Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/03/seksuaalipakolainen-muistelee-olli.html

”Kehotan tällä kirjalla yksiselitteisesti niitä, jotka ovat homoseksuaaleja, pyrkimään onnelliseen elämään, johon kuluu myös seksuaalisuuden toteuttaminen. Ihmisellä on vain yksi elämä, ja seksuaalisuus on sen vahvinta ja keskeisintä sisältöä.”

Näin kirjoittaa muistelmissaan kielentutkija ja suomen kielen ulkomaalaisopetuksen uranuurtaja Olli Nuutinen (1939–1995). Kehotuksellaan Nuutinen tuli rikkoneeksi Suomen rikoslaissa vielä tuolloin ollutta pykälää, joka kielsi homoseksuaalisuuteen kehottamisen. Nuutisen kuolinvuonna ilmestynyt muistelmateos Kommentteja kahteen elämään on vahva testamentti hänen kaksoiselämästään homona ja seksuaalipakolaisena maailmalla. Samalla se on täydellinen vastakohta viime viikolla arvioimalleni julkkishomo Monsieur Mossen huikentelevaiselle elämäkerralle. Tämä on kirja maan hiljaisista – niistä, jotka eivät paistatelleet skandaalilehtien maskotteina vaan joiden elämän skandaalilehdet pikemminkin pyrkivät tuhoamaan toistuvilla paljastusjutuillaan.

Olli Nuutinen kuvaa ”homoseksualismia” kaikessa huomioon otettavaksi häiriköksi, joka oli tuonut mukanaan häpeän ja kujanjuoksun ja tehnyt hänestä kätkemisen taidon mestarin. Pakollistakin kätkeminen oli:

”Minut olisi voitu tuomita vankilaan, ellen olisi onnistunut salaamaan virhettäni ja sen aiheuttamia tekoja. Olin rikollinen kolmekymmenvuotiaaksi saakka. Siihen asti oli kiristyksenkin mahdollisuus olemassa. – – En keksinyt kätkemisleikkiä huvikseni itse; se oli keksitty jo ennen minua.”

Aikojen ja lakien muuttumisesta huolimatta homouteen liittyvä häpeä ei oikein koskaan hellittänyt otettaan Nuutisesta. Häpeä teki hänestä myös seksuaalipakolaisen, joka toistuvasti lähti pois Suomesta – milloin Eurooppaan, milloin Yhdysvaltoihin. Lopuksi Nuutinen päätyi Tanskaan, missä hän toimi Kööpenhaminan yliopiston suomen kielen lehtorina. Kaksoiselämän välttelyn lisäksi lähtöjen taustalla oli aina myös ajatus siitä, että ”suurissa kaupungeissa on avarammat mahdollisuudet löytää maailmoita, joissa minun väärille tunteilleni voi löytyä paikka”.

Muistelmien kiinnostavinta antia ovat Nuutisen kuvaukset suurkaupunkien homoalakulttuureista. Nuutinen pääsi esimerkiksi todistamaan Yhdysvalloissa orastanutta gay liberationia vain pari vuotta ennen Stonewallin vuoden 1969 homomellakoita. Lukijan mieleen jäävät viipyilemään myös unenomaiset ja eroottissävyiset muistikuvat menneistä rakastetuista:

”Savuisessa kahvilassa, jossa oli pianisti, tarjoilija toi lapun, jossa luki unkariksi: ’Olen nähnyt Sinut Prahassa.’ En ollut koskaan käynyt Prahassa. Tiesin katseesta jo, kuka sen oli lähettänyt, katsoin muualle. Pelkäsin, ja olin ihastunut. Attila tuli ja vei minut jonnekin sivukadun toiseen kahvilaan, jossa oli myös savua ja pianomusiikkia. Yöllä suutelimme pitkään, silmät kiinni, mistään välittämättä matalassa ovisyvennyksessä Budapestin sateessa. Hänellä oli märkä paita ja sileä rinta. Olimme humalassa. – – On hyvä, että minulla ei ole Attilan kuvaa. Nyt muistan hänestä tasaisen kiinteän rinnan ja pehmeät huulet sateessa, mutta en muista, minkänäköinen hän oli. – – Muistoihin on jäänyt elämisen kauneus kesäillaksi autioituneessa surumielisessä kaupungissa.”

Nuutinen muistelee myös 1970-luvun lopun Helsingin homoalakulttuuria: Vanhan Kellaria, ”jonka kansoitti ilta illan jälkeen ensimmäisen vapautuvan sukupolven avantgardehinttien kirjo”, Ruusulankadun ”Sirkan tansseja” sekä ”hirvittäviä ja nöyryyttäviä” talvi-iltoja ja öitä Stadionin kentällä seksiseuraa etsimässä. Suomessa oloa hallitsi myös Nuutisen vaikea suhde hänen vanhempiinsa, jotka hän halusi kaikin tavoin säästää homoudeltaan. Suojelun hintana oli aggressiivisuus ja kovuus vanhempien osoittamaa rakkautta kohtaan.

Kirjan loppupuolella Nuutinen puhuu paljon työstään ja elämästään Kööpenhaminassa 1980-luvun alkupuolella, jolloin elettiin myös gay liberationin huippuvuosia. Nuutinen oli mukana jopa Kööpenhaminan Pride-kulkueessa aurinkoisena kesäkuun päivänä 1981 – tismalleen samoihin aikoihin, kun Yhdysvalloissa jo raportoitiin ensimmäisistä aids-tapauksista: ”Olin keskellä keskeisimmän vapauden ajan hinttikulttuuria, jota ei enää ole. – – Kun vapaus ja ilo alkoi, siihen alkoi sekaantua kuolema.”

Aids jää kirjassa yllättävän vähälle käsittelylle, ja syy tähän selvisi luettuani Kansallisbiografiasta, että Nuutinen kuoli aidsiin vain runsas kuukausi elämäkertansa ilmestymisen jälkeen. Se oli hänen viimeinen salaisuutensa, jota hän ei halunnut jakaa edes elämäkertansa lukijoiden kanssa.

Kommentteja kahteen elämään on siitä ristiriitainen kirja, että se kertoo toisaalta vahvasta sisäistetystä homofobiasta ja salailun leimaamasta elämästä, toisaalta häpeän sitkeästä uhmaamisesta:

”Je ne regrette rien… – – Edith Piafin laulu on soinut gaybaareissa kautta maailman: ei, en kadu mitään. Lauluun sisältyy piilosanoma: minun odotetaan katuvan. Se on häpeänalaisen uhmakas julistus: minulla on elämisen oikeus omilla ehdoillani. Olen elänyt ja elän, enkä osaa katua teidän takianne. – – On mahdotonta katua sitä, mikä on elämässä ollut onnellista, parasta ja huoletonta, sitä josta ei halua vapautua. Minunkin on mahdotonta katua kokemuksiani ja elämääni.”

Kirjaa lukiessani en voinut olla tuntematta tiettyä sielunveljeyttä Ollia kohtaan, koska olen itsekin kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja olen hänen tapaansa kielimiehiä, jolla on kontakteja Tanskaan. ”Debytoin” homomaailmassa samana vuonna, jolloin Olli kuoli, ja oman coming out -aikani kuvaus on kuin suoraan hänen kirjastaan:

”Homoseksuaalisuuteensa kasvavan nuoren elämä ei ehkä ole tullut paljonkaan helpommaksi kuin minun nuoruuteni aikana, mutta jotakin olennaista on kuitenkin muuttunut: enää ei tarvitse olla aivan yksin salaisuutensa ja selviämistaistelunsa kanssa. – – Monet kokevat nuoren elämänsä jännittäväksi ja huolettomaksi.”

Ajattelen Ollia ja itseäni – sitä, miten erilaiset eväät itse sain nuoren homon elämääni ja miten siitä huolimatta yhä peittelen omaa homouttani ja sensuroin itseäni tietyissä tilanteissa ja kohtaamisissa.

Ajattelen Ollia ja Monsieur Mossea, noita homojatkumon kahta ääripäätä, joista toinen paljasti kaikki omat ja muiden asiat ja toinen vaikeni lähes elämänsä loppuun asti. Ajattelen Ollia ja tunnen surua siitä, että juuri hänen tarinansa on todennäköisesti edustavampi kuvaus suomalaisten seksuaalivähemmistöjen elämästä menneinä salailun vuosikymmeninä.

Ajattelen Ollin kirjasta vahvasti välittyvää häpeää ja ajattelen vanhempaa ystävääni, joka joi itsensä hengiltä ja halusi ehdottomasti tulla haudatuksi heterona. Niin suuri oli hänen häpeänsä, että se piti otteessaan loppuun saakka. Ystäväni kuoleman ja siihen liittyvien tapahtumien järkyttämänä tulin ulos kaikille kavereilleni, osallistuin viime kesänä ensimmäisen kerran Helsingin Pride-kulkueeseen ja perustin syksyllä tämän blogin. Toistelen usein itselleni, että teen tämän myös ystäväni takia. Hänen toiseen elämäänsä minä en kuulunut, joten en voinut osallistua hautajaisiin. Niinpä muistan ystävääni täällä, tässä elämässä.

”Kuinka monet eivät jaksa? Kuinka paljon itsemurhia on vielä minun sukupolvessani tehty tästä syystä? Häviäjien ja epäonnistuneiden historiasta ei historiankirjoitus ole koskaan muulloinkaan ollut kiinnostunut. Siihen eivät kuulu katkenneet oksat.”