I woke and couldn't sleep

Minulle, samoin kuin muutamalle ystävälleni on tultu sanomaan aikojen saatossa muutamaan otteeseen ettei meitä olisi arvannut homoksi/lesboksi. En oikein tiedä miten tähän suhtautua. Onko sen tarkoitus olla kohteliaisuus ja jos näin on niin millä tavoin? Onko se jotenkin "kunniakasta" vaikuttaa heterolta? Minulle ei ole koskaan ollut oma suuntautumiseni mitenkään issue, ei suuntaan tai toiseen. En ole koskaan salannut asiaa mutta en ole koskaan myöskään "tullut kaapista". Minusta jo siinä "kaapista tulossa" asettaisin itse itseni ja suuntautumiseni jonkinlaiseen.. erilliseen merkitykseen, aivan kuin odottaisin ihmisten siihen jotenkin reagoivan. Miksi minua kiinnostaisi ihmisten mielipiteet? Tai paremminkin; miksi minun pitäisi erikseen mainita ihmisille mitä tai ketä sängyssä haluan? Ihmiset joille tuollaiset asiat ovat jotenkin niin merkityksellisiä tai hankalia asioita eivät yksinkertaisesti kuulu minun maailmaani. Olen hieman natsi siinä mielessä. Ja näistä aatoksista johtuen minulla on aika ajoin sangen jyrkkiä mielipiteitä monista ihmisistä ja ilmiöistä.

En ole koskaan edustanut oikein mitään 'ryhmää', en ole täyttänyt erityisen hyvin yhdenkään stereotypian kriteerejä. Ja samaan aikaan varmasti löytäisin maailmalta lajitovereita sankoin joukoin. Mutta se, mikä on varsinainen mietteeni kohde onkin juuri tämä. Paljonko ihminen tarvitsee ympärilleen samoin ajattelevia/toimivia ihmisiä, jonkinlaista vertais(tuki)ryhmää? Kun minulla on jo ystäväpiirini. Ryhmä niin hyviä ja loistavia ihmisiä ettei paremmasta väliä. Onko siis minussa jotain vikaa, kun en aina jaksa innostua homobaareista tai naistenilloista? Vain siksi että kiinnostus kohdistuu omaan sukupuoleen en osaa kuvitella pyöriväni vain "alan baareissa". Olen sillä tavalla simppeli ihminen, että ihastun ihmisissä nimenomaan ajatusmaailmaan ja arvoihin. Ulkonäköön tietysti myös, mutta eri tavoin.

Minulla on tiettyihin hyvin stereotyyppisiin seksuaalivähemmistöihin.. tai siis tarkoitan tiettyihin hyvin steretyyppisiin vähemmistöjen edustajiin hieman ristiriitainen asenne. Koska en voi aina tietää mikä on ironiaa/itseironiaa en voi tietenkään sen enempää tehdä loppupäätelmiä. Mutta aina välillä mietin, että gay-acting ja straight-acting (termit joista keskusteluissa juuri luin) ovat sangen suurta fuulaa. Monessa mielessä. Kun niilläkin termeillä saa ihmiset taas pukattua lokeroihin. Se lokerointi on (täälläkin) kovin yleistä.

Ja kyllä, on minullakin omat lokerot. Kovin löyhät rajoiltaan ja mittavat kooltaan, mutta onpahan kuitenkin.

Olisikin eri kiinnostavaa tietää kuka pitää itseään täysin lokerottomana. Koska hänet minä haluaisin tavata. Ihan kasvotusten. Ja tarjota drinkin.

Eilinen ja tämä ilta meni ja mennee UMF:n kupeessa. Täytyy todeta etten ole niin ankeilla festareilla ollut. Varmaan koskaan. Kupittaa oli hieman ylimitoitettu tilana ja kumisi tyhjyyttään. Festeillä esiintyville n. 15 esiintyjälle on varattu/rakennettu n. 10 lavaa. Makes sense, ottaen huomioon että saapuessamme paikalle ensimmäinen esiintyjä, jonka ohitimme esiintyi ainoastaan järjestysmiehille. Samassa seurueessamme olleeet musiikkialan ihmiset sanoivat vain tuntevansa suurta myötätuntoa, etteivät tätä soisi yhdellekään esiintyvälle muusikolle/taiteilijalle.

Koska maailma on pieni (ja tietyt piirit entistä pienempiä) törmäsin tietysti henkilöön menneisyydestä. Siihen henkilöön, jonka vuoksi olin NIIN liki jättämässä silloista kumppaniani, joka sai maailmani sekaisin. Muutamasta yllättävästä lähestymisestä huolimatta hän esitti viileää kohdatessamme eli emme varsinaisesti kohdanneet.

Karkasimme festeiltä kun jälleen yksi ankea esiintyjä kapusi pimeälle lavalle ja anniskelualueella oli kaikesta tyhjyydestä huolimatta yli puolen tunnin jono ylihinnoiteltua siideriä/olutta ostamaan. Tänään edessä vielä reissu Kupittaalle, josko olisi enemmän ihmisiä, vähemmän exiä ja parempi tunnelma. Toisaalta meidän tunnelmassamme ei ollut mitään vikaa, se vielä parani jahka pääsimme muuanne. Meillä on aina hauskaa ystävien ja kaverien kanssa oli ympäristö kuinka ankeaa tahansa.
--- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- ---
Varustautuminen syksyyn on jo alkanut ja teettämäni nahkatakki on valmis tänään. Olen miettinyt huivia siihen, siis syksyksi. Olen löytänyt yhden täydellisen. Juuri oikea sävy punaisesta, tarpeeksi suuri koko ja materiaali 100 % kashmiria. Vain hinta kirpaisee hieman, kun merkki on vielä Wolford. Toisaalta olen taipumassa klassiseen neulottuun huiviin. Jätelangoista koottu, hapsuilla varustettu ja oikealla tavalla "hipahtava". Housujen kohdalla olen jättämässä pillejä taakseni (koska ne ovat jo pitkään olleet last season) ja vakuuttunut boot cutin olevan the next big thing, ainakin minulle. Samettihousut olisivat hyvät.

Mutta tämän enempää en jaksa miettiä syksyä. Helteet vasta alkoivat ja ennen ku tarveta huiveille tulee on edessä vielä viljalti tapahtumaa ja matkustelua sekä töitä.

Kohtaamisia, todellisia ja virtuaalisia. Stellakin kirjoitti nettideittailusta ym. asioista. Minä olen samoissa lukemissa ikäni puolesta Stellan kanssa, joten minulle myös ajatus nettideittailusta on hieman vieraampi, jopa säälittävä vaikka itsekin olen siihen nyttemmin ”sortunut”. Olen tavannut hyvin kiinnostavan henkilön virtuaalisesti, kirjoittelemme ja mesetämme. Huumorimme menee yksiin, kiinnostuksemme ovat samankaltaiset, jopa identtiset aika ajoin ja vaikkemme sen vakavampia aina puhukaan olen ainakin minä saanut häneltä vinkkejä ja ajatuksia jotka ovat edesauttaneet minua omissa projekteissani eteenpäin. Hän on kaunis ja varreltaan oikealla tavalla sorja ja tuntuu olevan innoissaan myös minusta, kaikin puolin. Mutta, sitten pääsemme juuri tähän puoleen joka minua repii.. välillämme on etäisyyttä jopa siinä määrin ettei tapaaminen ole ihan noin vain järjestettävissä. Ja minua on alkanut nyppimään juuri se, etten voi tavata häntä ihan tässä, oikeasti. Haluaisin koskettaa ja kuulla äänen, nähdä hymyn ja kuulla naurun. Ja jos kaikki olisi hyvin, tuntea sen pienen, kouraisevan tunteen mahanpohjassa kun ensi kertaa suudellaan.

Mutta sitä kohtaamista odotellessa muita kohtaamisia.

Muutama päivä sitten, töissä ollessani eräs vanhempi rouva alkoi kyselemään tunnemmeko me jostain. Minun silmiini hän näytti täysin vieraalta, mutta rouva vain jatkoi inttämistään. Hän kysyi lopulta mitä koulua olen käynyt ja sitä kauttahan se selvisi että kyseessä oli minun saksanopettajani yläasteelta. (Luin siis yläasteella saksaa, oliko se nyt sitten c-kieli..?) Minua ihmetytti kuinka hän voi minut muistaa ottaen huomioon siitä olevan aikaa jo paljon, hyvin paljon. Ilmeisesti olen tehnyt vaikutuksen häneen ja ilmeisimmin hyvässä. Hän jopa palasi samana päivänä vielä työpaikalleni näyttämään korttia, jonka ryhmämme oli hänelle askarrellut, ilmeisesti yläasteen päättyessä. Hän kertoi minulle heittäneensä paljon tavaraa roskiin vuosien varrella, mutta kyseisen kortin aina vaan säästäneensä.

Minussa lienee jokin sellainen elementti tai piirre että jään ihmisten mieliin. Minä en muista oikein ketään. Tai muistan hyvin ne muutamat jotka ovat pahasti minua loukanneet joskus. Ala-asteen musiikinopettajani oli naispaholainen. Me emme tulleet toimeen alkuunkaan minkä lisäksi hän muutamaan otteeseen muisti vielä mainita (koko luokan kuullen tietenkin) kuinka kyvytön olen sekä miten epätodennäköistä on, että minusta ”koskaan tulisi yhtään mitään”. En tiedä onko minusta tullut mitään. Mitä on ’olla jotain’ tai ’joku’? Kiinnostaako minua edes? Vein ala-asteen viimeisenä päivänä kevätjuhlassa musiikinopettajalle kortin, jossa oli voipuneen oloinen Karvinen ja teksti ”Oliko meillä edes hauskaa?”. Korttiin kirjoitin itse ettei minusta ollut, etteivät musiikintunnit jää mieleeni mitenkään hauskoina hetkinä. Näin hänet uudelleen muutama vuosi sitten oopperassa, ’Patarouvan’ väliajalla. Nähtävästi olin kuitenkin hänenkin mieleensä jäänyt, sen verran tulinen katse singahti minua kohti.

En tiedä olenko ’jotain’. En ole vielä täysin löytänyt sitä vakituisinta paikkaa tahi työtä, kumppani on hakusessa (joskin tiettyyn suuntaan olen enemmän kallellaan) ja muutoinkaan en ole ihan varma.. oikein mistään. Ja minä pidän tästä, pidän todella. Minullahan ei ole mitään sitomassa minua paikoilleen. Ei ketään tai mitään jonka vuoksi en voisi lähteä kevääksi Pariisiin tai mitään estämässä minua tulemasta ’joksikin’. Ja enemmän kuin ’jotain’ haluaisin olla ennemmin ’joku’ jollekin.

Olen tavallaan koditon, jossain määrin juureton, minua kutsuu luokseen moni paikka. Olisin ihan valmis muuttamaan eri kaupunkeihin, tutustumaan uusiin ihmisiin ja paikkoihin mutta samaan aikaan haluaisin kovasti asettua aloilleni. Tässä mielessä siis ei ole aivan mahdoton ajatus treffailla ihmistä vaikka kauempaakin. Olen ollut hieman levoton viime vuosina, harhaillut ja etsinyt, luullut löytäväni mutta aina huomannut lopulta olevani (taas kerran) lähtöpisteessä. Käyn tukustelua päässäni muutaman kaupungin välillä, koitan keksiä työpaikkaa joka olisi oikeasti miellyttävä ja kannustava. Jos olisi vielä jokin mahdollisuus edetä tai saada uusia haasteita ja vastuuta työssä, olisi se parasta. En tosin keksi mistä sellaisen työn löydän.

Viime viikolla koin herätyksen. Rankan eron jälkipyykki on nyt pesty, kaikki se paska on lopulta takana ja haavat ovat arpeutuneet. Arvet ovat toki ikuisia mutta eivät kivuliaita, ne kuuluvat elämään. En minä missään välissä ole koittanut pyyhkiä muistoja tai unohtaa tahi kieltää mennyttä. Olen vain halunnut päästä irti siitä ahdistuksesta ja masennuksesta joka asian vuoksi minua on jäytänyt. Olen jo hetken ihmetellyt jatkuvaa onnellisuuttani, tätä pysyvää hyvää oloa. Paras ystäväni totesi myös iltana muutamana minun olevan jälleen se sama, iloinen ja hauska ihminen johon hän on aikoinaan tutustunut ja ihastunut.

Olen myös kiitollinen ja onnellinen että ympärilläni oli koko ajan ihmisiä. Osin ihmisiä, jotka kahlasivat omassa eron suossa, osin ihmisiä jotka toivovat minulle hyvää; ystäviä yhtäkaikki.

Tai Soft Cellin sanoin:

"Mother, things are getting better
Watch the mirror count the lines
The battle scars of all the good times
Look around and I can see
A thousand people just like me"

Jalkani särkevät koko ajan, siis lihakset ovat väsyneet. Luulin illalla, työpäivän jälkeen, sen olevan vain hetkellinen väsymys, mutta aamulla herätessä sama kolotus jatkuu. Muutenkin vetämätön olo. Minulla on nyt aika paljon töitä ja asioita päällesin, jonka luulen verottavan kuntoani. En oikein saa nukuttua ja syöminenkin on omena silloin, näkkileipä tällöin. Ei sillä että valittaisin. Kehoni toimii paremmin tällä tyylillä, kunnes tulee seinä vastaan (minkä epäilen nyt olevan jo kulman takana). Paino on pudonnut muutaman kilon. En käy vaa'alla oikeastaan koskaan. En jaksa eikä kiinnosta, koska ylipainon/alipainon huomaa ihan ilman vaakaakin, vaatteissa ja olossa.

En haluaisi enää olla laiha. Siis laiha. Hoikka ja/tai normaalivartaloinen toki, jota olenkin, mutta se laihuuden ihannointi joka jäyti mieltäni muutama vuosi sitten on jäänyt taakse. Ja hyvä niin. Vartaloni on sen mallinen (luustot ym. seikat) ettei se näytä hyvältä oikein laihana. Minusta tulee sairaan näköinen. Muutenkin käsitykseni kauniista vartalosta on muuttunut ja silmääni miellyttävä ulkonäkö on hivenen erilainen kuin monet ihmiset kuvittelevat.

Minua on "syytetty" pinnalliseksi monta kertaa ja jos joku niin haluaa ajatella so be it, ei minua lopultakaan jaksa kiinnostaa. Tiedän olevani (ulkonaisesti) aika hyvä saalis vaikken kaikkia kauneuskriteerejä välttämättä täytä. Sisäinen kauneuteni onkin sitten toinen seikka. Kauniit ihmiset ovat ilo silmälle, sitä ei voi kieltää, mutta minä näen kauneutta myös ihmisissä jotka eivät välttämättä ole niin perinteisellä tavalla kauniita. Minä pidän miehekkäistä miehistä ja naisellisista naisista, erityisesti kun miehekkyydessä/naisellisuudessa on joku twist, vaikka montakin. Ystäväpiirissäni on viljalti kauniita ihmisiä joista hyvin harva edustaa klassista kauneutta. Kyse on enemmän kokonaisuudesta; miten he pukeutuvat ja miten suhtautuvat ulkonäköönsä. Jokainen on enemmän tai vähemmän kiinnostunut ulkonäköasioista ja samaan aikaan eivät voisi vähempää välittää.

Ulkonäköön liittyvät asiat ovat olleet mielessäni hetken aikaa jo, koska erinäisistä syistä minua valokuvataan tulevan muutaman viikon aikana. En ole koskaan ollut kameran edessä, yksin ja toisen ihmisen arvioivan silmän alla (ja nyt en laske mukaan koulukuvia). En ole vielä nähnyt yhtäkään kuvaa, edes raakavedosta, mutta kuvaaja oli optimistinen ja innostuneen oloinen. Minua hieman jännittää kyllä nähdä kuvat. Varsinkin kun ne tulee näkemään moni kriittinen silmä. Ei kyse ole sitä että minun tulisi näyttää hyvältä kuvissa (vaikkakin usein näytän, kunhan ei lasketa mukaan kuvia viime kesän Tukholman reissulta..) vaan "isommista" asioista, "asenteesta".

Huomenna pitäisi jatkaa taas iltasella kuvauksia. Toivottavasti tämä väsymys ja särky on ohi siihen mennessä.

Kuten olen jo aiemminkin kertonut en ole suuremmin luokittelujen ja laatikoiden ystävä. Minä en sinällään osaa yleistää, mutta teen sitä kuitenkin. Jälleen kerran; minua kiinnostaa ihmiset sekä heidän käytöksensä ja, hieman ironisesti, minua ei voisi vähempää kiinnostaa ihmiset. Koitan elää itse niin, ettei muiden tarvitse ottaa murheita minun vuokseni silti tekemättä kompromisseja "säästääkseni" ketään miltään. Tunnen ihmisiä, joille akateeminen ura on kaikki kaikessa, ihmsiä joille se on kaiken pahan alku ja juuri sekä ihmisiä joille sellaiset seikat (kuten akateemisuus) eivät merkitse yhtään mitään. Mutta en osaa tässäkään asiassa olla mitenkään valikoiva, kaikenlaiset ihmiset mahtuvat minun kaveri/ystäväpiiriini.

Olen melko boheemi ihminen, kuten sangen moni ystävä ja kaverikin. Kukaan meistä ei ole taiteilija vaikka moni onkin töissä luovalla alalla, on siis luova ihminen. Joillain ihmisillä on erikoinen käsitys luovuudesta ja boheemiudesta, ikään kuin niiden varjolla saisi ja voisi tehdä mitä tahansa. Kukaan minun ystävistäni ei, kaikesta luovuudesta ja boheemiudesta huolimatta, ole erityisemmin epätäsmällinen. Päinvastoin. Moni ihminen käyttää sanaa 'taiteilija' eräänlaisena kilpenä, suojana joka oikeuttaa huonon käytöksen ja laiskuuden. Se on huono tekosyy, osoittaa luonteen heikkoutta.

Menneessä elämässäni olin hyvin paljon tekemisissä muutaman ihmisen kanssa, jiotka olivat äärimmäisen hankalia ja samaan aikaan (tietysti) myös äärimmäisen "herkkiä" ja "luovia". Näiden kahden piirteen vuoksi kaikki oikut olisi tullut hyväksyä ja sulattaa, koska "mä nyt vaan oon tällanen". Minä olen tällainen, jämpti ja herkkä (loukkaantumaan), en sulata paljoakaan huonoa käytöstä mutten kuitenkaan tee siitä numeroa. Lisään hiljaa mielessäni ihmisten mustaan kirjaan nimiä, ihmisiä joiden kanssa on opittava elämään tai pystyttävä ohittamaan. Koska saatan olla itse aika ajoin, joissain tietyissä asioissa ns. "hankala" ihminen (=olen jääräpää), hyväksyn täysin sen että on olemassa muitakin kaltaisiani. Minä kuitenkin pystyn perääntymään ja hiljenemään, en koskaan käyttäisi tekosyynä sitä että "mä nyt vaan oon tällanen". Niin heikko minä en ole.

Sana 'boheemi' on kärsinyt lievän inflaation, mielestäni. Samoin kuin 'dandy'. Kaksi termiä joilla voi kuvata ihmisiä, kaksi sanaa jotka ovat ajautuneet hieman kauemmas alkuperäisestä. Voin joinkuin sanoa olevani 'boheemi', en voi sanoa olevani 'dandy', monestakin syystä. Olenko anarkisti tai feministi? Olenko akateeminen? Ateisti, agnostikko, vegetaristi? Hmm.

Uskon anarkiaan, olen siis agnostikko. Hyväksyn feminismin, olen boheemisti kallellaan dandyismiin päin, kunhan kyse ei ole siitä "dandyismistä", jota esim. Tuomas Vimma edustaa (koska minulle hän ei ole dandy, hän on wanna-be ja säälittävä sellainen). Syön lihaa, joskin harvemmin. Voisin olla vegetaristi mutten koskaan kutsua itseäni vegetaristiksi. Kutsun itse itseäni sangen rumilla nimillä (liittyen naisen sukuelimiin, miehen sukuelimiin, oraaliseksiin sekä maailman vanhimpaan ammattiin) joka on toivoton romantikko ja epätoivoisen pehmo kuorensa alla.

Ainoa asia joka saa minut pysymään varpaillani on fundamentalismi, sen kaikissa eri muodoissa.

Festivaaleilla Turussa. Eilinen meni hieman ohi, pääsimme matkaan vasta kuuden jälkeen. Muutenkin olin hieman pettynyt. Ruisrock on ollut minulle monena kesänä mieluisa tapahtuma, jonne olen aina kun mahdollista lähtenyt. Eilinen ei ainakaan vielä vakuuttanut että kesä 2008 olisi muistoissa mitenkään merkittävänä. En tiedä ihan tarkkaan mitä tapahtui, mutta kaverini tönäisi ystävääni (ihan leikillään siis), ja ystäväni kaatui naamalleen hotellin aulan lattialle. Toiseen käteen nousi pahan näköinen musta patti. Koitimme hoitaa sitä jäillä ja lemmellä.

Tänään on esiintymässä Interpol ja The National, jotka molemmat kiinnostavat kyllä. Myös Ismo Alanko olisi hauskaa nähdä ja kuulla. Muuten ei tarjonta ole ollut kovinkaan kaksinen. Törmäilimme eilen ystävien kanssa alueella ja lähdimme kohti keskustaa jo melko varhain. Emme päässeet muutamaan ravintolaan enää sisään, mutta sattumalta törmäsimme erääseen tutun tuttuun, joka on esiintymässä festivaaleilla. En tiedä millaisen kuvan annoimme itsestämme, pyysin kyllä anteeksi ja koitin lohduttaa ettemme me aina ole niin .. melkein sanoin huonosti käyttäytyviä mutta emme me käyttäytyneet huonosti. Olimme ihan omia itseämme, joskin potenssiin 3. Ajattelen asiaa niin, että ihmiset kyllä karsiutuvat kyydistä pois jos eivät ole samalla "aaltopituudella" kanssamme/kanssani.

Muutaman lipsahduksen kautta koitan ottaa opikseni ja olla tarkempi asioissani. Tai siis tavassa miten niitä käsittelen. Seksuaalisuuteni, sukupuoleni ja arvomaailmani mukaan eläessäni en voi aina allekirjoittaa kaikkien ihmisten ajatuksia ja käytöstä. Ja niin sen pitää ollakin.

Vapaapäivä ja aamukahvia odotellessa juon aamukahvia. Aurinko paistaa, on lämmin ja viikonloppuna on festivaalit. Toki tänään on edessä vielä muutamia hommia, töitä ja askareita tänään, mutta olen vapaalla työstäni.

Minulla on lista asioista joita haluaisin tai haluaisin tehdä. Mikäpä minua estää hoitamasta tänään listaa lyhyemmäksi? Olen jostain syystä ihastunut ruskeaan väriin. Mielessäni on ruskeat, nahkaiset ajohansikkaat, jokin beige (?) tai toffeenvärinen (?) poolo ja ruskea/konjakki nahkatakki. En ole varma onko ruskea eri sävyissään minulle paras mahdollinen väri mutta nyt sydän käskee siihen suuntaan menemään.

Eilen oli erikoinen ilta. Hauska mutta jotenkin yllättävä ja erikoinen. Olin hieman humalassa ja kävimme yllättävän keskustelun yllättävän ihmisen kanssa. Kaikki alkoi hänen kysymyksestään miten suhtaudun Madonnan avioeroon. Olimme hieman humalassa ja tulin taksilla kotiin. Pyörä jäi odottamaan noutoa kaupungin keskustaan.

(edit.) Ostin ruskean huivin, pellavaa. Se sopii kaksiin ruskeansävyisiin aurinkolaseihini ja koitan pärjätä niillä ruskeilla nahkatakeilla, jotka minulla jo on. Ajohansikkaita en vielä ostanut, vaikka ne ovatkin kovin edulliset. Syksyllähän ne vasta oikeastaan olisivat ajankohtaiset ja siihen mennessä olisin voinut saada jo hankittua sen punaisen Wolfordin mohair-huivin. Tai no, pashminan nimellä sitä myydään, mutta..

Onko minussa jotain vikaa, kun minua ei kiinnosta mihin tämä maailma on menossa? Minua ei lopultakaan kiinnosta, ei nimeksikään. Toki ahdistun kun näen pahuutta ja ilkeyttä, vittuunnun kun luen pahojen ihmisten mielipiteitä ja kirjoituksia. Mutta silti, kaiken jälkeenkin.. minua ei kiinnosta. Kaipa minä olen aika vahvasti aikani tuote; tunnevammainen (kuten aikoinaan ystäväni minua kuvasi) tolppahuora (kuten toinen ystävä minua kuvasi).
Jostain syystä You Tube, ilmiö jota suuresti rakastan ja ihailen, suositteli minulle Connie Talbotin videoita. Minua ei häikäissyt mikään, mieleen tulivat vain Jon Benet Ramsey ja kaikki se saasta. Onhan se yksinkertaisesti oksettavaa, koko ajatus, mutta silti ja edelleen.. minua ei lopulta kauheasti kiinnosta. Mietin usein ihmisiä, ketkä nousevat barrikadeille ja koittavat muuttaa maailmaa, ottavat kantaa ja tohisevat (joskus hyvinkin triviaaleista) asioista. Mutta kuten olen sanonut, minua kiinnostaa niin monet ilmiöt, jotka liittyvät ihmisiin, ihmisyyteen ja koko sirkukseen.

Olen hyvin väsynyt. Eilinen ajomatka otti voimille. Ja tänään henkisesti ja fyysisesti kuluttava työpäivä. Siitä tämä johtuu. Mieli tekisi karkkia ja suolatikkuja.

Best regards,
Little miss sunshine