Hulivilipojan Hi(n)ttimittarissa ahmaistaan pääsiäisen kunniaksi viisi yllätysmunaa, joista paljastuu kevään kuumottavimmat kipaleet. Toivottavasti sateenkaari-Suomen alueraadit ovat valmiina jakamaan muutakin kuin vain pisteitä.
Tämänkertaiset tärpit saavat myös luvan toimia soivana postikorttina suoraan New Yorkista, missä Hulivilipoika oli juuri huvittelemassa ja huhkimassa tulevia blogijuttuja varten. Pysykää siis kuulolla!
Josef Salvat: Closer
”Minulla on mieshuoran sydän ja huoran häpeä, rakastajan vartalo ja masokistin aivot”, laulaa Josef Salvat ja erottuu taatusti formaattiradioiden lähetysvirrasta. Salvat on biseksuaali aussipoppari, joka sijoittuu musiikillisesti jonnekin Will Youngin ja Hurtsin poikien väliin, alle tai päälle, mutta brittimelankolian sijasta tarjolla on surua suoraan Sydneystä.
Kun Salvatin tuoreen Night swim -levyn deluxe-versiosta karsitaan kaikki turha luksus, jäljelle jää kahdeksan laatulaulua. Niiden joukossa ovat edellä siteerattu Hustler-single sekä levyn päättävä kieroutunut Killing me softly -variaatio In the audience, jonka kertoja pystyy ilmoittamaan kumppanilleen suhteen päättymisestä vain laulamalla siitä kaikkien kuullen konsertissaan.
Levyn tanssittavampaa puolta edustaa nyt kuultava Closer-kappale. Se on globalisoitunutta maailmantuskaa uhkuva oodi etäsuhteelle, jossa suhteen toinen osapuoli pakenee kertojan lähentymisyrityksiä henkisesti ja maantieteellisesti. Jos et sä soita, jäljellä ei lopulta ole juuri muuta kuin etäisyys: ”But you're choosing Stockholm / you’re choosing New York / you touch down in Sydney / everywhere that I’m not / we’re going the distance / but how can’t you see / all this resistance / ain’t coming from me.”
Seuranhakupalvelu Grindr on yhyttänyt yhteen monta miestä, mutta harvemmin niin pitkäksi aikaa, että siitä ehtisi syntyä levy. Lontoolais-berliiniläinen duo Draco Draco saattaakin olla maailman ensimmäinen Grindr-bändi. Bändin laulaja Danny Polaris kertoo DNA-homolehden haastattelussa alkaneensa tylsistyneenä chattailla David Whitingin kanssa, koska tällä oli Grindr-profiilissa niin kiva kissapaita. Ruumiinnesteiden sijasta miehet olivat päätyneet vaihtamaan demoja, ja lopputuloksena oli Draco Dracon viime syksynä ilmestynyt esikois-EP River cry.
Bändin synkkäsävyisen hedonistinen pop on omiaan samoihin alusvaatebileisiin kuin vaikka Scissor Sistersin Night work -levyn kevätkiimaiset nylkytykset. Paras esimerkki tästä on nyt kuultava In the dark, jonka kertoja tulee nykäistyksi nahoistaan yön kuninkaan laserkatseen voimasta ja saa melkoisen kutkan nivusiin: ”Don’t leave me in the dark / don’t leave me with the lights turned out / don’t leave me in the dark / cause I’ll find you and turn you on.”
Indierokki ei ole Hulivilipojan heiniä, joten ihmekö tuo, että tietämykseni brittibändi Bloc Partysta rajoittui lähinnä nokkamies Kele Okereken homouteen. Tilanteen muutti bändin viime syksynä julkaistu viides albumi Hymns, jolla juhlivat ennen muuta elektroniset vaikutteet.
Nyt kuultavassa ekstaattisessa Eden-kappaleessa pössytellään sätkää sen verran antaumuksellisesti, että paratiisin portit lävähtävät auki. Lisää vain 72 neitsyttä: ”Take me to the garden / stand with me naked by the tree / feed me poisoned apples / feed me till I forget everything / with each bite we take.”
Tämä huumeiden ja seksin yhdistelmä kytkee kappaleen osaksi maailman suurkaupunkien chemsex- eli seksihuumekulttuuria, jonka kielteisiä puolia on puitu kansainvälisissä homolehdissä viime kuukausina melkoisesti. Kannabista ei sinänsä lasketa chemsex-huumeeksi, mutta Eden-kappaleen chemsex-kytköksestä tekee ilmeisen sanoituksessa mainittava ”kristallikatseinen käärme”, joka on verhottu viittaus kaikkein pahamaineisimpana seksihuumeena pidettyyn metamfetamiiniin eli kristalliin.
Bright Light Bright Light -taiteilijanimellä esiintyvä brittiläinen elektropoppari Rod Thomas tunnetaan yhteistyöstä mm. Elton Johnin ja Scissor Sistersin Ana Matronicin kanssa. Hulivilipoika ei kuitenkaan suostunut häikäistymään tästä musiikillisesta kirkasvalolampusta ennen tämäntalvista Solo piano versions -albumia, jolla kuullaan ilkosilleen riisuttuja versioita Rodin aiemmista ralleista.
Levyn kermalistoa edustaa Life is easy -albumilta (2014) poimittu Happiness, jonka alkuperäisversio kuulostaa lähinnä Ace of Basen seitsemännen comeback-kokoelman uutuusraidalta. Pianoballadina laulun hieno teksti pääsee kuitenkin oikeuksiinsa.
Laulun minäkertoja muistelee mennyttä rakkautta vailla katumusta tai katkeruutta – eihän onni ole ollut kuollut, se on vain siirtynyt jonkun toisen huulille ja hyväilyihin. Kertojan kirkasotsaisuus kätkee kivun, joka odottaa vielä vapautumista vanhoista tunteista: ”Oh happiness hasn't left / just moved from my hands / to somebody else's / oh happiness isn't dead / just moved from my mouth / to somebody's breath / it's whispering, if you want to hear / it's all around, if you want to feel / it's everywhere – – in time scars will fade.”
”Torilla tavataan” -toteamus on tähän saakka vienyt ajatukset lähinnä Mantaa häpäiseviin makkaraniskoihin, jotka rientäisivät kyllä panemaan rajoja kiinni, jos vain känniltään pystyisivät. Vaan ei enää! Ruotsin tämänkeväisten viisukarsintojen jälkeen sanonta assosioituu lähinnä kahteen kiiltokuvankauniiseen salibarbiin Samiriin ja Viktoriin, jotka laulavat ikiteinipoppia ja julistavat tapaavansa Sergelin torilla – alasti! Mukaan ovat tervetulleita kaikki paitsi vihaajat, eli kaiken maailman katupartioiden on turha vaivautua.
Miten raikasta. Miten ruotsalaista. Miten hyväkroppaista! Vielä kun pojilta olisi nykäisty bokseritkin pois, homokansanjuhla olisi ollut kiistaton.
Samir & Viktor -duo onnistui harhauttamaan yliminääni jo viimevuotisella viisubiisillään Groupie, jossa he lanseerasivat meitsien rinnalle me-itsien käsitteen (”inga mera selfies / för vi ska ta en groupie”). Pojat eivät kaiketi ole sateenkaarikansalaisia, mutta toki heidän kanssaan voisi pienen ryhmäkuvan ottaakin. ”Ei se ole selfie-keppi. Olen vain iloinen nähdessäni teidät.”
Muista myös esityksen viitottu versio, joka entisestään korostaa kappaleen ”det finns plats för alla här / oavsett vem du än är” -sanomaa. Ja toki strippaavalle viittomakielen tulkille aina tilaa ja paikkoja riittääkin.
Viime jaksossa miss Laaja Aukee Pohjanmaa kamarineitoineen kihersi isänmaan sylissä tutustumalla Vaasan miestenmiesten entisiin ja nykyisiin ulkotapaamispaikkoihin. Farssiksi äitynyt marssimme manasi esiin myös liudan sateenkaarihistorian haamuja, jotka eivät suostuneet lähtemään ilman vastalahjaa: omaa tarinaani yhdestä heinäkuun illasta vuonna 1995, jolloin Vaasan veri ei vapissut, vaan lähinnä pakkautui.
Poikkeavien bileet
Äitini kertoi kerran siitä, miten hän oli nuorena ystävystynyt työpaikallaan homomiehen kanssa. Homous oli tullut ilmi tuosta vaan, kun suupaltti mies oli ilmoittanut olleensa viikonloppuna ”tällaisten poikkeavien bileissä”. Vai niin. Ja sitten oli jatkettu normaaliin tapaan leipien leipomista ja pullien paistamista – ikään kuin poikkeavien bileet olisivat olleet maailman tavallisin asia pimeimmällä Etelä-Pohjanmaalla vuonna 1977. Itse olin silloin pelkkä kumpu äidin vatsassa, mutta on lohduttavaa ajatella, että äiti oli tavallaan homoemo meille molemmille.
Äidin työkaveri oli ollut kotibileissä, mutta pohjalaishomoille oli jo tuohon aikaan myös järjestettyä tanssitoimintaa. Vaasan Setan nettisivuilla julkaistusta historiikista selviää, että yhdistyksen edeltäjä, vuonna 1972 perustettu Fenix-klubi, järjesti ensimmäiset tanssinsa kevätkesällä 1974. Paikkana oli Vaasan Palosaarella sijaitseva Työväen purjehdusseura, ja tilaisuus oli naamioitu häätilaisuudeksi. Tutkija Kati Mustolalta saamani ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan ensimmäiset purjehdusseuran tanssit järjestettiin tosin jo vuotta aiemmin 15.6.1973.
Aluksi purjehdusseuran majalla tanssittiin joka tapauksessa vain kesäaikaan, kun taas talvisin pidettiin kerhoiltoja Kotirannan työväentalolla. Vuosikymmenen vaihteessa purjehdusseuralla ryhdyttiin tanssimaan myös talvisin.
Ihan alasti
Tansseista itsestään ei ole juuri säilynyt tietoa muualla kuin Vaasan Setan nettisivuilla aiemmin olleessa aikalaismuistelossa. Sekin tarjoaa silti varsin elävän kuvan pohjalaisten poikkeavien 1970-luvun bileistä, joissa riitti paitsi viihdettä myös vieraita lahden takaa (kirjoitusvirheet samat kuin alkutekstissä):
”Tapasin yhden kaverin Oravaisista, olimme yhdessä pari vuotta. Hän kertoi että Vaasassa on klubi missä miehet tapailevat. Tämä oli vuonna 1976 ja hän pyysi minua mukaan tansseihin. Olin vähän ujo mutta hänhän oli käynyt siellä ennen. – – Siellä soitettiin enimmäkseen diskomusiikkia mutta myös tavallista tanssimusiikkia. Tanssit olivat pari kertaa vuodessa, Uumajasta ja Sundsvallissa tuli laivoilla porukka käymään Vaasassa. Meitä oli joskus 60 henkeä bileissä. Saatiin paljon kavereita Ruotsista. Siihen aikaan tuli myös strippareina Tampereelta ja he tanssisivat ihan alasti.”
”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan purjehdusseuran tanssien todellinen luonne salattiin vuokraajalta pitkään. Kun se aikanaan selvisi heillekin, mitään ongelmia ei yllättävää kyllä ilmennyt. Sen sijaan ulkopuolisista alkoi olla yhä enemmän riesaa sekä purjehdusseuralla että Kotirannassa, kuten aikalaismuistelosta ilmenee:
”Pari kertaa tanssipaikalle tuli pommiuhkauksia ja paikka piti evakuoida noin tunniksi. Ne olivat vaan uhkauksia mutta tuntui kuitenkin pelottavalta. Sitten ihmiset alkoivat sprejata maalia meidän autojen ikkunoihin ja oli hankala lähteä kotiin kun ensin piti puhdistaa ikkunat. – – Kotirannassa Vaasassa pikkupojat kävivät meidän kimppuun ja heittelivät kananmunia päälle.”
Lopulta purjehdusseuran vuokraamisesta jouduttiin luopumaan häiriötekijöiden vuoksi ja siksi, että sitä ei enää lämmitetty talvisin. ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan uudeksi paikaksi saatiin vuonna 1983 VPK:n talo Vetokannaksella, mutta eri lähteissä on jälleen ristiriitaista tietoa siitä, kuinka pitkään tila oli käytössä.
Samainen vuosi 1983 oli joka tapauksessa meikäläisille todella raskas kesällä puhjenneen aids-hysterian vuoksi. Tämä näkyi myös Vaasassa, kuten aikalaismuistelossa todetaan:
”Kun aids tuli, tansseissa väheni porukkaa. Näinä vuosina tapahtui 15 itsemurhaa. Se oli surullista sillä minä tunsin heidät kaikki. Yhteiskunta oli niin vaikea silloin ja monet eivät jaksaneet elää. Myös sukulaisten ja lähiomaisten mielipiteet vaikuttivat.”
Fenix ja Albatross
Vaasalaishomot tekivät yhteistyötä paitsi riikinruotsalaisten kanssa myös kielirajan yli seinäjokisten kanssa. Vaasan Setan nettisivujen historiikista voi lukea, että Fenix-klubin tanssitoiminta laajeni Seinäjoelle vuonna 1976. Sen jälkeen tansseja pidettiin vuorokuukausin Seinäjoella ja Vaasassa.
Seinäjoen tanssipaikkana oli Rautatieläisten talo, jossa toimii nyt Hotelli-ravintola Alma. Sen ravintolassa voi nauttia mainion lounaan ja ihailla samalla kuusi metriä korkeaa jugend-juhlasalia. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että siellä tanssahtelivat 1970-luvulla myös meikäläiset – jos nyt ylipäätään sattuivat löytämään tiensä paikan päälle. Tanssien mainostamista vaikeutti nimittäin se, että Ilkka ja Vasabladet kieltäytyvät toistuvasti ottamasta vastaan seksuaalivähemmistöihin viittaavia ilmoituksia.
Vuonna 1980 osa jäsenistä erosi Fenix-klubin hallituksesta ja perusti Seinäjoelle oman rekisteröidyn yhdistyksen nimeltä Albatross, epäilemättä ”komian tähären”. Bileitä järjestettiin silti yhä sekä Rautatieläisten talolla että Vaasassa.
Kahdeksankymmentäluvulla Seinäjoella juhlittiin myös Nuorisotalolla, ja vaasalaisten kanssa vietettiin välillä yhteisiä joulujuhlia. Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella tansseja järjestettiin kuukausittain Vaasassa ja joka toinen kuukausi Seinäjoella, mutta ne houkuttelivat paikalle yhä vähemmän väkeä.
Postipankin Pride
Koitti vuosi 1995, jolloin minä liityin 17-kesäisenä homountuvikkona silloiseen Vaasan seudun Setaan. Jo liittyminen oli koettelemus sinänsä. Mitään nettipankkia ei tietysti ollut käytössä, vaan piti täyttää maksulappu ja pyöräillä sen kanssa Postipankkiin. Muihin pankkeihin en yksinkertaisesti kehdannut mennä, koska virkailijat olivat turhan tuttuja.
Postipankin täti otti lapun, tiirasi sitä hetken lukulasiensa takaa ja alkoi näpytellä. Kesti liian kauan. Näpyttely jatkui. Virkailijan otsa kurtistui. Hikoilin kuin huora kirkossa. Piti kutsua toinen virkailija apuun. Molemmat pyörittelivät kummastellen lappua, jossa tuntui lukevan kissankokoisilla kirjaimilla VAASAN SEUDUN SETA.
”Tilinumero on virheellinen. Voitko pyytää saajalta oikean tilinumeron”, virkailija totesi lopulta ystävällisesti.
Aktivistin osa on kova, mietin haavojani nuollen. Oli pakko soittaa Setan neuvontapuhelimeen, pyytää oikea tilinumero ja palata postitätien eteen jatkamaan yhdenmiehen Pridea.
Lopulta tietokone sanoi ”kyllä”. Temppelin esirippu repesi. Pet Shop Boys alkoi laulaa Go Westiä, ja minä kuuluin Setaan.
Pian kotiin tuli Z-lehdeksi juuri muuttunut Seta-lehti sekä Vaasan seudun Setan jäsenlehti. Jälkimmäinen oli pahainen monistevihkonen, josta muistan vain rivon Königin sarjakuvan ja ilmoituksen siitä, että Vaasan Nuorisotalolla olisi tanssit lauantaina 1. heinäkuuta.
Mahdotonta mansikkakiisseliä
Toisin kuin useimmat ikäiseni, en ollut juuri ollut tansseissa. Tarjonta ei olisi kuitenkaan kohdannut kysyntää, eikä minua myöskään kiinnostanut aloittaa uutta kouluviikkoa aina nenä poskella. Oli siis paras hakeutua kaltaistensa luo.
Olin yhteydessä Vaasan seudun Setan puheenjohtajaan ja sovin, että voisin olla yötä hänen luonaan Nuorisotalon tanssien jälkeen. Ystävä puolestaan lupasi kyyditä minut asemalle.
Muistan yhä, että äiti teki sinä lauantaina mansikkakiisseliä, jota en kuitenkaan pystynyt syömään. Äiti tiesi, minne olin menossa, ja teki lohturuokaa, jota en peloissani, häpeissäni ja uhmakkaana mitenkään pystynyt sulattamaan. Yhä riipaisee, kun ajattelen sitä hetkenä, jolloin lapsuuden ja aikuisuuden välille repesi railo. Mansikkakiisseli kermavaahtonokareineen jäi kaappiin, kun minä tulin ulos.
Vaasassa oli vastassa tuulinen mutta aurinkoinen iltapäivä sekä Setan puheenjohtaja ja hänen pyylevä nuori tuttavansa. Jälkimmäinen oli tietysti haistanut veren ja tullut katsastamaan maakunnan uuden tulokkaan.
Onneksi olin piiloutunut telttaan: R-Collectionin ylisuureen vihreään huppariin, jonka alla oli jättikokoinen vihreäraitainen paita ja sen päällä ruskea liivi. Jalassa oli vaaleanruskeat lempisammarini ja korvan takana kolme tujausta liikaa Body Shopin Activist-hajuvettä. Minua ei todellakaan haitannut, vaikka kohta voisi mennä sian kanssa naimisiin – olinhan myös eläinaktivisti.
Madonnaa ja maitojauhetta
Ajoimme Nuorisotalolle, ja olen muistavinani aivan kaiken: salin hämärän ja pahvikupista juomani pahan kahvin. Siihen ei ollut maitoa, vain maitojauhetta, jota en osannut annostella oikein. Kahvin pinnalla kellunut kalvo etoi melkein yhtä paljon kuin koko paikalla olo.
Siirreltiin pöytiä, viriteltiin vehkeitä. Puheenjohtaja, tuo Fairy Godfather, lupasi pitää minua silmällä, etten joutuisi ikävien tyyppien kanssa tekemisiin. Mahtoi ajatella, että miten tuotakin sinisilmää suojelisi kaikilta niiltä virheiltä, jotka poika tekee joka tapauksessa kompastellessaan kohti sateenkaaren päätä.
Istuin pöytään odottamaan, kun sisään alkoi lappaa väkeä, kaikki vähintään kymmenen vuotta minua vanhempia. Viereiseen pöytään parkkeerasi kaksi miestä. Kiinnitin huomiota toiseen, kaljuun ja komeaan. Soitto soi, ja värivalot välkkyivät takanamme. Minä vähän vilkuilin ja hymyilin ujosti liian suurten silmälasieni takaa.
”Tule tänne istumaan”, kaljupää sanoi, ja minä menin. Hän osoittautui mukavaksi, mukavammaksi kuin vähän luihu kaverinsa. Kaikki se varmuus ja välittömyys, kaikki ne maailmanmiehen elkeet. Puhuivat Helsingistä ja sen homodiskoista, ja minä kurottauduin kuin seinäruusu kohti ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.
Kaljupää pyysi minua tanssimaan, ja tanssittiin, kunnes alkoivat hitaat. Sitten tanssittiin hitaita.
Oli kai sittenkin kannattanut odottaa kaikki ne vuodet kotona, kun ikätoverit lähtivät juhlimaan voidakseen kertoa juomisistaan taas maanantaina välitunnilla. Nyt juhlin minä, mutta välitunnilla en voisi puhua tästä mitään.
Madonna – tietenkin Madonna – lauloi Take a bow. Pääni rinnallens’ painui, suljin silmät, ja kaikki oli hetken siinä.
Päiväkodin privaattibileet
Siitä kesästä on kulunut jo 20 vuotta. Kulttuuritalo Fannyksi muuttuneen Nuorisotalon piha on täynnä elämää, ja ikkunoista kurkkii pieniä tummia kiharapäitä. Muslimit ovat näemmä kokoontuneet taloon viettämään paastokuukauden päättymisen juhlaa.
Täällä se omakin paastoni aikanaan päättyi, näillä sisäpihan portailla, kun minua suudeltiin ensimmäisen kerran. Seisoessani taas tässä muistan ilta-auringon, oman kiivihuulirasvani maun ja pohjattoman kömpelyyteni, kun hampaamme kalahtivat yhteen. Muistan myös sen käsittämättömän tunteen, että joku halusi juuri minua ja että tästä pitäen kaikki olisi varmasti toisin. Että enää ei tarvitsisi vain kaivata jotakin, mitä ei koskaan tule – ei ainakaan Pohjanmaalla. Viis siitä, että minä olin rikkinäinen ruukku, sillä tämä kaljupää oli dreija.
Mitä jos olisin silloin tiennyt, että meitä katseltiin? Meitä nimittäin katseltiin.
Vaasalainen Reijo J. oli sattumalta liikkunut autollaan kyseisen päivän iltana Nuorisotalon läheisyydessä ja bongannut seinästä mustan nuolen, jonka yläpuolella oli teksti ”Private bileet!”. Tämä oli herättänyt miehessä kummastusta, koska Nuorisotalolla toimi myös keskustan koululaisten päiväkoti eli iltapäiväkerho.
Reijo oli kiinnostunut ”päiväkotibileistä” siinä määrin, että hän oli parkkeerannut autonsa lähistölle ja jäänyt tutkailemaan tilannetta. Kello puoli kymmenen maissa pihalla oli jo ollut melkoinen trafiikki. Taksia oli tullut ja mennyt, ja bileet olivat alkaneet toden teolla. Reijo oli saanut todistaa, miten taksin hämyisiltä takapenkeiltä oli noussut iloisesti hymyillen urospareja, jotka olivat tarkistaneet toistensa solmiot ja halailleet hieman – olipa joku miekkonen antanut samaa sukupuolta olevalle kaverilleen myös aivan aidon pusun. Kaiken lisäksi tilaisuuteen oli saapunut ainakin kaksi tummaihoista ”pariskuntaa”.
”Mukana tuntui olevan kaikenmaailman värivalotehosteita ja kun musiikki välillä taukosi, punaiset loistevalot vilkkuivat kuin paremmassakin maailmanluokan yökerhossa. Musiikki oli ammattimaisesti valittua irlantilaistyyppistä ”susikoiramusiikkia”, joka takuulla vaikuttaa lujaa soitettuna ihmisen mielentilaan villitsevästi ja sen rytmissä on helppo vaipua kumppaninsa kanssa onnen taivaaseen!” Reijo siunaili myöhemmin ensimmäisistä homotansseistani tehdyssä jutussa, joka julkaistiin SE!-skandaalilehdessä 9/1995.
Pikkupoikien varjelua
SE!-lehden homobilejutun kärkenä on lapsiin liittyvä huoli, joka on tuttua varsinkin 1950–1960-lukujen suomalaisten sensaatiolehtien kirjoittelusta. Suomalaista homohistoriaa tutkinut Sandra Hagman on jäljittänyt huolen toisaalta agraariyhteiskunnan tapaan niputtaa kaikki samasukupuolinen halu yhteen kumppanin iästä riippumatta. Toisaalta taustalla olivat natsi-Saksasta omaksutut opit, joiden mukaan homoksi oli mahdollista oppia viettelyn myötä. Tämä oli tietysti erityinen uhka herkässä iässä oleville nuorille, joita piti suojella ”homoseksualismilta”.
Vuosisadan puolivälin asenteista oli pitkä matka vuoteen 1995, eikä edes SE!-lehden kaltainen kansan syvien rivien äänenkannattaja voinut enää vain suoralta kädeltä tuomita homoja. Jutun oikeutus oli siis perusteltava. Niinpä toimittaja käyttää ensin kappaletolkulla palstatilaa ilmiön selittämiseen lukijoille, joiden hän ei oleta tietävän asiaa, jonka kaikki jo tietävät: ”Kaikkihan me tiedämme, että kun kaksi miestä tuntee toisiinsa seksuaalista vetovoimaa, sitä kutsutaan homoudeksi. – –”
Toimittaja muistuttaa myös, että vielä joitakin vuosikymmeniä sitten homoudesta ja lesboudesta puhuttiin pahanlaatuisina sairauksina ja että homoseksuaaliset miehet ovat edelleenkin suurin ryhmä aidsin leviämisessä. Kuin hammasta purren toimittaja joutuu silti myöntämään, että ”ihmiskunta on tullut suvaitsevammaksi ja ikään kuin modernimmaksi. – – On ymmärretty, että ihmisiä on muunlaisiakin kuin tavallisia heteroita.”.
Lopuksi toimittaja vetää kuitenkin esiin lapsikortin ja vetoaa olettamansa kohderyhmän – eli raavaiden suomalaisten ”tavallisten” miesten – haluun varjella pikkupoikiaan, jotta nämä eivät näkisi kyseistä käyttäytymistä. Muutenhan riskinä on ihmissuvun sammuminen. Tämä epämääräisesti ilmaistu pelko on kuin yksi yhteen Sandra Hagmanin kuvaaman vanhan pedofiliapelon ja toisaalta opitun homoseksuaalisuuden pelon kanssa. Heteroseksuaalisuus oli jotain niin haurasta, että sitä oli suojeltava homoseksuaalisuudelta:
”Ajat ovat muuttuneet, kuten todettiin, mutta totuus on vieläkin se, ainakin meillä kylmässä Pohjolassa, että suurimmalle osalle ihmisistä on sangen vierasta katseltavaa, kun kaksi karvaista miestä kävelee käsi kädessä kaupungilla ja silloin tällöin moiskauttaa märän pusun toisen poskelle. Onhan toki myönnettävä, etteivät homot ja lesbot tee kyseisellä käyttäytymisellään mitään suoranaista pahaa kenellekään ulkopuoliselle henkilölle. Mutta onhan selvää, että raavaat suomalaiset ”tavalliset” miehet varjelevat kaupungilla pikkupoikiaan, kun kyseistä käyttäytymistä näkevät. Ja saavat varjellakin, sillä onhan tunnettua, että elämä ei tällä huipputekniikan aikakaudellakaan vielä silti jatku homosuhteiden avulla.”
Lastensuojelun nimissä SE!-lehden toimittaja pohtiikin sitä, mitä ”Olle” ja ”Pelle” mahtoivat puuhata päiväkodin tiloissa pidetyissä Setan bileissä. Juttuvinkin antaneella Reijo J:llä oli asiasta tietysti omat näkemyksensä:
”Juhlien aikana porukka seilasi pitkin taloa, selvästi myös lasten päiväkodin puolella. Herra varjele, etteivät he vain olisi käyttäneet omiin touhuihinsa päiväkodin päiväunilla käytettäviä patjoja! – – Luulisi sitä nyt Vaasankin kokoisessa kaupungissa olevan muita kutupaikkoja kuin rakennus, jossa sijaitsee keskustan koululaisten päiväkoti!”
Kehityksen kelkka oli vääjäämättä kääntynyt myös Suomessa, ja tämän tiedostaen SE!-lehti koetti oikeuttaa juttunsa ammentamalla siihen vielä kerran aivan kaikki kliseet. Vaasan Setan bileissä kävi (mitä ilmeisimmin Ruotsista homotartuntansa saaneita) ”olleja” ja ”pellejä”, jotka saattoivat vietellä pikkupoikia tai tartuttaa heihin päiväkodin patjojen kautta joko homouden, mikä merkitsi ihmissuvun loppua, tai aidsin, mikä merkitsisi loppua muuten vaan. Sinä heinäkuun iltana loppu tuli kuitenkin enintään Nuorisotalon tansseille.
17 again
SE!-lehti oli haastatellut juttuunsa Vaasan sosiaaliviraston päiväkotiasioiden osastosihteeriä, jolle päiväkodin private-bileet tulivat ”hyvänen aika!” täytenä yllätyksenä. Järin yllätyksellinen ei sen sijaan ole Vaasan Setan historiikin tieto, jonka mukaan kaupunki hääti jutun ilmestyttyä homot Nuorisotalolta. Sen jälkeen tanssit kiersivät taas talosta toiseen kuin piian äpärälapsi.
Itse en enää palannut Vaasaan tansseihin enkä uskomatonta kyllä edes tiennyt koko lehtijutusta ennen kuin törmäsin siihen tätä kirjoitusta valmistellessani. Jos olisin tiennyt, olisin todennäköisesti vetäytynyt kaapin kautta Narniaan. Nyt tunnen kuitenkin suoranaista ylpeyttä siitä, että olen osa suomalaisesta sateenkaarikulttuurista kertovien skandaalijuttujen pitkää jatkumoa, jonka nimekkäimpiä edustajia ovat Ilta-Sanomissa 10.8.1966 julkaistu ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” sekä Hymylehden 5/1969 juttu ”Kielletyn rakkauden ravintola”. Ei sitä nyt ehkä CV:hen voi panna, mutta harva debytantti voi kehuskella astuneensa seurapiireihin nimenomaan päiväkodin homobileiden kautta.
Mietin nyt lähinnä vain sitä, näkikö Reijo J. autostaan myös minut ja sen toisen, jonka ajattelin muuttavan kaiken ja restauroivan rikkinäisen ruukkuni tavalla, josta Reijo ei yhtään mitään tajunnut. Reijoa tuskin myöskään kiinnosti se, että olin ensin odottanut 17 vuotta ja nöyryyttänyt itseäni sen jälkeen Postipankissa päästäkseni juuri tähän päiväkodin portaille pussattavaksi ja pysyvästi parannettavaksi.
Sinä iltana mikään mahti maailmassa ei olisi voinut varjella tätä pikkupoikaa, joka pani peliin koko elämän, vaikka karvainen mies tarjosi vain salmiakkia. Värivalot välkkyivät ja Madonna – tietysti Madonna – lauloi irlantilaistyyppistä susikoiramusiikkia, jonka rytmissä oli helppo vaipua kumppaninsa kanssa onnen taivaaseen. Silloin oltiin kuitenkin jo ihan muualla kuin päiväkodin patjoilla.
All those fake celebrities
And all those vicious queens
All the stupid papers
And the stupid magazines
Sweet dreams are made of anything
That gets you in the scene
And it feels like
I'm seventeen again
Feels like I'm seventeen
(Lennox/Stewart)
”Kukapa olisi uskonut, että juuri minä polvistuisin sängyn viereen rukoilemaan? Kukapa olisi uskonut, että juuri minä kadottaisin kieleni, kääntäisin selkäni valolle ja lähtisin kävelemään poispäin?”
Eva Dahlgrenin uusi Säg mitt namn -single kertoo laulajan mukaan ihmisen tarpeesta tulla nähdyksi, ja ainakin minut se veti yhtä nöyräksi kuin laulun kertojan. Mielikuva vahvana pidetystä, sanavalmiista ja valoisasta ihmisestä, joka kadottaa voimansa, kielensä ja toivonsa tavoittanee myös monia muita, jotka ovat elämässään pudonneet riittävän korkealta.
Säg mitt namn on laulu elämän arvaamattomuudesta – asioista, joihin emme voi omilla valinnoilla vaikuttaa ja joiden edessä olemme voimattomia. Sitä kuunnellessa onkin vaikea tavoittaa aikaa, jolloin olin Evan rinnalla niin nuori ja ylpeä, että kaikki tuntui olevan itsestä ja omasta uskalluksesta kiinni.
”Oli buutsit ja niinku rock'n'roll”
Eva Dahlgren on minulle nyt ja aina yhtä kuin ”se punainen kokoelma”, För minnenas skull 1978–1992, joka julkaistiin laulajan suosituimman albumin En blekt blondins hjärtan (1991) jälkimainingeissa.
Olin silloin ysiluokalla, eikä ruotsintaitoni riittänyt vielä juuri muuhun kuin Titta på mej’n hyräilyyn, mutta alku se oli sekin. Ja se, että kokoelman majesteettinen punainen kansi kävi jo itsessään homoikonista. Niitä kyllä osasin jo palvoa ainakin alitajuisesti.
Eva Dahlgrenin lesbous oli julkinen salaisuus aina vuoteen 1996 saakka, jolloin hän tuli vaimoineen näyttävästi kaapista ja muuttui iltapäivälehtien vapaaksi riistaksi. Koko siihenastisen uransa ajan Dahlgren oli kuitenkin kirjoittanut kappaleita, jotka avautuvat vaivatta sateenkaariluennalle. Tämän tajusin minäkin selätettyäni riittävästi lukion sanakokeita ja herättyäni siihen, että ala-asteidolini Jason Donovan oli sittenkin ollut minulle enemmän seksiä kuin rock'n'rollia.
”Jotain gurua mä diggailin”
Evan ja minun suhteesta oli seksi kaukana. Eva oli henkinen kätilöni, ihan kuin Edith Södergran (1892–1923), jolla ei omana aikanaan ollut liiaksi asti ymmärtäjiä ja jonka toiseutta kuvaavat runot tarjoavat yhä tarttumapintaa kaikille vähemmistöille ja väärinymmärretyille.
Evan varhainen kappale Du (1980) on omistettu juuri Edithille, ja se on voimapuhetta sielunsiskolle yli sukupolvien ja valoi rohkeutta myös hölmöön nuoreen sydämeeni:
”Kuule, nyt on niitä, jotka ymmärtävät. Mutta mitäpä se sinua auttaa, kun et voi olla täällä. Haluan avata ajan portit, haluan lohduttaa ja pitää sinua kädestä. – – Olet tehnyt minusta vahvan. – – Tiedän, että voin pitää puoliani. Viis siitä, että jään ulkopuoliseksi.”
”Du, det finns dom som förstår nu. Men vad hjälper det när du inte får vara med. Du, jag vill öppna tidens portar. Jag vill trösta och hålla dej i hand. – – Du, du har gjort mej stark. – – För jag vet att jag kan stå för det jag gör. Det gör mej inget att bli lämnad utanför.”
”Mä tahdoin olla juuri sellainen”
Södergran-vaikutteet ovat ilmeisiä myös För minnenas skull -kokoelman kappaleessa Guldgrävarsång, joka on julkaistu alun perin levyllä Ett fönster mot gatan (1984). Sen kertoja aikoo rakentaa sillan merten yli uuteen maahan, jossa hän voi rakastaa siskojaan ja veljiään ja tulla kokonaiseksi saamistaan lahjoista.
Guldgrävarsång on niin ilmeinen sateenkaariutopian kuvaus, että jos sävellyksen korvaisi diskojumputuksella, tuloksena olisi Village Peoplen Go West. Samalla se on sisarteos Edith Södergranin runolle Suuri puutarha, jota olen käsitellyt myös homohautajaisia käsittelevässä jutussa esimerkkinä itse luodun ”ystäväperheen” korostamisesta suhteessa verisukuun:
”Olemme kaikki kodittomia vaeltajia
ja kaikki olemme sisaruksia. – –
Jos minulla olisi suuri puutarha
kutsuisin koko sisarusparveni sinne.
Jokainen toisi suuren aarteen tullessaan.
Kun ei meillä ole kotimaata, meistä voisi tulla kansa. – –”
(suom. Pentti Saaritsa)
Guldgrävarsångin eskapismi on helppo ymmärtää, kun ajatellaan sen ilmestymisaikaa. Aids-kriisi oli roihahtanut myös Ruotsissa vuonna 1983, ja iltapäivälehtien lööpeissä juhlivat arvokonservatiivit ja uskonnolliset fanaatikot, jotka jakelivat homoille tuomioita. Juuri heille tuntuu puhuvan Ett fönster mot gatan -levyllä ja För minnenas skull -kokoelmalla kuultavan En plats på jordenin (1984) kertoja:
”Minä viis veisaan ikuisuudesta. Anna minulle tilaa tässä ja nyt. – – Uneksin satumaista ja toisenlaisista arvoista, nurinkurisuudesta ja siitä, että oikeasta tulee väärää. Anna minulle paikka maan päällä, paikasta auringossa ei niin väliä. Anna kadunpuoleinen ikkuna, jonka voin avata ja sulkea mieleni mukaan.”
”Jag struntar i evigheten. Men ge mej plats här i verkligheten. – – Jag drömmer om sagovärldar. Om andra värden. Om upp och ned. Att rätt blir fel. Ge mej en plats på jorden. Inte nödvändigtvis i solen. Men ett eget fönster mot gatan. Jag kan öppna och stänga som jag behagar.”
En plats på jorden -laulussa korostuu toiveiden ja todellisuuden välinen ristiriita, halu elää erilaisena ja avata (kenties kaapinovea symboloiva) ikkuna suoraan kadulle – halu tulla nähdyksi. Kertoja on kuitenkin jumissa, ja laulu jää vetoomukseksi, joka entisestään korostuu, jos ge-verbin ajatellaan viittaavan yksilön sijasta ahdaskatseiseen yhteiskuntaan: antakaa minulle tilaa, antakaa paikka maan päällä, antakaa rauha.
”Me sankareista laulettiin”
Vuonna 1987 julkaistulla Ung och stolt -levyllä Eva Dahlgrenin lauluissa ei enää haikailla ja haaveilla. Nyt sävy on sanoituksia ja sovituksia myöten sotilaallinen, ja jo levyn nimi kytkee sen osaksi pride-perinteen pitkää jatkumoa.
För minnenas skull -kokoelmalla tämän levyn kappaleista kuullaan muun muassa väkevä Resan, joka on itselleni aina kertonut ennen kaikkea kaapista tulosta – puhutaanhan siinä ”kaikkien sisäisten ovien avaamisesta” ja ”myrskyn ylpeästä uhmaamisesta” samalla, kun sävellys äityy marssiksi:
”Voinko minä? Voinko vain avata kaikki ovet sisälläni ja hengittää ja nauttia, mihin ikinä päädynkään, uhmata ylpeänä myrskyä? – – Itse kullekin tulee joskus hetki, jolloin on otettava askel suuntaan tai toiseen, mutta ympärillä on vain pimeää. – – Minä voin, minä voin käydä tuulta päin ja seistä vahvana. Kun kaipaus syntyy, se ei koskaan kuole. Elämä menee menojaan ilman minuakin, mutta mieluummin valitsen itse.”
”Kan jag, kan jag öppna alla dörrar i mej, bara andas och njuta varhelst jag hamnar, med stolthet trotsa stormen utanför. – – Det kommer en tid till varje människa när ett steg ska tas åt något håll men mörker runt omkring – – Men jag, jag kan resa mej mot vinden och stå stark. När en längtan föds kan den aldrig dö. Och livet tar sej vägar även utan mej, hellre då väljer jag.”
”Se oli aikaa suuren rakkauden”
Entä ne asiat, joita ei voi valita, vaikka olisi kuinka kaikkivoipainen, nuori ja ylpeä? Niistä on tietysti kaikki romanttiset laulut tehty – niin myös För minnenas skull -kokoelman päättävä Eva Dahlgrenin suurin hitti Vem tänder stjärnorna (1991).
Kappaleen kertoja vakuuttaa, ettei hän usko kohtaloon. Samalla mieltä kaihertaa ajatus siitä, kuka sitten saa minut kulkemaan aivan uuteen suuntaan, kuka saa ajatukset lentämään pidemmälle kuin koskaan ja kuka sytyttää silmiisi tähdet, jotka vain minä voin nähdä. Ei tarvittu kuin ikuisuudelta tuntunut hetki, ja koko elämän suunta muuttui. Kuka sen valinnan teki? Joku muu kuin minä, kertoja pohtii ja toteaa lopuksi, että pitäisi uskaltaa olla kuin lapsi, joka antoi elämän valita, ja vain sanoa KYLLÄ.
”Det var evighetssekunder. Tre korta andetag. Hela livet vände. Vem valde? Inte jag. – – Måste våga bara vara. Med minnet av det barn. Som lät livet välja. Och våga säga JA.”
”Missä sä oot? Mä sinua tarvitsen”
Tästä kaikesta on pitkä matka Eva Dahlgrenin uuteen Säg mitt namn -singleen, niin ajallisesti kuin henkisestikin. Vaiti on hölmö nuori sydän, joka uskoo pystyvänsä uhmaamaan jokaista myrskyä pelkällä tahdonvoimalla. Kaukana on myös romantikko, joka haluaa uskoa kohtaloon tai johonkin korkeampaan voimaan enintään silloin, kun toisen ihmisen silmiin syttyvät tähdet, joita kukaan muu ei voi nähdä. Nyt ollaan karujen realiteettien äärellä, ja juuri siksi Eva onnistuu puhuttelemaan minua taas enemmän kuin pitkään aikaan.
”Kukapa olisi uskonut, että juuri minä polvistuisin sängyn viereen rukoilemaan?” kertoja kysyy ja luo kuvan niin voimakkaasta surusta ja epätoivosta, että sen rinnalla horjuu vankkumattominkin vakaumus tai vakaumuksettomuus.
”Kukapa olisi uskonut, että juuri minä kadottaisin kieleni, kääntäisin selkäni valolle ja lähtisin kävelemään poispäin?” kertoja kysyy kiteyttäen masennuksen koko sanattoman mielenmaiseman.
”Säg mitt namn”, vetoaa kertoja – ehkä sama, joka nuorena ja ylpeänä ei vedonnut vaan vaati ja joka nimesi itse itsensä ja uskoi, että aina voi valita itse. ”Säg mitt namn”, hän vetoaa kuin tiedostaen sen, että on asioita, joista ei selviä vain omalla tahdonvoimalla vaan enintään muiden ihmisten tuella. Sillä että muut sanovat yhä uudelleen nimesi ja kutsuvat sinut joukkoonsa, vaikka sinusta ei pitkään aikaan mihinkään olisikaan.
Entä ne, joita kukaan ei kutsu? Ne, joiden hätää ei haluta nähdä tai joiden hätää ei ole, koska kaikkihan on ihmisestä itsestään kiinni?
”Säg mitt namn. Säg mitt namn. Säg mitt namn”, Dahlgrenin laulun kertoja vetoaa ja tulee kenties myös kolmesti kielletyksi. Laulu päättyy kuvaan, joka on lukemattomien liikuntatuntien toisinto. Jumppapukuisten poikien ja tyttöjen rivistössä kun oli aina joku, joka joukkueita valitessa turhaan toisteli mielessään: ”Sanokaa nimeni.”
”Kukapa olisi uskonut, että juuri minut pyyhittäisiin pois, että minusta tulisi se reunimmainen, se taaimmainen, joka jätettiin valitsematta?” kertoja kysyy, ja laulu katoaa kuin askeleet pimeään.
Picture it: Etelä-Pohjanmaa, 1989. Opettaja polkee nahkakravatti heiluen elämää henkitoreissaan hönkivään harmoniin. Neonväricollegejen rivistö laulaa käskystä Vaasan marssia, joka kertoo siitä, mistä maakuntalaulut tapaavat kertoa: hallasta, puutteesta, korpimaan kurjuudesta ja halusta taistella kuolemaan asti.
Ei ihme, että menin sivariin. Sen jälkeenkin vei vielä vuosia ennen kuin löysin Vaasan marssin uudestaan. Tai pikemminkin löysin siitä täydellisen drag-nimen. Siinähän se on heti ensimmäisessä säkeessä: miss Laaja Aukee Pohjanmaa!
Kun marssi muuttui farssiksi, kaikki tuntui yhtäkkiä helpommalta. Löysin oman paikkani Pohjanmaan suuresta kertomuksesta ja näin itseni marssimassa laulussa mainittujen Vaasan urhojen rinnalla – korkkareissa, mutta kuitenkin. It gets better, jopa Pohjanmaalla.
Isänmaan sylissä
Tänä heinäkuisena lauantaina miss Laaja Aukee Pohjanmaa (näin kavereiden kesken myös miss Aava Laukee) on lopulta saapunut Vaasaan marssimaan. Ohjelmassa on sateenkaareva kaupunkikävely, jonka reitti noudattelee 96-homolehdestä 6/72 löytämääni juttua ”Rantakävelyllä Vaasassa”.
Tukijoukoiksi ja kuvausryhmäksi olen houkutellut pari paikallista siskoa, millä en tarkoita kahta kaakattavaa neitihomoa saati kahta saksisiskoa, vaan kahta ehtaa eteläpohjalaista akkaa, jotka nyt sattuvat olemaan sisaruksia.
”Så mötas hjärtan, mötas namn, o fosterland, uti din famn”, laulettiin Sakari Topeliuksen alkuperäisessä Wasa marschissa (1864). Ja sehän sopii, sillä tämänpäiväisen Vaasan marssin on tarkoitus viedä meidät homojen ja muiden miehiä haluavien miesten vanhoille ulkotapaamispaikoille, joilla sydämet todella kohtasivat isänmaan sylissä.
Rantareittimme sisältää myös lukuisia syrjähyppyjä ja huipentuu lopulta siihen, että tulemme porukalla Fannyyn. Siis Kulttuuritalolle, jonne minäkin aikanaan saavuin täynnä odotuksia siitä, miten pojat vievät onnehen maan pohjoisen, kuten maakuntalaulu lupailee.
Vuosi oli 1995, se pirun jääkiekkovuosi. Setalla oli tanssit, minä olin 17, ja päässä soi ”den glider in”. En kerro, kummassa päässä.
Mua lemmitkö vielä, oi Kustaa?
”Vaasasta on muodostunut kesäisin vilkas matkailukaupunki. Merenkurkun yli johtavat nopeat liikenneyhteydet ovat kokonaan muuttaneet kaupunkikuvan. Liikkuessaan kaduilla, toreilla, liikkeissä ja ravintoloissa ei voi olla huomaamatta skandinaavisten matkailijoiden paljoutta. Turistien joukossa on aina miehiä, jotka ovat etsimässä seikkailua – seksuaalista kontaktia. Homofiilithän liikkuvat mielellään ja matkustavat usein. Vaasan tunnetuin tapaamispaikka on Hietalahden puisto. Mutta mikäli ei ole kiire ja sää on kaunis, voi kävelyretken aloittaa Hovioikeuden puistosta pitkin rantoja Hietalahteen.”
Näin kertoili ”Alfredo” Ysikutosen jutussaan vuonna 1972, ja me suuntaamme kuuliaisesti Hovioikeudenpuistoon. Tukenani olevat siskot pyörittelevät silmiään ja tirskuvat, kun kaivan esiin paksun paperipumaskan ja alan luennoida. Vaan eihän tässä voi paljaaltaan vetää kuin mikäkin amatööri. Olisivat sentään kiitollisia, etten raahannut urkuharmonia mukanani!
”Alfredo” ei sano Hovioikeudenpuistosta sen enempää, joten se ei kaiketi ole toiminut varsinaisena kruisailupuistona. Huomautan kuitenkin siskoille, että Vaasan hovioikeudella itsellään on sangen pervo lähtökohta. Sen perustamisesta päätti vuonna 1775 Ruotsin kuningas Kustaa III (1746–1792), joka oli Wikipedian mukaan suvaitsevainen, tunteellinen, teatraalinen ja tuhlaavainen arkkitehtuurista ynnä sisustamisesta kiinnostunut ranskaa puhuva näyttämötaiteen harrastaja, jolla oli ”eloisa” hovi. Wikipedian ruotsinkielisen (!) version mukaan kuningasta epäiltiin toisin sanoen teikäläiseksi, koska hän suhtautui liian suopeasti siveellisyysrikoksiin ja käytännössä lakkautti kuolemantuomion, joka sodomiastakin saattoi seurata.
”Teatterikuninkaan” taru päättyi näyttävästi, kun hän sai salaliittolaisten luodista Tukholman oopperatalon naamiaisissa ja kuoli vammoihinsa kolme viikkoa myöhemmin. Se se oli näyttävä ulosmeno, huokaamme kateellisina.
Innoton jääkäripatsas
Vaan ei mennä merta edemmäs, kun meillä on omiakin tragedioita. Otetaan vaikka Fritz ja Into, kaksi suomalaista jääkäriliikkeen vaikuttajaa, joita sopii muistella Hovioikeudenpuiston Jääkäripatsaan juurella. Patsas muistuttaa Saksassa sotilaskoulutuksen saaneen Jääkäripataljoona 27:n tulosta Vaasaan vuonna 1918 ja jääkärien roolista sisällissodan päättymisessä valkoisten voittoon.
Tämä, kuten kaikki voitonmerkit, muistuttaa myös häviäjistä – niistä, joita ei syystä tai toisesta ole haluttu muistaa, koska heidän tarinansa ei sopinut kansakunnan suureen kertomukseen. Jääkäriliikkeessä tällaisia miehiä olivat Fritz Wetterhoff ja varsinkin Into Auer.
Fritz Wetterhoff (1878–1922) oli itsenäisyysaktivisti ja asianajaja, joka vaikutti Berliinissä ratkaisevasti jääkärikoulutuksen aloittamiseen ja Jääkäripataljoona 27:n perustamiseen. Kansallisbiografian mukaan Wetterhoffia ei merkittävästä panoksestaan huolimatta hyväksytty itsenäistyneen Suomen johtaviin piireihin eikä hän saanut elinaikanaan tunnustusta ansioistaan, koska oli huikentelevainen homo.
Vielä kovemman kohtalon koki Into Auer (1890–1948), joka värväsi Jääkäripataljoona 27:ään kymmeniä miehiä ja joutui siksi venäläisten haaviin ja Pietarin Špalernajan vankilaan ”kalterijääkäriksi”. Jatkosodan jälkeen Auerin kalterijääkärikollegat passittivat hänet tekaistuin syin mielisairaalaan.
Tapio Turpeisen elämäkerta Tapaus Into Auer: jääkäriliikkeen viimeinen näytös (1995) selittää sairaalapassitusta Auerin vasemmistosympatioilla, arkaluonteisella tietämyksellä joidenkin muiden kalterijääkärien natsikytköksistä sekä ennen kaikkea Auerin homoseksuaalisuudella.
Kun Auer kuoli vuonna 1948, hautapaikka Tampereen Kalevankankaalla jäi merkitsemättä. Tukijoitta jääneen miehen hautakivelle kun ei löytynyt maksajaa. Vaasan Jääkäripatsas saa siis käydä myös Wetterhoffin ja Auerin muistomerkistä, onhan graniittiin hakatussa paatoksellisessa tekstissä mainittu myös ”ne, joilla ei armoa ollut”.
Kalarannan kävelypysäkki
Hovioikeudenpuistosta marssimme jatkuu Ysikutosen ”Alfredon” askelmerkkien mukaan viereiseen Kalarantaan. Siellä voidaan muistella toisaalta homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten perinteistä puistokulttuuria, toisaalta sateenkaarikansan järjestäytymistä, joka synnytti Vaasassa 1970-luvulla monipuolista neuvonta-, kerho- ja tanssitoimintaa.
Kalarannan puistoseksikulttuurilla on hyvin pitkät perinteet, sillä Sateenkaari-Suomi-kirjan mukaan miehet tapailivat toisiaan täällä jo 1900-luvun alussa. Kirjassa on kuvakin Kalarannan vanhasta yleisökäymälästä, joka oli koko lailla pramea paviljonki. Se purettiin vuonna 1938, mutta tilalle tuli uusi ja tuttavuuden hierominen jatkui taas vuosikymmeniä. Vielä Ysikutosessa 6/72 mainitaan Kalarannan ”kävelypysäkki” – sulkeissa WC –, jossa kannattaa käväistä ohi mennessään. Tätä nykyä ei tosin kannata pysähtyä kuin laituribaariin drinksulle, koska näköpiirissä ei ole edes pahaista bajamajaa.
Hyväksikäytän silti tilaisuutta ja kerron siskoille, että vanhastaan puistot ja pömpelit olivat meille miestenmiehille eräänlaisia taivaan portteja. Niissä solmittujen suhteiden kautta uudet tulokkaat pääsivät helposti osaksi laajempaa sateenkaarimaailmaa, joka kukoisti puistojen lisäksi tietyissä kaiken kansan kahviloissa ja ravintoloissa sekä yksityiskodeissa. Siten puistokulttuuri loi perustaa myöhemmälle järjestötoiminnalle, jonka ansiosta minunkaan ei tarvinnut heinäkuussa 1995 suunnata R-Collectionin vihreä huppari hulmuten Kalarannan käymälään, vaan saatoin mennä suoraan Setan tansseihin.
Toveruutta ja toleranssia lakeuksille
Vaasan Setan syntyä voi muistella Kalarannassa tähyilemällä vastarannalle Vaskiluotoon. Siellä sijaitsee Rantasipi-hotelli, jonka kabinetissa perustettiin 15.7.1972 nykyisen Vaasan Setan edeltäjä Fenix-klubi. Alkujaan se kuului Ysikutostakin julkaisseeseen Keskusteluseura Psykeen, joka oli vuonna 1968 perustettu seksuaalipoliittinen järjestö.
Jo Fenix-klubin perustamistilaisuudessa oli mukana vieraita lahden takaa, mikä kielii Pohjanmaan rannikon vahvoista kieli- ja kulttuuriyhteyksistä Ruotsiin. Muutenkin ruotsalaisiin alan järjestöihin luotiin yhteyksiä alusta lähtien, kuten ”Alfredo” kirjoittaa Ysikutosessa 7/72 (kirjoitusvirheet samat kuin alkutekstissä):
”Alunperin oli tarkoitus pitää klubin ensimmäinen kokous elokuussa. Tämä tapahtui kuitenkin kuukautta aikaisemmin. Heinäkuun 15. päivänä tuli Gay Club Sundsvallista vierailulle Vaasaan. Oli käden käänteessä järjestettävä ohjelmaa, kokouspaikka ja majoitus veiraileville nuorille. Puuttuvan informoinnin takia meikäläisten osanottajien lukumäärä ei ollut suuri, mutta kokous ja järjestelyt onnistuivat hienosti. – – Sitäpaitsi tällä nuorella klubilla on ollut yhteys RFSL:ään ja Albatrossiin (Tukholma), jotka ovat luvanneet tukea meitä. – – Ohjelmassamme on yhteistyö Merenkurkun yli.”
”Pohjanmaa on saanut ensimmäisen klubinsa, jonka tarkoituksena on edistää seksuaalista toleranssia (suvaitsevaisuutta, ennakkoluulottomuutta) ja jonka kotipaikkana on Vaasa. [Klubi] tahtoo toveruuden ja informoinnin avulla luoda yksinäisten ihmisten probleemojen ymmärtämistä. – – Olemme saaneet joukon kontakteja Pohjanmaan lakeuksilta ja pikkukaupungeista. Etäisyydet ovat melkoisia, mutta meidän päivinämme on käytettävissämme kunnollisia liikennevälineitä. Ja nyt me aiomme yrittää kokeilla yksinäisten ihmisten kontaktimahdollisuuksia. – – Nyt toivomme, että Fenix-lintu vahvoilla siivillään on vievä sanomamme toveruudesta ja toleranssista lakeuksille. Emme puhu sukupuolien välisestä rakkaudesta, vaan me puhumme ihmisten välisestä rakkaudesta.”
Vaasan Setan nettisivuilla olevan historiikin mukaan Fenixin toiminta oli alussa postilokeroon tulleeseen postiin vastaamista ja yksityiskodeissa pidettyjä illanistujaisia. Ensimmäiset tanssit järjestettiin joko vuonna 1973 tai 1974 (eri lähteissä on eri vuosiluvut), ja vuonna 1975 saatiin aloitettua säännöllisempi toiminta kerhoiltoineen ja tansseineen. Niistä lisää tuonnempana, vaikka siskot tietenkin haluaisivat, että tyhjentäisin pajatson jo nyt.
Huvila ja huussi
Kalarannasta kävelymme jatkuu Ysikutosen 6/72 reittikuvauksen mukaisesti Kustaanlinnan (vaasalaisittain Kustasporin) uimarannalle.
Jutussaan ”Alfredo” vihjailee, että ”auringossa loikoilevista nuorista saattaa löytyä joku seurasta kiinnostunut”. Näin pilvisenä päivänä kaikki ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin joko suihkurusketuksessa tai sitten kiltisti kalpeina kotona, koska rannalla ei ole juuri muita kuin me. Viimeiseksi toivoksi jää siis vehmaan rantareitin viimeinen etappi: Hietalahden puisto.
Kaivan pokkana käsilaukusta alueesta tehdyn tuhdin kulttuuriympäristöselvityksen, jonka mukaan 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla rakennettu puisto ja sen maineikas villa ovat Ruotsista omitun kesämökkikulttuurin varhaisimpia edustajia. 1880-luvulta lähtien alue on ollut kaupungin omistuksessa ja toiminut kaupunkilaisten – siis myös kaupungin homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten – suosimana virkistäytymispaikkana.
Hietalahden puistoa ja Vaasan muita ulkotapaamispaikkoja sivutaan myös tutkija Kati Mustolalta saamassani julkaisemattomassa jutussa ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa”. Siinä todetaan, että Hietalahden villan yleisökäymälän seinään oli kaiverrettu miesten tapaamismerkintöjä, joista vanhimmat olivat peräisin 1900-luvun alusta.
Vielä Fenix-klubin perustamisen aikaan 1970-luvulla Hietalahden puisto oli Vaasan miestenmiesten suosituin ulkoilualue. ”Alfredokin” hehkuttaa Ysikutosen jutussaan, että puiston ”kävelypysäkki” – sulkeissa WC – oli tavallisesti monen samalla asialla olevan vilkkaan mielenkiinnon kohde. ”Tarvitaan vain vähän hyvää onnea ja kala tärppää yllättäen.” Vaan ei tärppää tänään, koska koko huussi oli hävinnyt, mitä toinen siskoista kovasti manailee samppanjakupla otsassa.
Imppareita ja runkkarihomoja
”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutussa kerrotaan, että Hietalahden pömpelin purun jälkeen suosituimmaksi tapaamispaikaksi tuli juuri näkemämme Kustaanlinnan uimaranta. Sitten senkin pömpeli uimakoppeineen purettiin.
Pömpelien purkaminen johtui siis kaikesta päätellen kaupungin tietoisista pyrkimyksistä. Moinen ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä homojen ja muun ”epäsosiaalisen aineksen” suosimia pisuaareja purettiin muuallakin Suomessa eri vuosikymmeninä, kuten Helsinki- ja Tampere-jutuissa on jo ollut puhetta.
Vaasassa purkaminen johti aina vain kohtaamispaikan siirtymisen, kunnes mitään purettavaa ei ollut. Sitten vain pokailtiin pömpelittä:
”Niin sitten kansa vaelsi [Kustaanlinnasta ja Hietalahdesta eteenpäin] Ahvensaareen. Vaan purettiin se pömpeli sieltäkin. Ei ollut enää pömpeleitä Vaasassa, joten sinne jäivät Ahvensaareen kaikki pyörimään, missä edelleenkin on liikettä.”
Kati Mustola kertoi minulle, että Ahvensaaresta tuli sittemmin hyvin suosittu ulkotapaamispaikka – eräänlainen Vaasan ”Mäntymäki” [ks. Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy]. Myös nettikeskusteluista löytyy kommentteja siitä, miten Ahvensaaren pusikkoisilla rannoilla viihtyivät ennen vuoden 2008 asuntomessualueen rakentamista vain ”impparit ja runkkarihomot”:
”Kyllä siellä ahvensaaren pusikoissa on ollut kaikenlaisia puskarunkkareita. Kakarana löydettiin pikkusesta hökkelistä kasa pornolehtiä. Yksinäisiä miehiä käy ”autoilemassa” appuralla [Ahvensaarella], samat tyypit useita kertoja päivässä, ilman mitään näkyvää syytä? Vuosien saatossa on hökkelit purettu ja pusikkoa harvennettu. Taitaa tosin noiden aikojen ukkeleiden pelit jo olla melko velttona.”
Puistoilu puhuttaa
Vaikka Ahvensaari ja rantareitti ovat rauhoittuneet, miestenväliseen seksiin liittyvä puistoilukulttuuri ei ole pienen googlailun perusteella hävinnyt mihinkään myöskään Vaasasta.
”Miksi ihmeessä kukaan haluaisi kuksia missään puskassa? Miksei ne ota huonetta Omenahotellista?” siskot ärähtävät.
Esimerkiksi siksi, että hotellihuone edustaa romantiikkaa, kun taas puistot, levarit ja muut ulkotapaamispaikat tunnetaan runkkupaikkoina. Runkkupaikasta on romantiikka kaukana. Kukaan ei mene Plantagenin pusikoihin piknikkorin kanssa tai kurvaa Ylistaron levarille elämänkumppania etsimään. (Vänkärin puolen aurinkolippa vain alas merkiksi. Kuulemma.)
Puistoilu on muuttunut sateenkaarikulttuurissakin hyvin marginaaliseksi harrastukseksi, joka saanee polttoaineensa ennen kaikkea persoonattomuudesta sekä siihen liittyvästä jännityksen ja ehkä jopa pelon elementistä. Paras näkemäni fiktiivinen kuvaus tästä on Stranger by the lake -elokuva, joka on venyttänyt ”koskaan et tiedä, kenet kohtaat” -ajatuksen murhamysteeriksi.
Monella kaksoiselämää elävällä miehellä onkin runkkupaikoilla kirjaimellisesti elämä pelissä. Olen kuullut vuosien varrella lukuisia tosielämän anekdootteja miesseuraa etsivistä perheenisistä, joille Omenahotelli tuskin on kovin varteenotettava vaihtoehto.
”Siat! Miksei ne tule kaapista?” siskot pistävät vastaan.
Ehkä siksi, että ne ei yksinkertaisesti koe olevansa homoja. Pikemminkin näistä miehistä voisi käyttää sanaa queer, jonka Sandra Hagman on kääntänyt nokkelasti kummaksi väitöskirjaansa perustuvassa teoksessa Seitsemän kummaa veljestä (2016, ks. myös aiempi väitöskirjan esittely). Kummat miehet saattavat identifioitua heteroiksi, mutta harrastaa silti satunnaisesti samasukupuolista seksiä.
Kirjassaan Hagman kuvaa kiinnostavasti sitä, että 1900-luvun ensivuosikymmeninä tällaisiin satunnaisiin miestenvälisiin seksisuhteisiin ei suhtauduttu järin vakavasti eivätkä ne vaikuttaneet maalais- ja työläismiesten miehisyyteen tai käsityksiin itsestä. Suhtautuminen muuttui vasta, kun homoseksualisuus alettiin toisen maailmansodan aikoihin mieltää viettelyn myötä tarttuvaksi taudiksi, joka uhkasi myös satunnaiseen sutinaan sortuvia heteromiehiä.
Nyt kun sekä laki että asenteet sallivat homostelun ja kun sitä varten voi ostaa lakanoita Finlaysonista, miestenvälinen seksi tuntuu olevan vain jonkinlainen väistämätön välietappi matkalla alttarille. Tähän kuvaan eivät mahdu runkkupaikat ja miehet, jotka ovat jotain siltä väliltä. Petturit ja rintamakarkurit halutaan tuomita puolin ja toisin, jotta jonkinlainen roti säilyisi ja pelottava häilyvyys saataisiin hallintaan.
Kummille miehille on kuitenkin turha puhua kaapista tulosta, koska heille ei ole tarjolla mitään identiteettiä, jonka he voisivat omaksua kaapin ulkopuolella. Niinpä he pysyvät kummina – ehkä myös itselleen, mutta ennen kaikkea meille kaikille muille, jotka olemme niin innokkaita hetskuttelemaan ja homottelemaan ja lokeroimaan asioita. Tässä suhteessa en ole itsekään mitään enkeli: viljelenhän blogissa toistuvasti homo-sanaa eräänlaisena kattokäsitteenä, vaikka se ei riittävän hyvin heijastele sateenkaarikansan moninaisuutta.
Runkkupaikkoihin sekä niillä käyviin perheenisiin ja muihin kummiin miehiin liittyvä moraalinen närkästys on ymmärrettävää. Tuomitseminen ei kuitenkaan poista ilmiötä eikä auta sen ymmärtämisessä. Itse ajattelisin, että runkkupaikkoihin sopivat hyvin historioitsija George Chaunceyn ajatukset metroasemien vessoista seksin absoluuttisena nollapisteenä.
Gay New York -teoksessaan (1994) Chauncey toteaa oivaltavasti, että seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen vessoissa rinnastuu lähinnä muiden ruumiillisten tarpeiden tyydyttämiseen. Tällainen puhdas ”tarpeiden teko” on myös miehille itselleen henkisesti hyväksyttävämpää, koska sen ei koeta liittyvän luonteeseen, identiteettiin tai vastaaviin seikkoihin. Käydään tarpeilla, koska keho niin vaatii ja koska muuta ei tarvita. Kotonahan on jo vaimo ja lapset. Kumma mies vain piipahtaa kirjaimellisesti maanalaisessa ja tekee sen jälkeen ylösnousemuksen normaaliin perhe-elämään.
Lääh! Puuh! Huohotamme väittelyn väsyttäminä kuin tantraseksikurssin priimukset ja jaamme kuvitteellisen sätkän tietoisina siitä, että tämä keskustelu oli varmasti kiihkeintä, mitä kukaan meistä tulisi sinä iltana kokemaan Vaasan pusikoissa.
Vaasan marssi on nimittäin nyt marssittu. Miss Laaja Aukee Pohjanmaa on pilannut komeimmat 45 numeron korkkarinsa, eikä isänmaa ole vaivautunut avaamaan syliään.
Yksin emme silti ole, sillä näen nyt heidät kaikki: oppaamme ”Alfredon”, Kustaa III:n verisessä naamiaispuvussaan, sydäntaudin nujertaman Fritz Wetterhoffin, viimeiseksi jääneellä ryyppyreissullaan itsensä teloneen Into Auerin, Kalarannan käymäläkansan, Kustaanlinnan konkarikönsikkäät, Hietalahden huussiveljeskunnan, Ahvensaaren aikamiespojat ja kaikki muut kummat miehet.
Kuin huomaamatta kaikki rantakävelyn aikana esiin manaamani historian haamut ovat kerääntyneet ympärillemme vaatimaan vastalahjaa: tarinaa siitä heinäkuun illasta vuonna 1995, jolloin tämä setä Setan tansseihin lähti.
