Omenapuut alko kukkia. Kesä on täällä. Äitienpäivänä istutetaan lisää ruusuja puutarhaan.
Ilmassa on pientä ihastumisen tynkää. Hyvin pientä, hyvin orastavaa. Ja hyvin virtuaalistakin vielä. En usko siihen että netin kautta voi tavata ketään,tai siis että minä voisin. Mutta kumman kivalta se tuntuu kun uusi viesti on tullut. Tai kun niitä tulee monta päivässä. Josko se päivä paistaa risukasaankin?
Saunasta vasta tulleena, vielä kylpytakissa. Tässä elämä on.
Kävin tänään pyöräilemässä lapsuudenkodin nurkilla. Elämästäni meni siellä ensimmäiset vajaa parikymmentä vuotta, ja omaan kotiin muuttamisen jälkeenkin vanhemmat asuivat siellä vielä muutaman vuoden.
Kaikki näytti niin.. erityisellä tavalla kaikki oli juuri niin kuin asiat olivat 18 vuotta sitten, täsmälleen. Jopa vanhan huoneeni ikkunassa oli edelleen isoveljeni siihen liimaama Bambi-tarra (en muista aikaa ilman sitä). Ja samaan aikaan kaikki oli jotenkin niin pientä ja tunkkaista. Välimatkaa on vaan siinä 3 kilometriä, pyörällä. Radan toiselle puolelle pääsee alikulkusillan kautta nykyään. Ne rumat kerrostalot rempataan. Kenttä, missä pelattiin pesistä (minä en koskaan uskaltanut mennä pyörällä törmää alas, kiersin aina kadun kautta) on jokseenkin metsittynyt. Ihan kuin olisi tapahtunut niin paljon, ja onhan tässä, että olisi täysin toinen ihminen.
Jos osaisi ihan sormella osoittaa sen hetken kun minussa alkoi tapahtua muutos. Ja kun vieä tietäisi koska olen valmis. En kai koskaan, kai se muutos kuuluu elämään. Ja jos vielä asuttaisiin siellä vanhoilla nurkilla en usko että olisin läheskään niin.. minä (?) mitä olen. Olisin eri minä.
Vanhempien makuuhuoneessa oli tummanvihreä tapetti, jossa oli kullanväriset koristeet, sellaiset köynnökset. Ja kokolattiamatto johon oksensin kipeänä. Siihen laitettiin parketti sen jälkeen. Ja uus tapetti. Valkonen missä oli kevyempi köynnöskuvio. Olohuoneessa oli isot ikkunat, alakerrassa takkahuone ja sauna. Mun huoneen ikkuna oli kadulle päin ja naapurit valitti kerran että soitan liian kovaa musiikkia.
Aurinkoa.. minä niin pidän. Olin eilen joen rannalla lukemassa, kahvilan terassilla. Silmiä särki hetken päästä, kun valo heijasteli valkeasta paperista eikä minulla ollut aurinkolaseja mukanani. Tänään pitäisi jatkaa lukemista. Lukeminen on mieluisaa puuhaa, varsinkin vakavamman kirjallisuuden. Kaikkiin mielipiteisiin en yhdy, kaikkia teorioita en voi hyväksyä, mutta sehän on vain hyvä. En osaa kuvitella itseäni uskomassa sokeasti kaiken, mitä joku toinen osapuoli on kirjannut ylös ja sitonut kansiin. En minä kriittinen ole kriittisyyden vuoksi, kunhan vain ajattelen omatoimisesti. Ja olen minä monasti myös muuttanut omia mielipiteitäni, korjannut virheelliset luulot, päivittänyt luutuneet ajatukseni.
Jostain syystä viime aikoina mielessä on pyörinyt menneisyys. Aivan satunnaisia ihmisiä ja tapahtumia on palautunut mieleen, unohtuneet sävelmät alkaneet soimaan päässäni. Ei, en puhu pahoista muistoista, arvista jotka kivistävät edelleen, haavoista jotka eivät ole umpeutuneet. Ihan vaan satunnaisia muistoja, ohikiitäviä hetkiä elämästäni. On toisaalta hyvä huomata ettei ole sydän turhia katkeroitunut, vaikka tilaisuuksia on tarjottu vuosien varrella.
Olen nousevalta merkiltäni skorpioni, kuumerkiltäni rapu. Aurinko neitsyessä sekä iso suma planeettoja vaa'assa ovat muokanneet elämääni (tai oikeammin; minua) tähän saakka. Tai olisivat voineet muokata vielä enemmänkin, jos en olisi ollut niin levoton ja pelokas. Muutama vuosi sitten saturnus teki ensimmäisen paluunsa, ja laittoi elämääni uusiksi. Se ei sillä hetkellä tuntunut niin voimakkaalta, kaikki oli vain jotenkin hankalaa. Jälkikäteen asiaa miettien; sehän oli koko tähän astisen elämäni suurin mullistusten ja muutosten periodi. En nyt ole hetkeen tutkinut taivastani, mutta varmasti olisi tarvis. Syksy ja tuleva. Ei nyt pelota, ei suinkaan, mutta kaikki on vaan täysin auki, mistään en juuri nyt tiedä mitään. Tavallaan tunne on vapauttava ja ihana, toisaalta taas.. olisi mukava että edes hiukan tietäisi kuka olen, minne menen.
Kiinnostuksella luen foorumin keskustelua uskonnon, kirkon ja raamatun tiimoilta. Kiinnostukseen sekoittuu mielipahaa ja lievää suuttumustakin, turhautuneisuutta. Samaan aikaan katson ohjelmaa televisiosta, aiheena islam ja murhattu hollantilainen ohjaaja, Theo van Gogh. Ja mun on vaikea ymmärtää, monia asioita. Kun oma maailmankatsomus alkaa vaikuttaa niin lapsekkaalta ja viattomalta.. En vain ymmärrä.
Yle teemalta tulee Cosi fan tutte.
Kaiken kaikkiaan tyydyttävä tilanne. Ilta mennee kuohuviinin parissa, huominen elämänjanoa sammuttaessa ja maanantai töitä tehden. Olen sangen onnellinen, omalla masentuneella tavallani.
Kuohuviini on jo syylärissä. Harmittaa kun lempimerkkii ei saa Alkost, joutuu tyytymään muutamaa lasii baarissa aina. Ellei sit sais tilattuu, en tiiä. Mut nyt mul on uus juoma testis. Erittäin kuiva, tietty. Saas katto miten käy illalla. Seuraavaks mulla listalla muutama cava, muutama luomu. Ja prosecco on juoma mihin uskon melkeen sokeesti melkeen aina. Muutama floppi tullu koettuu sen/niitten suhteen. Sinälläänhä mulle on ihan sama mitä juon. Hyvä on hyvää, oli sen nimi mikä tahansa. Ihan en mee aina allekirjottamaan samppanjan ehdotota paremmuutta. Onhan se hyvää, en mene kieltämään, lähes kaikki merkit mitä olen juonut. Mut pidän myös monista muista kuohuvista. Ja vodkasta.
Mietin et Gusto Partners vois auttaa mua, mut tarvitseeko ostaa aina oitis laatikko?
Vapun juhlinta meni niinkun meinasinkin. Kevät ja kesä saapunu. Meri lähenee.
Kaveripiirissä muutama iso ongelma. Tai ei siis varsinaisesti ongelmaa, yhtä kaveria vaan hyppyytetään ja nöyryytetään. En voi ymmärtää sellasta parisuhdetta. Kun sen vielä tietää mihin se johtaa ja tietää kuinka pahasti tulee maa häviämään jalkojen alta. Onko sitä itekin ollu yhtä sokea rakkauden huumassa? (On.) Mutta silti. Onko se minun asiani koittaa puhua järkeä kaverille? Kaverille joka ärsyttää minua aika ajoin (usein) aivan pohjattomasti? Kaverille kuka oli minulle suurena tukena kun itse kävin pohjalla?
Mua alkanu jo.. no, ei mitää. Mua kummastuttaa niin moni asia tässä maailmassa, eikä vähiten ihmiset. Sitä miettii et miltä kukin näyttää, mitä kukin tekee, kuka on matkalla minne. Luultavasti monet miettii minusta samaa. Tai sitten ei. Aika monilla tuntuu nykyään olevan aika vääristynyt omakuva.
Tykkään ottaa alkoholia, tykkään hengailla ystävien ja kavereiden kanssa. Tykkäisin seurustella etten aina olisi se ainoa sinkku pariskuntien keskellä. En tykkää mennä juilimaan kun pariskunnat tappelee (ja ne tappelee aina). Tulee tavallaan mieleen Katkera kuu. Siis yhdestä pariskunnasta. Jotka siis tappelee. Aina. En tiiä mistä eilinen alko, se ei yleensä paljoa tarvi. Eikä oikein tiedä kumman osapuolen katkeruus ja viha on.. kumman puolella olisi, tavallaan. Kun oikeasti ei ole kummankaan puolella, mutta aika ajoin tuntuu kuin osa pariskunnasta (ja se osa vaihtelee molempien välillä) pyrkis tietoisesti tai tiedostamattaan rikkomaan meidän sangen tiiviin ystäväpiirin. Vaikea olisi kuvitella, että välit parhaisiin ystäviin voisi katketa ulkopuolisten vuoksi. Sitä ovat jotkut yrittäneet. Mutta ikäväähän se koko tilanne on.
En oikein koskaan o tajunnu muutenkaan ihmisiä kenellä on hirvee tarve koittaa jotenkin nokittaa toinen. Yleistäen voisi sanoa että monasti näillä ihmisillä on paljon yhteistä, tai ainakin että samoista ihmisryhmistä ne löytyvät. Olenko ennakkoluuloinen? Toki. Tietysti. Kuka ei olisi (rehellisesti) jossain mielessä? Muun väittäminen on valhetta ja oman kruunun kiilloittamista. Mutta se ei tarkoita ettenkö joskus tutustuisi uusiin ihmisiin ja ilmiöihin. Luovunko ennakkoasenteistani? Joskus. Joskus jopa pysyvästi. Yksittäistapauksissa.
Muutamat kirjoittajat täällä Ranneliikkeessäkin ovat saaneet vilpittömän hyväksyntäni, vaikka teoreettisesti voisi kuvitella että (sen perusteella mitä täällä nyt kuvaa saa ihmisestä luotua) he olisivat kovinkin vastaan omaa maailmankatsomustani.
En tutustu uusiin ihmisiin kuitenkaan kovin helposti, olen aika skeptinen ja kyyninen. Se on suojellut minua paljolta. On muutamia asioita, esimerkiksi juuri uusissa tuttavuuksissa, jotka saavat hälytyskellot soimaan päässäni. Ja se soitto jatkuu yleensä sangen pitkään. Toisaalta kun ensi kertoja tapasin erään uuden kaverini, ei pirahtanut mikään, nyt alkaa tilanne olla toisin. Ja eilen taas tappelua sivusta kuunnellessani voimistui tunne että kavaluus on luikerrellut kaveripiiriimme.
Olin muutaman ystävän kanssa ulkona drinkkien merkeissä ja keskustelu meni lapsiin, sinkkuuteen ja epätoivoon (joka ei ole oikeesti epätoivoo vaan sellaiseksi naamioitua). Moni on 30 molemmin puolin, monet kaverit ovat jo lisääntyneet, monet pariutuneet. Mutta, mikä oli se asia, oli tuttu ja turvallinen aihe; sperma ja kohtu, omat, lainatut ja vuokratut. Muutama ystäväpiirissäni haluaisi lapselleen minun geenejä. Tavallaan tää on tietty imartelevaa. Mut mä en o kovin kypsää kauraa kasvattamaan lasta, ottamaan mitään vastuuta toisesta ihmisestä. Mun on vaikea ymmärtää sitä biologista kelloa mikä joillain tikittää. Mulla ei o mitään sellasia tunteita. En erityisemmin ees pidä lapsista.
Mutta toisaalta.. Ajatus siitä et mulla olis pieni mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen opettamalla omat arvoni pienelle ihmiselle ja parantaa sitä kautta maailmaa on tavallaan houkutteleva. Ja kiinnostava.
Ja sit taas toisaalta.. En osaa edes lähteä treffeille kenenkään kanssa joka ilmoittaa haluavansa lapsen. Vaikka joskus myöhemminkin, se on minulle major turn off. Yhtä suuri turn off kuin pelkkää seksiä vonkaavat ja kiimaiset.
Mutta olisko mulla resurssit kasvattaa ees osittain ihminen? Ja miten se fyysinen puoli sitten hoituisi, kaiken kaikkiaan?
Mulla on ollut kauan jo, koko ikäni, tapana ajatella et mä olen jotain suurta. Vähän niinkuin meri. Mikään ei rauhoita mieltäni niin paljoa kuin meri. Järvet ja joet ovat pelkkiä vitsejä, turhia ratkaisuja enkä halua tyytyä kompromisseihin. En usko varsinaisesti jumalaan tai Jumalaan. Haluisin uskoa itseeni. Ja olen fatalisti.
Mietin usein että onko meri tavalla tai toisella kohtaloni. Emmä kuitenkaan vois asua saaressa, kaukana kaikesta, meren keskellä. Tarviin ihmisiä ympärilleni. Hyviä ihmisiä.
Haaveissani mulla olis mahti hallita merta. Ja tuulta. Mutta en minä jumala tai Jumala haluais olla. Meri riittäis.
"I remember the sea, I remember."
Aina välillä tulee suuria ihmetyksen aaltoja. Uskonnot ja elämänkatsomukset, joista läheskään kaikki ei sovi yhteen omieni kanssa. Kaikki uskovat ja ajattelevat juuri kuten haluavat, tietenkin. Minusta on eri mieluisaa, että on monia tapoja nähdä maailma. Väkivaltaa, henkistä tai fyysistä, en pysty hyväksymään.
Aika ajoin hermostun hieman lukiessani ihmisten ajatuksia. Osin, koska niissä on mielipiteitä joita en usko tai "hyväksy", osin koska tunnistan niissä itseni ne puolet jotka haluaisin pystyä deletoimaan. Toisaalta en viitsi kommentoida tai pyrkiä keskusteleman, koska se ei asioita johtaisi mihinkään. Mielipahaan, ehkä.
Kevät. Pian kesä. Odotan pääsyä meren rantaan. Kesällä.
****
Kas, menin lukemaan keskustelufoorumilla käydyn keskustelun homoista, uskosta, kirkosta.. Osuipa ajoitus nappiin.