The towns that I passed through, I've got to have a memory

Ihmisyys kaikissa sen muodoissaan kiinnostaa minua pohjattomasti. Erityisen lähellä sydäntäni ovat ihmiset, jotka vastoin kaikkia odotuksia luovat omasta elämästään juuri sellaisen kuin haluavat. Suurin osa näistä ihailemistani ihmisistä ovat naisia. Sen suuremmin miettimättä syitä tähän, joskin silti muutaman teorian kehittäneenä keräilen sydämeeni ilmiöitä, ihmisiä ja tapoja. Asioita, joita ei oikein voi muuten selittää kuin sydämellä.

Tietenkin mukana on omanlaisensa friikki-faktori. Vasiten ei tarvitse mennä kaikkea vastaan, se on yleensä tulokseltaan läpinäkyvää ja typerää. Toisaalta en myöskään innostu vitseistä ja ironiasta joka on turhan alleviivattua. Jos ei aikuinen ihminen oivalla olevansa tekemisissä huumorin kanssa, ei sitä kannata alkaa sen enempää myöskään selittelemään. Toinen seikka, joka minua häiritsee, on ihmisten tarve antaa itsestään tietty kuva. En itse jaksa selitellä (vaikka teen sitä parhaillaan) omia mieltymyksiäni. Tai siis voin perustella pitäväni jostain artistista, koska se puhuttelee minua, koska se on hauska tai hyvä tms. mutta en koskaan sano pitäväni jotain hyvänä tai kauniina, koska se on niin huono tai ruma. Niin tehdessäni koittaisin nostaa itseni jotenkin muiden yläpuolelle. (Ja niitä ihmisiä on jo aivan riittämiin ilman minuakin.)

Jotkut ihmiset, kaverit, jotka eivät tunne minua kovinkaan hyvin, usein antavat linkkejä ja musiikkia sekä tavaroita joista he kuvittelevat minun pitävän. Usein he ovat myös väärässä. Se, että makuni on hieman erilainen kuin monilla muilla ei tarkoita että pitäisin kaikesta rumasta tai huonosta vain koska enemmistö ihmisistä pitää sitä rumana tai huonona. Ei kyse ole tietenkään siitä. Kyse on siitä puhutteleeko se nimenomainen esine minua. Paras ystäväni tuntee minut niin läpikotaisin, että häneen luotan. Ja hän on poikkeuksetta aina oikeassa.

Florence Foster Jenkins on jo mennyt manan maille, mutta hänen nimensä elää edelleen. Kaikki kunnia hänelle.

Olen myös esteetikko. Keräilen tavaraa; astioita, koruja, kirjoja, valokuvia.. En varsinaisesti tee niillä mitään, minä katson niitä. Minä katson niiden kauneutta. Kirpputoreilta löytyy usein (tai ainakin joskus) ihmisten vanhoja valokuvia. Se on jo alkuun huvittava ajatus, että joku myy omaa elämäänsä niin konkreettisesti. Lisäksi on hassua, että on ihmisiä, jotka niitä ostavat. Keräilen myös vanhaa lasia. Myönnän, siinä on aika usein kyse kuuluista muotoilijoista, keräilyesineistä, mutta se ei ole yksinään meriitti minulle. Muutama viikko sitten löysin kirpputorilta 2 Kaj Franckin kannua. Toinen oli ehjä ja toisessa oli nokka särkynyt. Se oli särkynyt aika kauniisti, tasaisesti ja siististi, lisäksi nokan kohdalta lähti muutama särö pitkin kannun kylkeä. Kun valo tulee oikeasta suunnasta se muuttaa säröt valokujiksi. Ostin siis molemmat kannut, tietysti. Minulla on isoisäni lapsuudenkodista kulkenut vanha lipasto, jonka päällä kannu (se rikkinäinen) tällä hetkellä on. Ehjää käytän aamuisin vesikannuna. Tosin Marimekko on kärsinyt pahan inflaation, kiitos Unikon yliannostuksen. Mutta siinäkin se ero, että Marimekon 60-luvun kuosit ovat kamalia, kun taas 50-luvulta peräisin olevat Ruusupuu ja Putkinotko, esimerkiksi, ovat mielettömän kauniita. Samoin kuin oma suosikkini Appelsiini. Appelsiini on myös ainoa Marimekon kuosi jota minulta löytyy.