Koskaan et tiedä, kenet kohtaat ja mihin se johtaa. Tämä kruisailun perusajatus kiteytyy hyytävästi Alan Guiraudien ranskalaiselokuvassa Stranger by the lake (L'Inconnu du lac, 2013), jota on suitsutettu kansainvälisissä homolehdissä moneen otteeseen.
Elokuva sijoittuu järven rannalla olevalle homojen kohtauspaikalle, jolla Franck (Pierre Deladonchamps) käy säännöllisesti tapaamassa ystäviään ja harrastamassa anonyymia seksiä. Kaikin puolin kuumien kesäpäivien kuluessa hän tutustuu kahteen hyvin erilaiseen mieheen ja tempautuu mukaan kiihottavaan kissa ja hiiri -leikkiin.
Toinen Franckin uusista tuttavuuksista, Henri (Patrick d'Assumçao), on vanhempi mies, joka ei ui eikä kruisaile. Hän käy homorannalla siksi, että vain siellä voi käydä juttuun vieraiden kanssa vaikuttamatta tunkeilijalta. Franckin ja Henrin välille syntyy ystävyyssuhde, jossa Henrillä on tunteitakin mukana. Katsoja näkee vain miesten jokapäiväiset rantakohtaamiset, mutta puheiden mukaan he tapaavat toisiaan myös iltaisin kaupungilla.
Franckin henkistä puolta ruokkivan Henrin vastakohtana on toinen uusi tuttavuus, lihallisuuden ruumiillistuma Michel (Christophe Paou). Michel saa Franckin heti pauloihinsa, mutta Franck ei uskalla edetä, koska Michel on varattu. Kaikki muuttuu, kun Franck näkee eräänä iltana puiden siimeksestä, miten Michel hukuttaa kumppaninsa järveen. Väliintulon sijasta Franck jää istumaan lamaantuneena pimeyteen.
Seuraavina päivänä Franck näkee toistuvasti hukutetun miehen vaatteet rannalla, mutta hän pysyy vaiti näkemästään, eikä käsittämätön väkivallanteko estä häntä jatkamasta Micheliin tutustumista. Franck kiertää Micheliä kuin yöperhonen kynttilää, ja miehet aloittavat intohimoisen suhteen, jonka polttoaineena tuntuu olevan yhtä lailla elämän kuin kuolemankin himo. Taustalla Franckin ystävä Henri seuraa tilannetta ristiriitaisin tuntein.
Stranger by the lake on sinänsä melko monotoninen kuvaus homorannan miesten jokapäiväisistä rituaaleista: tullaan paikalle, moikataan tuttuja ja tsekataan tarjonta. Välillä uidaan ja käydään ehkä puskissa. Toisaalta monotonisuus viestii tarinan yleispätevyydestä – kruisailuhan on ihan samanlaista kaikkialla maailmassa – ja saa pohtimaan paitsi tarinan Franckin ristiriitaista ja järjenvastaista käyttäytymistä myös puistoiluun ylipäätään liittyvää uhkarohkeutta ja normien rikkomista.
Kukaan ei mene seksin perässä öiseen metsään voidakseen nauttia turvallisuudentunteesta. Metsään mennään hakemaan jännitystä ja tyydyttämään metsästysviettiä, saalistamaan ja tarjoutumaan saaliiksi. Sinne mennään, vaikka pimeydessä voi periaatteessa tulla vastaan mitä tahansa – ellei sentään murhaajaa, niin ainakin väkivaltaa (ks. esim. viimeviikkoinen kirjoitukseni Helsingin Laaksosta).
Stranger by the laken miesten puheessa vilahtelee toistuvasti legenda järvessä lymyävästä hirviömonnista. Toiset kala pitää visusti poissa vedestä, toiset taas uivat legendasta huolimatta ja ehkä jopa sen takia. Hirviökalan legenda toimii näin allegoriana sille, miten monet kruisailijat flirttailevat vaaran tai jopa kuoleman kanssa kohtaamalla tuntemattomia yössä ja harrastamalla muitta mutkitta suojaamatonta seksiä. Elokuva tuntuu vihjaavan, että jokaisessa varomattomassa kruisailijassa asuu pieni Franck, joka ei saa käännettyä katsettaan tulesta. Tässä epärationaalisuudessa ja kiihkon ja pelon vuorottelussa on koko elokuvan juju, ja se auttaa ymmärtämään myös Franckin sinänsä epäuskottavalta tuntuvaa käyttäytymistä murhan silminnäkijänä.
Stranger by the laken tehokkuus syntyy trillerimäisten juonenkäänteiden ja edellä kuvatun yleispätevyyden lisäksi siitä, että katsoja on läpi elokuvan ikään kuin yksi homorannalla ja -metsässä kiertävistä miehistä. Toistuva alastomuus ja suorasukaiset, osittain aidot seksikohtaukset tekevät sohvalla tai teatterin pimeydessä kyyhöttäjästä vain yhden pusikoissa kykkivistä voyeristeista. Autenttista tunnelmaa vahvistaa entisestään se, että elokuvassa ei ole lainkaan musiikkia – kuuluu vain tuulen humina puissa, aaltojen loiske ja rakkauden äänet. Pimeän tullen katsoja joutuu kohtaamaan metsässä samoja pelkoja ja intohimoja kuin vaarallisen muukalaisen kanssa leikkivä Franck.
Stranger by the lake virittää kruisailuun liittyvät tunteet äärimmilleen kuvaamalla saalistuksen päättymistä murhaan. Siten sen selvä sukulaisteos on historian ehkä vihatuin homoelokuva Cruising, joka heruttaa kaiken irti sm-seksiin liitettävästä ”väkivallasta” kuvaamalla murhaan johtavia seksiakteja. Elokuvaa vihattiin siksi, että sen ajateltiin yhdistävän homouden ja homoseksin kuolemaan. Monia ärsytti myös se, että homoyhteisöä edustivat elokuvassa rajuihin otteisiin viehtyneet ja fetisistisesti pukeutuneet nahkahomot.
Aikojen muuttumista kuvaa hyvin se, että vaikka Stranger by the lake kertoo Cruisingin tapaan homomurhaajasta ja anonyymia kruisailua harrastavista miehistä, homoyhteisö ei ole korottanut ääntään muuten kuin ylistääkseen elokuvaa. Homoille on nykyisessä populaarikulttuurissa tarjolla niin paljon erilaisia peilejä, että Stranger by the lake on helpompi nähdä vain yhtenä fiktiivisenä välähdyksenä eikä mitään homovapautusliikkeen äkkijarruna. Sekä Cruising että Stranger by the lake ovat mielestäni sikäli kiinnostavia, että ne pohtivat ääriesimerkkien avulla seksin ja väkivallan suhdetta ja tekevät seksiin liitettävästä ”pienestä kuolemasta” täyttä totta.
Pierre Deladonchamps on uskottava intohimon sokaisemana Franckina, ja Christophe Paoun Michel on kuin oppikirjaesimerkki viiksekkäästä, ruutupaitaisesta ja yltiömaskuliinisesta panokoneesta, jotka tunnettiin aikanaan ”klooneina”. Muuten elokuva on 1970-luvun homopornoelokuvien rujoa estetiikkaa tulviva psykologinen trilleri ihmisistä suviyössä. Katsojaa kalvaa jatkuva epätietoisuus siitä, miksi Michel murhasi kumppaninsa ja miksi Franck ei tästä huolimatta pysty vastustamaan hänen vetovoimaansa. Imu on kova, mutta hyttysiä ei näy missään.
Viime jaksossa pyörimme keväisessä Karusellissa ja nautimme kello viiden teen Jennyn teehuoneella. Pussit olivat omasta takaa. Lopuksi suuntasimme kaupallisen Vapauden maku suussa Laaksoon.
Tuo Robin lainsuojaton käy metsään Sherwoodin
hän sinne muuttaa veikkoineen vain puiden kätköihin
kun miehet ahneen seriffin taas veronkantoon käy
niin Robin saapuu kätköstään ei pelonhäivää näy
(Pertsa Reponen)
Laakson sairaalan lähimaastot ovat Helsingin maineikkaimpia ja samalla pahamaineisimpia kruisailualueita. Maineikkuus tulee siitä, että alue on ollut rauhallisen sijaintinsa vuoksi puistohomojen suosikkikohteita jo vuosikymmenten ajan. Se on myös yksi harvoista vanhoista kruisailualueista, joilla on liikennettä yhä, vaikka baarit ja seuranhakupalvelut ovat periaatteessa tehneet puistoilusta tarpeetonta. Laakson elävästä legendasta ja imusta kertovat lukuisat netin homosivuille kirjoitetut tarinat ja anekdootit, joiden ”Kuudesti päivässä” -tyyppiset otsikot eivät jätä paljon arvailujen varaan.
Laakson pahamaineisuus taas tulee sen väkivaltaisesta menneisyydestä: varsinkin 1970-luvulla alueella riehui homoja hakkaavia nuorisojengejä. Aivan viime vuosina Laakson kyseenalaista mainetta ovat kerryttäneet verkkokeskustelut ja lehtijutut, joissa ulkoilevat heteroisät ovat saaneet perstuntumaa puistohomoihin.
”Runkkarien mekka”
Laakso tuli homojen suosioon ilmeisesti 1960-luvulla samoihin aikoihin Stadionin alueen kanssa. Puistohomot siirtyivät noihin aikoihin kauemmaksi keskustasta, kun meno aiemmilla, varsin näkyvillä kohtauspaikoilla hiipui (ks. juttusarjan 4. osa). Laaksossa kruisailualue kattoi Laakson ratsastuskentän ja sairaalan välisen alueen sekä kentän ja Ruskeasuon ratsastushallien välisen metsän ”Kullikallioineen”. Helsinkiläiset tuntevat tämän Lääkärinkadun pohjoispuolisen metsäalueen ”Sherwoordin metsänä”, ja sen pusikoissa on pyörinyt yksi jos toinenkin lainsuojaton robinhood iloisine velikultineen taistelemassa vapaan rakkauden puolesta.
Ensimmäinen maininta Laaksosta löytyy Viikon totuus -skandaalilehdessä 7–8/63 julkaistusta lukijakirjeestä, jossa luetellaan useiden homojen suosimien pisuaarien lempinimet. Siinä mainitaan Sherwoodin metsän ”Piilopirtti” ja ratsastuskentän luona ollut pömpeli, joka kulki nimellä ”Tervahovi”. Toinen kieltolain aikainen maininta löytyy Ihminen ja yhteiskunta -homolehden 2/68 jutusta, johon on haastateltu nimimerkki Herra H:ta. Mies kertoo ”avoimeen ja välittömään tapaansa ystävästämme poliisista”, joka vartioi katuja ja liikennettä, ”ettei kukaan vain pääse mitään tekemään”:
”Tuolla ne pitkin [yleisiä kohtauspaikkoja] liikkuvat ja kyttäävät, siviilipuvut päällä. – – Ainakin Laaksossa ja Eläintarhan urheilukentän luona, koska minultakin tuli poliisi kerran kysymään mitä minä haluan, että enkö minä tiedä, että tämä on runkkarien Mekka. Minä sanoin että hyvä, täällähän minä rupean asumaankin sitten. Sanoivat että teiltä menee täällä maine, minä sanoin että on mennyt jo. – – Ei ollut [paljon meikäläisiä], se oli aamulla yhdentoista aikaan. Kyllä siellä jotain pappoja oli, mutta minä istuin siinä kalliolla, enkä ollut edes sisällä huvilassa – pömpelissä.”
Laakson suosio oli jo huipussaan 1960–1970-lukujen vaihteessa, jolloin aluetta kartoitti opiskelija Valdemar Melanko. Hän keräsi Helsingin homoalakulttuuria käsitelleeseen tutkielmaansa aineistoa, joka tuli julki Puistohomot-kirjassa vuonna 2012. Melankokin mainitsee Sherwoodin metsässä sijainneen Piilopirtin, mutta Laakson ratsastuskentän ja sairaalan välissä oli hänen mukaansa kaksi pisuaaria. Niistä toinen sijaitsi aivan kentän laidassa ja toinen, suurempi, kauempana metsässä. Tervahovin sijasta Melanko käyttää nimitystä ”Tipula”, mutta kyse on mitä ilmeisimmin samasta pisuaarista, koska Laakson puisissa käymälöissä käytettiin tervaa kosteudensuoja-aineena.
Seksituristina Suomessa
Valdemar Melangon mukaan Laaksossa käyttäydyttiin vapaammin kuin Stadionin alueella (ks. juttusarjan 4. osa), koska se oli muita kohtauspaikkoja suojaisempi. Hän toteaa, että Laaksoa suosivat esimerkiksi aviomiehet, jotka eivät paljastumisen pelossa uskaltaneet käyttää keskustan paikkoja.
Melangon Puistohomot-kirjassa on muun muassa seuraavat muistiinpanomerkinnät Laakson liikenteestä toukokuulta 1970:
”Helatorstai 7.5.1970. Haastattelu suoritettu klo 17.30–18.30 Laakson käymälän, ns. Tipulan luona. Alueella liikkui koko aikana noin parisenkymmentä henkilöä, joista kolme vanhaa, pari keski-ikäistä ja muut nuoria siinä 25–30-vuotiaita. Yksi pojista oli pahasti päissään, muut selviä. Haastateltava totesi, että oli harvinaista nähdä juopunut kaveri paikalla. Laaksossa päinvastoin kuin muilla kohtauspaikoilla juopuneita näkee perin harvoin. – – Kysyessäni, pitääkö hän homoseksuaalisuutta sairautena, hän sanoi, ettei se mikään sairaus ole, mutta se on kuitenkin sellainen taakka ihmiselle, ettei hän sitä kenellekään toivoisi. Tämän vuoksi hän myöskin ihmettelee, kuinka vaikeaksi eräät homot tekevät olon toisilleen. Täälläkin, ts. Laakson käymälässä kohtelevat kaveria toisinaan hyvin tylysti ja koko seurustelu, mikäli sellaisesta voi yleensä puhua, on tavattoman alhaisella tasolla. Puhuttaessa keskenään yleensä vain piikitellään tai juorutaan. – – Usein alueella käyvät tuntevat yleensä toisensa ja näin on syntynyt jonkinlainen kantaporukka, jonka jäsenet saattavat keskustella pitkäänkin keskenään. Puheiden aiheet liikkuvat muussakin kuin homoseksualismissa. Mitään varsinaista yhteishenkeä ei kuitenkaan ole.”
”Sunnuntaina 10.5.70. Haastateltava tavattu Laakson käymälän luota klo 22.15. Alueella kävi tunnin aikana kaikkiaan seitsemän henkilöä. Koska haastateltava näytti käytökseltään kaikkea muuta kuin pelokkaalta, menin suoraan hänen luokseen ja kysyin ”Mites menee?” Vastaukseksi sain ”Tyvärr, men jag kan inte finska.” Haastateltava, ikä noin 35 vuotta, on ruotsinmaalainen, kotoisin Göteborgista. Vaikutti melkoisen varakkaalta, koskapa ajelutti minua Alfa Romeollaan ja tarjosi illallisen Vanhan Kellarissa. – – Hän on viipynyt täällä jo viikon ja aikoo viipyä vielä toisenkin. Hän on tehnyt maahamme samanlaisen turistimatkan jo viitenä vuotena peräkkäin. Suomeen hänet houkuttelee luonto ja nuoret homoseksualistit, joita hän pitää paljon parempina kuin Göteborgin poikia. – – Haastateltava ihmetteli muuten Helsingin yleisiä käymälöitä. Löyhkääviä, saastaisia pesiä! ”Eihän niitä käytetä muuhun kuin naimiseen.”
Laakson kruisailumuistoja on tallentunut myös tutkija ja homoaktivisti Olli Stålströmin Ollin oppivuodet -blogiin. Siinä hän kuvaa pömpeleissä vietettyä ”kultaista nuoruutta”, joka jätti häneen ahdistuksen lisäksi myös tervan ja kusen hajuiset muistijäljet. Laaksosta on kuitenkin jäänyt hänelle hyviäkin muistoja:
”Sinänsä täällä Laakson kruisailukalliolla oli 60-luvulla usein ihan myönteinen henki. Kruisailu kesäillassa oli kivaa ja usein johti miellyttäviin tapaamisiin. Perhoset lepattivat ja kukat tuoksuivat. Tämän kallion reunalla oli pihlajia, joiden marjoja saattoi syysiltoina popsia suuhunsa ja joiden pehmeisiin lehtiin saattoi kuivata sormensa rakkauden tekojen jälkeen.”
Kruisailun lisäksi Laaksossa myös organisoiduttiin. Fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistun muistelon mukaan kaksi motoristia – Leeku ja ”Tarmo” – olivat ajelleet vuonna 1975 Laakson maisemissa, tutustuneet ja päättäneet perustaa homoille oman nahka- ja prätkäkerhon Ruotsin malliin. Syntyi SLM Finland, jonka nimi muutettiin parin vuoden päästä MSC Finlandiksi. Yhdeksänkymmentäluvulla nimen jatkeeksi lisättiin ”Tom's Club” kunnianosoitukseksi järjestössä aktiivisesti mukana olleelle Touko ”Tom of Finland” Laaksoselle.
Rakkauden haudalla
Itselleni Laakso oli ensikontakteja homojen puistokruisailuun. Mitään mehukasta kerrottavaa minulla ei tosin ole, sillä kontakti tapahtui Setan Z-lehden välityksellä. Tilasin lehden vasta kuoriutuneena pohjalaisena homopoikana vuonna 1995 ja muistan vieläkin ihmetyksen, jota koin lukiessani homojen kohtauspaikoista. Lehdessä mainittiin mm. ”Keskuspuiston alue Laakson sairaalan takana” sekä ”Porvoon moottoritien viimeinen levähdyspaikka Helsinkiin tultaessa”. En osannut edes kuvitella itseäni toikkaroimassa jonkin ihmeen Laakson sairaalan pusikoissa tai epämääräisellä moottoritien levarilla, kun Helsingissä kerran oli baarejakin meikäläisille. Mutta täällä sitä vain ollaan parikymmentä vuotta myöhemmin voyeristisena homobloggaajana.
Olen tullut Laaksoon yhdessä ystäväni ”Karin” kanssa, joka kruisaili alueella 1970-luvulta eteenpäin. Suuntaamme ensin Laakson sairaalan viereiseen metsikköön, jossa kaksi Laakson kolmesta pisuaarista aikanaan sijaitsivat. Nyt metsikkö on lähes umpeen kasvanut, ja etenemme vaivalloisesti nostellen polun ylle taipuneita oksia. Taustalla häämöttää Laakson sairaalan muuri, jota vasten Kari muistaa miesten seisoskelleen silloin ennen. Jo aikaa purettujen pisuaarien paikkaa hän ei sen sijaan tahdo löytää, koska maisema on muuttunut niin täysin vuosikymmenten aikana. Luonto on jälleen ottanut vallan, ja valkovuokot kukkivat rakkauden haudalla.
Niin lempeinä laulavat taas lauluaan
nuo keväimen tuuloset yllä kukkien – –
mä kuljen polkua tuttua näin
kautta metsien ja kunnaitten
vie polku luo mun ystäväin
vie suviyön onnehen
(J. Honkakoski)
Hinttejä hakkaamassa
Laaksosta ei voi kirjoittaa ilman, että käsittelisi myös homojen täällä kokemaa väkivaltaa ja ahdistelua. Väkivallantekoja tapahtui toki myös muilla ulkokohtaamispaikoilla, mutta Laakson syrjäisyys teki siitä erityisen otollisen paitsi homoille myös heidän vainoajilleen.
Valdemar Melangon Puistohomojen mukaan homojen ahdistelijat olivat esimerkiksi poikajengejä, jotka kävivät humalapäissään puistoissa varta vasten ahdistelemassa ”hinttejä”, sekä pienempiä ja paljon vaarallisempia ryhmiä, jotka saattoivat käyttää myös houkutuslintuja. Lisäksi ulkokohtaamispaikoilla pyöri ”kääntäjiä”, eli esimerkiksi taskuvarkaita. Vuonna 1970 kontaktipaikoilla tapahtui Melangon mukaan keskimäärin pari ryöstöä viikossa, ja varsinkin Laakso tuntui olevan vaarallisen paikan maineessa.
Olli Stålströmillä on Laakson väkivallasta kovia omakohtaisia kokemuksia, ja hän kuvaa blogikirjoituksessaan myös houkutuslintujen käyttöä:
”Yksinäisinä nuoruusvuosina jouduin itse kahdesti hakatuksi Laakson kentällä. Menettely oli yksinkertainen: metsäpolulla tuli vastaan nuori mies, joka ilmaisi olevansa kiinnostunut ja yhdessä sovittiin suojaiseen paikkaan siirtymisestä. Houkutuslintu kuljetti sellaiseen pensaikkoon, jossa sitten useampi nuori mies pääsi tulemaan takaapäin ottamaan kiinni. Usein kaksi miestä piti takaa kiinni ja muutama tyyppi hakkasi ja potki edestä päin. Hakattuaan homon maahan he ryöstivät kellon ja lompakon. – – Siihen aikaan homot olivat todella lainsuojattomia. Homous oli vielä sairaaksi luokiteltu ja poliisi suhtautui vastenmielisyydellä meihin. Jengiläiset olivat sitä mieltä, että on aivan oikeutettua hakata homoja.”
Erityisen pahaksi jengiväkivalta äityi 1970-luvun loppupuolella, mistä kertoo Ulf Månssonin kirjoittama Seta-lehden 2/79 juttu, joka on otsikoitu ”Hinttien hakkaaminen jengien huvina”:
”Homojen jahtaaminen Helsingin Laakson kentällä on pääkaupunkiseudun nuorison keskuudessa varsin yleinen ”huvittelumuoto”. Viime keväänä sitä harrasti innokkaasti nk. Kallion jengi – ja jäi lopulta kiinni. Syyskuussa nämä 15–17-vuotiaat saivat tuomionsa. Parikymmentä jenginuorta tuomittiin Helsingin Raastuvanoikeudessa eripituisiin vankeusrangaistuksiin mm. törkeistä ryöstöistä, ryöstöntapaisista kiristämisistä ja pahoinpitelyistä. – – Oli ilmeistä, että jengiläiset pitivät tekojaan vähemmän tuomittavina juuri siksi, että kohteina olivat homoseksuaalit. Jengikielellä nämä olivat ”henduja”, ”hemppoja” tai vaikkapa ”deekuja”.”
Seta-lehden jutussa arvioidaan, että pääosa pahoinpitelyistä jäi selvittämättä ja että edes kaikista törkeimmistä rikoksista ei uskallettu ilmoittaa poliisille. Tähän olivat syynä paitsi homoksi leimautumisen pelko myös aiemmat kokemukset poliisin välinpitämättömyydestä ja halveksivasta suhtautumisesta. Eräskin poliisi oli asettunut jengiläisten puolelle, kun nuori homomies oli tullut tekemään rikosilmoitusta pahoinpitelystä. ”Täytyyhän jonkun järjestystä ylläpitää”, oli poliisi todennut ykskantaan. Samalla lehdessä muistutetaan, että ennen kieltolain poistumista siviilipukuiset poliisit olivat itse toimineet Laaksossa houkutuslintuina pidättääkseen heille ”epäsiveellisiä pyyntöjä” tekeviä henkilöitä.
Toisessa blogikirjoituksessaan Olli Stålströmin kertoo siitä, miten Seta oli kutsunut Helsingin silloisen poliisipäällikön Göran Wikstenin teemailtaan ja vedonnut poliisiin puisto- ja pömpeliväkivallan ehkäisemiseksi:
”Poliisipäällikkö kysyi meiltä setalaisilta miksi kukaan käy yleisissä pömpeleissä hakattavana. Yritin mahdollisimman selkeästi ja ystävällisesti selittää, että seksikumppanin löytäminen on polttava tarve lähes kaikille ihmisille, mutta samaa sukupuolta etsiville ei ole olemassa turvallisia sisäpaikkoja (tämä oli 1970-luvun lopulla).”
Tapaamisella oli Stålströmin mukaan yllättävä vaikutus, koska pian sen jälkeen Helsingissä ja Turussa alettiin purkaa kusiputkia pois yleisiltä paikoilta: ”Ihmettelimme poliisin logiikkaa. Pidimme sitä samanlaisena kuin jos poliisi olisi hakannut Helsingin puistot pois, koska niissä tapahtuu raiskauksia. Joka tapauksessa tilanne alkoi rauhoittua kun homojen omat tapaamispaikat alkoivat yleistyä ja kun Seta aloitti oman diskotoimintansa.
Perheenisän orgiakauhu
Nousen Karin kanssa Sherwoodin metsän keskellä kohoaville Kullikallioille, joiden ympäristöön homojen puistoilu nykyään keskittyy. Piilopirtti-pisuaari on jo ajat sitten purettu, ja unholaan on vaipunut myös Keskuspuiston kesäteatteri, jonka vuoksi Kullikallioita nimiteltiin myös ”Kesäteatterin lämpiöksi”. Aurinko on painumassa mailleen, ja tänäkin viileähkönä toukokuun iltana paikalla näkyy joitakin miehiä, jotka luovat meihin liian pitkiä katseita ja vahvistavat siten kuulumisensa kerhoon.
Aiemmissa jutuissa olen toistuvasti kirjoittanut siitä, miten puistot olivat ennen muinoin myös homojen yhteisöllisiä tarpeita palvelleita ulkoilmakahviloita. Nykyisten homobaarien ja seuranhakupalveluiden myötä nämä tarpeet tyydyttyvät muualla, ja pieneksi kutistunut puistohomojen joukko tulee ulkokohtaamispaikoille lähinnä normaalia jännittävämmän seksikokemuksen perässä. Tästä metsästysviettiä palvelevasta nykypuistoilusta kertovat netin monet homotarinat sekä valtamediassa satunnaisesti julkaistut sensaatiohakuiset jutut.
Jälkimmäisistä voidaan mainita esimerkkinä Metron/Vartti.fin vuonna 2009 julkaisema juttu, jonka mukaan poikansa kanssa kävelyllä ollut mies oli järkyttynyt Laakson kallioilla näkemästään homoseksistä. Aiheesta uutisoi myös Uusi Suomi, jonka jutun nimi – ”Homo-orgiat säikäyttivät isän Helsingissä” – on kuin suoraan 1960-luvun ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” -tyyppisestä lehtikirjoittelusta (ks. juttusarjan 3. osa).
Metron/Vartti.fin uutisoinnin myötä keskustelupalstoilla siunailtiin homojen edesottamuksia, ja homot taas listasivat omissa keskusteluissaan lukemattomia esimerkkejä siitä, miten he olivat nähneet kursailematonta heteroseksiä paljon julkisemmilla paikoilla kuin Laaksossa.
Himo pakottaa ruumiin onteloita.
Avaruus on pimeä,
maan uumeniin ei tunkeudu valo.
Haluan sykkiä kuumana tätä todellisuutta
ja että minussa liikutaan.
(Pentti Holappa)
Huomattavasti fiksumman ja vähemmän poleemisen jutun teki Nyt-liite juhannusnumerossaan vuonna 2012. Toimittaja Lauri Korolaisen kirjoittamassa jutussa ”Miesten metsä” selvitetään ensin, miksi puistoilu oli homoille pitkään lähes ainoa seurustelu- ja seuranhakumuoto. Lisäksi jutussa kerrotaan Helsingin vanhoista kruisailupaikoista (ja sijoitetaan ”Jennyn teehuone” virheellisesti Mannerheimintielle Eduskuntatalon eteen). Lopuksi päädytään Laakson kallioille, missä toimittaja jututtaa homoaktivisti Jorma Hentilää.
Korolainen päättää antoisan juttunsa erään Laakso-kävijän omakohtaisiin kokemuksiin, jotka tiivistävät hyvin homokruisailun ikivanhan ja kaikkialla samana toistuvan rituaalin. Pelkistetyimmillään se rakentuu kiertämisestä ja katseista sekä kohtaamisista, joissa vaikeneminen on kultaa:
”Hän jäi kallioille. Puiden välissä käveli muukalainen. Tumma, sopivasti miehekäs mies. Katseet kohtasivat, oltiin ihan hiljaa. Homokallioilla ei puhuta, ainakaan ennen aktia. Eleet puhuivat, ja ne sanoivat kyllä. Hän lähti kävelemään muukalaisen perässä. Niin tehdään aina, metsästetään. Kaikkea ei pidä saada heti. Hetken jahtaamisen jälkeen muukalainen lähti laskeutumaan kukkulan juurelle, länsipuolen syrjäiseen ryteikköön. Sinne kukaan ei poikkea vahingossa. ”Seurasin perässä”, mies kertoo. Ei sanaakaan. Vain kaksi kehoa hämärtyvässä metsässä. Peippo lauloi.”
Yksi ruusu on kasvanut laaksossa
ja se kauniisti kukoistaa
yksi kulkijapoika on nähnyt sen
eikä voi sitä unhottaa
Jatkuu
Tekstissä siteeratut laulut ja runot:
Balladi Robin Hoodista. Esittäjä Ossi Ahlapuro. Sanat Pertsa Reponen. 1971
Suviyön onnea. Esittäjät Olavi Virta ja Lepakko-orkesteri. Sanat J. Honkakoski. 1939.
28. runo Pentti Holapan kokoelmasta Viisikymmentäkaksi. 1979.
Yksi ruusu on kasvanut laaksossa. Esittäjä Tapio Rautavaara. Trad. 1966.
”Marssin niiden puolesta, jotka eivät itse voi.” Tämä iskulause tuli monta kertaa vastaan viime Pride-viikolla, ja se tulee mieleen myös katsoessa David Weissmanin ja Bill Weberin kiitettyä dokumenttia We were here (2011). Se on syvästi henkilökohtainen kuvaus kaatuneista, selviytyjistä ja San Franciscon homoyhteisön uskomattomasta solidaarisuudesta aids-kriisin vaikeina vuosina. Verenpunaisena lankana on ajatus siitä, että perheestä on pidettävä huolta – sekä siitä, johon on syntynyt, että siitä, jonka suojissa olet syntynyt uudelleen.
Dokumentti toistaa aluksi tuttua tarinaa 1970-luvun villeistä vapaan rakkauden vuosista ja seksivetoisesta urbaanista homokulttuurista. Haastateltavat muistelevat, miten he käänsivät selkänsä ahdasmielisille kotikonnuilleen ja saapuivat joukoittain San Franciscoon nimenomaan elämään homoina. Tästä homopakolaisten ja outsiderien yhteisöstä tuli useimmille kuin uusi perhe ja Castrosta uusi kotikylä. Kylän keskellä oli useampikin ”kirkko”, kuten homosaunoja tavattiin kutsua, ja niissä palvottiin antaumuksellisesti kreikkalaisia jumalia.
Eräs We were heren haastateltavista summaa ajan hengen osuvasti: ”Jos nuoria miehiä kehotetaan harrastamaan seksiä mielensä mukaan, paljonko he sitä harrastaisivat? No PALJON!” Toinen haastateltavista toteaa, että seksuaalisessa hillittömyydessä oli myös aimo annos kapinaa: homojen vapautusliikkeen nosteessa ajateltiin, että enää kukaan ei sanelisi sitä, kuinka meikäläisten kuuluu elää.
Kaikki homot eivät toki olleet kotonaan 1970-luvun hedonistisessa homokulttuurissa. We were here -dokumenttiin haastateltu Ed kuvaa sitä, miten hänestä ei oikein ollut mihinkään San Franciscon kuppikuntaan: ei nahkahomoksi, ei mod-mieheksi eikä lehmipojaksi. Hänen suhdehaaveensa tuntuivat valuvan hiekkaan, koska harvaa huvitti tutustua muuten kuin lakanoiden välissä. Ja jos Edin hoidot karttoivat esittäytymistä, vielä anonyymimpänä pysytteli hi-virus, joka teki tuhojaan jo vuosia ennen aids-kriisin puhkeamista.
Kun äkkikuolemien aalto alkoi vuonna 1981, San Franciscon homoyhteisö kokosi rivinsä kuin perhe auttaakseen sairaitaan. Oman merkittävän panoksensa antoi dokumentin ainoa nainen, sairaanhoitaja Eileen. Hän oli entinen homoemo ja miessairaanhoitajien bailukaveri, jonka osaksi jäi yhtäkkiä lukemattomien ystävien ja kollegojen saattohoito.
Toiset kantoivat kortensa kekoon keräämällä rahaa, vaikuttamalla poliittisesti, organisoimalla ruokapankkitoimintaa ja huolehtimalla sairastuneiden lemmikeistä. Hyvin keskeiseksi nousi lesbonaisten panos: he auttoivat veljiään varauksetta, vaikka homot olivat siihen saakka suhtautuneet lesboihin varsin nuivasti.
Myös ihmissuhteissaan takunneella Edillä tärppäsi vihdoin, ja hän löysi oman paikkansa homoyhteisöstä nimenomaan muiden auttajana. Aiempia seksikumppaneita ei ollut kiinnostanut kättely ja esittäytyminen, mutta kun Ed meni aids-sairaan kotiin auttamaan tätä arkielämän askareissa, mikään ei ollut niin tärkeää kuin henkinen kohtaaminen ja ne pienet sanat: ”Hei, minä olen Ed, kuka sinä olet?”
Vaikka We were here kuvaa aids-kriisiä San Franciscon näkökulmasta, siinä on vahvaa yleispätevyyttä. Muuallakin maailmassa homoyhteisö joutui kehittämään oman tapansa vastata kriisiin, koska yhteiskunta vitkutteli ja vältteli. San Franciscossa etuna oli se, että yhteisö oli jo ennestään niin vahva – aivan kuten New Yorkissa, jossa Gay Men's Health Crisis- ja myöhemmin Act Up -järjestöstä tuli vahvoja aids-vaikuttajia. Tätä poliittista puolta kuvataan tyhjentävästi dokumentissa How to survive a plague (2012), jonka Yle lähetti viime Priden aikaan nimellä Aids-pioneerit.
How to survive a plaguen ja We were heren erona on se, että jälkimmäinen on huomattavasti henkilökohtaisempi. Kaikille kaatuneille se on hieno muistomerkki, ja eloonjääneille se on surutyötä ja kunnianosoitus, jonka itse ainakin koin syvästi liikuttavaksi. Kun yhdistelmälääkkeet saivat taudin lopulta hallintaan, moni saattoi lakata odottamasta kuolemaa ja opetella taas uskomaan, toivomaan ja rakastamaan. Päällimmäisenä mielessä oli kuitenkin vain yksi kysymys: millainen maailma oikein olisi, jos kaikki ystäväni olisivat vielä täällä?
Huomaan kirjoittaneeni blogiin jo aika monta surullista aids-juttua. Taustalla on varmasti se, että aids-hysteria oli minulle yksi keskeisimmistä homoksi kasvamisen taustatarinoista. Tai pikemminkin se oli lapsuudessani ainoa konteksti, jossa homoista ylipäätään puhuttiin. Sittemmin aihe on kulkenut mukana synnyttäen milloin pelkoa, milloin surua ja milloin kiukkua – viimeksi ennen kaikkea Jonas Gardellin aids-trilogian yhteydessä. Välillä pieni kevennys voisi olla paikallaan, mutta voiko aidsille ylipäätään nauraa?
Tätä pohtii toimittaja Jesse Archer kesä–heinäkuun Out-lehteen kirjoittamassaan jutussa Did you hear the one... – turning AIDS into a punchline, joka käsittelee aids-huumoria ja sen hyödyntämistä turvaseksikeskustelussa. Kun Archer kyseli jutunteon ohessa Twitterissä aids-vitsien perään, moni lakkasi seuraamasta häntä tai blokkasi hänet kokonaan. Aiemmassa blogikirjoituksessa olen jo kertonut, että yhtä kylmää kyytiä sai menestyskirjailija Bret Easton Ellis, joka joutui hirtehishumorististen aids-tviittiensä vuoksi yhdysvaltalaisen homojärjestön mustalle listalle.
Homot tapaavat olla hyviä nauramaan itselleen, mutta aids on yhä melkoinen tunnelmantappaja. Turvaseksikeskustelussa Jesse Archer uskoo kuitenkin kiusallisen huumorin voimaan enemmän kuin siihen, että luemme kyynelsilmin tilastoja homomiesten hiv-tartuntojen yleistymisestä. Tästä voi olla monta mieltä, mutta Archerin toiseen väitteeseen on helppo yhtyä: kaikkein kovimpia kolhuja kokeneilla tuntuu aina olevan se hurtein huumorintaju. Vai mitä sanotte seuraavasta 1980-luvun alun aids-osastoilla heitetystä huulesta?
Miksi aids-potilaat ovat lopen kyllästyneitä pizzaan?
No kun se on ainoa ruoka, joka mahtuu sairaalahuoneen oven alta.
