I woke and couldn't sleep

Olin muutaman ystävän kanssa ulkona drinkkien merkeissä ja keskustelu meni lapsiin, sinkkuuteen ja epätoivoon (joka ei ole oikeesti epätoivoo vaan sellaiseksi naamioitua). Moni on 30 molemmin puolin, monet kaverit ovat jo lisääntyneet, monet pariutuneet. Mutta, mikä oli se asia, oli tuttu ja turvallinen aihe; sperma ja kohtu, omat, lainatut ja vuokratut. Muutama ystäväpiirissäni haluaisi lapselleen minun geenejä. Tavallaan tää on tietty imartelevaa. Mut mä en o kovin kypsää kauraa kasvattamaan lasta, ottamaan mitään vastuuta toisesta ihmisestä. Mun on vaikea ymmärtää sitä biologista kelloa mikä joillain tikittää. Mulla ei o mitään sellasia tunteita. En erityisemmin ees pidä lapsista.

Mutta toisaalta.. Ajatus siitä et mulla olis pieni mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteen opettamalla omat arvoni pienelle ihmiselle ja parantaa sitä kautta maailmaa on tavallaan houkutteleva. Ja kiinnostava.

Ja sit taas toisaalta.. En osaa edes lähteä treffeille kenenkään kanssa joka ilmoittaa haluavansa lapsen. Vaikka joskus myöhemminkin, se on minulle major turn off. Yhtä suuri turn off kuin pelkkää seksiä vonkaavat ja kiimaiset.

Mutta olisko mulla resurssit kasvattaa ees osittain ihminen? Ja miten se fyysinen puoli sitten hoituisi, kaiken kaikkiaan?

Mulla on ollut kauan jo, koko ikäni, tapana ajatella et mä olen jotain suurta. Vähän niinkuin meri. Mikään ei rauhoita mieltäni niin paljoa kuin meri. Järvet ja joet ovat pelkkiä vitsejä, turhia ratkaisuja enkä halua tyytyä kompromisseihin. En usko varsinaisesti jumalaan tai Jumalaan. Haluisin uskoa itseeni. Ja olen fatalisti.

Mietin usein että onko meri tavalla tai toisella kohtaloni. Emmä kuitenkaan vois asua saaressa, kaukana kaikesta, meren keskellä. Tarviin ihmisiä ympärilleni. Hyviä ihmisiä.

Haaveissani mulla olis mahti hallita merta. Ja tuulta. Mutta en minä jumala tai Jumala haluais olla. Meri riittäis.

"I remember the sea, I remember."

Aina välillä tulee suuria ihmetyksen aaltoja. Uskonnot ja elämänkatsomukset, joista läheskään kaikki ei sovi yhteen omieni kanssa. Kaikki uskovat ja ajattelevat juuri kuten haluavat, tietenkin. Minusta on eri mieluisaa, että on monia tapoja nähdä maailma. Väkivaltaa, henkistä tai fyysistä, en pysty hyväksymään.

Aika ajoin hermostun hieman lukiessani ihmisten ajatuksia. Osin, koska niissä on mielipiteitä joita en usko tai "hyväksy", osin koska tunnistan niissä itseni ne puolet jotka haluaisin pystyä deletoimaan. Toisaalta en viitsi kommentoida tai pyrkiä keskusteleman, koska se ei asioita johtaisi mihinkään. Mielipahaan, ehkä.

Kevät. Pian kesä. Odotan pääsyä meren rantaan. Kesällä.
****
Kas, menin lukemaan keskustelufoorumilla käydyn keskustelun homoista, uskosta, kirkosta.. Osuipa ajoitus nappiin.

ei mitään sanottavaa. elän elämääni, koitan muokata siitä kivan. haaveilen matkustelusta ja onnellisuudesta. masennuksessa tottunu elämään jo tavallaa. ja samal alkanu pelkäämää ettei handlaa enää normaalia elämää, tai siis sellast mitä muut elää. että on kaikki hallussa, ainakin sellaset perustavaa laatua olevat asiat mitkä multa puuttuu. järki sanoo toista, sydän toista. ja kun ei oikein ole mitään on helppo rakentaa elämäänsä kun siitä saa muokata juuri sellaisen kuin itse haluaa. kai. jos olisi taito siihen. jos olisi se taito, niin kai se elämä olisi muodostunut jo sellaiseksi, tiedäthän, hyväksi ja kivaksi.

pienet asiat toki aina laittaa hymyilemään, vaan eipä nekään kovin pitkälle riitä.

"The good days will come
I just need the time"