Homodisko? Ai niinku Village People tai Pet Shop Boys? No esimerkiksi. Tosin suosionsa huipulla 1980-luvun lopulla Pet Shop Boys oli ennen kaikkea valtavirtayhtye, joka tahkosi hittejä Atlantin molemmin puolin. Samaten bändin tuotannossa homot olivat pikemminkin kaapissa kuin kaduilla kulkueissa. Hyssyttely johtui toisaalta siitä, että bändin nokkamiehet Neil Tennant ja Chris Lowe eivät ole koskaan olleet saarnamiehiä. Toisaalta kylmä tosiasia oli, että valtavirran rakastaman popyhtyeen oli vaikea julistaa It gets better -sanomaa aids-tuhon ja homovainon vuosina. Tätä havainnollistaa hyvin se, että Pet Shop Boysin aiempi hieno menestys Yhdysvalloissa tyssäsi vuonna 1988 kuin seinään, koska heidän uusi musiikkivideonsa tulkittiin ”liian homoksi”. Ennen kyseistä videota jenkkeihin ja moniin muihin oli kuitenkin mennyt täydestä monta levyä ja hittiä, joissa homot olivat yhtä vahvasti läsnä ainakin rivien välissä.
Tässä kirjoituksessa kaivetaan homomantelit esiin Pet Shop Boysin poppipuurosta. "So are you gonna go to the Sodom and Gomorrah Show?"
Vuosi 1993: Tom Hanks esittää aidsiin kuolevaa asianajajaa. Vuosi 2013: Michael Douglas esittää aidsiin kuolevaa huikentelevaista huippupianistia. Näiden ääripäiden välissä on nähty myös Colin Firth itsemurha-ajatuksia hautovana professorina, Sean Penn kiihkeänä aktivistina, Sacha Baron Cohen itävaltalaisena muotiguruna, Ewan McGregor polvillaan Jim Carreyn edessä sekä lehmipojat Heath Ledger ja Jake Gyllenhaal sylkäisemässä kouranpohjaan ja käymässä asiaan. Näin meillä Hollywoodissa.
Kaikki edellä mainitut elokuvat ovat kiistatta olleet tärkeitä, koska ne ovat tuoneet Hollywoodin nimitähtien tulkitsemia homohahmoja suuren yleisön silmien eteen. Usein tämä ulkoelokuvallinen seikka on kuitenkin ollut vähintään yhtä tärkeä kuin elokuva itse. ”Vau, siis miten toi supermacho Michael Douglas meneekään noin täydestä arkkihomo Liberacena!”
Vuosi 2011. Nottinghamilainen betonilähiö kalvaassa aamuvalossa. Mies kantaa yölliselle hoidolleen pikakahvit sänkyyn. Hoito kaivaa esiin nauhurin ja pyytää toista kuvailemaan heidän yhden illan juttuaan taideprojektia varten. Krapulaista avautumista. Ei nimitähtiä, ei erityisen viihdyttävää. Vain tavallista arkea – sitä, jota ilman ei ole juhlaakaan.
Parin viime vuoden aikana teattereihin on onneksi alkanut tulla myös varteenotettavien indieohjaajien homoelokuvia, jotka ovat tehneet yleisöön ja kriitikoihin vaikutuksen tarjoamalla aimo annoksen arkirealismia ilman Hollywoodin tähtisadetta. Niissä kuvataan hyvin suoraviivaisesti ja kaunistelematta ihmissuhteita ja seksiä sekä maailman suurkaupunkien homokulttuuriin vahvasti kuuluvaa huumeiden käyttöä.
Uuden arkirealistisen homoelokuvan merkkiteos ja koko buumin aloittaja on Andrew Haighin ohjaama brittiläinen Weekend (2011). Siinä teki läpimurtonsa myös näyttelijä Tom Cullen, joka on tänä syksynä tullut tunnetuksi Downton Abbey -sarjassa lady Marya kosiskelevana lordi Gillinghamina. Weekendin toista miespääosaa näyttelee Chris New.
Weekend sijoittuu Nottinghamiin ja kuvaa kahden miehen orastavaa suhdetta yhden viikonlopun aikana. Tom Cullenin vakuuttavasti tulkitsema Russell on klassinen ”heteronoloinen” homomies, joka on sinänsä sinut homoutensa kanssa mutta ei halua olla julkihomo. Chris New tekee hänkin uskottavan roolisuorituksen Russellin vastakohtana Gleninä – vihaisena poliittisena homona, joka tuputtaa seksuaalisuuttaan heterojen kurkusta alas. Russell jaksaa vielä uskoa romanttiseen rakkauteen, kun taas Glen on kyynistynyt ja kovettunut ihmissuhteissaan.
Miehet tapaavat baarissa, viettävät yön yhdessä ja tykästyvät toisiinsa. Glen on kuitenkin lähdössä viikonlopun päätteeksi Amerikkaan kahdeksi vuodeksi, ja tämä lyhyt aikajänne tekee suhteesta hyvin avoimen ja intiimin. Suuri osa viikonlopusta kuluu Russellin asunnossa, jossa miehet harrastavat seksiä ja käyvät huumepöllyssä kiivaita keskusteluja Russellin kaappihomoudesta ja Glenin sitoutumisen pelosta.
Weekendissä kaikki on periaatteessa karua: ollaan betonilähiön tuiki tavallisessa vuokra-asunnossa, vedetään viinaa ja huumeita, riidellään ja naidaan. Silti koin, että elokuva oli äärettömän herkkä ja kaunis samalla tavalla kuin heräävä ihminen voi olla kaunis. Ja juuri herääminen kuvaa hyvin sitä, mitä Russell ja Glen kokevat. Molemmat haastavat toisensa ja houkuttelevat toisistaan esiin sen, minkä he ovat kätkeneet kaikkein syvimmälle: uskalluksen olla oma itsensä muista välittämättä ja uskalluksen tuntea mitä tuntee ilman kyynisyyden kovaa kuorta.
Weekend on hieno elokuva pienistä ihmisistä ja isoista asioista. Eli miten olisi Hollywood, saisiko teiltäkin vaihteeksi tällaisen?
Kauhua, kasvutarinoita, kohellusta ja karua arkirealismia. Tätä kaikkea ja paljon muuta tarjoaa moderni kansainvälinen homolyhytelokuva, jota saa nykyään myös kätevissä annospakkauksissa.
Brittiläinen Peccadillo Pictures julkaisee tässä kuussa jo kymmenennen Boys on film -dvd:n, jolle on koottu homoteemaisia lyhytelokuvia eri puolilta maailmaa. Elokuvien valinnassa on noudatettu milloin maantieteellistä, milloin temaattista lähestymistapaa. Jälkimmäistä edustaa hiljattain päihittämäni sarjan seitsemäs osa Bad romance.
Bad romancen lyhytelokuvissa puidaan rakastamisen vaikeutta monelta kantilta: toisissa kuvataan ihmissuhteen väljähtämistä, toisissa rakastavaisten pyristelyä ennakkoluuloisessa yhteiskunnassa. Muita aiheita ovat seksuaalinen herääminen, pettäminen, väkivalta ja hyväksikäyttö. Valikoiman maantieteellinen vaihtelu on suurta, sillä se sisältää elokuvia Koreasta, Israelista, Uudesta-Seelannista, Kanadasta, Saksasta, Sveitsistä ja Yhdysvalloista.
Kokoelman kaksi parasta lyhykäistä ovat mielestäni korealainen Just friends ja yhdysvaltalainen The strange ones. Kim Jho Kwang-soon ohjaama Just friends on kerta kaikkiaan hurmaava ja ajoittain hyvinkin camp kasvutarina. Se kuvaa kahta poikaa, jotka yrittävät elää yhdessä, vaikka toinen on armeijassa ja kaapissa äidiltään. Kaikkea täytyy salailla, kunnes totuus yhtäkkiä tulee päivänvaloon. Välillä puhjetaan kerrassaan hulvattomiin musiikkinumeroihin, ja koko leffa on muutenkin tehty niin myönteisessä ja iloisessa hengessä, että se sulattaa kyynisemmänkin homosedän sydämen. Pojat ovat rooleissaan luontevia, ja heidän välillään on kunnon kemiaa. Puolituntista Just friendsiä voisi kieli poskessa luonnehtia vanhaksi kunnon koko perheen It gets better -elokuvaksi.
Christopher Radcliffin ja Lauren Wolksteinin ohjaama The strange ones taas edustaa Bad romancen synkempää puolta. Se seuraa pojan ja miehen päämäärätöntä vaellusta jossain päin Yhdysvaltoja. Auton hajottua he päätyvät motelliin hakemaan apua, ja yhtäkkiä tunnelma muuttuu uhkaavaksi ja painostavaksi. Ovatko poika ja mies oikeasti veljeksiä, vai ovatko he kenties karkumatkalla ja miksi? Elokuva on malliesimerkki siitä, miten paljon jännitettä varttituntiin parhaimmillaan saadaan ladattua. Sama pätee Tomer Velkoffin ohjaamaan israelilaiseen The traitor -elokuvaan, jossa kahden miehen mustasukkaisuusriita kulminoituu väkivaltaan. Elokuva on hieman harjoitustyömäinen, mutta mielestäni se onnistuu kuvaamaan seksiä ja valtasuhteita melko intensiivisesti.
Monet tämän valikoiman elokuvista käsittelevät seksuaalista heräämistä. Tällainen on myös kokoelman avaava sveitsiläinen Cappuccino, joka kuvaa rohkaisevaan sävyyn koulupojan ihastusta luokkakaveriinsa ja seksuaalisen identiteetin aiheuttamaa hämmennystä. Kanadalaisessa Mirrors-elokuvassa taas seurataan teinipojan kesänviettoa ja identiteetin etsintää. Hyvän peilin tähän tarjoaa naapurissa asuva homomies poikaystävineen. Pienen elokuvan pinnan alta voi aistia monenlaisia ristiriitoja ja jännitteitä, eikä asioita todellakaan selitetä puhki. Nuoruus on vaikeaa, ja sitä on omalla tavallaan myös Mirrors. Kiinnostavin kasvutarina on ehkä kuitenkin Christopher Banksin uusiseelantilainen Communication, joka kuvaa juutalaispojan suhdetta vanhempaan opettajaansa, uskon ja homouden välistä ristiriitaa ja ylipäätään rohkeuden puutetta.
Rehellisyyden nimissä on sanottava, että osa Boys on film -sarjan elokuvista on pinnallista ja tekotaiteellista ihmissuhdehuttua, jonka olemassaolo on oikeutettu sopivalla määrällä paljasta pintaa ja väkinäisiä seksikohtauksia. Silti mukaan mahtuu hyvinkin kunnianhimoisia elokuvia tai elokuvia, joissa vahva tarina tai tunnelma pelastaa vaatimattoman toteutuksen.
Boys on film -kokoelmien suurin anti on minusta siinä, että ne sisältävät niin monen eri genren elokuvia. Ilman näitä kokoelmia en olisi hevin törmännyt esimerkiksi homoteemaiseen fantasia- ja kauhuelokuvaan, joka on ilmeisen vireä lajityyppi. Plussaa tulee myös siitä, että Boys on film -elokuvissa kuvataan homoutta kaikenlaisten, kaikenikäisten ja eri puolilla maailmaa elävien ihmisten näkökulmasta. Maailma pienenee kummasti, kun näkee, miten samanlaisten ongelmien kanssa homot painiskelevat kaikkialla Koreasta Kotkaan.
http://hulivilipoika.blogspot.fi/ (mukana soittolista, jossa on Bad romance -kokoelman elokuvien trailereita ja pari elokuvaa kokonaan)
Sain hiljattain luettua loppuun Jonas Gardellin ylistetyn aids-trilogian Torka aldrig tårar utan handskar, jonka ensimmäisestä osasta Kärleken tuli vuonna 2012 Ruotsin puhutuin kirja. Trilogian toinen osa Sjukdomen ilmestyi tämän vuoden tammikuussa ja päätösosa Döden elokuussa. Näistä Kärleken on saatu myös suomeksi nimellä Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1: Rakkaus (suom. Otto Lappalainen). Useimmille trilogia on varmaankin tuttu FST:n talvella 2013 esittämästä kolmiosaisesta draamasarjasta.
Trilogiassa Jonas Gardell kertoo fiktion keinon omasta elämästään ja oikeista ystävistään 1970-luvun lopun ja 1980-luvun Tukholmassa. Tutustumme huikentelevaiseen homomammaan Pauliin sekä hänen seurapiiriinsä: Reineen, Lars-Åkeen, Seppoon, Bengtiin, Rasmukseen ja Benjaminiin, joka on Gardellin alter ego. Yhdessä pojat kokevat vapauden ja rakkauden ja lopulta sairauden ja kuoleman, kun aids alkaa niittää tuhoaan. Ennen pitkää ystäväpiiristä on jäljellä vain kaksi, Benjamin/Gardell toisena heistä. Trilogia onkin ennen kaikkea muistomerkki Gardellin kuolleille ystäville, koko tuolle omalaatuiselle perheelle. Samalla se on mitä poliittisinta kirjallisuutta, joka palauttaa mieliin aidsin alkuaikojen homovainon ja -vainoajat.
Trilogian taustana on seitsemänkymmentäluvun seksuaalinen vapautuminen ja homoliikkeen ottamat edistysaskeleet. Homojen maanalainen armeija alkoi vihdoin astua päivänvaloon, ja Ruotsin Setan RFSL:n Timmy-baarissakin päätettiin räväyttää ikkunaverhot auki, jotta ihmiset eivät luulisi paikkaa orgiaklubiksi. Kehityksen huipensi homouden sairausluokituksen poistaminen vuonna 1979. Käytännössä kaappien ovet pysyivät kuitenkin tiukasti kiinni, eikä läheskään kaikilla ollut mahdollisuutta, uskallusta tai edes halua käydä RFSL:n baarissa tai ryhtyä Gay Liberation -aktivistiksi. Niinpä homoelämä kukoisti Ruotsissakin siellä, missä se aina on kukoistanut: puistoissa, julkisissa käymälöissä ja hämärissä kadunkulmissa.
Tähän kahtia jakautuneeseen alakulttuuriin astuvat myös Gardellin kirjan keskushenkilöt: Tukholmaan muuttava maalaispoika Rasmus ja tukholmalainen Benjamin. Rasmuksen agenda on selvä: hän karistaisi ahdasmielisen kotikuntansa pölyt kengistään ja saapuisi Tukholmaan elämään vihdoinkin täyttä elämää homomiehenä. Kun Rasmuksen juna saapuu Tukholman keskusasemalle, hän kävelee sen kuuluisalle iskupaikalle Homoringille ja tietää olevansa vihdoinkin kotona. Siten hänestä tulee yksi lukemattomista homosiirtolaisista tai -pakolaisista, jotka ovat joutuneet lähtemään kotiseudultaan avarammille aloille.
Benjamin tekee hänkin pitkän matkan Homoringille – ei tosin fyysisesti vaan henkisesti, koska hänen on mahdotonta sovittaa yhteen homouttaan ja kuulumistaan Jehovan todistajiin. Pian Rasmus ja Benjamin päätyvät osaksi arkkihomo Paulin uusperhettä, löytävät toisensa ja muuttavat yhteen. Kaikilla ystäväpiirin pojilla on oma kasvutarinansa ja omat kipunsa, ja niitä kuvataan kirjoissa paljon tv-sarjaa syvällisemmin. Sarja keskittyy ymmärrettävää kyllä Rasmukseen ja Benjaminiin, mutta kirjoissa heräävät kunnolla henkiin myös Paul, Reine, Lars-Åke, Seppo ja Bengt.
Trilogian ensimmäinen osa Kärleken/Rakkaus kuvaa vuosia, jolloin poikien elämä oli vihdoinkin ihanaa. Sjukdomen- ja Döden-kirjoissa taas tiivistyy aidsin hirvittävä tragedia: se vähäinen edistys, mitä homojen ihmisoikeuksissa 1970-luvulla ja 1980-luvuilla tapahtui, otettiin korkojen kanssa takaisin aids-kriisin alkuvuosina. Monet ahdasmielisiltä kotipaikkakunniltaan paenneet homopojat joutuivat sittenkin palaamaan takaisin – kuolleina heteroina.
Trilogia on silti kronologinen vain hyvin löyhässä merkityksessä, sillä Gardellin kerronnalle on tyypillistä aikatasojen railakas sekoittaminen. Jo Kärleken/Rakkaus-kirjan ensi sivuilta tietää, että tarinalla ei ole onnellista loppua. Ilo vaihtuu seuraavassa hetkessä syvään suruun, kun poikien yhteisten onnenhetkien kuvausta seuraa pikakelaus muutaman vuoden päähän, jolloin he yksi toisensa jälkeen makaavat sairaalassa tekemässä kuolemaa.
Aikahyppyjen lisäksi Gardellin kerronnalle on tunnusomaista vahva symbolisuus, suorastaan hengellisyys. Hän sekoittaa uskonnollista ja maallista tavalla, jota harvoin näkee ja jossa harva onnistuu vaikuttamatta pateettiselta. Raamatulliset käsitteet saavat uusia ulottuvuuksia: luvattu maa on suurkaupunki, jonne jokainen homomies toi tarinansa ja jonne hyvin monen tarina myös päättyi aivan liian nuorena. Lopun ajat taas ovat niitä lohduttomia vuosia, jolloin pyhäpukua oli paras pitää työpaikan kaapissa, koska töiden jälkeen oli joka tapauksessa mentävä hautajaisiin kantamaan kaatuneita.
Trilogian vahva poliittisuus tulee selkeimmin näkyviin sen dokumentaarisissa osuuksissa, joissa Gardell käy läpi Ruotsin homoliikkeen kehitystä ja yhteiskunnan aids-hysteriaa, joka johti suorastaan fasistisiin kommentteihin mediassa ja politiikassa. Tässä Gardellilla on ollut selkeä agenda: saattaa tilille kaikki ne poliitikot, virkamiehet ja toimittajat, jotka julistivat homojen saaneen ansionsa mukaan tai vaativat aids-potilaiden pakkosijoittamista laitoksiin tartuntariskin pienentämiseksi. Se oli hirvittävää aikaa, jota ei pidä unohtaa. Siksi ei ole myöskään liioittelua kirjoittaa kolmea kirjaa siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että kukaan ei ansainnut kuolla – olipa aidsia edeltäneen vapautumisen ajan meno seksuaalisesti kuinka liberaalia tahansa. Gardell tekeekin miehen työn palauttamaan lukemattomien halveksuttuina kuolleiden homojen kunnian.
Trilogiaa lukiessa en voinut olla ajattelematta, että nykyhomojen näkökulmasta alkuvuosien loputtomat aids-uhrit olivat mitä suurimmassa määrin ruumiita, jotka ”on meidän edestämme annettu”. Tällä tarkoitan sitä, että juuri aids-kriisi johti paradoksaalisesti homojen aseman parantumiseen, kun yhteiskunta joutui tunnustamaan homojen olemassaolon ja tukeutumaan homoliikkeeseen kriisin taltuttamiseksi. Gardell vihjaa trilogiassaan jopa, että homojen oikeuksien parantaminen on osittain seurausta yhteiskunnan halusta ohjata homot kohti ”normaalimpaa elämää” pois saunaklubeilta ja puistoista. Homojen edustama seksuaalinen uhka on näin haluttu häivyttää.
Torka aldrig tårar utan handskar -trilogiasta huokuu välillä raivo ja välillä huumori. Keskeisin tunne on kuitenkin suru. Tähän viittasi myös draglegenda Christer Lindarw kiittäessään Gardellia Ruotsin tämänvuotisessa QX-homogaalassa: ”Sinun ansiostasi Jonas olen vihdoinkin voinut surra kaikkia niitä ystäviä, jotka menetin.” Myös Jonas Gardell menetti lähes kaikki ystävänsä. Onneksi hän itse jäi henkiin ja saattoi kertoa meille tämän tarinan, jossa he kaikki elävät niin väkevästi.
