Hulivilipoika

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/03/come-on-vogue-kun-vahemmistojen.html (mukana videoita)

Mitä tehdä, jos haaveilee valkoisen eliitin ylellisestä elämästä, mutta on koditon musta homo? Nykymaailmassa voisi ehkä pyrkiä tosi-tv-tähdeksi, mutta aiempina vuosikymmeninä ei auttanut kuin turvautua samaan voimaan, joka synnytti ensin luolamaalaukset ja sitten drag show’n: mielikuvitukseen. New Yorkin mustien ja latinojen homo- ja transyhteisössä satumaan kaipuu synnytti ballroom-alakulttuurin, jossa jokainen sai olla edes hetken tähti. Tätä kulttuuria kuvaa Jennie Livingstonin dokumentti Paris is burning (1990), ja samasta toiveiden tynnyristä ammentaa myös Madonnan saman vuoden megahitti ja musiikkivideo Vogue.

Jennie Livingstonin Paris is burning on tuokiokuva 1980-luvun lopun New Yorkin ballroom-kulttuurista ja siinä eläneistä ihmisistä. Alakulttuurin juuret ulottuvat 1930-luvun suosittuihin drag ball -tapahtumiin, jotka eivät suinkaan olleet tanssiaisia vaan lähinnä valkoisten drag queenien muotinäytöksiä. Ne jalostuivat 1960-luvulla New Yorkin Harlemin homo- ja transyhteisössä huikentelevaisiksi kilpailuiksi, joissa katujen kuningattaret mittelivät paremmuudesta matkimalla vaatetuksellaan ja näyttävällä lavaliikehdinnällä ensin filmitähtiä, sitten huippumalleja ja lopulta mitä tahansa hahmoja, jotka symboloivat parempaa elämää.

Seitsemänkymmentäluvun lopulla ball-kulttuuri alkoi pirstaloitua vaikutusvaltaisten ja karismaattisten johtajien luotsaamiin ”muotitaloihin” (house), jotka vastasivat tapahtumien järjestämisestä. Ensimmäinen ball-muotitalo oli vuonna 1977 perustettu House of LaBeija, jonka johtohahmo Crystal LaBeija on yksi Livingstonin Paris is burning -dokumentin puhuvista päistä.

Ball-kulttuurista ei ole mahdollista puhua ilman, että samalla puhuttaisiin myös rodusta ja luokasta. Kuten Paris is burning havainnollistaa, koko alakulttuuri syntyi vähemmistön vähemmistöjen, eli New Yorkin mustien ja latinohomojen sekä transihmisten, halusta nousta ankean arjen yläpuolelle ja tehdä taidetta kaikista niistä oman persoonan puolista, joihin ympäröivä yhteiskunta suhtautui syrjivästi. Ball-tapahtumissa jokainen köyhä, koditon ja syrjitty saattoi elää fantasiaansa yhden illan ja olla ihan mitä vain. Ballit tarjosivat hetkellisesti väylän tähteyteen tai yhteiskunnalliseen asemaan, johon esiintyjillä ei muuten ollut juuri mitään mahdollisuuksia aikana ennen nettiä ja tosi-tv:tä. Todellisuuden ja unelman välistä epäsuhtaa havainnollistaa hyvin ball-tapahtumien kilpailukategoria ”Realness”, jossa tuomarit arvioivat osallistujien kykyä mennä täydestä heterona – kuka koviksena, kuka koulupoikana ja kuka menestyvänä yritysjohtajana.

Ball-tapahtumien huippuesiintyjät saivat legendan tai ikonin arvonimen ja siten statusta omassa yhteisössään, mutta Paris is burning kertoo myös maineen ja kunnian hinnasta. Monet joutuivat vielä 1980-luvulla turvautumaan prostituutioon rahoittaakseen näyttävät ball-vaatteensa, ja yksi transpäähenkilöistä murhattiin raa’asti kuvausten aikana. Kahdeksankymmentäluvun kovasta todellisuudesta kertoo myös se, että Wikipedian mukaan käytännössä kaikki dokumentin päähenkilöt kuolivat aidsiin pari vuotta kuvausten jälkeen.

Paris is burning esittelee ball-kulttuurin käsitteitä ja sanontoja, joista monet ovat sittemmin ujuttautuneet laajemmin popkulttuuriin ja jopa yleiskieleen. Edellä mainittujen ball-muotitalojen johtajista alettiin käyttää nimitystä mother ja jäsenistä ruvettiin puhumaan lapsina. Usein tämä oli myös konkreettista, koska monet nuoret oli heitetty kodeistaan kadulle homouden tai transidentiteetin paljastumisen jälkeen. Muotitalot tarjosivat näille nuorille kodin ja yhteisön, ja äidit tarjosivat rakkautta ja kuria: lasten tuli hankkia ball-tapahtumissa mahdollisimman paljon palkintoja talonsa maineen kohottamiseksi. Jos olette ihmetelleet, miksi Lady Gaga käyttää taustavoimistaan nimitystä Haus of Gaga, puhuu itsestään Mother Monsterina sekä käyttää aina kiertueidensa nimissä ball-sanaa, taustalla on nimenomaan vanha ball-kulttuuri muotitaloineen, äiteineen ja lapsineen.

Englannin puhekieleen päätyneitä ball-kulttuurin käsitteitä ja sanontoja ovat esimerkiksi fierce, reading ja shade. Fierce-sanaa (suomeksi esim. raju, kiihkeä, raivoisa tai ankara) hoetaan nykyisin Huippumalli haussa -sarjan lisäksi joka toisessa tosi-tv-sarjassa aina, kun nähdään jotain vähänkin mahtavaa muistuttavaa. Reading taas tarkoittaa ball-tapahtumien kanssakilpailijoiden panettelua, ja se on todellista loukkaamisen taidetta. Toisen ulkonäköä tai tyyliä ”lähiluetaan” ja siitä etsitään kaikki mahdolliset viat, joilla sitten mässäillään. Shading tai throwing shade taas suomentuu parhaiten ”piilopiruiluksi”, eli se on huomattavasti epäsuorempaa kuin reading. Tästä ”varjon langettamisesta” toisen päälle on tullut englannissa todellinen muoti-ilmaus, ja siitä kasvoi aikanaan myös ilmiöksi noussut voguing-tanssi. Kuten eräs Paris is burningin haastateltavista kertoo, voguing on eräänlaista piilopiruilua tanssilattialla: toinen pitää jättää varjoon omalla ylivertaisella liikehdinnällä, jossa pullistellaan kuin metsot soitimella.

Voguing-tanssi on saanut nimensä Vogue-muotilehdeltä, koska sen liikkeet muistuttavat mallien poseerausliikkeitä ja näytöslavaliikehdintää. Näyttävä tanssi nousi valtavirtaan 1980-luvun lopulla, ja lopullisesti sen suosion sementoi Madonna vuoden 1990 Vogue-singlellään ja -videollaan. Kappaleen sanoituksen lähempi tarkastelu paljastaa, että se ammentaa ball-kulttuurista vähintään DDD-kupilla. Jo Voguen ensimmäiset säkeet ovat tiivistys katujen homojen ja transihmisten ankeasta ja illuusiottomasta arjesta, jonka vastavoimaksi koko ball-kulttuuri aikanaan syntyi:

Look around, everywhere you turn is heartache
it's everywhere that you go
you try everything you can to escape
the pain of life that you know

Pakopaikan tästä kivusta ja sydänsurusta tarjoaa tanssilattia, joka mielikuvituksen ja liikkeen voimasta muuttuu omien unelmien näyttämöksi:

All you need is your own imagination
so use it, that's what it's for
go inside, for your finest inspiration
your dreams will open the door

Tanssin kautta avautuva maailma on avoin kaikille rotuun tai sukupuoleen katsomatta, ja siellä jokainen voi saavuttaa uuden elämän ja tähteyden:

It makes no difference if you're black or white
if you're a boy or a girl
if the music's pumping it will give you new life
you're a superstar, yes, that's what you are, you know it

Kappale viittaa myös elokuvan maailmaan, jonka tähtikulttia ball-tapahtumat ja voguing-tanssi käyttävät polttoaineenaan. Lisäksi se leikittelee englannin sanonnalla life's a ball, ”elämä on yhtä juhlaa”. Tässä kontekstissa kirjaimellinen tulkinta toimii kuitenkin vielä paremmin: katujen kuningattarien näkökulmasta ball ON elämä.

Soul is in the musical
that's where I feel so beautiful
magical, life's a ball
so get up on the dance floor

Lopuksi kappaleessa luetellaan ball-esiintyjien imitoimien Hollywood-julkkisten nimiä kuin mantraa, joka pyrkii herättämään nämä ikoniset hahmot uudelleen henkiin ballroomin valokehässä:

Greta Garbo, and Monroe
Dietrich and DiMaggio
Marlon Brando, Jimmy Dean
on the cover of a magazine

Sanoituksessa todetaan myös, että ”Rita Hayworth gave good face”, minkä jotkut ovat tulkinneet sanamuunnokseksi suihinottoa tarkoittavasta ilmauksesta ”give head”. Todellisuudessa se on kuitenkin viittaus ball-kilpailujen ”Face”-kilpailukategoriaan, jossa kilpailijoiden tulee esitellä kauniita kasvonpiirteitään, kirjaimellisesti ”antaa naamaa”.

Vogue-kappaleen legendaarisen musiikkivideon ohjasi elokuvan saralla myöhemmin kunnostautunut David Fincher. Videossa Madonna on itse kuin ball-esiintyjä, joka imitoi laulussa listattavia Hollywood-legendoja. Hän muuntautuu milloin Marilyn Monroeksi, milloin Greta Garboksi, milloin Marlene Dietrichiksi. Itse Vogue-laulussa ei suoraan viitata homoihin, mutta videossa parveilevat Madonnan tanssijat ovat klassisia queen-miehiä, jotka eivät jätä paljon arvailujen varaan. Näin kappale asemoituu vielä selvemmin osaksi homokulttuuria, mikä oli vielä 1990-luvun alussa melko uskaliasta Madonnan kaltaiselta megatähdeltä.

Videossa on myös hauska kohtaus, jossa miestanssija pyrkii selvästi ”heittämään varjoa” Madonnan ylle jatkamalla hypnoottista tanssimistaan, vaikka Madonna on jo pysähtynyt poseeraamaan. Pieni töytäisy kyynärpäällä palauttaa tanssijan ruotuun ja muistuttaa siitä, kuka on House of Madonnan äiti ja kuka lapsi.

Videon lopuksi strutsinsulat peittävät näkymän kuin merkkinä siitä, että fantasia on päättynyt. Tanssilattian ulkopuolella odottaa katu ja toinen, huomattavasti karumpi todellisuus. Mietin vain, kuinka moni maakuntadiskojen joraajista mahtaa tietää, että Madonnan Voguen tahtiin tanssiminen on käytännössä tanssimista 1980-luvun New Yorkin homojen ja transihmisten jalanjäljissä?

Ladies with an attitude
fellows that were in the mood
don't just stand there, let's get to it
strike a pose, there's nothing to it
Vogue!

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/03/seksuaalipakolainen-muistelee-olli.html

”Kehotan tällä kirjalla yksiselitteisesti niitä, jotka ovat homoseksuaaleja, pyrkimään onnelliseen elämään, johon kuluu myös seksuaalisuuden toteuttaminen. Ihmisellä on vain yksi elämä, ja seksuaalisuus on sen vahvinta ja keskeisintä sisältöä.”

Näin kirjoittaa muistelmissaan kielentutkija ja suomen kielen ulkomaalaisopetuksen uranuurtaja Olli Nuutinen (1939–1995). Kehotuksellaan Nuutinen tuli rikkoneeksi Suomen rikoslaissa vielä tuolloin ollutta pykälää, joka kielsi homoseksuaalisuuteen kehottamisen. Nuutisen kuolinvuonna ilmestynyt muistelmateos Kommentteja kahteen elämään on vahva testamentti hänen kaksoiselämästään homona ja seksuaalipakolaisena maailmalla. Samalla se on täydellinen vastakohta viime viikolla arvioimalleni julkkishomo Monsieur Mossen huikentelevaiselle elämäkerralle. Tämä on kirja maan hiljaisista – niistä, jotka eivät paistatelleet skandaalilehtien maskotteina vaan joiden elämän skandaalilehdet pikemminkin pyrkivät tuhoamaan toistuvilla paljastusjutuillaan.

Olli Nuutinen kuvaa ”homoseksualismia” kaikessa huomioon otettavaksi häiriköksi, joka oli tuonut mukanaan häpeän ja kujanjuoksun ja tehnyt hänestä kätkemisen taidon mestarin. Pakollistakin kätkeminen oli:

”Minut olisi voitu tuomita vankilaan, ellen olisi onnistunut salaamaan virhettäni ja sen aiheuttamia tekoja. Olin rikollinen kolmekymmenvuotiaaksi saakka. Siihen asti oli kiristyksenkin mahdollisuus olemassa. – – En keksinyt kätkemisleikkiä huvikseni itse; se oli keksitty jo ennen minua.”

Aikojen ja lakien muuttumisesta huolimatta homouteen liittyvä häpeä ei oikein koskaan hellittänyt otettaan Nuutisesta. Häpeä teki hänestä myös seksuaalipakolaisen, joka toistuvasti lähti pois Suomesta – milloin Eurooppaan, milloin Yhdysvaltoihin. Lopuksi Nuutinen päätyi Tanskaan, missä hän toimi Kööpenhaminan yliopiston suomen kielen lehtorina. Kaksoiselämän välttelyn lisäksi lähtöjen taustalla oli aina myös ajatus siitä, että ”suurissa kaupungeissa on avarammat mahdollisuudet löytää maailmoita, joissa minun väärille tunteilleni voi löytyä paikka”.

Muistelmien kiinnostavinta antia ovat Nuutisen kuvaukset suurkaupunkien homoalakulttuureista. Nuutinen pääsi esimerkiksi todistamaan Yhdysvalloissa orastanutta gay liberationia vain pari vuotta ennen Stonewallin vuoden 1969 homomellakoita. Lukijan mieleen jäävät viipyilemään myös unenomaiset ja eroottissävyiset muistikuvat menneistä rakastetuista:

”Savuisessa kahvilassa, jossa oli pianisti, tarjoilija toi lapun, jossa luki unkariksi: ’Olen nähnyt Sinut Prahassa.’ En ollut koskaan käynyt Prahassa. Tiesin katseesta jo, kuka sen oli lähettänyt, katsoin muualle. Pelkäsin, ja olin ihastunut. Attila tuli ja vei minut jonnekin sivukadun toiseen kahvilaan, jossa oli myös savua ja pianomusiikkia. Yöllä suutelimme pitkään, silmät kiinni, mistään välittämättä matalassa ovisyvennyksessä Budapestin sateessa. Hänellä oli märkä paita ja sileä rinta. Olimme humalassa. – – On hyvä, että minulla ei ole Attilan kuvaa. Nyt muistan hänestä tasaisen kiinteän rinnan ja pehmeät huulet sateessa, mutta en muista, minkänäköinen hän oli. – – Muistoihin on jäänyt elämisen kauneus kesäillaksi autioituneessa surumielisessä kaupungissa.”

Nuutinen muistelee myös 1970-luvun lopun Helsingin homoalakulttuuria: Vanhan Kellaria, ”jonka kansoitti ilta illan jälkeen ensimmäisen vapautuvan sukupolven avantgardehinttien kirjo”, Ruusulankadun ”Sirkan tansseja” sekä ”hirvittäviä ja nöyryyttäviä” talvi-iltoja ja öitä Stadionin kentällä seksiseuraa etsimässä. Suomessa oloa hallitsi myös Nuutisen vaikea suhde hänen vanhempiinsa, jotka hän halusi kaikin tavoin säästää homoudeltaan. Suojelun hintana oli aggressiivisuus ja kovuus vanhempien osoittamaa rakkautta kohtaan.

Kirjan loppupuolella Nuutinen puhuu paljon työstään ja elämästään Kööpenhaminassa 1980-luvun alkupuolella, jolloin elettiin myös gay liberationin huippuvuosia. Nuutinen oli mukana jopa Kööpenhaminan Pride-kulkueessa aurinkoisena kesäkuun päivänä 1981 – tismalleen samoihin aikoihin, kun Yhdysvalloissa jo raportoitiin ensimmäisistä aids-tapauksista: ”Olin keskellä keskeisimmän vapauden ajan hinttikulttuuria, jota ei enää ole. – – Kun vapaus ja ilo alkoi, siihen alkoi sekaantua kuolema.”

Aids jää kirjassa yllättävän vähälle käsittelylle, ja syy tähän selvisi luettuani Kansallisbiografiasta, että Nuutinen kuoli aidsiin vain runsas kuukausi elämäkertansa ilmestymisen jälkeen. Se oli hänen viimeinen salaisuutensa, jota hän ei halunnut jakaa edes elämäkertansa lukijoiden kanssa.

Kommentteja kahteen elämään on siitä ristiriitainen kirja, että se kertoo toisaalta vahvasta sisäistetystä homofobiasta ja salailun leimaamasta elämästä, toisaalta häpeän sitkeästä uhmaamisesta:

”Je ne regrette rien… – – Edith Piafin laulu on soinut gaybaareissa kautta maailman: ei, en kadu mitään. Lauluun sisältyy piilosanoma: minun odotetaan katuvan. Se on häpeänalaisen uhmakas julistus: minulla on elämisen oikeus omilla ehdoillani. Olen elänyt ja elän, enkä osaa katua teidän takianne. – – On mahdotonta katua sitä, mikä on elämässä ollut onnellista, parasta ja huoletonta, sitä josta ei halua vapautua. Minunkin on mahdotonta katua kokemuksiani ja elämääni.”

Kirjaa lukiessani en voinut olla tuntematta tiettyä sielunveljeyttä Ollia kohtaan, koska olen itsekin kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja olen hänen tapaansa kielimiehiä, jolla on kontakteja Tanskaan. ”Debytoin” homomaailmassa samana vuonna, jolloin Olli kuoli, ja oman coming out -aikani kuvaus on kuin suoraan hänen kirjastaan:

”Homoseksuaalisuuteensa kasvavan nuoren elämä ei ehkä ole tullut paljonkaan helpommaksi kuin minun nuoruuteni aikana, mutta jotakin olennaista on kuitenkin muuttunut: enää ei tarvitse olla aivan yksin salaisuutensa ja selviämistaistelunsa kanssa. – – Monet kokevat nuoren elämänsä jännittäväksi ja huolettomaksi.”

Ajattelen Ollia ja itseäni – sitä, miten erilaiset eväät itse sain nuoren homon elämääni ja miten siitä huolimatta yhä peittelen omaa homouttani ja sensuroin itseäni tietyissä tilanteissa ja kohtaamisissa.

Ajattelen Ollia ja Monsieur Mossea, noita homojatkumon kahta ääripäätä, joista toinen paljasti kaikki omat ja muiden asiat ja toinen vaikeni lähes elämänsä loppuun asti. Ajattelen Ollia ja tunnen surua siitä, että juuri hänen tarinansa on todennäköisesti edustavampi kuvaus suomalaisten seksuaalivähemmistöjen elämästä menneinä salailun vuosikymmeninä.

Ajattelen Ollin kirjasta vahvasti välittyvää häpeää ja ajattelen vanhempaa ystävääni, joka joi itsensä hengiltä ja halusi ehdottomasti tulla haudatuksi heterona. Niin suuri oli hänen häpeänsä, että se piti otteessaan loppuun saakka. Ystäväni kuoleman ja siihen liittyvien tapahtumien järkyttämänä tulin ulos kaikille kavereilleni, osallistuin viime kesänä ensimmäisen kerran Helsingin Pride-kulkueeseen ja perustin syksyllä tämän blogin. Toistelen usein itselleni, että teen tämän myös ystäväni takia. Hänen toiseen elämäänsä minä en kuulunut, joten en voinut osallistua hautajaisiin. Niinpä muistan ystävääni täällä, tässä elämässä.

”Kuinka monet eivät jaksa? Kuinka paljon itsemurhia on vielä minun sukupolvessani tehty tästä syystä? Häviäjien ja epäonnistuneiden historiasta ei historiankirjoitus ole koskaan muulloinkaan ollut kiinnostunut. Siihen eivät kuulu katkenneet oksat.”

Alkuperäinen juttu täällä:
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/03/valtakunnanhomo-muistelee-monsieur.html (mukana enemmän kuvia + linkit pariin alkuperäiseen Hymy-lehden juttuun)

*

”Jos minulla on ollut aikaisempi elämä, olen varmasti ollut Katariina Suuri. Vallanhimoinen, mutta tunteikkaan sydämensä armoilla. Miesmäinen, mutta sisimmässään niin nainen, niin nainen. Suuruudenhullu, ylellisyydestä nauttiva. Niinhän nimittäin on, että paljon enemmän kuin seksuaalinen poikkeavuus on minun elämääni säädellyt suuruudenhulluus. Se on seurannut minua kuin tauti.”

Näin aloittaa muistelmansa meikkitaiteilija Raimo Jääskeläinen eli Monsieur Mosse (1932–1992), josta tuli vuonna 1971 ensimmäinen kaapista tullut suomalaisjulkkis. Mossen elämäkerta Voi pojat, kun tietäisitte! – eli Raimo Jääskeläisen uskomattomat seikkailut (1981) tarjoaa yhä niin hämmentävän lukukokemuksen, että julkaisuaikanaan sen on täytynyt olla kuin viesti ulkoavaruudesta. Ankeassa YYA-Suomessa Monsieur Mosse oli kuin pöllön pesään päätynyt paratiisilintu, kertakaikkisen huikea ja häikäilemätön camp-hahmo, joka oli täysin väärässä paikassa juuri oikeaan aikaan.

Mosse kertaa muistelmissaan varttumistaan vaatimattomassa helsinkiläiskodissa ja myöhemmin sotalapsena tanskalaisessa tehtailijaperheessä, jossa hän pääsi ensimmäistä kertaa leveän leivän makuun. Paluu koti-Suomeen hiersikin kuin kivi rubiinitohveleissa ja sai ponnistelemaan paremman elämän eteen. Viisikymmentäluvulla Mosse päätyi meikkaajaksi hohdokkaaseen uuteen ihmemediaan televisioon. Näin hänestä tuli ”tasavallan virallisesti akkreditoitu kaunistaja” ja ”Suomen Rembrandt”, joka maalasi kauniita naisia ja päätyi heidän siivellään ”kansalliseksi superjulkkikseksi ja seurapiiripalstojen lemmikiksi”. Kuusikymmentäluvulla Mosse perusti omia kauneussalonkeja, joista tuli menestyksiä, ja rahaa virtasi ranskalaistyylisistä ovista ja ikkunoista. Valitettavasti Mosse oli myös erittäin kova ”rahankäytön ammattilainen”, ja kun verottaja ennen pitkää ajoi hänet ahtaalle, edessä oli downgreidaus seurapiiripalstojen lemmikistä kohujulkkikseksi.

Kun homous poistettiin Suomen rikoslaista vuonna 1971, Hymy-lehti maksoi Mosselle siitä, että tämä meni Amsterdamissa ”naimisiin” poikaystävänsä Pepe Kurillon kanssa. Tätä ennen Mosse oli omien sanojensa mukaan joutunut käymään monta taistelua ennen kuin hyväksyi sen, että ”olen hintti, homoseksuaali”. Mosse oli ollut monen tuon ajan homon tapaan avioliitossa, mutta liitto oli päättynyt eroon homosuhteen paljastumisen vuoksi. Päätöstään tulla julkisesta kaapista Mosse perustelee muistelmissaan näin:

”Itse en ole koskaan ystäväpiirissäni kokenut vastustusta, halveksuntaa tai epäluuloa ominaisuuteni vuoksi. Mutta ystäväpiirini onkin koostunut taiteilijoista, tanssijoista, näyttelijöistä, joiden piireissä kaltaisiani on paljon. Tai ystäväni ovat muuten vain avaramielisiä, suvaitsevaisia ihmisiä. Se, että aikoinani lähdin julkisesti kertomaan hintteydestäni, oli mielestäni tarpeellista. Minä olin Monsieur Mosse, minulla täytyi olla kanttia. Olin itse sisimmässäni joutunut kamppailemaan ympäristön suvaitsevaisuudesta huolimatta. Saatoin ja saatan vieläkin aavistaa, minkälaisissa vaikeuksissa kaltaiseni miehet ovat maaseudun pienillä paikkakunnilla. Olen saanut kymmenittäin kirjeitä, joiden sisältö on ollut yksinkertaisesti hätähuuto ja avunpyyntö.”

Mosse toikin aidosti näkyvyyttä homoille, mutta suurta homojen esitaistelijaa hänestä on vaikea leipoa. Mossea koskevissa nettikeskusteluissa vihjaillaan, että hän olisi toiminut skandaalilehdistön homojuttujen syväkurkkuna, ja suoranaisesta kiristyksestäkin vihjaillaan. Kielentutkija ja aikalaishomo Olli Nuutinen teilaa Mossen hyvin suorasanaisesti Kommentteja kahteen elämään -muistelmissaan, joihin palaan blogissa ensi viikolla:

”Homoseksuaalisuuden ensimmäinen avoin edustaja oli Monsieur Mosse, joka käyttäytymisellään ruumiillisti ennakkoluulot ja oli lisäksi rikollinen. Kuinka monia hän kiristi ja kuinka monet joutuivat kärsimään hänen takiaan, se jää tietymättömiin.”

Itse ihmettelin lukiessani lähinnä sitä, miten Mossen kaltainen arkkihomo saattoi saada niin paljon medianäkyvyyttä tuon ajan Suomessa. Pääsyynä oli varmasti Hymyn kaltaisten skandaalilehtien suuri suosio ja se, että niiden jutuissa turkisbikinit päällä paistatellut Mosse oli kuin sirkuksen parrakas nainen – niin outo ilmestys, että kun suuri yleisö ulkoisti siihen kaiken erilaisen ja vieraan, luottamus omaan tavallisuuteen ja perussuomalaisuuteen väistämättä lujittui.

Voi pojat, kun tietäisitte -kirjan herkullisinta antia ovatkin mielestäni kuvaukset Mossen kyltymättömästä nousukasmaisuudesta ja pakonomaisesta tarpeesta paeta lapsuuden vaatimattomia lähtökohtia:

”En sovi nuhruiseen yksiöön. Halvan kaljakapakan höyryissä olen vieras. Loisto, timanttien säihke, kynttilänvalo pöytähopeilla ja kukka-asetelmilla on lavaste, joka sopii minun taustakseni.”

Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että 1960–1970-luvun Suomessa timantit olivat pienempiä, pöytähopeat himmeämpiä, kukka-asetelmat niukempia ja rikkaat köyhempiä kuin maailman todellisissa suihkuseurapiireissä. Tuon ajan Suomi-luksus oli sitä, että pyörittiin samoissa porukoissa kuin halpahalliketjun omistajat, suksitehtaan perilliset, teollisuusneuvoksettaret ja leipomoliikkeen omistajattaret, ja heidän kanssaan siemailtiin sitten Dom Perignonia valmismatkakohteissa. Välillä Mosse tosin bailaa jopa New Yorkin Studio 54:ssa ja kinaa samasta sievästä pojasta ”kauhistuttavan isonenäisen ja pahaäänisen naisen kanssa”, joka olikin – herranjestas – Barbra Streisand!

Kaiken kaikkiaan Mossen suuruudenhulluuden ja YYA-Suomen todellisuuden välinen ristiriita on kuin oppikirjaesimerkki campistä: pyritään vilpittömän sinnikkäästi tekemään jotain todella suurta ja hienoa, vaikka joku koko ajan availee uuninluukkua ja saa siten kuohkean kohokkaan lässähtämään. Tuloksena on aivan posketon lukukokemus. Tästä on hyvänä esimerkkinä Mossen ja hänen seurueensa Leningradin-matkan kuvaus:

”Meininki oli vähän, että meit’ oli poikia raitilla viis, oli tyttöjä myös, mut ei välitetty niist…” Oli määrä lyödä Leningrad hämmästyksellä. Ja se totisesti tehtiin. Pynttäsimme itsemme hienoimman jälkeen. Oli susi- ja minkkiturkit päällä, valkoiset kettuhatut päässä. Jalassa pitkät kiiltonahkasaappaat ja samettiset pussihousut, päällä silkkipusakat. Matkalaukut pursuivat lisää hienouksia. – – Perillä huomasimme, että matkamme tarkoitus saavutettiin yli äyräitten. Europeiskajan hotellihenkilökunta kumarteli kuin linkkuveitset, meidät majoitettiin huoneisiin, joissa oli silkkiverhot ja antiikkiposliinia. Minun huoneessani oli korokkeella myös aito Steinway-flyygeli. Tunsin itseni aivan Liberaceksi istuessani sen äärellä kauneimmissa vaatteissani samppanjalasi käden ulottuvilla soittamassa Pepelle Ukko Nooaa.”

Monen teräväkielisen homon tapaan Mosse osaa olla myös hyvin itseironinen, ja hän vääntää vähän väliä huumoria omasta pienuudestaan ja paksuudestaan. Enimmäkseen 1980-luvun alun muisteleva Mosse on kuitenkin kuin hiipuneen suursuosionsa loistossa paistatteleva mykkäelokuvan tähti, joka toistelee sinnikkäästi olevansa yhä suuri – Suomi vain on pienentynyt:

”Enpä tiedä, ajat ovat surullisella tavalla muuttuneet, ihmiset tulleet mitättömiksi. – – Ei tällaisilta ihmisiltä voi vaatia älyn säihkettä, hengen lentoa, rahantuhlaamisen tasokkuutta. – – mihin katosi loisto, mikä teki ihmisistä näin rumia ja tyylittömiä, mikä jätti jäljelle vain harmaan arkipäivän. Demokratiako, tuo ilmiö, jonka sisältöä en ole koskaan oikein ymmärtänyt, mutta joka luultavasti on pilannut niin monta kaunista asiaa tässä maailmassa? Joku valtio-oppinut kai tämän viisaammin voi selittää. Minä voin vain kaivata. – – Joka tapauksessa Josephine [Baker] esiintyi Diorin kivihiilihelmistä valmistetussa housuasussa, joka oli uskomattoman elegantti ja painoi neljäkymmentä kiloa. Minä olin meikannut hänet.”

Kohtalon ivaa on, että nykynuoret ovat taatusti ihan nevahööd koko Mossesta, ja myös hänen seikkaperäisesti kuvaamansa Suomi-seurapiirit kuhisevat nykynäkökulmasta katsottuna pelkkiä unohdettuja suuruuksia. Ainoana poikkeuksena taitaa olla Lenita Airisto, jota Mosse piikittelee armottomaan bitch slap -tyyliin:

”Lenita-ressu oli vielä silloin niin viaton. Minä kuitenkin katsoin velvollisuudekseni valistaa häntä: – Suu kiinni, ei tuollaisia ääneen puhuta. Muista tästä lähtien, että vaikka saisit miljoonan, valitat suureen ääneen, että herranjumala minkälaisella palkkiolla jotkut luulevat ihmisten voivan uhrata työpanoksensa… Se oppi lankesi hedelmälliseen maahan. Sellaista nuhaa ei olekaan, ettei Lenita rahaa haistaisi.”

Muistelmiensa ilmestymisen jälkeen Monsieur Mossen jatkoi nettilähteiden mukaan skandaalilehtien juorutätinä, kunnes hän oli paljastuksillaan polttanut loputkin siltansa julkkismaailmaan. Mosse ehti ilmeisesti myös pitää Helsingissä homokauppaa, kunnes kuoli vuonna 1992 sydänleikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Hänen elämästään jäi kertomaan lukematon määrä lehtijuttuja sekä Voi pojat, kun tietäisitte!, joka on yhtä uskomaton aikalaisdokumentti kuin meripihkaan juuttunut hyttynen dinosaurusten ajoilta. Kirja kuulostaa pröystäilyssään yhä todella epäsuomalaiselta, joten julkaisuaikanaan se on mitä ilmeisimmin ollut melkoinen isku vyölaukun alle. Kirjallisista ansioista ei voida puhua, sillä opus hyppii sinne tänne aivan päättömästi, eikä siinä ole oikein mitään punaista lankaa tai linjaa. Sutkausten ja narttumaisten kommenttien laukojana Mosse on kuitenkin yhtä varmatoimintainen kuin kirjassa vilahtava ”sähköllä toimiva automaattinen samppanjasuihkulähde”. Muuten Mossen koko aktin voisi summata siten kuin hän itse luonnehtii toista aikansa tunnettua homoa:

”Tavallaan kuitenkin edelleen kadehdin Tarmo Mannia, jonka lämmin sydän on aina kiintynyt ihmisiin, joilla on paitsi rahaa, myös kartano ja maatiloja.”

*

Nyt on sinun vuorosi muistella. Seta, Nuorisotutkimusseura ja SKS:n kansanrunousarkisto keräävät tarinoita sateenkaarinuoruudesta ennen ja nyt. Hulivilipoika on jo omansa kirjoittanut, kirjoita sinäkin!
http://www.finlit.fi/arkistot/keruut/sateenkaarinuori/

Ruotsin euroviisuedustaja ratkeaa illalla, mutta Hulivilipoika on jo valintansa tehnyt. Mikä kappale vaatii seurakseen aimo annoksen vaseliinia? Kuka artisti elehtii kuin parhaat päivänsä nähnyt drag queen? Entä kuinka mitäväliiii-pissis pärjää äänestyksessä?

Lue Kuuntelija-musiikkiblogista Hulivilipojan ja Anna Amaizinin arviot kaikista kappaleista. Sävy on tutun narttumainen, mutta kunniaakin suodaan niille harvoille, keille se kuuluu. Varsinkin kuvassa oleva Linus Svenning on saanut Hulivilipojan jockstrapit pyörimään jaloissa...

Lue suuri finaalipostaus täällä:
http://rosvot.fi/kuuntelija/melodifestivalen-2014-kuuntelijan-ja-hulivilipojan-suuri-finaaliaanestys

Oikein hyvää viisuiltaa kaikille, jotka viisuista välittävät. Ensi viikolla palaan taas ruotuun ja arvioin blogissa kutkuttavan elämäkerran vuosien takaa.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/

Hyvää suomalaisen kulttuurin päivää, joka on tietysti myös suomalaisen homokulttuurin päivä.

Hulivilipoika on tällä ja ensi viikolla omassa blogissaan pikemminkin Huilivilipoika, koska heitän gaykkaa blogisiskoni Annan Kuuntelija-musiikkiblogissa. Olemme seuranneet pitkin kuuta Ruotsin euroviisukarsintoja, jotka huipentuivat tämän lauantain Andra chansen -keräilyerään ja ensi viikon finaaliin.

Yhteistyömme on poikinut markkinoiden todennäköisesti narttumaisimmat kommentit Melodifestivalenin kappaleista. Pistä siis Mello-soittolistamme pyörimään ja varaudu kasvojen verenkiertoa elvyttävään bitch slap -kokemukseen. Turvasana taisi olla Manboy.

Soittolista: http://rosvot.fi/kuuntelija/soittolista-fine-and-mellow-melodifestivalen-by-hulivilipoika

Andra chansen – arviot neljästä jälkimmäisestä kilpailukappaleesta: http://rosvot.fi/kuuntelija/melodifestivalen-2014-andra-chansen-arviot-neljasta-jalkimmaisesta-kilpailukappaleesta

Andra chansen – arviot neljästä ensimmäisestä kilpailukappaleesta: http://rosvot.fi/kuuntelija/melodifestivalen-2014-andra-chansen-arviot-neljasta-ensimmaisesta-kilpailukappaleesta

Ensi viikolla arvioimme vielä Mellon finaalikappaleet, ja sitten palaan taas kiltisi ruotuun.

Miksi jättäisit pakkoruotsin kertaamisen vain Melodifestivalen varaan ja pähkäilisit loppuvuoden, onko se ”pappas ny pojkvän” vai ”pappas nya pojkvän”? QX-lehti tarjoaa markkinoiden pervoimman ruotsinkurssin – eikä maksa äyriäkään.

Vuodesta 1995 ilmestynyt ruotsalainen ilmaisjakelulehti QX on Pohjoismaiden suurin homolehti. Nimensä se on saanut vuonna 1992 perustetulta brittilehdeltä, mutta ne eroavat toisistaan kuin iskemätön ja käytetty kortsu. Brittiläinen QX Magazine keskittyy Lontoon menovinkkeihin ja klubielämään ja sen ”pikkuveli” QX Men pornoon. Ruotsalainen QX taas on juuri sellainen kuin ruotsalaisen homolehden voi olettaakin olevan: freesi, pirtsakka ja tasa-arvoinen lehti homppeleille, lepakoille, bisseille, transuille ja rättisouvareille (bögar, flator, bin, transor, drugor) sekä kaikille hen-pronominin käyttäjille. QX:ää kustantava QX Förlag pyörittää myös uutisportaalia ja Qruiser-yhteisöä sekä järjestää Ruotsissa isoja gay-gaaloja. Tänä talvena homogaala tuotiin pienimuotoisena myös Suomeen.

QX:n painopiste on viihteessä ja kulttuurissa: julkkishaastatteluissa, levy-, kirja-, leffa- ja tv-arvosteluissa sekä muoti-, kauneus- ja sisustusjutuissa. Lehdessä käsitellään myös kansainvälisiä asioita, mutta ennen kaikkea se on erinomainen kanava ruotsalaisen kulttuurin seuraamiseen. Kulttuurin saralla QX syyllistyy tosin välillä samaan helmasyntiin kuin useimmat muutkin homolehdet: liioitteluun ja pakonomaiseen trendien perässä juoksenteluun. Homoleffat ja homoikonien tuotokset saavat lehden kriitikoilta usein paljon anteeksi, ja kahden tähden tuotokset kerrotaan varmuuden vuoksi pärstäkertoimella. Tyylipalstalla taas listataan milloin mitäkin asioita, jotka ovat tässä kuussa aivan out. Esim. take away -kahvin kanssa ei sitten saa kulkea kadulla kiireisenä, koska sinä et ole Carrie Bradshaw! Enimmäkseen QX antaa kuitenkin onneksi vähemmän takakireän vaikutelman.

Parhaan kuvan QX:n kepeästä julkkisvetoisesta linjasta saa selailemalla viimeisimpiä numeroita, joihin on haastateltu mm. Ruotsin naisten maajoukkueessa pelaavaa lesbojalkapalloilijaa, Ruotsin Idolsissa menestynyttä homopoikaa, lesbo- ja homoikoni Marie Fredrikssonia, kotinsa joulukoristeilla kuorruttanutta homopariskuntaa, Koko Ruotsi leipoo -sarjan homo-osallistujia ja Mr Gay Swedeniä. Kaiken kivan ja kepeän keskeltä erottuu kaksi juttua, joista toiseen on haastateltu kahta Ruotsiin muuttanutta venäläistä homopakolaista ja toiseen irakilaistaustaista ruotsalaisjuristia ja -poliitikkoa, joka on saanut sukulaisiltaan tappouhkauksia tultuaan kaapista ja uhmattumaan ns. kunniakulttuureja.

Euroviisufanille QX on pakollista lukemista varsinkin helmikuussa, jolloin lehti julkaisee jokavuotisen Melodifestivalen-numeronsa. Siinä kunkin vuoden viisutyrkyt on haastateltu ja tällätty esimerkiksi elokuvahahmojen näköisiksi. Tämän vuoden Mello-numeron teemana ovat homoikonit ja HBT-kansan suosikit: Sanna Nielsen on Kylie Minogue, Martin Stenmarck Freddie Mercury ja Shirley Clamp Britneyn kanssa suuteleva Madonna – hauskaa ja harmitonta, kuten aina.

QX:n kieli on rentoa ja puhekielimäistä, mikä saattaa avautua hieman nihkeästi kouluruotsin pohjalta, mutta pieni vaivannäkö kannattaa. Tuskin mistään muualta saa näin paljon meikäläisten elämään kuuluvaa sanastoa, jolla voi sitten briljeerata seuraavalla Tukholman-reissulla. Hyvänä esimerkkinä on helmikuun numeron Kanarian-matkajuttu, jonka voisi tiivistää näin:

Yumbo-ostoskeskuksessa on tunnetusti jokaiselle jotakin. Jos tykkäät karvaisesta, björnpub on sinun paikkasi. Kovempaa menoa kaipaavien taas kannattaa valita cruisig sexbar, joka saattaa olla suorastaan snuskig (ruokoton). Lesboille Yumbossa ei ole kauheasti valinnanvaraa, joten he päätyvät usein homovaltaisiin (bögtät) paikkoihin. Osa rannoista on gaypoppis (homojen suosiossa), ja pieni nakenflirtande piristää päivää. Rannan jälkeen gayhänget (homohengailu) jatkuu kahvilassa, kunnes on taas aika aloittaa barhänget Yumbossa. Hotelleissa on kosolti valinnanvaraa niille, jotka haluavat asua mitt i bögsmeten (homohulinan keskellä), ja monet hotelleista ovat på krypavståd (ryömimisetäisyydellä) Yumbosta. Jos pyllistelee hotellin uima-altaalla piskuisissa speedoissa, saa helposti muilta auringonottajilta lystna blickar (himokkaita katseita). QX:n mukaan Kanarialla on siis tarjota paljon muutakin kuin vain sika(ilu)juhlia (galna grisfester), pilipaliturismia (tingeltangelturism) ja Uuno Epsanjassa -tavismia (Sällskapsresan-svennigheter).

Kenelle?
QX on täydellinen valinta kaikille, jotka haluavat ilmaisen ruotsin preppauskurssin rutinoituneen homo-opettajan johdolla. Oman alan kielitaidon kartuttamisen lisäksi QX lisää tietämystä naapurimaan menosta ja mielenkiinnon kohteista, ja se on siten myös erinomainen homomatkaajan Tukholma-opas. QX on esittelemistäni homolehdistä ainoa, joka sisältää paljon myös lesboille suunnattua luettavaa: kolumneja, haastatteluja ja kulttuurivinkkejä. Paljasta pintaa lehdessä ei pahemmin ole, mutta se ei myöskään ole erityisen siloteltu tai poliittisesti korrekti. Sanalla sanoen se on sopivasti lagom. Suomalaisen näkökulmasta QX on Viikkari-mainoksineen kotoinen ja piristää päivää kuin mini-Munaristeily Vaasasta Uumajaan.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/02/homolehdet-esittelyssa-5-qx.html (mukana latauslinkit)

Toisen Madonna on tunnetusti toisen Lady Gaga, Mariah Carey, Kylie Minogue tai Liza with a Z. Tämä tosiasia kuitenkin ärsyttää vähintään yhtä paljon kuin se, miksi toinen kives laskeutuu ennen toista. Lukemattomat ovat ne kerran, kun olen itsekin laahustanut kotiin peruukki väärinpäin, korko katkenneena ja rakennekynnet paskana vain siksi, että rakkaiden siskojen välinen diva bashing on ryöstäytynyt käsilaukusta. Syitä tähän intohimoiseen diivakulttiin on tähän saakka etsitty lähinnä psykoanalyysin opeista. Homoikonit ovat meille pervoparoille kuulemma äidin korvikkeita ja takaavat ikuisen oidipaalisen äidinrakkauden maailmassa, jossa isä tulee muuten niin ikävästi meidän ja mamman väliin. Kuulehan Freud, de va kukku de! Hulivilipoika on löytänyt paljon paremman selityksen tähän jo antiikin öljyttyjä atleetteja vaivanneeseen ongelmaan. Da Bitchy -koodin salaisuus piilee tietenkin homojen eri alalajeissa ja parinvalinnassa!

George Chauncey selostaa tyhjentävässä opuksessaan Gay New York: gender, urban culture, and the making of the Gay Male Word 1890–1940 muun muassa homojen keskinäistä tyypittelyä. Suuren yleisön silmissä homot ovat aina olleet naismaisia huikentelijoita, mutta kaikki asiaan vihkiytyneet tietävät, että meikäläisten keskuudessa on yhtä paljon alalajeja kuin Vilkkilässä kissatappeluita.

Chaunceyn mukaan homot luokittelivat 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla itseään, toisiaan ja heteromiehiä etupäässä sanoilla fairy, queer, trade ja normal men. Fairy oli perinteinen huikentelevainen ja naismainen homon arkkityyppi, josta käytettiin myös nimityksiä nancy, sissy ja queen, suomeksi esimerkiksi neiti tai sisko. Queerit puolestaan olivat niitä nykyisistäkin seuranhakuilmoituksista tuttuja heteronoloisia homomiehiä, jotka karttoivat neitejä ja korostivat maskuliinisuuttaan. Trade-termi taas oli varattu maskuliinisille heteromiehille, jotka harrastivat seksiä sekä fairy- että queer-homojen kanssa. Tähän kategoriaan kuuluivat esimerkiksi sotilasprostituoidut, joilla olen jo herkutellut taannoisissa Tukholma-jutuissa. Normal men -käsite kattoi sitten kaikki tavikset – heteromiehet, jotka eivät harrastaneet seksiä miesten kanssa.

Vaikka tämä moninapainen luokittelu korvaantui 1960-luvulla kaksinapaisella hetero–homo-jaottelulla, oman kokemukseni mukaan negatiivissävyinen tyypittely elää yhä ja voi pahoin. Fairy- ja queer-miehet hylkivät usein toisiaan, mistä kielivät seuranhakuilmoitusten ystävälliset ohjeet: ”Ei kanoille!” Toisaalta taas fairyt eivät yleensä sekstaa keskenään paitsi kännissä, kovassa puutteessa tai kaverimielessä ”tyttöjen kesken”. Niinpä he yleensä päätyvät ennen pitkää topittamaan naiskammostaan toipuneita queer-miehiä – tai mikäli kyse on kreikkalaisesta tragediasta – heteromiehiä Porvoon moottoritien levähdysalueella.

Kyllä professori, mutta miten ihmeessä tämä liittyy homoikoneihin? No tietenkin siten, että homot selvästi luokittelevat myös diivojaan tämän ikivanhan moninapaisen järjestelmän mukaisesti ja valitsevat heidät samoilla epämääräisillä perusteilla kuin ystävän tai kumppanin.

Etkö muka usko? Napataanpa nyt se hervoton irtoripsi pois toisesta silmästä ja pannaan diivat luupin alle! Tutkimuskohteemme ovat aakkosjärjestyksessä Mariah Angela Carey, Madonna Louise Veronica Ciccone, Stefani Joanne Angelina Germanotta, Grace Mendoza Jones, Cherilyn Sarkisian LaPier, Liza May Minnelli, Kylie Ann Minogue, Kirsi Hannele Sirén o.s. Viilonen sekä Barbra Joan Streisand.

Mariah the Pariah, en ole koskaan ymmärtänyt viehätystäsi. Periaatteessa meissä on jonkin verran samaa, koska sinussa on ehkä 30 prosenttia fairy-verta. Tällä viittaan haluusi unelmoida sateenkaarista, yksisarvisista ja kaikesta, mikä on vaaleanpunaista ja täynnä tyhjiä kaloreja. En voi hypätä samaan sänkyyn kanssasi, koska se olisi käytännössä lesbosuhde. Sen sijaan voimme ehkä vaihtaa kiiltokuvia ja leikkiä hetken mun pienillä poneilla, mutta teen sen vain kohteliaisuudesta. Sinussa ei ole mitään särmää, vaan olet 70-prosenttisesti älyttömän tylsä normal men -tavistyyppi, jolla on kyllä iso ääni mutta ei komeaa ulkonäköä eikä varsinkaan yhtään munaa.

Kylie, olet 100-prosenttinen fairy. Meillähän on aina tosi hauskaa yhdessä. Ei tulisi mieleenkään mennä kanssasi sänkyyn, mutta eiväthän bailukaverit sitä varten olekaan. Sinä olet kaunis, iloinen ja vähän pinnallinen, mutta juuri sillä oikealla tavalla, joka tekee arjesta hieman siedettävämpää. Olet joskus turhankin kiltti, mutta koska minussa on pirullisuutta vaikka muille jakaa, me täydennämme toisiamme somasti kuin kaksipäinen dildo kahta bottomia.

Babs, meikäläiset kuolaavat perääsi, mutta minulle viehätyksesi on täysi mysteeri. En edes tiedä, miten sinut luokittelisin. Olet kuin alati lipsuva saippuapala, enkä millään viitsisi pyllistää poimiakseni sinut. Viileä etäisyytesi ärsyttää ja oudoksuttaa. Perstuntumani on, että olet koppava 100-prosenttinen yläluokan fairy, oikea kynttelikköhomo, jota ei kiinnosta seurustella kaltaiseni kyökkipiian kanssa. Tätä teoriaa tukee se, että sinulla on kuulemma kaunis ääni ja tunnelmallista musiikkia kelomökissä karhuntaljalla kuunneltavaksi. Itse en ole mökki-ihminen, ja takkatultakin katselen mieluummin videolta.

Liza, sinuakaan en ole oikein koskaan ymmärtänyt äidistäsi nyt puhumattakaan. Olet straight mate, ehta normal men -kategorian tavis, joka on todella äänekäs ja aina kännissä tai muuten vaan sekaisin. Ehkä niin monet meistä rakastavat sinua siksi, ettet itsekään oikein tiedä, kuka tai mikä olet. Kun laulat sen Pet Shop Boys -coverin Tonight is forever, siinä on kyllä jotain tosi hienoa. Olet sellainen yön kulkija, mutta minä olen sittenkin aamuihminen.

Cher, olet melkoinen äijä, ainakin 80-prosenttisesti trade-tyypin hottis heteromies, joka tykkää hengata meikäläisten kanssa laivaston ilmalomilla. Tosin sotilasasun alla sinulla on naisten alusvaatteet, joten olet noin 20-prosenttisesti fairy. Olet kovaääninen, isoasenteinen, ihana ja yksi parhaista kavereistamme.

Grace, olet 50-prosenttinen tavistyypin mies ja 50-prosenttinen trade-mies. Sinä kyllä makaat meikäläisten kanssa vankilasta päästyäsi mutta olet ihan yhtä helläkätinen kuin Vlad Seivästäjä fisting-klubilla. Arvostan sinua, koska pelkään sinua niin paljon, mutta en tunne sinuun vetoa.

Kikka, rakas Kikka, sinä olit 50-prosenttinen fairy ja 50-prosenttinen trade. Juuri tässä tasapainossa oli ja on sinun vetovoimasi. Meillä oli niin hauskaa yhdessä, koska olit toisaalta niin sinut seksuaalisen puolesi kanssa ja toisaalta aina vähän eksyksissä – ihan niin kuin minäkin. Sinä osasit viihdyttää, kiihdyttää ja koskettaa, ja minulla on sinua ikävä tässä seksittömässä henkisen ikiroudan maassa.

Lady Gaga, olit niin ihanan raikas tuulahdus elämääni silloin, kun meistä tuli bestiksiä. Olit kaikkea sitä, mitä olin niin pitkään kaivannut: täydellinen diskosauvaa heiluttava ja myskistä maskuliinisuutta huokuva trade-mies, jonka vyötärönauhan alle halusin syytää kaikki setelini. Me vain tanssimme läpi yön, eikä kanssasi ollut mahdollista pitää pokerinaamaa. Luulin, että me olimme syntyneet sellaisiksi, sydänystäviksi, joten mitä ihmettä meille tapahtui? Minä tietysti näen sen niin, että tiemme erosivat, koska sinä lähdit hakoteille. Nyt sinussa on enintään 10 prosenttia haluttavaa trade-miestä. Loput 90 prosenttia ovat fairya ja vieläpä sitä pahinta luokkaa, joka luulee, että iso peruukki tekee sinustakin ison. Jauhat vain loputtomasti itsestäsi ja tunget nenääsi joka paikkaan kuin koirat toistensa takalistoon. Sinusta minä olen tietysti Juudas, mutta en voi sille mitään, että en yksinkertaisesti halua enää aplodeereta sinulle enkä etenkään halua tehdä vartalollesi yhtään mitään.

Madonna, sinusta se kaikki alkoi. Olit ensimmäinen, olet viimeinen, olet kaikkeni. Olet 100-prosenttinen trade-mies, tuo merimiespuseroon kietoutunut maskuliinisuuden ylin ilmentymä, joka saa housuni pullistumaan. Tiedän, että olet ollut kanssani monta kertaa vain rahasta ja että et halua vaihtaa kanssani tarroja tai leikkiä prinsessaleikkejä. Meillä on kuitenkin aina niin hyvää seksiä ja ennen kaikkea hauskaa yhdessä. Olet rakastaja, joka on isällinen ja äidillinen, sisarellinen ja veljellinen. Aina, kun menen elämässä rähmälleni, käsket minun nousta ja miehistyä. Ja sitten taas lohdutat silloin, kun en osaa sitä odottaa. Olet niin piittaamaton, jään aina kaipaamaan sinulta enemmän kuin ehkä koskaan saan, mutta silti minulla on kanssasi turvallinen olo. Olet mikä olet, hyväksyn sinut ja samalla itseni enkä pidä muita jumalattaria.

Ai että Mariah/Cher/Grace/Kylie/Kikka/Liza/Babs/Gaga on paras ja Madonna on vain epätoivoinen vanha lehmä? Hyvä on. Proverbiaalinen pitsihansikas on heitetty. Nähdään narttu Mäntymäellä aamunkoitteessa!

Alkuperäinen kirjoitus (mukana soittolista)
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/02/da-bitchy-koodi-miksi-homot-aina.html

Katso myös Hulivilipojan Melodifestivalen-postaus Kuuntelija-musiikkiblogissa:
http://rosvot.fi/kuuntelija/soittolista-fine-and-mellow-melodifestivalen-by-hulivilipoika

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/02/kadonnutta-pornoa-etsimassa-james.html

Elokuva-alan moniosaaja James Franco on jo vuosia tehnyt parhaansa välttääkseen heteroleimaa. Franco on murskannut homosydämiä esittämällä Harvey Milkin poikaystävää Milk-elokuvassa ja runoilija Allen Ginsbergiä leffassa Howl – Huuto, hän on pussaillut toista miestä juorulehdille pilailevissa Instagram-kuvissaan ja julistanut haastattelussa: ”Kunpa olisinkin homo!” Kyllä, James Franco on meikäläisten paras heteroystävä Hollywoodissa! Viimeisimpänä niittinä nahkavyöhön on vuonna 2013 julkaistu homopornahtava taide-elokuva Interior. Leather bar, jossa Franco ja elokuvan toinen ohjaaja Travis Mathews palaavat Alan Friedkinin Cruising-homotrillerin (1980) tunnelmiin.

Interior. Leather bar on saanut nimensä käsikirjoitusmerkinnöistä, ja se on suomeksi kirjaimellisesti ”Sisäkohtaus. Nahkabaari”. Leffan lähtökohtana ovat ne 40 minuuttia, jotka Cruisingin ohjaaja Willian Friedkin joutui leikkaamaan valmiista elokuvastaan sensorien vaatimuksesta. Leikatut kohtaukset sisälsivät aitoa kovan luokan SM-seksiä, jota Friedkin tallensi New Yorkin homobaareissa, lähinnä pahamaineisella Hellfire-yksityisklubilla. Kun Cruising julkaistiin vuonna 2007 uudelleenmasteroituna dvd:llä, osa leikatuista kohtauksista oli tarkoitus sisällyttää mukaan, mutta kuvamateriaalia ei onnistuttu löytämään mistään. Tämä anekdootti alkoi kiehtoa James Francoa siinä määrin, että hän päätti rekonstruoida Cruisingin 40 kadonnutta minuuttia omaan elokuvaansa. Budjettipaineiden vuoksi Francon leffasta ei kuitenkaan tullut kadonneen homopornon toisintoa vaan jotain ihan muuta.

Tunnin pituinen Interior. Leather bar poimii Friedkinin Cruising-elokuvasta ennen kaikkea sen perusajatuksen: kuka minä olen, jos joudun olemaan joku muu? Cruisingin päähenkilönä on Al Pacinon esittämä heteropoliisi Steve Burns, joka soluttautuu sarjamurhaajaa jahdatessaan New Yorkin nahkahomo- ja SM-skeneen. Interior. Leather barissa Pacino/Burnsia esittää näyttelijä Val Lauren. Hänkin on heteromies, joka on lupautunut hankkeeseen tukeakseen ystävänsä James Francon jaloja tavoitteita: Elokuvan on määrä vastustaa populaarikulttuurin heteronormatiivisuutta ja tuoda valtavirtaan queer-kulttuurin rujompia erityispiirteitä aikana, jolloin pikemminkin korostetaan homojen tavallisuutta ja aviokelpoisuutta.

Interior. Leather bar on ”mokumentti”, joka seuraa elokuvan roolitusta, Francon ja muiden tekijöiden välisiä keskusteluja sekä Val Laurenin ja muiden näyttelijöiden valmistautumista Cruisingin kadonneiden seksikohtausten kuvaamiseen. Vaikka Lauren on sitoutunut hankkeeseen, se herättää hänessä myös epämääräistä pelkoa: miten hän oikein suhtautuisi aidon homoseksin seuraamiseen, miten pitkälle hän itse voisi mennä, ja vahingoittaisiko hanke ehkä hänen uraansa? Laurenin epävarmuus on käsin kosketeltavaa ja melkoisessa ristiriidassa kuvauksia odottavien homojen innokkuuden kanssa. Lauren on astunut Pacino/Burnsin lailla maailmaan, joka on hänelle täysin vieras mutta jossa hänen tulisi näyttelijänä sivuuttaa oma identiteettinsä ja omat pelkonsa.

Puhuvien päiden lomassa nähdään noin vartin verran rekonstruktioita Cruisingiin sisältyneistä ja siitä leikatuista kohtauksista. Nyt näytetään myös se, mitä Friedkin ei voinut omassa elokuvassaan näyttää: vehkeitä vilahtelee, ja maiske käy. Lauren vaikuttaa jopa rekonstruoiduissa kohtauksissa niin vaivaantuneelta, että hän on joko todella huono näyttelijä tai sitten hän näyttelee onnistuneesti huonoa näyttelijää, joka antaa omien estojensa paistaa läpi. Katsoja ei oikeastaan voi tietää, milloin Laurenin reaktiot ovat aitoja ja milloin käsikirjoitettuja. Tästä on hyvänä esimerkkinä kohtaus, jossa Lauren istuu parkkipaikalla lukemassa käsikirjoituksesta siitä, miten päähenkilö istuu parkkipaikalla lukemassa käsikirjoitusta.

Yllättäen samastuin itse homokatsojana välillä enemmän Laurenin epävarmuuteen kuin nahkahomojen innokkuuteen. Juuri tässä piilee Interior. Leather barin ja osittain myös Cruisingin juju: ellei katsoja itse kuulu SM- tai nahkaskeneen, hän joutuu väistämättä soluttautumaan vieraaseen maailmaan ja todistamaan asioita, jotka ylittävät oman halun ja sovinnaisuuden rajat. Hyvä esimerkki tästä on kahden miehen sinänsä kaunis ja kiihottava seksikohtaus, jossa hellää suudelma seuraa sylkäisy toisen suuhun. Oikeastaan en haluaisi nähdä sitä, mutta miksi? Jos tämä tuntuu minusta rajulta, miltä se mahtaa tuntua heterosta? Jos siis haluan uskotella itselleni olevani avarakatseinen kulttuurin kuluttaja, joudun unohtamaan itseni näyttelijän ja peitepoliisin tavoin.

Interior. Leather bar ei välttämättä toimi kovin hyvin sellaisenaan, vaan se avautuu parhaiten suhteessa Cruisingiin. Kyseessä ei kuitenkaan ole kadonneiden seksikohtausten rekonstruktio vaan pikemminkin rekonstruktio siitä, mitä itselle vieraaseen ja pelottavaan maailman sukeltaminen tekee ihmisen identiteetille ja omille rajoille. Enää ei tarvitse miettiä, kuka SM-klubin miehistä on pelätty sarjamurhaaja, vaan sitä, millainen pikku sarjamurhaaja asuu katsojan omassa mielessä. Itse en aina katsojana tiennyt, olisiko pitänyt vetää puukko tupesta vai ottaa nenästä kiinni ja nielaista. Poppers, anyone?

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/01/homoelokuvan-parjattu-kulttiklassikko.html

Miten ihmeessä tämä voi olla yksi homohistorian parjatuimmista elokuvista, joka onnistui kesällä 1979 nostattamaan suurimmat homomellakat sitten Stonewallin? Näin pohtii nykykatsoja nähdessään William Friedkinin ohjaaman psykologisen trillerin Cruising (Yön kuningas). Reilussa 30 vuodessa Cruisingin tyylilaji on vaihtunut jännityksestä tahattomaan komiikkaan, mutta yhä se kiinnostaa – jopa niin paljon, että tähtinäyttelijä ja homojen bott- anteeksi bosom buddy James Franco halusi kuvata sen sensuroidut kohtaukset uudelleen elokuvaansa Interior. Leather bar (2013).

Tositapahtumiin perustuva Cruising sijoittuu 1970–1980-lukujen vaihteeseen ja kuvaa Al Pacinon esittämän heteropoliisin soluttautumista New Yorkin nahkahomo- ja SM-skeneen, jossa riehuu sarjamurhaaja. Pacinon roolihahmo Steve Burns suostuu peitetehtäviin mukisematta ja niin antaumuksellisesti, että pian herää kysymys poliisin omista mieltymyksistä. Burns seuraa kauhun sekaisella kiinnostuksella fetissiklubien nahan, hien, poppersin ja vaseliinin hajuista elämää, jossa seksi ja väkivalta lyövät kättä. Pian tämä rinnakkaistodellisuus sekoittaa poliisin pään ja suhde tyttöystävään ajautuu karille. Jäljelle jää vain pelätyn murhaajan jahtaaminen, mutta ketä pitäisi lopulta pelätä eniten: sitä, joka niin brutaalisti listii homoja, vai sitä, joka yrittää listiä homon itsestään?

Sarjamurhamysteerinä Cruising on auttamattoman kömpelö ja sekava, mutta homo- ja identiteettinäkökulmasta se on minusta melko moniulotteinen. Jo alkuasetelma on kiinnostava: poliisi luopuu univormustaan ja painuu kirjaimellisesti maan alle fetissipiirien suosimiin kellariloukkuihin, joiden asiakaskunta pukeutuu teemailtoina poliiseiksi pamputtaakseen toisiaan. Maan pinnalla oikeat poliisit haukkuvat hinttareita, mutta ottavat partioautoissa vastaan suihinottoja nahkaan pukeutuneilta transuilta. Myöskään poliisin kuulusteluhuoneissa käytetyt metodit eivät mitenkään eroa fetissiklubien seksin ja väkivallan tunnelmista, paitsi että poliisin väkivalta on yhteiskunnan legitimoimaa eikä suinkaan vapaaehtoista toisin kuin SM-seksissä. Cruisingin maailmassa vallankäytöstä nauttivat siis vain alistajat altavastaajien kustannuksella.

Tästä näkökulmasta William Friedkinin elokuvaa ei minusta voi kutsua homovastaiseksi, vaan pikemminkin se kuvaa omalla kömpelöllä tavallaan yhteiskunnan valtarakenteita ja seksuaali-identiteetin häilyvyyttä. Homovastaisuusväitteet ovat kuitenkin ymmärrettäviä, kun ajatellaan elokuvan syntyaikoja. Kuten The celluloid closet -dokumentti (1995) osoittaa, Cruisingia edeltäneiden vuosikymmenten homoelokuva oli täynnä henkisesti sairaita raukkaparkoja, jotka päätyivät joko itsemurhaan tai murhaamaan muita. Aikalaisten silmissä Cruising oli siis vain jälleen yksi Hollywoodin kieroutunut homoelokuva, mutta erona aiempaan oli se, että Friedkinin raina tuli teattereihin homojen vapautusliikkeen huippuvuosina. Poliittisesti aktiiviset homot eivät enää suostuneet purematta nielemään yhtäkään kuvausta vaikean isäsuhteen kanssa tempoilevasta homopsykopaatista. Toinen syy kritiikkiin oli se, että nahkahomoskenen kuvaamisen katsottiin antavan ”vääränlaisen” kuvan homoista. Tältä osin homoyhteisö jakaantui kahteen leiriin, sillä nahkahomot olivat elokuvan puolella ja osallistuivat sen tekoon.

Oli suurta kohtalon ivaa, että Cruisingin aiheuttamien mellakoiden aikana homoyhteisössä riehui jo täyttä häkää oikea sarjamurhaaja: tuo homoruttona tutuksi tullut sairaus, joka alkoi niittää uhrejaan vuosi Friedkinin elokuvan ilmestymisen jälkeen. Nykykatsoja osaakin arvostaa Cruisingia Pacinon roolisuorituksen lisäksi myös siitä, että se tarjoaa viimeisen aidon välähdyksen New Yorkin homoyhteisöstä ja sen villistä kruisailukulttuurista aikana ennen aidsia. Aidon siksi, että elokuvassa nähtävät homoklubit, niiden asiakkaat ja seksikohtaukset todella ovat aitoja ja siinä määrin uskottavia, että Friedkin joutui sensorien vaatimuksesta leikkaamaan elokuvastaan 40 minuuttia pois.

Osa leikatusta materiaalista oli tarkoitus lisätä Cruisingin dvd-uusintajulkaisulle vuonna 2007, mutta filmiaineisto oli mystisesti hävinnyt. Tästä Cruisingin kadonneiden seksikohtausten legendasta ammentaa James Francon tuore taide-elokuva Interior. Leather bar (2013), johon palaan blogissa ensi viikolla.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/01/kun-katselen-tomppaa-harri-kalhan-tom.html

Miten ihmeessä Tom of Finland eli Touko Laaksonen (1920–1991) onnistui luomaan piirroksillaan suorastaan kokonaisen homoalakulttuurin ja tuomaan käyttökuvansa osaksi globaalia homoalitajuntaa? Ovatko Tom of Finlandin kuvat taidetta, pornoa vai molempia? Millaisessa kontekstissa kuvat syntyivät, ja mitä ne kertovat homoista, halusta ja häpeästä? Entä mitä perussuomalaista Tomin kuvissa on? Muun muassa näitä herkullisia kysymyksiä pureksii taidehistorioitsija ja sukupuolen tutkija Harri Kalha teoksessaan Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi (SKS, 2012).

Jo Kalhan kirjan takakansi toteaa varsin huonosti tunnetun tosiasian: Tom of Finland on maailman tunnetuin suomalaistaiteilija. Lisäksi hän on ainoa suomalaistaiteilija, jonka kuvia kohtaa edelleen enemmän maailmalla kuin Suomessa. Suomessa Tomppa tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1990-luvun alkupuolella taide-eliitin noteerattua hänen tuotantonsa lehtikirjoituksissa. Maailmalla häntä ei kuitenkaan ole totuttu näkemään niinkään museoissa, vaan osana homokulttuurin pyhää kuvastoa: Tomin lihaksiaan pullistelevat ja jättikalujaan heiluttavat nahka-, univormu- ja farkkukundit kiteyttävät täydellisesti homokulttuurin vartalo- ja seksikeskeisyyden, jossa camp-henkinen liioittelu on puoli ruokaa eikä makeaa voi koskaan saada mahan täydeltä. Kalha toteaa osuvasti, että tällaista maailmanlaajuista vaikutusta ei ole ollut kenelläkään suomalaisella kuvataiteilijalla ennen eikä jälkeen.

Kun kerran Touko Laaksonen on ollut niin merkittävä taiteilija, miksi häntä tunnetaan Suomessa niin huonosti? Tomin elinaikana kyse oli siitä, että hän halusi pitää matalaa profiilia kotimaassaan ja jopa kielsi kuviensa esittämisen näyttelyssä. Suurin syy on kuitenkin epäilemättä kuvissa itsessään: maabrändityöryhmän on vaikea sijoittaa Gallen-Kallelan Sammon taonnan viereen Tom of Finlandin hyvin toisenlaisia takomiskuvia, joiden näyttämönä ovat milloin tyrmät ja milloin teehuoneet, kuten pisuaareja ennen leikkisästi kutsuttiin. Onneksi asenteet ovat muuttumassa, ja Tomista ja Toukosta on valmisteilla jopa kaksi kilpailevaa kotimaista elämäkertaelokuvaa: toinen virallinen ja toinen epävirallinen ja siksi kiistanalainen Tom – the movie.

Harri Kalha käyttää kirjassaan paljon aikaa kuvatakseen Tomin töiden historiallista taustaa, jota ilman niitä on vaikea ymmärtää. Ilman historiatietoisuutta kuvat typistyvät sinänsä taidokkaiksi pornopiirroksiksi, joissa kuvataan ”hymy pyllyssä” erilaisia fetissejä. Omana aikanaan teokset olivat ehkä tekijänsä tarkoitusperistä huolimatta mitä poliittisinta taidetta: ne antoivat homohalulle kasvot aikana, jolloin homoseksi oli vielä rikollista ja sensuurin kourissa ja jolloin homoja vainottiin armotta. Kuvat siis ilmensivät homoylpeyttä hillittömän häpeän keskellä, mutta samalla häpeä oli kuvien keskeinen edellytys ja käyttövoima.

Ensimmäiset kuvansa Tom piirsi jo 1940-luvun puolivälissä, mutta omimman tyylinsä hän löysi 1950-luvun puolivälin jälkeen, jolloin hänen kuviaan alettiin julkaista yhdysvaltalaisissa ”kehonrakennuslehdissä”. Kalha havainnollistaa sitä, miten kuvissa nähtiin mitä perussuomalaisimpia skenaarioita, joissa pellavapäiset uroot uittavat tukkeja, saunovat tai pullistelevat muuten vain. Sensuurin vuoksi kuvat olivat vielä kovin viitteellisiä, mutta Kalha purkaa ahkerasti niiden piilomerkityksiä: tukkien ja jylhien puiden symboliikkaa ei tarvitse kovin kauaa miettiä, mutta Kalhan kurittoman katseen alla saappaanvarretkin muuttuvat esinahoiksi ja rantakivet muhkeiksi pullotuksiksi. Vähitellen kuvien perussuomalaisuus sai kuitenkin tehdä tilaa periamerikkalaiselle ja urbaanille kuvastolle puistoineen, baareineen ja pisuaareineen.

Kalha seuraa Tomin tyylin kehitystä sensuurin hellittämisen ja homojen seksuaalisen vapautumisen myötä 1960–1970-luvuilla. Enää kuvissa ei tarvinnut hakea lisäpotenssia parrunpätkistä, kun housuissa kauan pullistelleet jättimäiset vehkeet sai oikein luvan perästä kaivaa esiin kieli pitkällä odottaneen homokansan nähtäville. Ja siitä eteenpäin tahti vain kiihtyi gay liberationin tahdissa huipentuen vuosien 1975–1990 hillittömän halun kuvauksiin, jotka etenivät tuplapanoista nelinpeleihin ja niin edespäin nahkaruoskan soidessa. Kalha kuitenkin korostaa, että Tom ei vain poiminut kuvia elävästä elämästä, vaan hänen kuvansa olivat yhtä lailla luomassa elävää elämää – tuota uskomatonta seksuaalista ilottelua, jota kuvataan esimerkiksi dokumentissa Gay sex in the 70s.

Kalhan analyysin pääpaino on häpeän, halun ja campin kaltaisissa käsitteissä. Campin Kalha määrittelee muun muassa siten, että se on luopumista sosiaalisesta kontrollista, kuten hyvästä mausta, ja antautumista perverssille, raadolliselle ihmisluonnolle. Kalha näkee Tomin piirrosten ironisoivan huumorin himomyönteisenä campinä. Niiden suorastaan naurettavan maskuliinisilla kloonimiehillä on aina hauskaa, kun he nauttivat mitä koomisimmissa tilanteissa kyydistä kannat katossa tai jalat olkapäillä. Viis siitä, että vehje on niin suuri, ettei se likimainkaan mahdu suuhun!

Kuten Kalha osuvasti toteaa, tämä himomyönteinen camp on todella kaukana nykypäivän populaarikulttuurin homomyönteisestä campista, jossa homot ovat täysin epäseksuaalisia, koomisia, sisustavia ja stailaavia kahden kiinalaislapsen adoptiovanhempia à la Moderni perhe. Karrikoiden voisi sanoa, että jos himomyönteisessä campissa muna oli liian suuri suuhun, homomyönteinen camp on pelkkää suurta suuta, eikä munaa ole kenelläkään.

Kalha ottaa tulkinta-avuksi modernin queer-tutkimuksen pohdinnat homoseksin ”antisosiaalisuudesta”. Tomin kuvat julistavat Kalhan sanoin sitoumuksista vapaan miesten välisen seksin ilosanomaa ja ovat siten poikkiteloin lisääntymistä, perinteistä parisuhdetta ja sovinnaisuutta painottavan sosiaalisen järjestyksen kanssa. Kuvat siis sokeeraavat yhä, koska ne ovat niin kaukana keskiluokkaisesta elämäntavasta, joka on asetettu myös homojen päätavoitteeksi. Tomin tuotanto ja sukupuolineutraali avioliittolaki eivät millään sovi samaan slingiin, sillä näitä miehiä ei kiinnosta parisuhde, vaan he haluavat vain olla kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa, koska he ovat sen arvoisia. Tämän sokean halun sokeeraavuutta ja sitä kautta kuvien poliittisuutta vain vahvistaa nykyinen aids-tietoisuus.

Kalhan teos on erinomainen johdatus Tom of Finlandin tuotantoon ja sen taustaan sekä Tomin piirrostekniikkaan ja teeseihin. Queer-teorian lisäksi Kalha tarkastelee Tomin tuotantoa taidehistorian näkökulmasta ja valottaa sen suhdetta muuhun tuon ajan lihatoritaiteeseen. Kalha on imenyt Tomin kuvien tyyliä myös tekstiinsä, jossa puhutaan siekailematta kullista ja herkutellaan ”istuu kuin nyrkki pyllyyn” -tyyppisillä vertauksilla. Tämä on erityisen tervetullutta siksi, että Kalhan teksti karkaa paikoin hyvin teoreettisiin sfääreihin. Välillä maallikkolukija kompastuu väistämättä ”dadaistiseen objet trouvé -periaatteeseen” ja vaikeasti avautuviin analyyseihin: ”Tom muuntaa kynän kosketuksen visuaaliseksi tekijäksi, jonka katsoja rekisteröi moniaistillisen halun funktiona.” Nämä ajoittaiset harhahypyt saavat lukijan metaforisen munan väistämättä veltostumaan.

Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin suuresti siitä, miten oivallisesti Kalhan teksti onnistuu yhdistämään korkeaa ja matalaa ja hienostunutta ja karkeaa – ihan kuin Tomin työtkin. Pidän ylipäätään siitä, kun populaarikulttuuria tarkastellaan analyyttisesti mutta arvottamatta, ja Kalhan queer-teoreettiset kuva-analyysit ovat ajoittaisesta vaikeatajuisuudestaan huolimatta erittäin mielenkiintoisia. Kalha ei edes yritä kahlita kohdettaan ja kangistaa sitä teorian muottiin, vaan tarkastelee Tomin poikia innostuneesti kuin voyeristi oksanreiästä. Tämä onkin viisasta, sillä taide on ikuista, mutta teoriat ovat kuin sen päälle rullattavia kumeja: käyttökelpoisia vain niin kauan kuin seisokki sen sallii.