiemmin puhunut, mikä ei oikeasti kuulu minun tapaani hoitaa ihmissuhteita. Mutta mutta, kai se pitää hyväksyä että ajat muuttuvat.

JA seuraava kriisi on tietysti se, että vaikka juttu sujuu ja huumori osuu yksiin näin virtuaalisesti pelkään sitä vaivaannuttavaa hiljaisuutta ja hermostunutta hymähtelyä. Mitä jos en olekan niin hauska ja nokkela hahmo kuin olen kuvitellut?

Olen pyytänyt muutamaa kaveria ja ystävää järjestämään minulle sokkotreffit. Kunnia josta he ovat kieltäytyneet koska olen kuulemma liian (en muista varmaksi oliko juuri oikea termi) outo eivätkä he tiedä ketään kenen kanssa minulla voisi natsata. Myös toinen ystävä jutteli kanssani ja sanoi että ymmärtää kyllä, että kyllä minulla tämän häijyn kuoren alta löytyy aarre mutta kovin hankala on kuoren läpi päästä. Tai siis se vaatii omanlaatuisensa ihmisen.

Näillä eväillä siis olen menossa. Liian outo ja kova kuori. Kokematon nettideittailussa ja taipumus ottaa valtavat humalat jos hermostuttaa ja puhua taukoamatta sekä laukoa luokattomia vitsejä, joita ihmiset eivät tunnista vitseiksi. Ja vaikka tunnistaisivatkin eivät löydä niistä mitään hauskaa.

Ja näillä puheilla vaatimaton pyyntö kavereille; olkaa puhelimen ääressä josko tulee vaikka tarve saada muuta seuraa..


In the port of Amsterdam

Ystäväni on haaveillut valmistujaisjuhlista. Hän ilmoitti teeman olevan 'Huora ja meripoika' koska hänellä on jossain määrin erityinen rakkaus merimiehiin. Nyt minulla on ongelma.. Olenko mieluummin huora kuin meripoika? Molemmat vaihtoehdot tuntuvat hyviltä ja pitäisi enemmänkin päättää kumman sukupuolen edustajana olisin mieluummin liikenteessä.. Tai voisin olla huorahtava meripoika jolloin saisin otettua kaikki roolit mukaan.

En ole koskaan huorannut tai ollut merillä. Mikäli ei siis lasketa mukaan Silja Linen tai Vikingin risteilyjä ja matkoja Tukholmaan. Minulle ei ole edes koskaan tarjottu rahaa seksistä. En tiedä onko se hyvä tai huono? Toisaalta minua ei loukkaisi mikäli joku pitäisi minua maksullisena seuralaisena, tietenkään, mutta toisaalta onko minussa sitten jokin niin vahva elementti ettei ihmisille tule mieleen mahdollinen vaihtoehto? Enkä osaa sanoa onko minulla kantaa prostituutioon, sen enempää sen kriminalisointiin suunnalta tai toiselta kuin sen laillisuuteenkaan.

Eräs ystäväni oli mukana seksibisneksessä jonkin aikaa. Hän tienasi hyvin ja siinä mielessä kaikki oli hyvin. Mutta toisaalta se työ aiheutti vakavia mielenterveysongelmia ja edelleen hän on sairaalassa. Toki taustalla oli erilaisia kausia ja ongelmia, mutta olemme ystävieni kanssa vakuuttuneita, että hänen tekemänsä työ edesauttoi suuresti tilanteen vakavoitumista.

Toinen ystäväni tienasi opiskelurahoja seksipuhelimessa. Puhelin kuulemma soi taukoamatta. Surullisinta ei mielestäni ollut se, että ihmiset soittelivat puhelinseksin perään, vaan se että suurin osa ihmisistä soitteli vain voidakseen puhua toiselle ihmiselle.

Kaipa minä pukeudun meripojaksi. Jos ei muuta, niin ihan jonkinlaisesta kunnioituksesta sairaalassa olevaa ystävääni kohtaan. Siinä ei lopulta ole paljoa hauskoja elementtejä mukana.


I am a very stylish girl

Eilen ystävä vuosien ja taas vuosien takaa soitti (kahdesti, koska minulla oli juuri eräs työ kesken) ja tarjosi työtä. Projektinomanisesti alkuun, mutta siinä asioista puhuessamme alkoivat ideat itämään ja olen tällä hetkellä jokseenkin tohkeissani. Asiassa on sellainenkin puoli, että minun olisi hyvä muuttaa toiseen kaupunkiin. Pieneen kaupunkiin meren rannalle, Helsingistä hetken matkaa itään päin.

Olen ollut Porvoossa joskus lapsena käymässä, muuten se on minulle tyhjä aukko. Remu asuu siellä ja kirkko lienee jotenkin merkittävä, vanha, suuri, harvinainen..? Ja ajatus muutosta uuteen kaupunkiin täyttää mieleni ja sydämeni innostuneella odotuksella.

Olen levoton sielu, sangen levoton. Minulla on ollut vaikeuksia pysyä yhdessä ja samassa paikassa pitkään. Olen jopa varautunut siihen, että kuljen loppuikäni eri puolilla. Toisaalta haluaisin niin kovasti jäädä ja asettua. Mutta minne, se on juuri se, joka ajaa minua pakoon koko ajan. Lukiossa äidinkielenopettaja kirjoitti palautteessaan aineestani sen "..kuljeskelevan kirjoittajansa lailla surumielisesti ja sekavasti ajasta ja paikasta toiseen.." .

Mutta, surullista tai ei, voisin hyvin nähdä itseni kuljeskelemassa kohti Porvoota syksymmällä. Kaverini kanssa puhutut ideat ja suunnitelmat, sekä kaverini reppavan röyhkeä asenne vakuutti minut. Ja toisaalta meidän tyylimme ja ajatuksemme menevät monessa kohtaa niin yksiin, että uskon yhteistyön olevan hedelmällistä ja hauskaa.

Ja olihan se mukavaa että kaverini ajatteli minua miettiessään potentiaalista yhteistyökumppania.


Like a virgin sacrified

Minua mietityttää.. tai ei varsinaisesti mietitytä, mutta ihmetyttää tohina homojen/lesbojen, kirkon ja parisuhteen siunaamisen ympärillä.

En kuulu kirkkoon, koska en voi kuulua järjestöön/yhteisöön jolla on niin erilainen arvomaailma kuin minulla. En usko. Enkä edes tiedä, tarvitsisiko minun kuulua kirkkoon jos sattumalta uskoisinkin ja/tai haluaisin kirkossa käydä. Ei tietenkään. Minulle koko "uskossa olo" on muutenkin mysteeri. Vielä suurempi mysteeri minulle on ajatus eri uskonnoista ja uskovaisista koska ajatus niinkin suuresti kollektiivisesta ajatustavasta on mahdoton. Kiinnostava toki, mutta mahdoton. Kuten keskusteluissakin on todettu on raamattu (ja koraani, kuten kaikki kirjat) täysin tulkinnanvarainen teos. Siksi en pysty nielemään ajatusta, että kymmenet miljoonat ihmiset voisivat lukea kirjan, tulkita sen omalla tavallaan ja silti kuulua yhteisöön jossa (jollain tavalla) teoreettisesti uskotaan samoin. Jos joku haluaa parisuhteelleen siunauksen, so be it. Jos se on jollein ihmisille tärkeää se sitä heille on.

Muutama viikko sitten, taitaa olla jo kuukausia, tuli A-Talk (?) jossa oli keskustelemassa eri ihmisiä kirkon puolelta ja vapaa-ajattelijoiden liiton puheenjohtaja (ja voi olla että muistan orkesterin kokoonpanon hieman väärin..). Se oli masentavaa katsottavaa ja kuunneltavaa, todella.

Toisaalta kirkko on kirkko. Minusta kirkolla ei ole sinällään mitään tekemistä uskon ja jumalan kanssa. Se on jähmeä ja kolkko, suurelta osin kaikista humaaneista ajatuksista riisuttu organisaatio. Enkä edes odota, että kirkon tulisi mukautua nyky-yhteiskuntaan ja sen arvoihin. En siis kuulu kirkkoon, koska se ei ole minua varten enkä halua tukea sitä. En rahallisesti kirkollisveron muodossa tai moraalisesti kuulumalla kirkkoon viestien näin hyväksyväni heidän ajatusmaailmansa (tai jopa olevani samaa mieltä). Uskoa voisin silti, jos uskoisin.
_ _ _ . . . _ _ _

Tulimme kaverini mökille Turun saaristoon. Minulla on ollut hieman stressiä ja kiirettä viime aikoina ja nukkuminen on ollut enemmän konseptuaalista. Nukuin saunamökissä, enkä ole nukkunut näin hyvin aikoihin. Nyt odotan muiden heräämistä ja laitamme kahvin tulelle. Illalla jatkuu taas työt ja arki polkaisee käyntiin maanantaina. Tämä retki teki hyvää.


I'm gay. I'm straight. I'm so L.A.

Minulle, samoin kuin muutamalle ystävälleni on tultu sanomaan aikojen saatossa muutamaan otteeseen ettei meitä olisi arvannut homoksi/lesboksi. En oikein tiedä miten tähän suhtautua. Onko sen tarkoitus olla kohteliaisuus ja jos näin on niin millä tavoin? Onko se jotenkin "kunniakasta" vaikuttaa heterolta? Minulle ei ole koskaan ollut oma suuntautumiseni mitenkään issue, ei suuntaan tai toiseen. En ole koskaan salannut asiaa mutta en ole koskaan myöskään "tullut kaapista". Minusta jo siinä "kaapista tulossa" asettaisin itse itseni ja suuntautumiseni jonkinlaiseen.. erilliseen merkitykseen, aivan kuin odottaisin ihmisten siihen jotenkin reagoivan. Miksi minua kiinnostaisi ihmisten mielipiteet? Tai paremminkin; miksi minun pitäisi erikseen mainita ihmisille mitä tai ketä sängyssä haluan? Ihmiset joille tuollaiset asiat ovat jotenkin niin merkityksellisiä tai hankalia asioita eivät yksinkertaisesti kuulu minun maailmaani. Olen hieman natsi siinä mielessä. Ja näistä aatoksista johtuen minulla on aika ajoin sangen jyrkkiä mielipiteitä monista ihmisistä ja ilmiöistä.

En ole koskaan edustanut oikein mitään 'ryhmää', en ole täyttänyt erityisen hyvin yhdenkään stereotypian kriteerejä. Ja samaan aikaan varmasti löytäisin maailmalta lajitovereita sankoin joukoin. Mutta se, mikä on varsinainen mietteeni kohde onkin juuri tämä. Paljonko ihminen tarvitsee ympärilleen samoin ajattelevia/toimivia ihmisiä, jonkinlaista vertais(tuki)ryhmää? Kun minulla on jo ystäväpiirini. Ryhmä niin hyviä ja loistavia ihmisiä ettei paremmasta väliä. Onko siis minussa jotain vikaa, kun en aina jaksa innostua homobaareista tai naistenilloista? Vain siksi että kiinnostus kohdistuu omaan sukupuoleen en osaa kuvitella pyöriväni vain "alan baareissa". Olen sillä tavalla simppeli ihminen, että ihastun ihmisissä nimenomaan ajatusmaailmaan ja arvoihin. Ulkonäköön tietysti myös, mutta eri tavoin.

Minulla on tiettyihin hyvin stereotyyppisiin seksuaalivähemmistöihin.. tai siis tarkoitan tiettyihin hyvin steretyyppisiin vähemmistöjen edustajiin hieman ristiriitainen asenne. Koska en voi aina tietää mikä on ironiaa/itseironiaa en voi tietenkään sen enempää tehdä loppupäätelmiä. Mutta aina välillä mietin, että gay-acting ja straight-acting (termit joista keskusteluissa juuri luin) ovat sangen suurta fuulaa. Monessa mielessä. Kun niilläkin termeillä saa ihmiset taas pukattua lokeroihin. Se lokerointi on (täälläkin) kovin yleistä.

Ja kyllä, on minullakin omat lokerot. Kovin löyhät rajoiltaan ja mittavat kooltaan, mutta onpahan kuitenkin.

Olisikin eri kiinnostavaa tietää kuka pitää itseään täysin lokerottomana. Koska hänet minä haluaisin tavata. Ihan kasvotusten. Ja tarjota drinkin.


Cause we were never being boring

Eilinen ja tämä ilta meni ja mennee UMF:n kupeessa. Täytyy todeta etten ole niin ankeilla festareilla ollut. Varmaan koskaan. Kupittaa oli hieman ylimitoitettu tilana ja kumisi tyhjyyttään. Festeillä esiintyville n. 15 esiintyjälle on varattu/rakennettu n. 10 lavaa. Makes sense, ottaen huomioon että saapuessamme paikalle ensimmäinen esiintyjä, jonka ohitimme esiintyi ainoastaan järjestysmiehille. Samassa seurueessamme olleeet musiikkialan ihmiset sanoivat vain tuntevansa suurta myötätuntoa, etteivät tätä soisi yhdellekään esiintyvälle muusikolle/taiteilijalle.

Koska maailma on pieni (ja tietyt piirit entistä pienempiä) törmäsin tietysti henkilöön menneisyydestä. Siihen henkilöön, jonka vuoksi olin NIIN liki jättämässä silloista kumppaniani, joka sai maailmani sekaisin. Muutamasta yllättävästä lähestymisestä huolimatta hän esitti viileää kohdatessamme eli emme varsinaisesti kohdanneet.

Karkasimme festeiltä kun jälleen yksi ankea esiintyjä kapusi pimeälle lavalle ja anniskelualueella oli kaikesta tyhjyydestä huolimatta yli puolen tunnin jono ylihinnoiteltua siideriä/olutta ostamaan. Tänään edessä vielä reissu Kupittaalle, josko olisi enemmän ihmisiä, vähemmän exiä ja parempi tunnelma. Toisaalta meidän tunnelmassamme ei ollut mitään vikaa, se vielä parani jahka pääsimme muuanne. Meillä on aina hauskaa ystävien ja kaverien kanssa oli ympäristö kuinka ankeaa tahansa.
--- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- ---
Varustautuminen syksyyn on jo alkanut ja teettämäni nahkatakki on valmis tänään. Olen miettinyt huivia siihen, siis syksyksi. Olen löytänyt yhden täydellisen. Juuri oikea sävy punaisesta, tarpeeksi suuri koko ja materiaali 100 % kashmiria. Vain hinta kirpaisee hieman, kun merkki on vielä Wolford. Toisaalta olen taipumassa klassiseen neulottuun huiviin. Jätelangoista koottu, hapsuilla varustettu ja oikealla tavalla "hipahtava". Housujen kohdalla olen jättämässä pillejä taakseni (koska ne ovat jo pitkään olleet last season) ja vakuuttunut boot cutin olevan the next big thing, ainakin minulle. Samettihousut olisivat hyvät.

Mutta tämän enempää en jaksa miettiä syksyä. Helteet vasta alkoivat ja ennen ku tarveta huiveille tulee on edessä vielä viljalti tapahtumaa ja matkustelua sekä töitä.


Frühling in Paris

Kohtaamisia, todellisia ja virtuaalisia. Stellakin kirjoitti nettideittailusta ym. asioista. Minä olen samoissa lukemissa ikäni puolesta Stellan kanssa, joten minulle myös ajatus nettideittailusta on hieman vieraampi, jopa säälittävä vaikka itsekin olen siihen nyttemmin ”sortunut”. Olen tavannut hyvin kiinnostavan henkilön virtuaalisesti, kirjoittelemme ja mesetämme. Huumorimme menee yksiin, kiinnostuksemme ovat samankaltaiset, jopa identtiset aika ajoin ja vaikkemme sen vakavampia aina puhukaan olen ainakin minä saanut häneltä vinkkejä ja ajatuksia jotka ovat edesauttaneet minua omissa projekteissani eteenpäin. Hän on kaunis ja varreltaan oikealla tavalla sorja ja tuntuu olevan innoissaan myös minusta, kaikin puolin. Mutta, sitten pääsemme juuri tähän puoleen joka minua repii.. välillämme on etäisyyttä jopa siinä määrin ettei tapaaminen ole ihan noin vain järjestettävissä. Ja minua on alkanut nyppimään juuri se, etten voi tavata häntä ihan tässä, oikeasti. Haluaisin koskettaa ja kuulla äänen, nähdä hymyn ja kuulla naurun. Ja jos kaikki olisi hyvin, tuntea sen pienen, kouraisevan tunteen mahanpohjassa kun ensi kertaa suudellaan.

Mutta sitä kohtaamista odotellessa muita kohtaamisia.

Muutama päivä sitten, töissä ollessani eräs vanhempi rouva alkoi kyselemään tunnemmeko me jostain. Minun silmiini hän näytti täysin vieraalta, mutta rouva vain jatkoi inttämistään. Hän kysyi lopulta mitä koulua olen käynyt ja sitä kauttahan se selvisi että kyseessä oli minun saksanopettajani yläasteelta. (Luin siis yläasteella saksaa, oliko se nyt sitten c-kieli..?) Minua ihmetytti kuinka hän voi minut muistaa ottaen huomioon siitä olevan aikaa jo paljon, hyvin paljon. Ilmeisesti olen tehnyt vaikutuksen häneen ja ilmeisimmin hyvässä. Hän jopa palasi samana päivänä vielä työpaikalleni näyttämään korttia, jonka ryhmämme oli hänelle askarrellut, ilmeisesti yläasteen päättyessä. Hän kertoi minulle heittäneensä paljon tavaraa roskiin vuosien varrella, mutta kyseisen kortin aina vaan säästäneensä.

Minussa lienee jokin sellainen elementti tai piirre että jään ihmisten mieliin. Minä en muista oikein ketään. Tai muistan hyvin ne muutamat jotka ovat pahasti minua loukanneet joskus. Ala-asteen musiikinopettajani oli naispaholainen. Me emme tulleet toimeen alkuunkaan minkä lisäksi hän muutamaan otteeseen muisti vielä mainita (koko luokan kuullen tietenkin) kuinka kyvytön olen sekä miten epätodennäköistä on, että minusta ”koskaan tulisi yhtään mitään”. En tiedä onko minusta tullut mitään. Mitä on ’olla jotain’ tai ’joku’? Kiinnostaako minua edes? Vein ala-asteen viimeisenä päivänä kevätjuhlassa musiikinopettajalle kortin, jossa oli voipuneen oloinen Karvinen ja teksti ”Oliko meillä edes hauskaa?”. Korttiin kirjoitin itse ettei minusta ollut, etteivät musiikintunnit jää mieleeni mitenkään hauskoina hetkinä. Näin hänet uudelleen muutama vuosi sitten oopperassa, ’Patarouvan’ väliajalla. Nähtävästi olin kuitenkin hänenkin mieleensä jäänyt, sen verran tulinen katse singahti minua kohti.

En tiedä olenko ’jotain’. En ole vielä täysin löytänyt sitä vakituisinta paikkaa tahi työtä, kumppani on hakusessa (joskin tiettyyn suuntaan olen enemmän kallellaan) ja muutoinkaan en ole ihan varma.. oikein mistään. Ja minä pidän tästä, pidän todella. Minullahan ei ole mitään sitomassa minua paikoilleen. Ei ketään tai mitään jonka vuoksi en voisi lähteä kevääksi Pariisiin tai mitään estämässä minua tulemasta ’joksikin’. Ja enemmän kuin ’jotain’ haluaisin olla ennemmin ’joku’ jollekin.

Olen tavallaan koditon, jossain määrin juureton, minua kutsuu luokseen moni paikka. Olisin ihan valmis muuttamaan eri kaupunkeihin, tutustumaan uusiin ihmisiin ja paikkoihin mutta samaan aikaan haluaisin kovasti asettua aloilleni. Tässä mielessä siis ei ole aivan mahdoton ajatus treffailla ihmistä vaikka kauempaakin. Olen ollut hieman levoton viime vuosina, harhaillut ja etsinyt, luullut löytäväni mutta aina huomannut lopulta olevani (taas kerran) lähtöpisteessä. Käyn tukustelua päässäni muutaman kaupungin välillä, koitan keksiä työpaikkaa joka olisi oikeasti miellyttävä ja kannustava. Jos olisi vielä jokin mahdollisuus edetä tai saada uusia haasteita ja vastuuta työssä, olisi se parasta. En tosin keksi mistä sellaisen työn löydän.

Edellinen