Hulivilipoika

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/08/homohistoriallinen-helsinki-6.html (lisää kuvia täällä)

*

Viime jaksossa pyörimme lainsuojattomina keväisessä Sherwoodin metsässä. Välillä pakoiltiin poliisia, välillä nuorisojengejä. Siinä sivussa säikyteltiin perheenisiä ja odoteltiin, koska kulkijapoika tulee ja poimii Laakson ruusun.

Illan varjot yllättää jo suuren kaupungin
valokilvet välkkyy silloin
taas kun taukoo päivän työ niin huvihetket nuo
virvoituksen meille suo
illan tullen ilmoihin soi laulu kaupungin
rytmein kiehtovin, tuo sävel Helsingin
silloin nuoret haavemielin tanssiin kiiruhtaa
laulun tään kun kuulla saa
(Tatu Pekkarinen)

Olavinkatu kesäkuussa 2014. En edes tiennyt nimeltä tätä Salomonkadun ja Arkadiankadun välistä persoonatonta kadunpätkää, jonka alkupään ajoluiska nielee tasaisin väliajoin autoja Kampin parkkihalliin ja pulauttelee niitä taas ulos. Vaatii melkoisesti mielikuvitusta, ennen kuin Olavinkatu muuttuu paikaksi, jossa kukaan voisi löytää onnen ja samalla itsensä. Pitää ainakin pyyhkäistä pois toimistotalo kadun toiselta puolelta ja Hotelli Presidentti toiselta ja kuvitella niiden tilalle varastoja sekä Maanviljelijäin Maitokeskuksen komea kolossi. Sitten pitää kuvitella, että on syksy 1946 ja että on Helsinkiin muuttanut 18-vuotias maalaispoika, joka kävelee joka päivä tästä yliopistolle ja takaisin. Kävelee ja silmäilee uteliaana ympärilleen, koska on huomannut, että näillä kulmilla on homojen kohtauspaikka.

”Muistan sen kuin eilisen päivän. Muistan sen läpi elämäni. – – Eräänä iltana kun tulin kotiin, siinä [Olavinkadulla] käveli ja seisoskeli väkeä ja minä rupesin sitten semmoisen nuoren miehen kanssa juttelemaan ja tietysti puhuttiin pitkään ja käveltiin ja paleltiin. Oli jo vissiin marraskuun alku. – – No, menin hänen [kotiinsa] ja olin valtavan ihastunut tähän poikaan ja sitten mentiin natisevaan hetekaan – tietysti – siihenhän se päätyi. Sitä ennen kuin me oltiin menty niin pitkälle minulla oli hirveä hätä, että onko tämä nyt oikein – saako näin tehdä? Ja sitten kun olin hänen kanssaan ja lähdin sieltä pois niin muistan, ettei minulla luultavasti koskaan elämäni aikana ole ollut niin huikaisevaa onnen ja tyyneyden ja rauhallisuuden tunnetta. – – Sinä aikana kun olin ollut siellä E:n luona, oli satanut ensimmäinen lumi. Kaikki oli valkeaa – –. Myös sielunmaisema.”

Tämä Helsingin 1940-lukua kuvaava muistelo on julkaistu Seta-lehdessä 2/88. Pikkuhiljaa jutun itäsuomalainen opiskelijapoika löysi Helsingistä muitakin kaltaisiaan ja muita kohtauspaikkoja, joilla tehtiin ahkerasti iltakierroksia: oli ”Kalastavan kissan kuja” Eduskuntataloa vastapäätä ja Hesperian puisto [ks. juttusarjan 1. ja 2. osa] sekä Tähtitorninmäki Saksalaisen kirkon luona, jonne tämäkin matka vielä vie. Niiden lisäksi homoja veti puoleensa illan seuraava etappi, Hankkijan talo osoitteessa Salomonkatu 1.

Tänä viileähkönä kesäkuun iltana keskusta on hiljainen, mutta opiskelijapojan matkassa pääsee vuosikymmenten takaiseen kuhisevaan yöhön:

”Kyllä niitä [miehiä] liikkui aika paljon. En minä osaa lukuja sanoa, mutta varmaan satoja. Satoja luultavasti. Niitä oli hämmästyttävän paljon jonakin iltana. – – Sitä Hankkijan taloa kierrettiin ja välillä käännyttiin ympäri ja nähtiin ketä tuli vastaan. Jopa siinä Lasipalatsin ja Bio Rexin edessä saattoi olla melko vilkas liikenne. Siinä kysyttiin ”onko tulta?” ja ”onko tupakkaa?” – – Siitä [se tutustuminen alkoi]. Se oli kai helpointa ja halvinta. Tietysti ravintoloissa käytiin, mutta opiskelijoilla ei ollut niin paljon varaa.”

Hokista Hansaan

Tänään ei onneksi olla liikenteessä opiskelijabudjetilla, joten suuntaan Lasipalatsin kulmilta Sokokselle valmiina aloittamaan illan ravintolakierroksen. Sokoksen talon toisessa kerroksessa Mannerheimintien puolella toimi vuosina 1947–1966 HOK:n ravintola Suurhokki, jonka hervoton koko toi sille pian lempinimen Hehtaarihokki. Helsingin Sanomien jutun mukaan ravintola oli Pohjoismaiden suurimpia ja siinä mahtui kerralla ruokailemaan noin 1 400 ihmistä. Mukaan upposi toki myös homo poikineen, ja Seta-lehdessä muisteleva opiskelijapoika mainitsee Hehtaarihokin yhtenä yksi tuon ajan suosituimmista iskupaikoista. Hänen mukaansa homot parveilivat 100-metrisen ravintolasalin keskipaikkeilla.

Hehtaarihokista on lyhyt matka ravintola Hansaan, joka toimi Uudessa ylioppilastalossa vuosina 1924–1968 ja oli niin ikään homojen suosima iskupaikka. Ravintolassa viihtyivät myös monet kulttuurivaikuttajat, kuten kirjailija Hannu Salama, joka kuvaa Hansan loppuajan tunnelmia herkullisin sanakääntein avainromaanissaan Tapausten kulku (1975). Kirjassa ravintolan nimenä on Visby:

”Visby oli samanlainen kuin oli vanhojen kundien mukaan ollut ainakin kaksikymmentä vuotta ja pysyikin häätöön saakka: savusta ruskea iso Sali pienempien osastojen keskellä jotka oli tarkoitettu kabineteiksi mutta myöhemmin liitetty muuhun yhteyteen. Ravintola oli kolmannessa kerroksessa, vastapäätä Hufvudstadsbladetia ja Amoksen kattokappelia jonka alla mainosvalo pyöritti jonkun seiväsmatkatoimiston hillitöntä myllymattia: Pariisi Lontoo Wien, lentäkää vaikka helvettiin, mutta meidän kautta. Ruskeilla sisäseinillä oli samaa ruskeaa kuviota: talo, kirkontorni ja ehkä navetta, jokin hansakaupungin kuvatus, nurkassa oli flyygelinrisa jota pamputtava akka oli nuoruudessaan nähnyt Napoleonin tulon Moskovaan ja oli yhtä ikävä kuin omistajakin, madame d´Poubertin, kumpikin vanhoja tekijöitä tämän soppakulttuurin piirissä jota hampparinmakkarasta erinomaisia makuelämyksiä ja hankeen upotetusta vaakkupullosta parhaan alkoholinautinnon saanut työmiehenkakara ei koskaan pystynyt näkemään kovin kultturellina. – – [Sakki] monipuolistui vain loppuviikosta kun duunarit ja muut merkonomit tulivat ja tavat muuttuivat, tarjoilijat kampaajan kautta virallisemmiksi ja [hovimestari] Surkanna ilmestyi mustassa puvussa keskilattialle; nurkassa alkoi pimputtaa lauantaipiano, muutama homo istui toisen kanssa ja tunnelma oli epäarkinen – –.”

Tämän juttusarjan 1. osassa olikin jo puhetta, että Hansan pöydässä istuneet homot päättivät vuonna 1964 ”vallata” Vanhaan ylioppilastaloon avattavan uuden ravintolan. Ravintola Vanhan kellarista tuli siten Suomen ensimmäinen epävirallinen homobaari. Osa meikäläisistä jäi kuitenkin mieluummin Hansaan, kuten ”Tarmo”, joka toteaa fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistussa kirjoituksessa, että Vanhan portsarit olivat homoja kohtaan hyvin töykeitä ja vittuilivat, kun taas Hansassa toivotettiin tervetulleeksi.

Lähtö Hansasta tuli eteen viimeistään vuonna 1968, kun ravintolan taru loppui skandaalinkäryiseen häätöön. Homot taas häädettiin Vanhan Kellarista huhtikuussa 1994, kun ravintola uudisti konseptinsa ja muuttui tanssiravintolaksi. Seta-lehteen 3–4/94 haastateltu ravintolanjohtaja perusteli homolinjan muuttumista epäsiveellisen käytöksen kitkemisellä ja arveli, että sisäänpääsyä voi vaikeuttaa, jos ”menneisyydessä on sitten jotakin”. Tämä sai jutun kirjoittajan piikittelemään: ”Nyt kaikki ovelta käännytetyt voivat miettiä, mitä omassa menneisyydessä on vialla. Kaikkiko?”

Tunnelihumalaa ja täydellisiä rikoksia

Vanhan Kellarin oopperasiskoihin, härkälesboihin ja tavallisiin homo-Virtasiin tutustuttiin jo juttusarjan alussa, mutta millaista homoelämä mahtoi olla vanhemmissa ravintoloissa? Vastaus riippuu ainakin siitä, luetaanko skandaalilehtiä vai homojen omia muisteloja.

Esimerkiksi Hehtaarihokissa ja Hansassa tapahtuneesta homostelusta kertoo Viikon totuus -lehti numerossaan 6/63. Juttu on tyyppiesimerkki ”kieltolain” aikaisesta homokirjoittelusta, jossa viattomia karitsoja – varsinkin nuoria asevelvollisia ja lapsellisia maalaispoikia – varoitellaan saalistavista sedistä. Kirjoittelulle on ominaista se, että homot eivät koskaan tunnu iskevän toisiaan vaan aina vain heteromiehiä, jotka eivät humalapäissään pysty panemaan vastaan:

”Rautatieasemalta houkutellaan nuoria poikasia Hansaan tai Hehtaari-Hokkiin, juotetaan heitä siellä ja vikitellään kumppani sitten jatkoille yksityisasuntoon tai NMKY:n hotelliin tahi johonkin muuhun halpaan hotelliin, josta homofiili jo päivällä on tilannut kahden hengen hotellihuoneen likaiset ajatukset mielessään.”

Samaan sävyyn maalailee Jallu-lehti numerossaan 11/1959, joskin halpishotellien sijaan turmion tyyssijoina ovat parempien piirien yksityiskodit:

”– – monet homoseksualistit ovat niin varakkaita, että voivat juottaa uhrinsa tunnelihumalaan kerran toisensa perässä tarkoitustensa saavuttamiseksi. Sitten asianomainen uhri luulee vain nähneenä kauheita unia. Ja tämä tällainen tapahtuu tavallisesti loistoasunnoissa, olosuhteissa, joihin poliisinkaan pitkä käsivarsi ei ulotu. On myönnettävä, että nk. täydelliset rikokset ovat tämän kyseessä ollen mahdollisia.”

Varoittelevan kirjoittelun pioneerina toimi Suomessa Kalle-lehti, joka julkaisi vuonna 1951 kaksiosaisen jutun ”Inhottu, halveksittu ja paljon puhuttu Kolmas sukupuoli”. Kallen sanakäänteet ovat kuin suoraan luontodokumentista, jonka kertoja kuvaa asvalttiviidakossa metsästäviä miehenkipeitä petoja:

”Tavallisesti homoseksualisti aloittaa tuttavuuden solmimisen ravintolapöydän ääressä tarjoamalla runsaskätisesti viinaksia ja muita tunnelmaa kohottavia aineita. Tavallisesti kuitenkin tarjoiluaika loppuu liian aikaisin, joten ”lähdetäänpä jatkolle, minulla on vielä tilkka kotonani”. Homoseksualistin asunnossa jatketaan juhlia siihen asti, kunnes tämä katsoo ajan olevan otollisen toimeen ryhtymiselle. Huomattavaa ja tavallista on, että homoseksualisti itse ei nauti läheskään niin runsaasti alkoholia kuin mitä hän uhrilleen tarjoaa. Ensimmäisenä merkkinä vaaran uhkaamisesta on reidelle painuva käsi tai kaulaa hapuileva käsivarsi. Ja jos uhri on suostuvainen, enentyvät hyväilyt samanaikaisesti kuin ne tulevat intiimimmiksi. Ja lopulta hän käyttää uhriaan hyväkseen.”

Huomio kiinnittyy Kallen jutun puheisiin ”suostuvaisesta uhrista”. Ilmaus on sikäli osuva, että moni mies varmasti tarvitsi enemmän kuin yhden rohkaisuryypyn antaakseen haluilleen periksi aikana, jolloin aikuisten välisistä homoseksuaalisista teoista saattoi saada jopa kaksi vuotta vankeutta.

Välillä oli varmasti kyse myös seksin ostamisesta. Esimerkiksi Jallun jutussa viitataan huoltopoliisilta saatuihin tietoihin ja todetaan, että rysän päältä kiinni jääneet opiskelijat ”ovat melkein poikkeuksetta olleet rahan ansaitsemistarkoituksessa liikkeellä”. Lisäksi viitataan sotilasprostituutioon, jota olen käsitellyt aiemmissa Tukholma-jutuissa: ”Pienet päivärahat eivät tahdo riittää [sotilaiden] iltalomien ohjelman järjestämiseksi ja tämän tietävät myös nämä pyydystäjät.”

Homoprostituutiosta puhuu myös työläispoika, joka muistelee 1930-luvun homoelämää Seta-lehdessä 3/88: ”30-luvun alku oli suurta työttömyysaikaa. Työttömyysavustuksia ei ollut. – – Suuria soppajonoja, Hakaniemessäkin kaupunki jakoi soppaa. Ja sitten oli varakkaampia homoja, jotka silloin helposti ostivat nuoria miehiä, joita oli erittäin helppo saada. Enkä sano, että se oli mitenkään väärin sen tähden, että tässähän nämä nuoret miehet saivat helposti käyttörahaa.”

Tyystin toista mieltä oli Viikon totuus -lehti, joka sementoi numerossaan 5/1965 teorian pippelistä porttihuumeena: ”Nuorisoa on varjeltava homoseksualismista, sillä se on tie homoseksualismista rikoksiin, vähäisemmistä aina seksuaalimurhaan saakka. Se on totuus!”

On kahvila niin hiljainen
ei kuule korvat vierasten
on jutella nyt hauska meidän siis
sä kyyppi pliis nyt cocktailit tuo!
(Tuntematon)

Espanjalaista tunnelmaa

Monipuolisempaa ja vähemmän arvovärittynyttä kuvausta homojen ravintolakulttuurista täytyy hakea osoitteesta Pohjoisesplanadi 35 (kuvassa), jonka toisessa kerroksessa toimi viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla Alcazar-niminen ravintola. Kaupunginmuseosta sekä hotelli- ja ravintolamuseosta saamieni tietojen mukaan Alcazar oli vedossa ainakin vuosina 1934–1946, ja se tuli nopeasti tutuksi myös Seta-lehdessä 2/88 muistelevalle opiskelijapojalle:

”Heti kun tulin Helsinkiin, kuulin, että Alcazariin pitää mennä ja kyllä minä siellä sitten kävinkin muutaman kerran. – – Minusta tuntuu, että Alcazarissa ei paljon muunlaista väkeä käynytkään kuin homoja. Se oli iso ravintola ja taisi olla 90 prosenttia ”teikäläisiä”, niin kuin me sanottiin. Me puhuttiin aina ”teikäläisistä”.”

Alcazarista ja sen 1940-luvun homoetiketistä kertoo myös säätyläispoika, joka muistelee nuoruuttaan Seta-lehdessä 4/88:

”[Alcazarin] espanjalaiseen tyyliin sisustetut pari salia eteishallista heti vasemmalle ja siitä suoraan eteenpäin olivat homojen erityisessä suosiossa. Eteishallista oikealle oli suuri, pitkä Sali, jossa siinäkin homoerotiikasta kiinnostuneet saattoivat istua, ainakin silloin kun heidän ”omapuolensa” oli täynnä. Homoasiakaskunta käsitti kaikenlaista väkeä: oli lääkäreitä, opettajia, torikauppiaita, opiskelijoita, tuomareita, myyjiä, teatteri-ihmisiä, liikemiehiä ym. – –”

Sekä säätyläispoika että opiskelijapoika kertovat Alcazarin myötämielisyydestä homoasiakkaita kohtaan. Säätyläispojan mukaan Alcazarin portierit ja tarjoilijattaret tiesivät aivan varmasti miespuolisen asiakaskuntansa erikoistaipumuksista ja suhtautuivat hänen tietääkseen aina asiallisesti ja ystävällisesti näihin poikkeaviin asiakkaisiinsa. Toisinaan he jopa ystävystyivät asiakkaiden kanssa, ja henkilökunnan apua saatiin tarvittaessa myös pariutumiseen:

”Tavallisin tutustumistapa Alcazarissa oli se, että joku yhteinen tuttava esitti kaksi entuudestaan keskenään tuntematonta toisilleen. Mutta tietysti tuttavuuksia tehtiin oma-aloitteisestikin, esimerkiksi tavallista intensiivisemmällä katseella. Eräs tapa osoittaa mieltymystään oli lähettää tarjoilijattaren välityksellä, tuntemattomana, drinkki kiinnostuksen kohteelle. Asiaan kuului, ettei tarjoilijatar saanut paljastaa lasin vastaanottajalle kuka sen oli lähettänyt. Mutta yleensä viimeistään ravintolaa suljettaessa asia tavalla tai toisella paljastui tai paljastettiin. Ihastuksen kohteeksi joutuneesta sitten riippui, oliko hän kiinnostunut näin syntynyttä tuttavuutta jatkamaan ehkä intiimimmeissäkin merkeissä lähtemällä esimerkiksi noihin aikoihin suosituille jatkoille, jotka usein kestivät aamutunneille asti.”

Jatkoille asti piti odottaa myös, jos mieli toisen miehen kanssa tanssimaan. Ravintolassa moinen olisi ollut aivan liian uskallettua ainakin selvin päin, kuten Seta-lehdessä 1940-lukua muisteleva opiskelijapoika kertoo:

”Ei Alcazarissa, eikä Hansassa eikä missään muussakaan ravintolassa miehet tanssineet keskenään. Eikä ne kai oikein halunneetkaan. Kysyin kerran ystävältäni – se oli muuten poliisi – haluaisiko hän tanssia kanssani. Hän vastasi, että ei selvin päin mutta ehkä humalassa. Luulen, että monilla oli tämmöinen suhtautuminen, että humalassa voisi, mutta ei selvin päin. Jatkoilla kotona sitten miehet kyllä tanssi keskenään.”

Juhlia ja hippoja

”Kieltolain” aikana homokulttuuri kukoisti puistojen ja joidenkin homomyönteisten heteroravintoloiden lisäksi myös yksityiskodeissa. Opiskelijapojan mukaan ”juhlien ja hippojen” järjestämisessä nähtiin hirveästi vaivaa. Työväestö asui sen verran ahtaasti, että juhlapaikkoina olivat lähinnä varakkaampien kaupunkilaisten kodit, mutta kutsuvieraslistaa ei silti välttämättä laadittu luokkajaon mukaan. Tämän sai todeta myös työläispoika, joka muistelee 1930-luvun Helsingin homoelämää Seta-lehdessä 3/88:

”Helsingissä oli yksi tunnettu valtionrautateiden hallinnon arkkitehti, yksi hammaslääkäri ja vanha hieno antiikkikauppias, joiden kotona pidettiin paljon suuria juhlia. Ei siellä koskaan kysytty kuka kukin on – että mistä säädystä. Ja Amerikan lähetystössä oli kaksi veljestä, jotka järjestivät paljon naamiaisia. Ja ne kun oli vähän vanhempia ja minä nuorempi, niin totta kai minä aina mukaan pääsin.”

Toisinaan yksityisjuhlia pidettiin myös heterokodeissa. Seta-lehdessä 2/88 muisteleva opiskelijapoika mainitsee esimerkkinä ”varakkaan rouva A:n”, jonka salonkiin homopojat olivat aina tervetulleita, kun eivät rouvan mukaan koskaan aiheuttaneet hankaluuksia.

Itselläni ei tänä lauantai-iltana ole jatkopaikkaa tiedossa, joten on parasta siemaista cocktail loppuun, lausua hyvästit Alcazarin tunnelmalle ja kipaista sorjan espanjattaren lailla viereiseen Esplanadin puistoon tapaamaan Touko Laaksosta ja muita ”Pääkonttorin” poikia.

Paljon varmaan kertoa vois puiston penkki tuo
hiirenhiljaa aivan kuiskaamalla
monen monta suudelmaa jo nähnyt penkki on
loistaessa kirkkaan kuutamon – –
kohtaamisen ilon taikka eron kylmyyden
nähnyt penkki on ja tietää sen
kuinka sana katkera voi surmata sen pois
josta kukka onnen noussut ois
(Reino Helismaa)

Jatkuu

Tekstissä siteeratut laulut:
Helsinki laulaa. Esittäjä Matti Jurva. Sanat Tatu Pekkarinen. 1940.
Cocktailit kahdelle. Esittäjä Olavi Virta. Sanat Tuntematon. 1955.
Puiston vanha penkki. Esittäjä Eino Grön. Sanat Reino Helismaa. 1960.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/08/hopeinen-hbtkuu-suomi-popin-pervot_15.html (biisilinkit täällä)

Esa Saarisen sanoittama ja esittämä Poikarakkaus (1984) oli pitkään tunnetuin suomalainen vakavasti otettava homolaulu. Siihen saakka homoista oli laulettu lähinnä kieli poskessa tai paheksuen, kuten Juha Vainion Kaksi vanhaa hinttaria (1979), Eija Sinikan Se oli heinäkuu (1980) ja Meiju Suvaksen Johnny ootko sellainen (1982) osoittavat. Virnuilu jatkui myös Saarisen kappaleen jälkeen Pirkka-Pekka Peteliuksen Tra-la-lassa (1985), mutta pikkuhiljaa alkoi tulla monisyisempiäkin kappaleita. Nyt kuunnellaan kuitenkin Poikarakkaus ja pohditaan, mikä siitä tekee vakavasti otettavan ja millaisen kuvan se antaa homoista.

Saarisen Filosofia-levyllä kuultava Poikarakkaus alkaa kertojan maalailevalla kuvauksella kahden pojan herkästä hetkestä ”katedraalin holvikaarten alla”. Tämä vie ajatukset jonnekin aikojen taa, kauas pois 1980-luvun Suomesta.

Katedraali oli hiljentynyt ja viilentynyt
katedraalin holvikaarten alla, nurkkauksessa
kaksi poikaa – –
he koskettivat toisiaan
he hyväilivät toisiaan
he etsiytyivät toisiinsa kiinni
katedraalin holvikaarten alla, nurkkauksessa

Kolmas säkeistö korostaa rakkauden aktin herkkää ja suorastaan harrasta puolta: ”Ystävyys, läheisyys, poikarakkaus / poikarakkaus / yhteyteensä kietoutuneet – – kevyt kosketus keskellä hartautta.”

Myöhemmin Poikarakkauden tekstissä toistuu mantran tavoin neljä kertaa säe ”He tekivät toisilleen kauniita asioita”, joka on kuin vastalause aids-hysterian aikaisille käsityksille homoseksin likaisuudesta. Lisäksi teksti kertoo rakkauden tekojen leikkisyydestä ja yleisinhimillisyydestä, mikä sekin tuntuu uhmaavan seksistä haudanvakavaa tehnyttä aids-pelkoa ja sitä, että homoseksi olisi jotenkin harvinaisen poikkeavaa ja järisyttävää. Sukupuolen sijasta huomio kohdistuu ihmisyyteen.

He tekivät toisilleen kauniita asioita
he leikkivät helmiketjuin
he puhuivat sitä kieltä
mitä ihmiset ovat aina puhuneet
liikkuessaan läheisyyttä liki

Laulussa on paljon toisteisuutta, mikä luo suorastaan rituaalimaisen vaikutelman. Hengellisyys, henkisyys ja lihallisuus yhtyvät katedraalissa, jossa palvotaan (taivaallisen?) majesteetin lisäksi rakkautta, joka on vielä majesteettiakin vanhempi.

Ja katedraali on viileä, hiljentynyt
majesteetti vuosisatojen takaa
mutta rakkaus on vuosisatoja vanhempi
(puuvillainen vyö)
kaksi poikaa
kaksi poikaa
lattialla puuvillainen vyö
ympärillä hartauden hiljaisuus

Poikarakkaus kuvaa homoseksiä esteettisesti ja etäännyttävästi. Nyt ei olla missään puiston pisuaarin pimeydessä vaan katedraalissa kaukana täältä. Miesten sijasta puhutaan pojista ikään kuin viattomuutta korostaen, mutta hampaattomuudesta kappaletta ei silti voi syyttää: homoseksuaalisen aktin kuvaaminen puhtaana ja kauniina oli suorastaan vallankumouksellista aikana, jolloin homot nähtiin julkisuudessa ennen kaikkea sairaina ja syntisinä.

Poikarakkaus ottaa kantaa myös uskontoon kuvaamalla seksiaktia eräänlaisena uskonnollisena seremoniana. Samalla se tuntuu haastavan homoihin kohdistettavan uskonnollisen syrjinnän toteamalla, että rakkaus on vuosisatoja vanhempi kuin majesteetti, jonka nimissä niin moni on valmis heittämään sen ensimmäisen kiven. Tosin tältä osin sanoitus on melko monitulkintainen ja kryptinen.

Poikarakkauden tekstin ymmärtämiseen saa onneksi lisäapua Esa Saarisen kirjoituksesta, joka on julkaistu Seta-lehdessä 4/84. Siinä Saarinen kertoo kappaleen taustan lisäksi myös omista homokokemuksistaan:

”Sillä jos nainen hyväilee penistäni tai jos mies sitä hyväilee, mikä ero siinä voi olla? Tästä oli otettava selvää ja otin selvää. Ja eihän siinä mitään eroa ollut – ei mitään muuta eroa kuin mikä johtuu yksilöstä itsestään. Silti oli kuin olisi avantoon mennyt ensimmäistä kertaa: sitä pelkäsi hullun lailla. – – Poikarakkauden keskeinen filosofinen ankkuri on rakkauskäsityksessä, jota olin viime vuosina yrittänyt työstää. Jos rakkaus on kahden vapaan inhimillisen subjektin välinen suhde, sanan ”subjekti” vaativimmassa mahdollisessa mielessä, silloin rakkaus ei tunnusta sukupuolieroja. Vapaus ei kumarra sukupuolieroille eikä rakkaus biologialle.”

Saarinen paljastaa kirjoituksessaan myös sen, että Poikarakkauden näyttämönä oleva katedraali on itse asiassa kiertoilmaus makuuhuoneelle: ”Seksuaalisuus on ihmisen kaikkein privaateinta yksityisaluetta, makuuhuone pyhin pyhättö maailmassa. Siinä katedraalissa jokainen on kahden jumalansa kanssa ja se jumala on jokaisen oma”, Saarinen kirjoittaa kuin härnätäkseen raamatunheiluttajia. Lisäksi hän tulee vinoilleeksi tuolloin voimassa olleelle kehotuskieltopykälälle toteamalla: ”Tähän Poikarakkaus kehottaa.”

Saarinen korostaa kappaleen poliittisuutta myös vuonna 2003 julkaistussa Helsingin Sanomien jutussa ”Homous on rock”, joka käsittelee mm. suomalaista homomusiikkia: ”Poikarakkautta [sic!] oli ensisijaisesti rakkauslaulu, mutta halusin olla myös yhteiskunnallinen vaikuttaja. Olin juuri tavannut puolisoni Pipsan, ja hänen mielestään oli väärin, etteivät homoseksuaalit saaneet rakastaa niin kuin haluavat. Missään tapauksessa kyse ei ollut vitsistä”, hän toteaa.

Saarisen loppukaneetti on sopiva aasinsilta Poikarakkauden vertailukohtana olevaan Moppi ja aivokurkiaiset -yhtyeen kappaleeseen Hyvä tunnelma (2008). Kaksi levyä tehnyttä yhtyettä pidettiin sen härskien homosanoitusten vuoksi nimenomaan vitsinä ja huumoriaktina, mutta bändin nokkamies Tuomas Toiviainen kielsi tämän toistuvasti. Yhtyeen sanoituksia kuunnellessa on kieltämättä vaikea välttyä naurunpyrskähdyksiltä ja inhorealismin väristyksiltä, mutta sinnikäs kuulija löytää niiden takaa löytyy myös syvempää sisältöä.

Tästä on hyvänä esimerkkinä Toiviaisen sanoittama ja yhtyeen kakkoslevyllä Moppi ja aivokurkiaiset kuultava Hyvä tunnelma, joka tarjoaa aimo annoksen pornolaulumaisen härskejä lyriikoita mutta kuulostaa huumoripläjäyksen sijasta pikemmin hätähuudolta. Ristiriita tuo vahvasti mieleen Leevi and the Leavingsin tuotannon, ja siihen kappale viittaa myös musiikillisesti.

Hyvän tunnelman ensimmäisessä säkeistössä ollaan kotibileissä tai ravintolamiljöössä, ja kappaleen minäkertoja kuvaa alkuillan romanttisia odotuksia.

Istutaan nyt hetki
istutaan ja nautitaan tunnelmasta
ja katsellaan miten tämä sydämillä tapetoitu huone
hiljalleen täyttyy tanssivista pareista

Viaton ensivaikutelma saa kuitenkin kyytiä jo seuraavassa säkeistössä, kun kertoja päätyy polvilleen seuralaisensa eteen.

Olin kuiskutellut korvaasi hempeästi
tietysti polvistuin heti kun vain löysimme sopivan paikan
tietysti polvistuin heti, sitten avasin napit
maiskutin huulillani, maiskutin suulla, sanoin: ”Ota! Ota!”

Tapahtumien saaman äkkikäännöksen lisäksi huomio kiinnittyy säkeistön tietysti-sanaan. Kertoja antaa ymmärtää toimivansa tällaisissa tilanteissa kaavamaisesti ja johdattavansa kuhertelun nopeasti seksiin, jossa hän on antavana osapuolena. Lisäksi pistää silmään lopussa toistuva käskymuoto. Kun kerran kertoja on itse se, joka muitta mutkitta polvistuu ottamaan ja maiskuttamaan, ketä hän oikeastaan käskee?

Selitys löytyy seuraavasta säkeistöstä, jossa kertoja vetoaa suoraan seuralaiseensa: ”Pelasta minut julmalta kohtalolta.” Julma kohtalo on yhtä kuin vieraat miehet, jotka käyttävät kertojaa hyväkseen mutta joita hän ei voi vastustaa ihmisen ikävässään. Kertojan ruumis on otettu lukemattomia kertoja, mutta josko nyt löytyisi se, joka ottaa hänet omakseen. Josko nyt polvistun eteesi ottamaan ja sinä otat sen jälkeen minut?

Pelasta minut julmalta kohtalolta
seura vie jalat alta
ja olen koko ajan pudota vieraan miehen syliin
he saavat minut tolaltani
ja nämä hierojan kädet olkapäiltä voidaan tunkea vaikka persuksiin
ne voidaan tunkea sinne minne ei aurinko paista
kaikki on valmista, pöytä on katettu: ”Ota! Ota!”

Hyvässä tunnelmassa on aidosti hyvä tunnelma vain alussa, jossa istutaan hiljaa sydäntapettien keskellä. Sen jälkeen kertoja ajautuu miellyttämisen halussaan kaavamaiseen käytökseen ja polvistuu ”tietysti” heti ensi tilassa ottamaan ja antamaan. Taustalla väikkyy kaikkensa antavan mielihyväautomaatin tarve tulla kohdelluksi tuntevana ihmisenä ja saada vastavuoroista rakkautta.

Koska kappale loppuu ”katetun pöydän” ääreen, kertojan kohtalo jää auki. Kuulija ei tiedä, vastataanko kertojan tunteisiin ja tarpeisiin, vai jääkö hän samoilemaan irtosuhteiden ryteikköön. Epätoivoiselta vaikuttava etsiminen kiteytyy hyvin levyn seuraavassa kappaleessa, jossa puuskahdetaan: ”En ikinä pääse luoksesi ulos kyrpämetsästä. En ikinä pääse täältä. – – Kuinka olet voinut antaa minun olla näin yksin?”

Esa Saarisen Poikarakkaudessa kuvataan ulkopuolisen silmin jossain muinaisuudessa tai symbolisessa katedraalissa kuhertelevia poikia. Kaunistelusta huolimatta Poikarakkaus oli silti uskallettu ja uraauurtava. Se antoi homoseksistä täysin päinvastaisen kuvan kuin mihin kappaleen julkaisuaikana oli totuttu, ja tätä kautta laulu puhui rakkauden puhtaudesta ja homojen oikeudesta rakkauteen.

Moppi ja aivokurkiaiset -yhtyeen parikymmentä vuotta nuorempi kappale Hyvä tunnelma taas puhuu tästä ajasta, eikä sillä ole minkäänlaisia poliittisia tarkoitusperiä. Nyt ei pyritä kirkastamaan homojen julkisuuskuvaa, vaan minäkertoja paljastaa itsetilityksen aikakaudelle sopivasti kaikki tekonsa ja traumansa sanoja säästämättä. Kappale kertoo homoseksistä kaiken sen, minkä Saarinen onnistui piilottamaan poikien helmiketjuleikkien taakse: on suuseksiä, fisting-viittauksia ja mies, joka on jumittunut pakonomaisen irtoseksin oravanpyörään. Hyvässä tunnelmassa poikarakkaus näyttäytyy kaikkea muuta kuin puhtaana, mutta raadollisuuden taustalla on kertojan toive siitä, että hänkin olisi oikeutettu rakkauteen, että hänkin kelpaisi – ei niinkään homona, vaan ylipäätään ihmisenä.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/08/hopeinen-hbtkuu-suomi-popin-pervot.html (biisilinkit täällä)

*

Taannoiselle pop- ja iskelmäjuttusarjalle on toivottu jatkoa, ja Hulivilipoika tekee työtä käskettyä. Tällä ja ensi viikolla otan taas vertailuun kaksi laulua ja pohdin niiden kautta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kuvaamisessa tapahtuneita muutoksia. Ensin vuorossa ovat Eija Sinikan Se oli heinäkuu (1980) ja Kitkerien neitsyiden Täydellinen mies (2005).

Kyllä se siitä, kunhan vain löydät oikean naisen. Tähän kansantaruun nojaa Eija Sinikan Käythän kanssain tangoon -levyllä kuultava kappale Se oli heinäkuu, jonka on sanoittanut Chrisse Johansson. Kappaleen alussa kertoja muistelee kunnon fag hag -tyyliin, miten hän oli tyttöjen kanssa turhaan haikaillut kotikylän komistuksen perään siitä huolimatta, että pojan tiedettiin olevan ”hiukan sellainen” – siis homo. Poika oli kuitenkin vain virnuillut takaisin ja jättänyt kissat kehräämään keskenään.

Hän oli oman kylän poikia ja sen
mä tiesin että hän on hiukan sellainen
me tytöt haaveiltiin ja salaa toivottiin
vaan meille hymyili hän melkein pilaillen

Kertojaa oli kiukuttanut pojan kylmäkiskoisuus, ja koko tyyppi oli alkanut inhottaa. Pian koitti kuitenkin suvi suloinen, joka sulatti jään ja sekoitti pään.

Se oli heinäkuu kun häneen tutustuin
ja kaikki muu mielestäni jäi
vain hänen silmänsä mä näin
ja niiden vangiksi mä jäin
se oli heinäkuu kun tunsin että rakastun
niin käy kun kesä keventää
ja hiukan sekaisin on pää

Myös oman kylän homopojalla meni heinäkuun helteillä pää sekaisin, koska aiemmin luonnetta rasittanut homous ei tuntunut vaivaavan enää ollenkaan.

En voisi kuvitella ketään parempaa
hän minut päivittäinkin tuntemaan niin saa
se mitä aikoinaan mä luulin luonteestaan
ei pidä paikkaansa nyt enää ollenkaan

Se oli heinäkuu -kappaleen sanoitusta voidaan tulkita kahdella tavalla. Toki voidaan ajatella, että poikaa oli aivan syyttä epäilty homoksi ja että tyttöjen välttely oli johtunut esimerkiksi ujoudesta. Kertoja ei ollut tuntenut poikaa ”kuin päällipuolisin”, ja totuus pojan seksuaalisuudesta oli valjennut vasta kunnon tutustumisen jälkeen. Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että pojan mahdollinen homous olisi ollut ikävä asia, kuten vähättelevä ”hiukan sellainen” -ilmaus antaa ymmärtää.

Kappaleen tekoajankohdan ja sanoituksen sävyn vuoksi pidän todennäköisempänä sitä, että Se oli heinäkuu on ennen kaikkea veret seisauttava eheytymistarina, jollaisia näkee lähinnä uskonlahkojen lehdyköissä. Tätä tukee se, että homous kuvataan kappaleessa kepeästi luonteenpiirteeksi (”se mitä aikoinaan mä luulin luonteestaan”), joka on epäilemättä muutettavissa siinä missä ujouskin. Eheytymisestä viestii myös se, että kertojan mukaan hänen aiemmat luulonsa eivät pitäneet paikkaansa ”nyt enää ollenkaan”, eli ilmeisesti ne olivat pitäneet paikkansa siihen saakka, kunnes kesä kevensi ja sai pään enemmän kuin hiukan sekaisin.

Biseksuaalisuus ei ole tässä tarinassa mahdollista, vaan muutoksen on oltava täydellinen. Samalla tarina saa heteronormatiivisen onnellisen lopun: kun oikea nainen lopulta löytyi, mieskin löysi itsensä ja oma kylä saatiin puhdistettua sellaisista. Yltiöromantiikka kukoistaa, ja kertojanainen julistaa ex-homostaan: ”Tänään puolestansa melkein kuolisin.”

Romanttisen rakkauden täpötäydestä tarpeistosta tuntuu ammentavan myös Kitkerien neitsyiden 25 vuotta nuorempi kappale Täydellinen mies, joka on julkaistu levyllä Todellisen menestyksen salaisuus (2005). Vappu Rossin sanoittaman kappaleen alussa kertoja herää laulun täydellisen miehen luota krapulassa. Mies kokkaa naiselle munakkaan, ja koko iltapäivä taitaa kulua ”toipilaina kahvilassa”.

Toisessa säkeistössä kertoja listaa miehen täydellisiä luonteenpiirteitä ja suorastaan ryöstöviljelee rakkausromaanien kliseitä.

Kasvot komeat ja ryhti vakaa
käytös etiketin mukainen
asu tyylikäs niin edestä kuin takaa
kampauskin mallikelpoinen

Vaikka kappale on julkaistu ennen kuuminta some-aikaa, sen kolmas säkeistö tuo erehdyttävästi mieleen tilapäivitysten tuunatun todellisuuden, jossa arki on tarua ihmeellisempää.

Lauantaina mennään museoon tai oopperaan
ehkä jäätelölle kadunvarsikuppilaan
tai sitten piknikille vierasvenesatamaan
eväskorissamme juustoa ja punkku

Neljännessä säkeistössä kertoja jopa myöntää rehellisesti, että kyse on pröystäilystä ja näyttämisen halusta: ”Ohi eilispäivän heilojen ja pokien / kuljen salaista tyydytystä kokien / käsipuolessani kinkkujen kunkku!”

Laulun loppupuolella romanttinen asetelma kääntyy kuitenkin päälaelleen. Käy ilmi, että mies on jopa niin täydellinen, ettei hän välitä edes kertojan syrjähypyistä: ”Hän ei ole siitä kateellinen vaikka / toista miestä tapailen / hänen luonaan minulla on aina paikka / jos ymmärtäjää tarvitsen.”

Vasta laulun loppu tuo selityksen siihen, miksi mies on täydellinen ”aivan yksinkertaisesti totta tosiaan” ja ”kokolailla luonnostaan”. Hän on tietysti homo.

Emme sorru mustasukkaisuuskohtauksiin
sillä rakastumme miehiin täysin erilaisiin
koskaan emme joudu kilpailutilanteisiin
kun emme samoilla areenoilla juokse

Laulun kertojaa ei haittaa edes se, että täydellinen mies pokaa usein ne kaikkein komeimmat miehet: ”Hyvä sentään että pojat parhaimmat / tulee meistä edes jommankumman luokse.”

Eija Sinikan laulun pikkukylässä ei ollut tilaa seksuaaliselle erilaisuudelle tai tavallisuudesta poikkeaville elämänvalinnoille. Kitkerien neitsyiden kappale taas kertoo nykypäivän Sinkkuelämää-todellisuudesta, jossa monen maalaispojan ja -tytön on pitänyt nousta postiauton kyytiin ja huristella uutta pikitietä pitkin kaupunkiin. Siellä heillä on vapaus tehdä omat elämänvalintansa ja rakentaa perinteisen suku- ja kyläyhteisön tilalle ystävistä koostuva perhe.

Täydellinen mies -kappale vetää petauspatjan romanttisen rakkauden kliseiden alta. Sen maailmassa homomiehen ei tarvitse muuttua heteroksi eikä heteronaisen tarvitse kuolla miehensä takia. Toisaalta laulu antaa ymmärtää, että kakku on mahdollista sekä syödä että säästää: nainen ja mies voivat olla myös sydänystäviä, jotka tekevät keskenään kaiken sen, mitä heidän kuuluukin tehdä joidenkin naistenlehtien ja rakkauselokuvien mukaan: on piknikkejä ja oopperakäyntejä ja vuoteeseen tarjoiltuja aamiaisia. Selvittämättä jäävät ehkä vain ”Sähäkän Suuseksin Salaisuudet” à la Cosmo – ellei sitten mies ole niin täydellinen, että hän ottaa asiakseen neuvoa tyttökaverilleen, kuinka se oikeasti tehdään.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/07/sutinaa-suviyossa-stranger-by-lake-k-18.html (mukana traileri)

*

Koskaan et tiedä, kenet kohtaat ja mihin se johtaa. Tämä kruisailun perusajatus kiteytyy hyytävästi Alan Guiraudien ranskalaiselokuvassa Stranger by the lake (L'Inconnu du lac, 2013), jota on suitsutettu kansainvälisissä homolehdissä moneen otteeseen.

Elokuva sijoittuu järven rannalla olevalle homojen kohtauspaikalle, jolla Franck (Pierre Deladonchamps) käy säännöllisesti tapaamassa ystäviään ja harrastamassa anonyymia seksiä. Kaikin puolin kuumien kesäpäivien kuluessa hän tutustuu kahteen hyvin erilaiseen mieheen ja tempautuu mukaan kiihottavaan kissa ja hiiri -leikkiin.

Toinen Franckin uusista tuttavuuksista, Henri (Patrick d'Assumçao), on vanhempi mies, joka ei ui eikä kruisaile. Hän käy homorannalla siksi, että vain siellä voi käydä juttuun vieraiden kanssa vaikuttamatta tunkeilijalta. Franckin ja Henrin välille syntyy ystävyyssuhde, jossa Henrillä on tunteitakin mukana. Katsoja näkee vain miesten jokapäiväiset rantakohtaamiset, mutta puheiden mukaan he tapaavat toisiaan myös iltaisin kaupungilla.

Franckin henkistä puolta ruokkivan Henrin vastakohtana on toinen uusi tuttavuus, lihallisuuden ruumiillistuma Michel (Christophe Paou). Michel saa Franckin heti pauloihinsa, mutta Franck ei uskalla edetä, koska Michel on varattu. Kaikki muuttuu, kun Franck näkee eräänä iltana puiden siimeksestä, miten Michel hukuttaa kumppaninsa järveen. Väliintulon sijasta Franck jää istumaan lamaantuneena pimeyteen.

Seuraavina päivänä Franck näkee toistuvasti hukutetun miehen vaatteet rannalla, mutta hän pysyy vaiti näkemästään, eikä käsittämätön väkivallanteko estä häntä jatkamasta Micheliin tutustumista. Franck kiertää Micheliä kuin yöperhonen kynttilää, ja miehet aloittavat intohimoisen suhteen, jonka polttoaineena tuntuu olevan yhtä lailla elämän kuin kuolemankin himo. Taustalla Franckin ystävä Henri seuraa tilannetta ristiriitaisin tuntein.

Stranger by the lake on sinänsä melko monotoninen kuvaus homorannan miesten jokapäiväisistä rituaaleista: tullaan paikalle, moikataan tuttuja ja tsekataan tarjonta. Välillä uidaan ja käydään ehkä puskissa. Toisaalta monotonisuus viestii tarinan yleispätevyydestä – kruisailuhan on ihan samanlaista kaikkialla maailmassa – ja saa pohtimaan paitsi tarinan Franckin ristiriitaista ja järjenvastaista käyttäytymistä myös puistoiluun ylipäätään liittyvää uhkarohkeutta ja normien rikkomista.

Kukaan ei mene seksin perässä öiseen metsään voidakseen nauttia turvallisuudentunteesta. Metsään mennään hakemaan jännitystä ja tyydyttämään metsästysviettiä, saalistamaan ja tarjoutumaan saaliiksi. Sinne mennään, vaikka pimeydessä voi periaatteessa tulla vastaan mitä tahansa – ellei sentään murhaajaa, niin ainakin väkivaltaa (ks. esim. viimeviikkoinen kirjoitukseni Helsingin Laaksosta).

Stranger by the laken miesten puheessa vilahtelee toistuvasti legenda järvessä lymyävästä hirviömonnista. Toiset kala pitää visusti poissa vedestä, toiset taas uivat legendasta huolimatta ja ehkä jopa sen takia. Hirviökalan legenda toimii näin allegoriana sille, miten monet kruisailijat flirttailevat vaaran tai jopa kuoleman kanssa kohtaamalla tuntemattomia yössä ja harrastamalla muitta mutkitta suojaamatonta seksiä. Elokuva tuntuu vihjaavan, että jokaisessa varomattomassa kruisailijassa asuu pieni Franck, joka ei saa käännettyä katsettaan tulesta. Tässä epärationaalisuudessa ja kiihkon ja pelon vuorottelussa on koko elokuvan juju, ja se auttaa ymmärtämään myös Franckin sinänsä epäuskottavalta tuntuvaa käyttäytymistä murhan silminnäkijänä.

Stranger by the laken tehokkuus syntyy trillerimäisten juonenkäänteiden ja edellä kuvatun yleispätevyyden lisäksi siitä, että katsoja on läpi elokuvan ikään kuin yksi homorannalla ja -metsässä kiertävistä miehistä. Toistuva alastomuus ja suorasukaiset, osittain aidot seksikohtaukset tekevät sohvalla tai teatterin pimeydessä kyyhöttäjästä vain yhden pusikoissa kykkivistä voyeristeista. Autenttista tunnelmaa vahvistaa entisestään se, että elokuvassa ei ole lainkaan musiikkia – kuuluu vain tuulen humina puissa, aaltojen loiske ja rakkauden äänet. Pimeän tullen katsoja joutuu kohtaamaan metsässä samoja pelkoja ja intohimoja kuin vaarallisen muukalaisen kanssa leikkivä Franck.

Stranger by the lake virittää kruisailuun liittyvät tunteet äärimmilleen kuvaamalla saalistuksen päättymistä murhaan. Siten sen selvä sukulaisteos on historian ehkä vihatuin homoelokuva Cruising, joka heruttaa kaiken irti sm-seksiin liitettävästä ”väkivallasta” kuvaamalla murhaan johtavia seksiakteja. Elokuvaa vihattiin siksi, että sen ajateltiin yhdistävän homouden ja homoseksin kuolemaan. Monia ärsytti myös se, että homoyhteisöä edustivat elokuvassa rajuihin otteisiin viehtyneet ja fetisistisesti pukeutuneet nahkahomot.

Aikojen muuttumista kuvaa hyvin se, että vaikka Stranger by the lake kertoo Cruisingin tapaan homomurhaajasta ja anonyymia kruisailua harrastavista miehistä, homoyhteisö ei ole korottanut ääntään muuten kuin ylistääkseen elokuvaa. Homoille on nykyisessä populaarikulttuurissa tarjolla niin paljon erilaisia peilejä, että Stranger by the lake on helpompi nähdä vain yhtenä fiktiivisenä välähdyksenä eikä mitään homovapautusliikkeen äkkijarruna. Sekä Cruising että Stranger by the lake ovat mielestäni sikäli kiinnostavia, että ne pohtivat ääriesimerkkien avulla seksin ja väkivallan suhdetta ja tekevät seksiin liitettävästä ”pienestä kuolemasta” täyttä totta.

Pierre Deladonchamps on uskottava intohimon sokaisemana Franckina, ja Christophe Paoun Michel on kuin oppikirjaesimerkki viiksekkäästä, ruutupaitaisesta ja yltiömaskuliinisesta panokoneesta, jotka tunnettiin aikanaan ”klooneina”. Muuten elokuva on 1970-luvun homopornoelokuvien rujoa estetiikkaa tulviva psykologinen trilleri ihmisistä suviyössä. Katsojaa kalvaa jatkuva epätietoisuus siitä, miksi Michel murhasi kumppaninsa ja miksi Franck ei tästä huolimatta pysty vastustamaan hänen vetovoimaansa. Imu on kova, mutta hyttysiä ei näy missään.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/07/homohistoriallinen-helsinki-5-balladi.html (lisää kuvia täällä)

*

Viime jaksossa pyörimme keväisessä Karusellissa ja nautimme kello viiden teen Jennyn teehuoneella. Pussit olivat omasta takaa. Lopuksi suuntasimme kaupallisen Vapauden maku suussa Laaksoon.

Tuo Robin lainsuojaton käy metsään Sherwoodin
hän sinne muuttaa veikkoineen vain puiden kätköihin
kun miehet ahneen seriffin taas veronkantoon käy
niin Robin saapuu kätköstään ei pelonhäivää näy
(Pertsa Reponen)

Laakson sairaalan lähimaastot ovat Helsingin maineikkaimpia ja samalla pahamaineisimpia kruisailualueita. Maineikkuus tulee siitä, että alue on ollut rauhallisen sijaintinsa vuoksi puistohomojen suosikkikohteita jo vuosikymmenten ajan. Se on myös yksi harvoista vanhoista kruisailualueista, joilla on liikennettä yhä, vaikka baarit ja seuranhakupalvelut ovat periaatteessa tehneet puistoilusta tarpeetonta. Laakson elävästä legendasta ja imusta kertovat lukuisat netin homosivuille kirjoitetut tarinat ja anekdootit, joiden ”Kuudesti päivässä” -tyyppiset otsikot eivät jätä paljon arvailujen varaan.

Laakson pahamaineisuus taas tulee sen väkivaltaisesta menneisyydestä: varsinkin 1970-luvulla alueella riehui homoja hakkaavia nuorisojengejä. Aivan viime vuosina Laakson kyseenalaista mainetta ovat kerryttäneet verkkokeskustelut ja lehtijutut, joissa ulkoilevat heteroisät ovat saaneet perstuntumaa puistohomoihin.

”Runkkarien mekka”

Laakso tuli homojen suosioon ilmeisesti 1960-luvulla samoihin aikoihin Stadionin alueen kanssa. Puistohomot siirtyivät noihin aikoihin kauemmaksi keskustasta, kun meno aiemmilla, varsin näkyvillä kohtauspaikoilla hiipui (ks. juttusarjan 4. osa). Laaksossa kruisailualue kattoi Laakson ratsastuskentän ja sairaalan välisen alueen sekä kentän ja Ruskeasuon ratsastushallien välisen metsän ”Kullikallioineen”. Helsinkiläiset tuntevat tämän Lääkärinkadun pohjoispuolisen metsäalueen ”Sherwoordin metsänä”, ja sen pusikoissa on pyörinyt yksi jos toinenkin lainsuojaton robinhood iloisine velikultineen taistelemassa vapaan rakkauden puolesta.

Ensimmäinen maininta Laaksosta löytyy Viikon totuus -skandaalilehdessä 7–8/63 julkaistusta lukijakirjeestä, jossa luetellaan useiden homojen suosimien pisuaarien lempinimet. Siinä mainitaan Sherwoodin metsän ”Piilopirtti” ja ratsastuskentän luona ollut pömpeli, joka kulki nimellä ”Tervahovi”. Toinen kieltolain aikainen maininta löytyy Ihminen ja yhteiskunta -homolehden 2/68 jutusta, johon on haastateltu nimimerkki Herra H:ta. Mies kertoo ”avoimeen ja välittömään tapaansa ystävästämme poliisista”, joka vartioi katuja ja liikennettä, ”ettei kukaan vain pääse mitään tekemään”:

”Tuolla ne pitkin [yleisiä kohtauspaikkoja] liikkuvat ja kyttäävät, siviilipuvut päällä. – – Ainakin Laaksossa ja Eläintarhan urheilukentän luona, koska minultakin tuli poliisi kerran kysymään mitä minä haluan, että enkö minä tiedä, että tämä on runkkarien Mekka. Minä sanoin että hyvä, täällähän minä rupean asumaankin sitten. Sanoivat että teiltä menee täällä maine, minä sanoin että on mennyt jo. – – Ei ollut [paljon meikäläisiä], se oli aamulla yhdentoista aikaan. Kyllä siellä jotain pappoja oli, mutta minä istuin siinä kalliolla, enkä ollut edes sisällä huvilassa – pömpelissä.”

Laakson suosio oli jo huipussaan 1960–1970-lukujen vaihteessa, jolloin aluetta kartoitti opiskelija Valdemar Melanko. Hän keräsi Helsingin homoalakulttuuria käsitelleeseen tutkielmaansa aineistoa, joka tuli julki Puistohomot-kirjassa vuonna 2012. Melankokin mainitsee Sherwoodin metsässä sijainneen Piilopirtin, mutta Laakson ratsastuskentän ja sairaalan välissä oli hänen mukaansa kaksi pisuaaria. Niistä toinen sijaitsi aivan kentän laidassa ja toinen, suurempi, kauempana metsässä. Tervahovin sijasta Melanko käyttää nimitystä ”Tipula”, mutta kyse on mitä ilmeisimmin samasta pisuaarista, koska Laakson puisissa käymälöissä käytettiin tervaa kosteudensuoja-aineena.

Seksituristina Suomessa

Valdemar Melangon mukaan Laaksossa käyttäydyttiin vapaammin kuin Stadionin alueella (ks. juttusarjan 4. osa), koska se oli muita kohtauspaikkoja suojaisempi. Hän toteaa, että Laaksoa suosivat esimerkiksi aviomiehet, jotka eivät paljastumisen pelossa uskaltaneet käyttää keskustan paikkoja.

Melangon Puistohomot-kirjassa on muun muassa seuraavat muistiinpanomerkinnät Laakson liikenteestä toukokuulta 1970:

”Helatorstai 7.5.1970. Haastattelu suoritettu klo 17.30–18.30 Laakson käymälän, ns. Tipulan luona. Alueella liikkui koko aikana noin parisenkymmentä henkilöä, joista kolme vanhaa, pari keski-ikäistä ja muut nuoria siinä 25–30-vuotiaita. Yksi pojista oli pahasti päissään, muut selviä. Haastateltava totesi, että oli harvinaista nähdä juopunut kaveri paikalla. Laaksossa päinvastoin kuin muilla kohtauspaikoilla juopuneita näkee perin harvoin. – – Kysyessäni, pitääkö hän homoseksuaalisuutta sairautena, hän sanoi, ettei se mikään sairaus ole, mutta se on kuitenkin sellainen taakka ihmiselle, ettei hän sitä kenellekään toivoisi. Tämän vuoksi hän myöskin ihmettelee, kuinka vaikeaksi eräät homot tekevät olon toisilleen. Täälläkin, ts. Laakson käymälässä kohtelevat kaveria toisinaan hyvin tylysti ja koko seurustelu, mikäli sellaisesta voi yleensä puhua, on tavattoman alhaisella tasolla. Puhuttaessa keskenään yleensä vain piikitellään tai juorutaan. – – Usein alueella käyvät tuntevat yleensä toisensa ja näin on syntynyt jonkinlainen kantaporukka, jonka jäsenet saattavat keskustella pitkäänkin keskenään. Puheiden aiheet liikkuvat muussakin kuin homoseksualismissa. Mitään varsinaista yhteishenkeä ei kuitenkaan ole.”

”Sunnuntaina 10.5.70. Haastateltava tavattu Laakson käymälän luota klo 22.15. Alueella kävi tunnin aikana kaikkiaan seitsemän henkilöä. Koska haastateltava näytti käytökseltään kaikkea muuta kuin pelokkaalta, menin suoraan hänen luokseen ja kysyin ”Mites menee?” Vastaukseksi sain ”Tyvärr, men jag kan inte finska.” Haastateltava, ikä noin 35 vuotta, on ruotsinmaalainen, kotoisin Göteborgista. Vaikutti melkoisen varakkaalta, koskapa ajelutti minua Alfa Romeollaan ja tarjosi illallisen Vanhan Kellarissa. – – Hän on viipynyt täällä jo viikon ja aikoo viipyä vielä toisenkin. Hän on tehnyt maahamme samanlaisen turistimatkan jo viitenä vuotena peräkkäin. Suomeen hänet houkuttelee luonto ja nuoret homoseksualistit, joita hän pitää paljon parempina kuin Göteborgin poikia. – – Haastateltava ihmetteli muuten Helsingin yleisiä käymälöitä. Löyhkääviä, saastaisia pesiä! ”Eihän niitä käytetä muuhun kuin naimiseen.”

Laakson kruisailumuistoja on tallentunut myös tutkija ja homoaktivisti Olli Stålströmin Ollin oppivuodet -blogiin. Siinä hän kuvaa pömpeleissä vietettyä ”kultaista nuoruutta”, joka jätti häneen ahdistuksen lisäksi myös tervan ja kusen hajuiset muistijäljet. Laaksosta on kuitenkin jäänyt hänelle hyviäkin muistoja:

”Sinänsä täällä Laakson kruisailukalliolla oli 60-luvulla usein ihan myönteinen henki. Kruisailu kesäillassa oli kivaa ja usein johti miellyttäviin tapaamisiin. Perhoset lepattivat ja kukat tuoksuivat. Tämän kallion reunalla oli pihlajia, joiden marjoja saattoi syysiltoina popsia suuhunsa ja joiden pehmeisiin lehtiin saattoi kuivata sormensa rakkauden tekojen jälkeen.”

Kruisailun lisäksi Laaksossa myös organisoiduttiin. Fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistun muistelon mukaan kaksi motoristia – Leeku ja ”Tarmo” – olivat ajelleet vuonna 1975 Laakson maisemissa, tutustuneet ja päättäneet perustaa homoille oman nahka- ja prätkäkerhon Ruotsin malliin. Syntyi SLM Finland, jonka nimi muutettiin parin vuoden päästä MSC Finlandiksi. Yhdeksänkymmentäluvulla nimen jatkeeksi lisättiin ”Tom's Club” kunnianosoitukseksi järjestössä aktiivisesti mukana olleelle Touko ”Tom of Finland” Laaksoselle.

Rakkauden haudalla

Itselleni Laakso oli ensikontakteja homojen puistokruisailuun. Mitään mehukasta kerrottavaa minulla ei tosin ole, sillä kontakti tapahtui Setan Z-lehden välityksellä. Tilasin lehden vasta kuoriutuneena pohjalaisena homopoikana vuonna 1995 ja muistan vieläkin ihmetyksen, jota koin lukiessani homojen kohtauspaikoista. Lehdessä mainittiin mm. ”Keskuspuiston alue Laakson sairaalan takana” sekä ”Porvoon moottoritien viimeinen levähdyspaikka Helsinkiin tultaessa”. En osannut edes kuvitella itseäni toikkaroimassa jonkin ihmeen Laakson sairaalan pusikoissa tai epämääräisellä moottoritien levarilla, kun Helsingissä kerran oli baarejakin meikäläisille. Mutta täällä sitä vain ollaan parikymmentä vuotta myöhemmin voyeristisena homobloggaajana.

Olen tullut Laaksoon yhdessä ystäväni ”Karin” kanssa, joka kruisaili alueella 1970-luvulta eteenpäin. Suuntaamme ensin Laakson sairaalan viereiseen metsikköön, jossa kaksi Laakson kolmesta pisuaarista aikanaan sijaitsivat. Nyt metsikkö on lähes umpeen kasvanut, ja etenemme vaivalloisesti nostellen polun ylle taipuneita oksia. Taustalla häämöttää Laakson sairaalan muuri, jota vasten Kari muistaa miesten seisoskelleen silloin ennen. Jo aikaa purettujen pisuaarien paikkaa hän ei sen sijaan tahdo löytää, koska maisema on muuttunut niin täysin vuosikymmenten aikana. Luonto on jälleen ottanut vallan, ja valkovuokot kukkivat rakkauden haudalla.

Niin lempeinä laulavat taas lauluaan
nuo keväimen tuuloset yllä kukkien – –
mä kuljen polkua tuttua näin
kautta metsien ja kunnaitten
vie polku luo mun ystäväin
vie suviyön onnehen
(J. Honkakoski)

Hinttejä hakkaamassa

Laaksosta ei voi kirjoittaa ilman, että käsittelisi myös homojen täällä kokemaa väkivaltaa ja ahdistelua. Väkivallantekoja tapahtui toki myös muilla ulkokohtaamispaikoilla, mutta Laakson syrjäisyys teki siitä erityisen otollisen paitsi homoille myös heidän vainoajilleen.

Valdemar Melangon Puistohomojen mukaan homojen ahdistelijat olivat esimerkiksi poikajengejä, jotka kävivät humalapäissään puistoissa varta vasten ahdistelemassa ”hinttejä”, sekä pienempiä ja paljon vaarallisempia ryhmiä, jotka saattoivat käyttää myös houkutuslintuja. Lisäksi ulkokohtaamispaikoilla pyöri ”kääntäjiä”, eli esimerkiksi taskuvarkaita. Vuonna 1970 kontaktipaikoilla tapahtui Melangon mukaan keskimäärin pari ryöstöä viikossa, ja varsinkin Laakso tuntui olevan vaarallisen paikan maineessa.

Olli Stålströmillä on Laakson väkivallasta kovia omakohtaisia kokemuksia, ja hän kuvaa blogikirjoituksessaan myös houkutuslintujen käyttöä:

”Yksinäisinä nuoruusvuosina jouduin itse kahdesti hakatuksi Laakson kentällä. Menettely oli yksinkertainen: metsäpolulla tuli vastaan nuori mies, joka ilmaisi olevansa kiinnostunut ja yhdessä sovittiin suojaiseen paikkaan siirtymisestä. Houkutuslintu kuljetti sellaiseen pensaikkoon, jossa sitten useampi nuori mies pääsi tulemaan takaapäin ottamaan kiinni. Usein kaksi miestä piti takaa kiinni ja muutama tyyppi hakkasi ja potki edestä päin. Hakattuaan homon maahan he ryöstivät kellon ja lompakon. – – Siihen aikaan homot olivat todella lainsuojattomia. Homous oli vielä sairaaksi luokiteltu ja poliisi suhtautui vastenmielisyydellä meihin. Jengiläiset olivat sitä mieltä, että on aivan oikeutettua hakata homoja.”

Erityisen pahaksi jengiväkivalta äityi 1970-luvun loppupuolella, mistä kertoo Ulf Månssonin kirjoittama Seta-lehden 2/79 juttu, joka on otsikoitu ”Hinttien hakkaaminen jengien huvina”:

”Homojen jahtaaminen Helsingin Laakson kentällä on pääkaupunkiseudun nuorison keskuudessa varsin yleinen ”huvittelumuoto”. Viime keväänä sitä harrasti innokkaasti nk. Kallion jengi – ja jäi lopulta kiinni. Syyskuussa nämä 15–17-vuotiaat saivat tuomionsa. Parikymmentä jenginuorta tuomittiin Helsingin Raastuvanoikeudessa eripituisiin vankeusrangaistuksiin mm. törkeistä ryöstöistä, ryöstöntapaisista kiristämisistä ja pahoinpitelyistä. – – Oli ilmeistä, että jengiläiset pitivät tekojaan vähemmän tuomittavina juuri siksi, että kohteina olivat homoseksuaalit. Jengikielellä nämä olivat ”henduja”, ”hemppoja” tai vaikkapa ”deekuja”.”

Seta-lehden jutussa arvioidaan, että pääosa pahoinpitelyistä jäi selvittämättä ja että edes kaikista törkeimmistä rikoksista ei uskallettu ilmoittaa poliisille. Tähän olivat syynä paitsi homoksi leimautumisen pelko myös aiemmat kokemukset poliisin välinpitämättömyydestä ja halveksivasta suhtautumisesta. Eräskin poliisi oli asettunut jengiläisten puolelle, kun nuori homomies oli tullut tekemään rikosilmoitusta pahoinpitelystä. ”Täytyyhän jonkun järjestystä ylläpitää”, oli poliisi todennut ykskantaan. Samalla lehdessä muistutetaan, että ennen kieltolain poistumista siviilipukuiset poliisit olivat itse toimineet Laaksossa houkutuslintuina pidättääkseen heille ”epäsiveellisiä pyyntöjä” tekeviä henkilöitä.

Toisessa blogikirjoituksessaan Olli Stålströmin kertoo siitä, miten Seta oli kutsunut Helsingin silloisen poliisipäällikön Göran Wikstenin teemailtaan ja vedonnut poliisiin puisto- ja pömpeliväkivallan ehkäisemiseksi:

”Poliisipäällikkö kysyi meiltä setalaisilta miksi kukaan käy yleisissä pömpeleissä hakattavana. Yritin mahdollisimman selkeästi ja ystävällisesti selittää, että seksikumppanin löytäminen on polttava tarve lähes kaikille ihmisille, mutta samaa sukupuolta etsiville ei ole olemassa turvallisia sisäpaikkoja (tämä oli 1970-luvun lopulla).”

Tapaamisella oli Stålströmin mukaan yllättävä vaikutus, koska pian sen jälkeen Helsingissä ja Turussa alettiin purkaa kusiputkia pois yleisiltä paikoilta: ”Ihmettelimme poliisin logiikkaa. Pidimme sitä samanlaisena kuin jos poliisi olisi hakannut Helsingin puistot pois, koska niissä tapahtuu raiskauksia. Joka tapauksessa tilanne alkoi rauhoittua kun homojen omat tapaamispaikat alkoivat yleistyä ja kun Seta aloitti oman diskotoimintansa.

Perheenisän orgiakauhu

Nousen Karin kanssa Sherwoodin metsän keskellä kohoaville Kullikallioille, joiden ympäristöön homojen puistoilu nykyään keskittyy. Piilopirtti-pisuaari on jo ajat sitten purettu, ja unholaan on vaipunut myös Keskuspuiston kesäteatteri, jonka vuoksi Kullikallioita nimiteltiin myös ”Kesäteatterin lämpiöksi”. Aurinko on painumassa mailleen, ja tänäkin viileähkönä toukokuun iltana paikalla näkyy joitakin miehiä, jotka luovat meihin liian pitkiä katseita ja vahvistavat siten kuulumisensa kerhoon.

Aiemmissa jutuissa olen toistuvasti kirjoittanut siitä, miten puistot olivat ennen muinoin myös homojen yhteisöllisiä tarpeita palvelleita ulkoilmakahviloita. Nykyisten homobaarien ja seuranhakupalveluiden myötä nämä tarpeet tyydyttyvät muualla, ja pieneksi kutistunut puistohomojen joukko tulee ulkokohtaamispaikoille lähinnä normaalia jännittävämmän seksikokemuksen perässä. Tästä metsästysviettiä palvelevasta nykypuistoilusta kertovat netin monet homotarinat sekä valtamediassa satunnaisesti julkaistut sensaatiohakuiset jutut.

Jälkimmäisistä voidaan mainita esimerkkinä Metron/Vartti.fin vuonna 2009 julkaisema juttu, jonka mukaan poikansa kanssa kävelyllä ollut mies oli järkyttynyt Laakson kallioilla näkemästään homoseksistä. Aiheesta uutisoi myös Uusi Suomi, jonka jutun nimi – ”Homo-orgiat säikäyttivät isän Helsingissä” – on kuin suoraan 1960-luvun ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” -tyyppisestä lehtikirjoittelusta (ks. juttusarjan 3. osa).

Metron/Vartti.fin uutisoinnin myötä keskustelupalstoilla siunailtiin homojen edesottamuksia, ja homot taas listasivat omissa keskusteluissaan lukemattomia esimerkkejä siitä, miten he olivat nähneet kursailematonta heteroseksiä paljon julkisemmilla paikoilla kuin Laaksossa.

Himo pakottaa ruumiin onteloita.
Avaruus on pimeä,
maan uumeniin ei tunkeudu valo.
Haluan sykkiä kuumana tätä todellisuutta
ja että minussa liikutaan.
(Pentti Holappa)

Huomattavasti fiksumman ja vähemmän poleemisen jutun teki Nyt-liite juhannusnumerossaan vuonna 2012. Toimittaja Lauri Korolaisen kirjoittamassa jutussa ”Miesten metsä” selvitetään ensin, miksi puistoilu oli homoille pitkään lähes ainoa seurustelu- ja seuranhakumuoto. Lisäksi jutussa kerrotaan Helsingin vanhoista kruisailupaikoista (ja sijoitetaan ”Jennyn teehuone” virheellisesti Mannerheimintielle Eduskuntatalon eteen). Lopuksi päädytään Laakson kallioille, missä toimittaja jututtaa homoaktivisti Jorma Hentilää.

Korolainen päättää antoisan juttunsa erään Laakso-kävijän omakohtaisiin kokemuksiin, jotka tiivistävät hyvin homokruisailun ikivanhan ja kaikkialla samana toistuvan rituaalin. Pelkistetyimmillään se rakentuu kiertämisestä ja katseista sekä kohtaamisista, joissa vaikeneminen on kultaa:

”Hän jäi kallioille. Puiden välissä käveli muukalainen. Tumma, sopivasti miehekäs mies. Katseet kohtasivat, oltiin ihan hiljaa. Homokallioilla ei puhuta, ainakaan ennen aktia. Eleet puhuivat, ja ne sanoivat kyllä. Hän lähti kävelemään muukalaisen perässä. Niin tehdään aina, metsästetään. Kaikkea ei pidä saada heti. Hetken jahtaamisen jälkeen muukalainen lähti laskeutumaan kukkulan juurelle, länsipuolen syrjäiseen ryteikköön. Sinne kukaan ei poikkea vahingossa. ”Seurasin perässä”, mies kertoo. Ei sanaakaan. Vain kaksi kehoa hämärtyvässä metsässä. Peippo lauloi.”

Yksi ruusu on kasvanut laaksossa
ja se kauniisti kukoistaa
yksi kulkijapoika on nähnyt sen
eikä voi sitä unhottaa

Jatkuu

Tekstissä siteeratut laulut ja runot:
Balladi Robin Hoodista. Esittäjä Ossi Ahlapuro. Sanat Pertsa Reponen. 1971
Suviyön onnea. Esittäjät Olavi Virta ja Lepakko-orkesteri. Sanat J. Honkakoski. 1939.
28. runo Pentti Holapan kokoelmasta Viisikymmentäkaksi. 1979.
Yksi ruusu on kasvanut laaksossa. Esittäjä Tapio Rautavaara. Trad. 1966.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/07/kaatuneiden-muistopaiva-we-were-here.html (lisää kuvia + traileri täällä)

*

”Marssin niiden puolesta, jotka eivät itse voi.” Tämä iskulause tuli monta kertaa vastaan viime Pride-viikolla, ja se tulee mieleen myös katsoessa David Weissmanin ja Bill Weberin kiitettyä dokumenttia We were here (2011). Se on syvästi henkilökohtainen kuvaus kaatuneista, selviytyjistä ja San Franciscon homoyhteisön uskomattomasta solidaarisuudesta aids-kriisin vaikeina vuosina. Verenpunaisena lankana on ajatus siitä, että perheestä on pidettävä huolta – sekä siitä, johon on syntynyt, että siitä, jonka suojissa olet syntynyt uudelleen.

Dokumentti toistaa aluksi tuttua tarinaa 1970-luvun villeistä vapaan rakkauden vuosista ja seksivetoisesta urbaanista homokulttuurista. Haastateltavat muistelevat, miten he käänsivät selkänsä ahdasmielisille kotikonnuilleen ja saapuivat joukoittain San Franciscoon nimenomaan elämään homoina. Tästä homopakolaisten ja outsiderien yhteisöstä tuli useimmille kuin uusi perhe ja Castrosta uusi kotikylä. Kylän keskellä oli useampikin ”kirkko”, kuten homosaunoja tavattiin kutsua, ja niissä palvottiin antaumuksellisesti kreikkalaisia jumalia.

Eräs We were heren haastateltavista summaa ajan hengen osuvasti: ”Jos nuoria miehiä kehotetaan harrastamaan seksiä mielensä mukaan, paljonko he sitä harrastaisivat? No PALJON!” Toinen haastateltavista toteaa, että seksuaalisessa hillittömyydessä oli myös aimo annos kapinaa: homojen vapautusliikkeen nosteessa ajateltiin, että enää kukaan ei sanelisi sitä, kuinka meikäläisten kuuluu elää.

Kaikki homot eivät toki olleet kotonaan 1970-luvun hedonistisessa homokulttuurissa. We were here -dokumenttiin haastateltu Ed kuvaa sitä, miten hänestä ei oikein ollut mihinkään San Franciscon kuppikuntaan: ei nahkahomoksi, ei mod-mieheksi eikä lehmipojaksi. Hänen suhdehaaveensa tuntuivat valuvan hiekkaan, koska harvaa huvitti tutustua muuten kuin lakanoiden välissä. Ja jos Edin hoidot karttoivat esittäytymistä, vielä anonyymimpänä pysytteli hi-virus, joka teki tuhojaan jo vuosia ennen aids-kriisin puhkeamista.

Kun äkkikuolemien aalto alkoi vuonna 1981, San Franciscon homoyhteisö kokosi rivinsä kuin perhe auttaakseen sairaitaan. Oman merkittävän panoksensa antoi dokumentin ainoa nainen, sairaanhoitaja Eileen. Hän oli entinen homoemo ja miessairaanhoitajien bailukaveri, jonka osaksi jäi yhtäkkiä lukemattomien ystävien ja kollegojen saattohoito.

Toiset kantoivat kortensa kekoon keräämällä rahaa, vaikuttamalla poliittisesti, organisoimalla ruokapankkitoimintaa ja huolehtimalla sairastuneiden lemmikeistä. Hyvin keskeiseksi nousi lesbonaisten panos: he auttoivat veljiään varauksetta, vaikka homot olivat siihen saakka suhtautuneet lesboihin varsin nuivasti.

Myös ihmissuhteissaan takunneella Edillä tärppäsi vihdoin, ja hän löysi oman paikkansa homoyhteisöstä nimenomaan muiden auttajana. Aiempia seksikumppaneita ei ollut kiinnostanut kättely ja esittäytyminen, mutta kun Ed meni aids-sairaan kotiin auttamaan tätä arkielämän askareissa, mikään ei ollut niin tärkeää kuin henkinen kohtaaminen ja ne pienet sanat: ”Hei, minä olen Ed, kuka sinä olet?”

Vaikka We were here kuvaa aids-kriisiä San Franciscon näkökulmasta, siinä on vahvaa yleispätevyyttä. Muuallakin maailmassa homoyhteisö joutui kehittämään oman tapansa vastata kriisiin, koska yhteiskunta vitkutteli ja vältteli. San Franciscossa etuna oli se, että yhteisö oli jo ennestään niin vahva – aivan kuten New Yorkissa, jossa Gay Men's Health Crisis- ja myöhemmin Act Up -järjestöstä tuli vahvoja aids-vaikuttajia. Tätä poliittista puolta kuvataan tyhjentävästi dokumentissa How to survive a plague (2012), jonka Yle lähetti viime Priden aikaan nimellä Aids-pioneerit.

How to survive a plaguen ja We were heren erona on se, että jälkimmäinen on huomattavasti henkilökohtaisempi. Kaikille kaatuneille se on hieno muistomerkki, ja eloonjääneille se on surutyötä ja kunnianosoitus, jonka itse ainakin koin syvästi liikuttavaksi. Kun yhdistelmälääkkeet saivat taudin lopulta hallintaan, moni saattoi lakata odottamasta kuolemaa ja opetella taas uskomaan, toivomaan ja rakastamaan. Päällimmäisenä mielessä oli kuitenkin vain yksi kysymys: millainen maailma oikein olisi, jos kaikki ystäväni olisivat vielä täällä?

Huomaan kirjoittaneeni blogiin jo aika monta surullista aids-juttua. Taustalla on varmasti se, että aids-hysteria oli minulle yksi keskeisimmistä homoksi kasvamisen taustatarinoista. Tai pikemminkin se oli lapsuudessani ainoa konteksti, jossa homoista ylipäätään puhuttiin. Sittemmin aihe on kulkenut mukana synnyttäen milloin pelkoa, milloin surua ja milloin kiukkua – viimeksi ennen kaikkea Jonas Gardellin aids-trilogian yhteydessä. Välillä pieni kevennys voisi olla paikallaan, mutta voiko aidsille ylipäätään nauraa?

Tätä pohtii toimittaja Jesse Archer kesä–heinäkuun Out-lehteen kirjoittamassaan jutussa Did you hear the one... – turning AIDS into a punchline, joka käsittelee aids-huumoria ja sen hyödyntämistä turvaseksikeskustelussa. Kun Archer kyseli jutunteon ohessa Twitterissä aids-vitsien perään, moni lakkasi seuraamasta häntä tai blokkasi hänet kokonaan. Aiemmassa blogikirjoituksessa olen jo kertonut, että yhtä kylmää kyytiä sai menestyskirjailija Bret Easton Ellis, joka joutui hirtehishumorististen aids-tviittiensä vuoksi yhdysvaltalaisen homojärjestön mustalle listalle.

Homot tapaavat olla hyviä nauramaan itselleen, mutta aids on yhä melkoinen tunnelmantappaja. Turvaseksikeskustelussa Jesse Archer uskoo kuitenkin kiusallisen huumorin voimaan enemmän kuin siihen, että luemme kyynelsilmin tilastoja homomiesten hiv-tartuntojen yleistymisestä. Tästä voi olla monta mieltä, mutta Archerin toiseen väitteeseen on helppo yhtyä: kaikkein kovimpia kolhuja kokeneilla tuntuu aina olevan se hurtein huumorintaju. Vai mitä sanotte seuraavasta 1980-luvun alun aids-osastoilla heitetystä huulesta?

Miksi aids-potilaat ovat lopen kyllästyneitä pizzaan?
No kun se on ainoa ruoka, joka mahtuu sairaalahuoneen oven alta.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/06/kenkaa-menneisyydelle-kinky-boots.html (mukana traileri + pari biisiä)

*

Kauneinta maailmassa on kenkä – ja mitä kinkympi, sen parempi. Näin julistetaan Broadwayn uudessa hittimusikaalissa Kinky boots, jonka katsastin keväisellä New Yorkin -matkalla.

Kinky boots (2013) on musikaaliguru Harvey Fiersteinin (La cage aux folles) ja pippurisen poptähden Cyndi Lauperin yhteistyön hedelmä, ja se on vetänyt täysiä salillisia sekä rohmunnut useita Tony-teatteripalkintoja. Menestys ei tunnetusti ole laadun tae, mutta Kinky boots on mainio hyvän tuulen musikaali, joka viihdyttää enemmän kuin kiihdyttää. Suurimman huomion varastaa Lauperin mukaansatempaava musiikki, ja siinä sivussa kerrotaan pari kannustavaa ja koskettavaakin kasvutarinaa.

Kinky boots perustuu samannimiseen draamakomediaan vuodelta 2005, ja se kertoo tosipohjaisen tarinan Charlie-nimisestä nuorukaisesta, joka varttuu Keski-Englannissa kenkätehtailijan poikana. Isä edellyttää Charlien (musikaalissa Andy Kelso) jatkavan perheyrityksen vetäjänä, mutta poika päättää pyristellä irti velvollisuuksien ikeestä ja muuttaa tyttöystävänsä kanssa Lontooseen. Suunnitelmat heittävät häränpyllyä, kun Charlien isä kuolee äkillisesti ja konkurssikypsä kenkätehdas jää pojan kontolle.

Sattuman oikusta Charlie tutustuu Simoniin (Billy Porter), joka on kotoisin samoilta seuduilta kuin Charlie. Siinä missä Charlien isä oli yrittänyt saada poikaansa kiinnostumaan kengistä, Simonin isä oli kaikin tavoin yrittänyt pitää tämän erossa kopottimista – varsinkin äidin kauniista punaisista korkokengistä, joissa poika niin mielellään tanssahteli. Miesten kohdatessa Simon asuu Lontoossa ja esiintyy Lola-nimisenä drag queenina, mutta yksi asia on ennallaan: korkkarit hiertävät ilman isän paheksuntaakin, koska isokoipisen miehen on hankala löytää sopivaa paria.

Tämä saa Simonin/Lolan ehdottamaan Charlielle ilmiömäistä liikeideaa: Charlien kenkätehtaan pitäisi alkaa tehdä sopivan kinkyjä naisten kenkiä miehille. Juonenkäänne saattaa kuulostaa kaukaa haetulta, mutta juuri näin kävi myös oikeassa elämässä, kun brittiläinen Steve Pateman päätti ryhtyä valmistamaan miesten fetissijalkineita perheensä kovaonnisen kenkätehtaan pelastamiseksi.

Simonin/Lolan ja Charlien yhteistyö alkaa, ja Lola pelmahtaa drag-enkeleineen tehdastyöläisten ihmeteltäväksi. Tämän jälkeen on luonnollisesti luvassa on monenlaisia vastoinkäymisiä ja kommervenkkejä.

Drag-teeman vuoksi Kinky bootsin selkein vertailukohta on kulttielokuvasta musikaaliksi sovitettu aussipläjäys Priscilla – aavikon kuningatar, jonka näin pari vuotta sitten Lontoossa ja uudelleen viime syksynä Tukholmassa. Priscillalla on Kinky bootsiin verrattuna selkeä etulyöntiasema: se on jukebox-musikaali, joka perustuu mm. Madonnan, Donna Summerin ja Tina Turnerin ikivihreisiin ja itsestään lämpiäviin hitteihin. Kun tulkitsijoina on kaiken lisäksi joukko drag queeneja, tuloksena on karkkikauppamaisen värikäs mutta sopivan räävitön kokonaisuus.

Kinky bootsilla ei ole henkivakuutuksenaan hirmuista hittikavalkadia, vaan se nojaa musikaalisäveltäjänä debytoivan Cyndi Lauperin originaalikappaleisiin. Lauper on kertonut ammentaneensa lauluihin aineksia lapsuutensa suosikkimusikaaleista, ja lopputuloksena on suloinen sekamelska poppia, rokkia, funkia, dance-nostatusta ja jopa tangoa.

Musikaalina Kinky boots on Priscillaa hillitympi ja sisäsiistimpi, mutta kuitenkin sen verran dragtastic aikuisten satu, että sen ei tarvitse kontata kaappiin häpeämään. Ainakin Al Hirschfeld Theatren yleisö hurrasi lopuksi niin, että katto oli lentää.

Kinky bootsin uskottavinta antia on Charlien ja Simonin vaikeiden isäsuhteiden kuvaus. Molemmat miehet joutuvat tarinan kuluessa kasvamaan ulos isiensä kengistä. Charlien pitää kasvaa siihen rooliin, joka hänelle on varattu pienestä pitäen, eli ryhtyä jatkamaan perheyritystä. Simonin puolestaan on päästävä sinuiksi sen kanssa, että hän hylkäsi perinteisen miehenroolin ja jäi siksi vaille isänsä hyväksyntää.

Varsinkin Simonin tilinteko tiivistyy selkäpiitä hiveleviin voimaballadeihin Not my father’s son ja Hold me in your heart, jotka tarjoavat musikaalin tunnehuiput. Hold me in your heart kertoo anteeksiannosta ja Not my father’s son oman kipeän menneisyyden hyväksymisestä sen verran uskottavin sanoin, että kokonaisuudesta ei tule sokerikuorrutettua unelmahöttöä:

Look at me powerless and holding my breath
trying hard to repress what scared him to death
it was not that easy to be his type of man
to breathe freely was not in his plan
and the best part of me
is what he wouldn't see
I'm not my father’s son.

Jos ette ole lähiaikoina menossa New Yorkiin, Kinky boots voi ehtiä sitä ennen rapakon tälle puolen. Musikaali on nimittäin näillä näkymin tulossa ensi-iltaan Lontoon West Endissä vuonna 2015. Itse toivon seuraavaksi Priscilla-musikaalin rantautumista Suomeen. Svenska teaternilla olisi nyt erinomainen sauma, kun musikaali on jo valmiiksi käännetty ruotsiksi – ja sangen mainiosti onkin. Det regnar män, halleluja!

Halvimman ja nopeimman musikaalielämyksen tarjoaa kuitenkin Spotify, josta löytyvät sekä Kinky bootsin että Priscillan kappaleet alkuperäiskokoonpanojen tulkitsemina.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/06/homohistoriallinen-helsinki-4-karuselli.html (lisää kuvia täällä)

*

Viime jaksossa kevät tuli kaupunkiin. Pakoilimme sensaatiolehtien toimittajia, juhlimme kieltolain loppumista ja päädyimme lopuksi Sirkan tansseihin, joissa oli miesten haku. Lopuksi suuntasimme Stadionin kentälle iltalypsylle.

Karuselli kiva, kiva on
sinne minä aina pääsen lauantaina
pienemmiltä markka ja suurilta viis
joko käy, joko käy, joko karuselli käy?
no hei, hei, hei se matkahan vei
nyt cowboy tässä ratsastaa ja säikähdä ei – –
villin lännen malliin saaliin saamme kalliin
satimeen saan karhun ja taljan mä myyn
joko käy, joko käy, joko karuselli käy?
(Kari Tuomisaari)

Kävelen ystäväni ”Karin” kanssa kohti Karusellia. Nimi on peräisin Valdemar Melangon Puistohomot-kirjasta (2012), ja sitä käytettiin homojen suosimasta kohtaamispaikasta, jota rajasivat Olympiastadion, kaupunginpuutarha, Helsinginkatu, Mäntymäen kenttä [entinen Messukenttä] ja Töölön kisahalli [Messuhalli]. Karuselli-nimeä en ole nähnyt käytettävän muissa lähteissä, mutta se on sikäli kuvaava, että alue oli pitkään varsinainen huvipuisto, jossa riitti käyntikohteita ja vehkeitä joka makuun. Nimi oli tullut Melangon mukaan ilmeisesti siitä, että alueelle oli tyypillistä cruising eli kiertäminen Mäntymäen kentältä Mäntymäelle ja sieltä Mäntymäentietä takaisin kentälle. Mäntymäestä on käytetty homoslangissa myös kuvaavia nimityksiä Venuskukkula ja Kyrpävuori.

Eri lähteissä on eriäviä näkemyksiä siitä, koska Karusellista tuli homojen suosima kohtaamispaikka. Keskusteluseura Psyken 96-lehden 3/69 jutun Stadionin mäessä vilkas kesäkausi mukaan ainakin Mäntymäellä on pitkät perinteet kruisailualueena: ”Venuskukkula, mäki Stadionin, Eläintarha[n]ntien [nykyisen Helsinginkadun] ja Mäntymäentien välissä on ollut vuosikymmenien ajan eräs Helsingin suosituimpia ulkoilupaikkoja, jossa seksuaalisesti poikkeavat ovat käyneet.”

Aluetta ei kuitenkaan mainita Helsingin 1930–1950-lukujen homoelämää koskevissa haastatteluissa, jotka on julkaistu Seta-lehden numeroissa 2–4/88. Neljäkymmentäluvun kohtaamispaikkoja muistellessaan haastateltu homomies toteaa vain: ”En muista, että opiskeluaikana [vuodesta 1946 eteenpäin] olisi käyty Laakson kentällä ja Mäntymäellä. Se tuli myöhemmin.” Aluetta ei mainita myöskään tämän juttusarjan 2. osassa siteeraamassani Jallu-lehden 11/59 jutussa tai Viikon totuus -lehden 1960-luvun alun jutuissa, joissa muuten listataan säntillisesti Helsingin kohtaamispaikkoja. Ensimmäinen maininta löytyy vasta Ihminen ja yhteiskunta -homolehden 2/68 jutusta Miten löydän ystävän. Kieltolain aikana kirjoitettu juttu pursuaa verhottuja sanakäänteitä ja viittauksia homojen kruisailukoodistoon: ”[Olympiastadionin kallioilla] saa aina tietää oikean ajan ja tulta saa savukkeeseen, liikkuipa vaikka aamuyöstä. – – Kauniina iltana voi vain seistä ja odottaa, että joku tulee juttelemaan. Ja ne, jotka kulkevat yksin, kaipaavat eniten toistensa seuraa.”

Karusellista tuli siis mitä ilmeisimmin suosittu vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen, vaikka Mäntymäellä olikin ollut sutinaa jo aiempina vuosikymmeninä. Tätä tukee fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistu muistelo, jonka mukaan Stadionin alue nousi laajemmin suosioon vasta, kun liikenne Kissalankujalla Eduskuntataloa vastapäätä lopahti [ks. juttusarjan 1. osa]. Siihen saakka oli oltu paljon keskustassa, mutta 1970-luvun alussa levittäydyttiin etäämmälle, ja samalla Mäntymäki nousi uuteen arvoon.

Kun opiskelija Valdemar Melanko keräsi Karusellissa aineistoa homoalakulttuuria käsitelleeseen tutkimukseensa, alue oli jo huippusuosittu seurustelupaikka. Melangon Puistohomot-kirjasta löytyy seuraava raportti, joka on päivätty kesän kuumimman metsästyskauden aikana 27.6.1970:

”Kahden tunnin aikana alueella kävi arviolta 100 henkilöä. Myös autoja kävi paikalla runsaasti. Koskaan aikaisemmin en ole nähnyt yhtä aktiivista iltaa. Paljon kolmen tai neljän hengen ryhmiä, jotka vain seurustelivat keskenään. Yksinäisillä kulkijoilla näkyi olevan erittäin suuria vaikeuksia kontaktin saamisessa. Liikehtiminen Karusellissa alkaa saavuttaa Tukholman Kuninkaallisen kirjastopuiston eli Humlegård[en]in tunnelmaa. Seurasin viime kesänä siellä arviolta noin kahdensadan kaverin liikkumista verrattain pienellä alueella.” [Humlegårdenista ks. Homohistoriallinen Tukholma -jutut]”

Pömpeli, puu ja puistotie

Karusellin kiintopisteenä toimi Mäntymäen kentän vieressä Kisahallia vastapäätä sijainnut pisuaari, joka tunnettiin nimellä Jennyn teehuone. Teehuone-sana oli käännetty suoraan englannin homoslangisanasta tea-rooming, jolla Wikipedian artikkelin mukaan viitattiin julkisissa vessoissa (t-room eli toilet room) harrastettuun seksiin. Mystisen Jennyn henkilöllisyys sen sijaan on hämärän peitossa. Villi veikkaukseni on, että hän oli paikan muinainen kanta-asiakas, jolle oli vanhan homoperinteen mukaisesti annettu naisen nimi.

Kanssain käyös armahain
me teetä juomme kahden vain
oon minä sun ja sinä minun ain
kenkään ei lähellä arvata saata
onnemme päivät voin iäksi taata
koskaan ei varmaankaan pilviä taivaalla näy
(Hannes Konno)

Jennyn teehuoneen, Mäntymäen ja Mäntymäen kentän lisäksi Karusellin kohteita olivat Valdemar Melangon mukaan pisuaarin viereiset puistokujanteet penkkeineen, Mäntymäelle nouseva hiekkakäytävä sekä kentän laidalla olevan muuntaja-aseman [käsittääkseni vedenottamo] muuri pusikoineen.

Eri kohteilla oli myös hieman erilaiset funktiot: Jenny toimi sekä kontaktinottopaikkana että varsinaisen aktin tapahtumapaikkana. Viereiset puistokujanteet penkkeineen taas olivat kohtaus- ja seurustelupaikkoja. Penkeillä otettiin kontaktia tarjoamalla vierustoverille tupakkaa tai aloittamalla keskustelu; rohkeimmat saattavat hipaista polvea, painaa jalan toisen jalkaa vasten tai aloittaa muunlaisen hipelöinnin. Sääntönä oli Melangon mukaan se, että penkille istujalle käytiin tarjoutumassa, eli tulija paljasti tarkoitusperänsä ensin.

Mäntymäen kentällä ”vedettiin uistinta”, eli kuljettiin edestakaisin ja pyrittiin saamaan seuraaja perään. Kenttää suosivat myös autot, jotka pyörivät ympäriinsä matkaseuraa etsien. Puistohomot-kirjan mukaan etiketti sanoi, että jos auto aikansa kierreltyään pysähtyi jonkun henkilön kohdalle, tämän oli mentävä sisälle – muuten auto jatkoi matkaansa.

Hymyn suot kellä auto on
katseen luot veneen mastohon
roturatsujen luokse kiire on sun
minä sulta vain unohdun
(Saukki)

Vedenottamon muuri oli kontaktinottopaikka ja sen takainen pusikko aktipaikkana. Mäntymäelle johtava hiekkakäytävä oli suosittu pysähdyspaikka ja itse Mäntymäki tarjosi monipuolisesti seurustelu- ja aktipaikkoja.

Mäkilähtö

Ystäväni ”Kari” löysi tiensä alueelle joskus 1960–1970-lukujen vaihteessa. Hän oli nähnyt Iso Roobertinkadun pornokaupasta ostamassaan 96-lehdessä edellä olevan kartan Helsingin homopaikoista ja bongannut siitä ”Stadionin mäen” eli Mäntymäen. Saatuaan paikan tietoonsa Kari oli jo samana iltana noussut Mäntymäelle Hammarskjöldintien puolelta. Tänä kevätiltana reilut 40 vuotta myöhemmin Kari muistelee, miten hän oli ensimmäisenä iltanaan nähnyt pimeässä ”ukkoja hiippailemassa puskissa” ja pelännyt koko ajan, kalahtaisiko pullo päähän.

Pelko ei ollut suinkaan aiheeton, sillä esimerkiksi edellä mainittu 96-lehden 3/69 kansijuttu Stadionin mäessä vilkas kesäkausi keskittyy Mäntymäen pahoinpitelyihin. Lisäjännitystä kieltolain aikaiseen kruisailuun toi myös julkinen inkvisiittori Hymylehti kuvaajineen:

”Tänä kesänä [Mäntymäki] on yhtäkkiä joutunut lehdistön ja rikollisten mielenkiinnon kohteeksi. Tiedossamme on kaksi pahoinpitelyä, toinen heinäkuulta, toinen elokuulta. Jos liikut mäessä, älä lähde kovin kauaksi pimeisiin pensaikkoihin, missä pahoinpitelyt ovat tapahtuneet. Turvallisinta on pysytellä mäen laella tien lähettyvillä, jossa useimmat liikkuvat. – – Torstaina 14.8. kävivät Hymylehden valokuvaajat paikalla ikuistamassa illan toimintoja. Tuloksena oli kuulemamme mukaan onnistunut kokoelma valokuvia eri henkilöistä – –. Kerrottakoon niille, jotka eivät paikkaa tunne, että parhain aika alkaa n. klo 22. Mäki ei ole yksinomaan helsinkiläisten kohtauspaikka, vaan siellä tapaa myös muilta paikkakunnilta, erityisesti lähimaakunnasta tulleita.”

Kuten mekin nyt, Kari oli kävellyt ensimmäisenä iltanaan Mäntymäeltä alas Stadionin puolelle ja kohdannut nurmikolla kaverin, jota oli mennyt rohkeasti moikkaamaan. Kun Kari oli kysynyt, onko mies iltakävelyllä, tämä oli vastannut: ”En, vaan olen etsimässä homoseksuaalista seuraa.” Kari oli ollut ällikällä lyöty ja todennut olevansa samalla asialla. Siitä miesten matka oli jatkunut Hesperian puistoon, joka oli ollut erittäin vilkas homojen kohtaamispaikka 1930–1950-luvuilla. Paikalle tultuaan Kari ja mies olivat etsiytyneet penkille puiston hämärään nauttimaan toistensa seurasta.

Kaupungissa on yö, en silti tähtiä nää
ei tähdet tuhannet tuikikaan
ne taakse harmaiden harsojen jää
kaupungissa on yö, puistoon kanssasi jäin
sä seisot edessäin täynnä toivoa
ja silmäsi kertovat näin
eläköön elämä ja yö
eläköön tumma taivas ja tähtien vyö
(Veli-Pekka Lehto)

Kun Kari oli näin saanut pään auki, hän kertoo olleensa sen jälkeen alueella ”kuin tikka joka ilta” ja jääneensä siihen suorastaan kiinni. Vaikka Kari kuinka olisi vannonut itselleen menevänsä vain Hakaniemen torille asti iltakävelylle, Jenny veti lopulta puoleensa magneetin lailla. Karuselli-nimitystä Kari ei muista kuulleensa, vaan hänen mukaansa tavattiin puhua Jennylle menemisestä, vaikka tarkoitettiin koko Stadionin aluetta. Karusellin piiri pieni pyörii -periaate on sen sijaan hänellekin tuiki tuttu:

”Alhaalla kentällä ajattelin, että käyn vielä tuolla mäellä ja lähden sitten kohtiin. Mäellä kuitenkin näin, että hei, nyt alhaalla liikkuu joku uusi. Mäpäs käyn vielä siellä ja sit mä lähden kotiin. Alhaalla päätin, että eikun mä katon vielä, ketä tuolla ylhäällä on. Eli sitä väliä tuli ravattua edestakaisin, eikä kotiin päässyt ennen kuin temput oli tehty. Nuorena oli seksin nälkä, ja Jennyllä oltiin satoi tai paistoi, oli kylmä eli lämmin. Toisaalta kuulin täällä ensimmäistä kertaa senkin, että homoilla voi olla myös pitempiä suhteita kuin vain ”runkku ja hei”.”

Kiihkoa, kaipuuta ja kaksoiselämää

Karilla on Jenny-vuosilta enimmäkseen hyviä muistoja. Täällä kiertäessä kohtasi kaltaisiaan paitsi fyysisesti myös henkisesti. Välillään käytiin puskissa ja ”kateltiin, millainen letkunpätkä toisella on housuissa”. Välillä taas juteltiin ja juoruttiin ystävien ja tuttujen kanssa. Jenny tai Karuselli oli Karille siitäkin miellyttävä paikka, että hän ei ole absolutistina koskaan viihtynyt ravintolamiljöössä. Esimerkiksi Vanhan Kellarissa hän kävi vain kerran pari, samoin myöhemmässä Gay Gambrini -homoravintolassa.

Hyvin toisenlainen kuva Karusellin elämästä välittyy kielentutkija Olli Nuutisen Kommentteja kahteen elämään -muistelmista. Nuutinen kiersi täällä osittain samoihin aikoihin Karin kanssa 1970-luvun puolivälissä, mutta hänen ihmisen ikäväänsä sekoittui usein vahva paljastumisen ja väkivallan pelko:

”Ruusulankadulta [Sirkan tansseista] oli lyhyt matka Stadionin kentälle ja puistoon. Ravintoloiden sulkemisen jälkeen siellä harhaili yön kumppanin etsijöitä. Muistan Helsingin syksyistäni ja talvistani hirvittävinä ja nöyryyttävinä talvi-illat ja yöt Stadionin kentällä. Se oli tapaamispaikka, josta voi löytää jonkun. Välillä välähtivät autojen kirkkaat valokeilat. Valokuvattiinko? Mitä tapahtui? Oliko puiston pimeydessä liikkeellä rikollisia jengejä hakkaamassa? Välillä mielessä oli ajatus: entä jos työtoverit tai tavalliset ystävät näkisivät minut täällä? Mitä jos he tietäisivät, miten lauantai-iltojani vietän? Olin ehkä ollut tavallista mukavaa iltaa viettämässä jonkun luona ja lähtenyt normaaliin aikaan kotiin mutta mennytkin puistoon ja Stadionin pisuaariin. Syksyisissä ja talvisissa puistoissa harhaili puolihumalaisia miehiä etsimässä suurta rakkauttaan.”

Kolmas ja sangen hykerryttävä kuvaus Karuselli-kruisailusta, kävijöiden moninaisista tarpeista sekä kaksinaismoralismista ja nokkimisjärjestyksestä löytyy 96-lehden 9/76 jutusta Puistoelämää IV. Jutun on kirjoittanut nimimerkki ”Paris”, ja se sijoittuu Jennyn teehuoneen viereiseen puistikkoon:

”No niin, pukeuduin siis tavalla, jota pidin odotettavaan tilanteeseen sopivalta: ei mitään liian huomiota herättävää tai monimutkaista riepua, vaan jotakin kevyttä ja sellaista, joka – niin no tehän tiedätte, irtoaa niskaa nykäisemällä. – – Hiestä märkänä ja vähän muustakin pysähdyin turvalliselta tuntuvan puun katveeseen. Pälyilin ympärilleni varmistaakseni, etten taas ollut joutunut sellaisen seurapiirin reviiriin, jota vaatimaton pistetasoni ei edellyttänyt ainakaan tässä vaiheessa. Totesin olevani risteyksestä laskettuna kolmas lehmä vasemmalla, mikä pärstäkertoimeeni nähden oli kylläkin hieman yläkanttiin, mutta olosuhteet naulitsivat minut toistaiseksi tähän. – – Tuuli väristeli lehtipuiden yläoksia ja samanlaisia pieniä kohahduksia kävi silloin tällöin parissa pienessä kanaparvessa uusien tulokkaiden saapuessa. Kauneus kauneuden perään porhalsi paikalle neitseellisen poikamaisesti tähän parthenogeneettiseen happeningiin kuka itsepölytyksen kuka muissa peloissa. Useimmat pyrkivät heti aluksi tekemään ympäristölleen selväksi, että joskin he tosin olivat puistossa, niin eivät toki ollenkaan niistä syistä kuin joku pintapuolinen olento voisi kuvitella tai jotkut rahvaanomaisten asioiden harrastajat tosiasiassa täällä olivatkin. Ei he tulivat pelkästään ylläpitääkseen tässä yhteisössä asemaansa pienpiirin julkkiksina, pysyttääkseen meikälehdistön ajan hermolla tai joistakin muista velvoittavista syistä. Monet kaunokkaat kävivät paikalla myöskin epäilemättä pelkästään mielenterveydellisistä syistä tyydyttämässä täällä päivän varrella lommoutunutta itsetuntoaan ja tarjoamassa tavallisille pulliaisille silmän ruokaa. Luonnollisesti eräiden tulolle lieventävinä asianhaaroina olivat alkoholi ja kova kohtalo. Joku kaunosieluinen esteetikko varmaan etsi täältä pahan määritelmää luottaen tulevansa raiskatuksi. Mutta epäilemättä siellä oli myös muutama sellainen, joka oli tullut itse Asian vuoksi.”

Puistopanodraamaa

Astelen Karin kanssa Mäntymäen kentän poikki, ja pian edessämme on pensaiden reunustama ruohikkoläntti, jonka ohitse pyöräilijät suhahtelevat. ”Tässä se Jenny oli”, Kari sanoo.

Jennyn teehuone oli sikäli erikoinen paikka, että se sijaitsi aivan Kisahallin kulman poliisiasemaa [nykyistä juoppoputkaa] vastapäätä. Vaati melkoista pokkaa häärätä kusiputkassa, kun poliiseja pyöri kivenheiton päässä. Karikin muistaa tapauksen, jossa mustamaija oli ajanut pömpelin eteen ja eräs pömpsän pojista oli ”vetänyt ittensä kiemuraan” ja alkanut keimailla autossa istuneille poliiseille provosoivasti. Poliisit olivat kuitenkin poistuneet vähin äänin paikalta. Kieltolain aikana tehtiin toki myös pidätyksiä, joista Valdemar Melankokin raportoi Puistohomoissa.

Melangon mukaan monet puistohomot välttelivät pisuaareja, koska ne olivat pääasiassa persoonattoman aktin tapahtumapaikkoja. Pisuaareja karttoivat myös aloittelijat, jotka vain pyörivät niiden ympärillä uskaltamatta mennä sisälle. Toisaalta pisuaareja käytettiin jonkinlaisina kiihotuspaikkoina: sama kiertäjä saattoi pistäytyä niissä useampia kertoja katsomassa, olisiko sisällä ketään iskettävää. Tällöin hän joutui usein persoonattoman aktin todistajaksi, mikä lisäsi omia kierroksia. Melanko toteaa myös, että tämäntapainen kiertäminen muodosti itsetarkoituksen niille, jotka eivät solmineet kohtauspaikalla mitään kontakteja.

Edellä siteeratussa Puistoelämää IV -jutussa Karusellin kävijäkuntaa ja sen käyttäytymistä kuvataan huomattavasti sarkastisemmin:

”Tuolla jotkut istuutuvat penkeille. Niistä ei koskaan ole mihinkään. Aktiiviset ja arat liikkuvat jatkuvasti, aktiiviset hitaan varmasti ja vakaasti, arat taas nopeasti puikkelehtien. Toiset hätäilevät tämän tästä ulkovessassa, toiset eivät käy siellä suurin surminkaan. Elegantti pienpiiri jatkaa henkevää keskusteluaan viimeaikaisista tapahtumista: että se meni sen kanssa, kuvitella! Tämä on tällaista puistopanodraamaa, viatonta ja vähän turhanpäiväistä. Hiljaiseloa kliseissä, niin sanoakseni. Täällä näkee pääasiassa ihmisiä, jotka ovat leikelleet itsestään kaiken turhan eli olennaiset tunteensa pois ja opettelevat liikkumaan varjoina varjoisassa maailmassa. Valtakulttuurin varjossa ja helmassa, nyt kun lakikirjankin armaat äidin kasvot heille hymyilevät – hieman tosin ivallisesti. Nyt kun laki on saatettu pois ongelmista, niin nämä varjot voivat turvallisesti apinoida isoisempia ryhmiä ja ainoa ongelma mikä heille oikeuden vaa’assa on jäänyt, on liikapainoisuus. Ämmä armahtakoon!”

Kun istahdan lopuksi Karin kanssa puistokujanteen penkille entisen Jennyn viereen, mieleen tulee 96-lehden 6–8/76 Puistoelämää I -jutussa kuvattu kohtaus, joka näyteltiin juuri tällä ”valaistulla penkkinäyttämöllä”, ”mustan taivaan alla, kaupungin kohistessa takana”.

”Katselin hänen liikkumistaan puiston käytävällä. Hän oli hyvin pitkä, hyvin hoikka ja hyvin kaunis poika, jonka jokainen vähintään 190 sentistä huusi mikä pivoa povelleen, mikä vatsaa päälleen, mikä sormia ympärilleen. Vaatetus noudatti vartalon vaativia linjoja kiihkeästi ikään kuin vaatturi olisi pannut kaiken itsestään vaatteisiinsa. Pieni olkalaukku yritti jokaisella heilahduksellaan osua noihin pieniin, koviin pakaroihin kuin pehmittääkseen tietä niin monien haluavien tulla. Poika oli kaunis tavalla, joka ei tarvinnut vaatimattomuutta tuekseen. Eikä hänellä totta vie ollut pienintäkään aikomusta turvautua siihen. – – ”Tänään eräs mies kertoi minulle kahden tunnin ajan, miten ihana varatalo minulla on”, kuulin hänen kuuluvasti selostavan tarkkaavaiselle kuulijakunnalle. Sen muodostivat ensisijaisesti neljä puiston penkillä istuvaa miestä, joiden sylissä hän makasi pitkin pituuttaan. Ajattelin neljää orastavaa erektiota tuon tyttöpojan alla ja kadehdin sitä, joka lottosi eniten istumalla hänen pakaroidensa kohdalla. Sillä hetkellä en lainkaan epäillyt hänen sanojaan. Hämäläisinkin homo varmaan innostuisi kahdeksi tunniksi puheliaaksi hänen edessään, muista nyt puhumattakaan. – – Silloin tällöin palaavat ajatukseni tuohon yön kuningattareen kesäyön kuumuudessa asfalttimeren keskellä olevassa vihreässä saarekkeessa. Kotiin kävellessäni olin naitu: hän oli katsonut minuun.”

Kaupallista Vapautta

Karusellin kultakausi päättyi, kun Jennyn teehuone purettiin aids-hysterian aikana 1980-luvun lopulla. Humoristisena eleenä Seta-lehdessä 4/88 julkaistiin Jennyn muistokirjoitus.

Vaan kuinka kävikään: Mäntymäen kentälle avattiin hieman ennen Karin ja minun pyhiinvaellusmatkaa uusi homobaari Freedom, joka toimii Stadionin vanhassa käymälärakennuksessa. Tilanteessa on niin paljon symboliikkaa, etten tiedä, mistä aloittaisin. Riittänee, kun toteaa, että vanha käymälärakkaus on lopulta kaupallistettu ja että tarjolla on epäilemättä Jennyn tapaan myös pussiteetä ja kultaisia kulauksia. Otetaan siis niille ennen kuin lähdetään Laaksoon!

Jatkuu

Tekstissä siteeratut laulut:
Karuselli käy. Esittäjät Brita Koivunen ja Eino Virtanen. Sanat Kari Tuomisaari. 1960.
Teetä kahdelle. Esittäjät Olavi Virta ja Lepakko-orkesteri. Sanat Hannes Konno. 1939.
Hymyn suot kelle vain. Esittäjä Olavi Virta. Sanat Saukki. 1958.
Eläköön elämä. Esittäjä Sonja Lumme. Sanat Veli-Pekka Lehto. 1985.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/06/homohistoriallinen-helsinki-3-kay.html (lisää kuvia täällä)

*

Viime jaksossa pyörimme varpaat jäässä Museonpuiston ”Risolan” ympärillä potien ruotsalaista rakkautta. Välillä luettiin Jallua ja Viikon totuutta, jotka olivat huolissaan Helsingin miesrauhasta, ja sitten vain etsittiin, kunnes löydettiin sut. Lopuksi liekki leimahti.

Taas on kevät tuonut uskon uuteen huomiseen
taas on mieli altis vaikka rakkauteen
sen vaistoaa niin kuin uudestisyntynyt ois
kun on taittunut talvinen sää
ja on murtunut hanki ja jää
se villitsee ja nyt vaikkapa flirttailla vois
(Vexi Salmi)

Katri Helenan laulun säkeet kaikuvat mielessäni, kun kuljen kepein askelin keväisen Helsingin katuja. Säkeet ovat kuvaavia myös sikäli, että homoseksuaalisten tekojen poistuminen rikoslaista vuonna 1971 lopetti pitkän kylmän talven myös suomalaisessa homohistoriassa.

Ulf Månsson toteaa Rakkauden monet kasvot -kirjan (1984) artikkelissaan, että homoseksuaalisuuden dekriminalisointiin vaikutti 1960-luvulla käynnistynyt seksuaalipoliittinen keskustelu sekä Ilta-Sanomien ja Hymyn kaltaisten sensaatiolehtien harjoittama homovaino. Vuonna 1967 mietintönsä jättänyt seksuaalirikoskomitea katsoi, että moniarvoisessa yhteiskunnassa ei voida asettaa absoluuttista sukupuolimoraalia lainsäädännön ainoaksi lähtökohdaksi ja että rikoslaki ei ollut tarkoituksenmukainen keino ohjata seksuaalista käyttäytymistä.

Homoseksuaaliset teot kieltänyt laki oli ollut voimassa tsaarin ajoilta vuodesta 1889 lähtien, ja sen perusteella tuomittiin yksistään vuosina 1924–1971 yhteensä 1 009 ihmistä, viimeiset kolme vielä vuonna 1970. Meillä, toisin kuin monessa muussa Euroopan maassa, oli kriminalisoitu myös naisten väliset homoseksuaaliset teot, ja heidän osuutensa vuosien 1924–1971 tuomituista oli 49. Nämä tiedot ilmenevät Kati Mustolan artikkelista (Re)production of silence by production of limited noice, joka on julkaistu teoksessa Silence, discourse and deprivation (1994).

Mustola toteaa osuvasti, että tuhannen tuomitun kokemat nöyryytykset ja heidän elämänsä pilaaminen oli uhraus, joka mahdollisti Suomen lesbojen ja homojen näkyvyyden ja sitä kautta identiteetin vahvistumisen. Osalle tuomituista tämä uhrilampaan osa oli poikkeuksellisen konkreettinen, kuten Tuula Juvonen kirjoittaa teoksessaan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (2002):

”Homoseksuaalisista teoista tuomitut naiset ja miehet kuuluivat niihin seksuaalirikollisiin, jotka voitiin määrätä Suomessa lääkintöhallituksen päätöksellä kastroitaviksi (ns. pakkokastraatio), tai kastraatio voitiin toimittaa henkilön omasta hakemuksesta. – – Esimerkiksi vuosina 1951–58 Suomessa kastroitiin 90 seksuaalirikoksista tuomittua miestä. Mutta hakemusasiakirjojen tuhoamisen myötä ei pystytä enää jäljittämään sitä, missä määrin ja miten perustellen homoseksuaalisia ihmisiä mahdollisesti esitettiin kastroitaviksi.”

Homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnin vastapainoksi homoseksille säädettiin vuonna 1971 korkeampi suojaikäraja kuin heteroseksille (18 vs. 16 vuotta). Rikoslakiin tuli lisäksi ns. kehotuskielto, joka kielsi kehottamasta julkisesti ”samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen haureuden harjoittamiseen”. Kehotuskiellon säätämiseen vaikutti Ulf Månssonin artikkelin mukaan mm. korkeimman oikeuden mietintö. Siinä vaadittiin korostettavaksi ”ilmiön poikkeavuutta ja sairaalloisuutta”, jotta homoseksuaalit ymmärtäisivät hakeutua hoitoon – homoushan oli luokiteltu mielisairaudeksi aina vuoteen 1981 saakka.

Ulf Månsson huomauttaa, että kehotuskieltoa käytettiin nimenomaan Ylen asiaohjelmia vastaan, mikä johti ohjelmien lähetyskieltoihin sekä toimittajien itsesensuuriin. Ylen ohjelmajohtaja Pekka Silvola myönsikin Seta-lehden 1/79 haastattelussa, että laki rajoitti tiedottamisen vapautta ja että tieto homoseksuaalisuudesta oli Ylessä ”tapetin ja seinän välissä”. Esimerkkinä kielletystä ohjelmasta voidaan mainita ohjelma Oletko sinä? Oletko sinäkin? (1969), joka esitettiin vasta 1999, jolloin kehotuskielto ja korkeampi suojaikäraja lopulta kumottiin.

Venäjän nykytilannetta pohtiessa tuntuu uskomattomalta ajatella, että meillä oli ikioma homopropagandalaki vielä aivan äskettäin ja että sitä vastaan kampanjoitiin muualla Pohjolassa kuin itänaapuria vastaan nykyisin. Oheisessa Seta-lehden 2/79 kuvassa näkyy norjalaisessa Dagbladet-lehdessä 28.6.1979 julkaistu paikallisen homojärjestön adressi, jossa vaaditaan kehotuskieltopykälän kumoamista: ”Vaadimme, että Suomen toimivaltaiset viranomaiset kumoavat viipymättä homovastaisen lakipykälän, jotta Suomi saataisiin samalle linjalle muiden Pohjoismaiden kanssa.” Pitäisikö siis taas hakea vähän taustatukea Norjasta, että saataisiin vauhtia sukupuolineutraalin avioliittolain käsittelyyn?

Suurjytä tänään!

Hei tulkaa tänne täällä tanssitaan
ja rytmin tuntee täällä suonissaan
on kenenkään nyt turha vastustaa
se rytmi kaikki mukaan saa – –
sen sinä tunnet niin kuin minäkin
se meidän on, käy tanssimaan
(Saukki)

Tällaisena lauantai-iltana 1970-luvun puolivälissä kaltaiseni homomies ei ehkä kauheasti ehtinyt murehtia Suomen homohistorian hangen ja jään aikaa, sillä tarjolla oli poikkeuksellisen paljon menoa. Ensin mentäisiin Ruusulankadulle Sirkan tansseihin ja sieltä jatkettaisiin tietysti ”Jennyn teehuoneelle”, kuten Messukentän eli nykyisen Mäntymäen kentän pisuaaria kutsuttiin.

Sirkan tansseja järjesti kieltolain aikana vuonna 1968 perustettu Keskusteluseura Psyke, joka edelsi Setaa suomalaisena seksuaalipoliittisena järjestönä. Yhdistyksellä oli kerhohuoneisto Kalevankatu 45:n kellarissa, puhelinneuvontaa sekä lehti nimeltä 96 (Ysikutonen), jota olenkin jo siteerannut aiemmissa jutuissa. Psyken tanssi- ja ravintolatoiminta alkoi Sateenkaari-Suomi-kirjan mukaan jo vuoden 1969 alussa, eikä aikaakaan, kun siitä tuli Hymylehden ansiosta maankuulua.

Hymylehden toimittaja soluttautui helsinkiläisessä Lucci-ravintolassa 5.4.1969 pidettyihin Psyken tansseihin, ja hänen kokemuksistaan saatiin lukea toukokuun lehdestä. Toimittaja kuvailee ”miehisiä latteakeuhkoisia tyttötyttöjä”, asiallisilta virkamiehiltä näyttäviä tai vaihtoehtoisesti punastelevia ja kikattavia ”poikapoikia” sekä niitä, joilta löytyi pili kaikki mutta jotka käyttivät hametta ”muuten vaan mukavikseen”. Välillä toimittaja maalailee, miten lainsuojaton rakastelu tiivistyi kynttilöiden valossa, kun orkesteri viritti tanssiinkutsun ja jengi painui karkeloimaan parta partaa tai hame hametta hangaten. Julkisen inkvisiittorin roolilleen uskollisena Hymylehti mainitsee jutussa vieraita nimellä tai siten, että he ovat helposti tunnistettavissa.

Skandaalijutusta huolimatta Psyken tanssit jatkuivat, ja niiden nimeksi vakiintui ennen pitkää Sirkan tanssit yhdistyksen voimanaisen Sirkka Vähä-ahon mukaan. Psyken tanssien tunnelmasta saa elävän kuvan 96-lehden 1–2/74 jutusta Tiistaitanssit (kirjoitusvirheet samat kuin lehdessä):

”Psyke ry:n järjestämät jytä- tanssi- ja ravintolaillat ovat pyörineet jo koko syyskauden. Kevätkaudella jatketaan samalla tavalla, siis joka toinen tiistai klo 19–01 (joskus jopa kello kolmeen). Paikka on siisti ja viihtyisä ja tarjoaa monia mahdollisuuksia. On disko, on pari baaritiskiä, on ravintolasali, on tanssimusiikkia, on jokaiselle jotakin. Kävijämäärä vaihtelee 100–200 ja keskimäärin ravintola on aina täynnä. – – Ilolla olen havainnut, että tiistai-illoissa käy hyvin monenlaista yleisöä. On kiiltokuvapoikia, nahkatakki kavereita, pitkätukkaisia hippityyppejä, lesboja, transvestiitteja on biseksuaalipoika vaimonsa kanssa ja luetteloa voisi jatkaa. Näissä illoissa käy sirosti sipittäviä siskoja ja karskiotteisia karjuja, mutta ennenkaikkea niissä käy aivan tavallisia ihmisiä. – – Pois turhat ja aiheettomat pelot. Rohkeasti vain joukkoon mukaan, vaikkapa jo ensi tiistaina.”

Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä Psyken tanssipaikaksi vakiintui Ruusulankadun ravintola Mercur, joka on yhä toiminnassa. Mercurin Sirkan tansseihin löysi tiensä myös kielentutkija Olli Nuutinen, joka muistelee kokemuksiaan kirjassaan Kommentteja kahteen elämään. Kuvauksesta välittyy kirjalle ominainen surumielinen havainnointi ja painiskelu pelon ja häpeän kanssa:

”Levysoittimesta soi sen ajan musiikki: Kesän lapsi mä oon ja Ruusuja hopeamaljassa tuovat samanlaiset assosiaatiot kuin muillekin sen ajan ravintolatansseissa käyneille. Jonotimme lauantai-iltoina tanssimaan kuin aikoinaan nuorisoseuran talolle, samoissa tunnelmissa ja odotuksissa. Vanhalla [Vanhan Kellarissa] ja Sirkan tansseissa oli paljon pelokkaita ihmisiä, joille nopeasti juotu vahva olut antoi hilpeän illan. Jokaisella oli takanaan oma yksinäinen ja vaikea kehityskulkunsa.”

Seison tänä tuulisena kevätiltana Mercurin edessä ystäväni ”Karin” kanssa. Karin muistikuvien mukaan Sirkan tansseissa oli vähän samanlainen tunnelma kuin nykyisessä Mann’s Street -ravintolassa, eikä mieleen ole jäänyt mitään negatiivista. Väkeä riitti, ja erityisesti Kari muistaa verkkosukkiin pukeutuneet transvestiitit meikattuine kasvoineen ja maalattuine kynsineen. Näky oli tuolloin melkoisen hätkähdyttävä, kun esimerkiksi drag queenit eivät olleet vielä tehneet ristiinpukeutumisesta koko kansan huvia. Musiikista Kari muistaa sen, että suurin piirtein joka toinen kappale oli perinteistä tanssimusiikkia ja joka toinen jytää.

Ranneliike.net-sivuston Moni vanhempi muistaa ”Sirkan tanssit” -jutun mukaan Mercurin tanssit jäivät pikkuhiljaa vanhemman polven huviksi. Nuorempi väki siirtyi vuonna 1974 perustetun Setan diskoon ja myöhemmin Gay Gambriniin eli ”Kampsuun”, josta tuli 1984 Suomen ensimmäinen varsinainen homoravintola.

Nimimerkki ”valtsu_Kalliossa” kertoo samaisen Ranneliikkeen jutun keskusteluketjussa hykerryttävän anekdootin vuodelta 1987, jolloin Sirkan tanssit olivat jo tulossa tiensä päähän – Mercur oli nimittäin vaihtanut omistajaa, eikä ravintoloitsijalle sopinut enää entinen konsepti. Valtsu kertoo törmänneensä nuoreen ”engelsmanniin”, joka osoittautui The Communards- ja Bronski Beat -yhtyeistä tutuksi Jimmy Somervilleksi, ja sopineensa hänen kanssaan seuraavaksi päiväksi radiohaastattelun:

”Jimmy oli kuitenkin vielä niin tohkeissaan edellisen illan Sirkantansseista, ettei jaksanut kauaa jutella omasta Tavastiankeikastaan, vaan jatkoi Sirkan tanssien kehumista. Jimmy oli ollut myös Gay Gambrinissa, mutta totesi sellaisia kapakoita mahtuvan 13 tusinaan. Jimmy oli täysin myyty kun oli aikansa katsellut mammojen ja pappojen jenkan tahdissa hyppelemistä ja varsinkin romanien kansallisasusteita, joita Brittein saarilla ei ole aikoihin näkynyt vuosisatoihin.”

Iltalypsylle

Kun 1970-luvun puolivälin Sirkan tanssit loppuivat yhdeltä, homomiesten luontevia jatkopaikkoja olivat Messukenttä, sen puistikossa pönöttänyt pisuaari eli ”Jennyn teehuone” sekä itse Mäntymäki, joista Valdemar Melangon Puistohomot-kirjassa käytetään myös nimityksiä ”Venuskukkula” ja ”Kyrpävuori”. Kävellessäni Karin kanssa sinne mieleen tulee Psyken 96-lehdessä 6–8/76 julkaistu juttu Puistoelämää, johon on tallentunut hersyvä kuvaus alueelle saapumisesta:

”Yö oli tumma, minä kaunis ja Toivonkatu johti puistoon, jonka ylle kohosi stadionin penissymboli. Sen pääalueet, etualalle työntyvä puistikko ja taaempana kohoavat kaipuun kalliot [Mäntymäki], kykenisivät ilmeisesti tällaisena yö[n]ä täyttämään kohtuulliset vaatimukset. On iltoja, jolloin sinne tulevat märehtimään entisiä passioitaan otteensa menettäneet miehet, ja on iltoja, jolloin siellä liikkuu pelkkiä pikkupoikia, vielä kyvyttömiä muihin tunteisiin kuin niihin, joiden paras tuottaja on mekaaninen lypsykone. Tänään taivas oli musta, puisto vihreä ja ilma syvän kostea. Tänään oli hyvin todennäköistä, että oli myös miehiä asialla. – – Puistoon päästessäni etsin aluksi tukevan puunrungon turvakseni. Mietin pistäytyykö Hän tänne ensi yönä. Katselin ympärilleni yrittäessäni ensi hämmingissä olla mistään mitään tietämättömän näköisenä kuin rippikoulupoik[a] odottaessaan suuhun työnnetyn leivän lihaksi muuttumista. – – Parveilupuolella ei ollutkaan niin paljon väkeä kuin olin illan lämmöstä ja kuun muodosta päätellyt. Kaipuun kallioilla näkyi muutama yksinäisen ylpeä silhuetti ja oletettavasti kallioiden juuressa olevassa notkelmassa, Vulvassa, miekkailtiin enemmänkin halusta kuin kunniasta. Puiston vessa tuntui kuitenkin jälleen kerran osoittavan tarpeellisuutensa.”

Jatkuu

Tekstissä siteeratut laulut:
Kevät. Esittäjä Katri Helena. Sanat Vexi Salmi. 1979.
Käy tanssimaan. Esittäjä Hanne. Sanat Saukki. 1978.

Kylpyhuoneen höyry sumentaa peilin, eikä Simo näe itseään. Muita peilikuvia hän kylläkin näkee: vuoroin piinkovan isonveljensä, vuoroin vastapäisen talon halveksuttavan hintin. Jossain ääripäiden välissä on hänen oma miehisyytensä, välillä näkyvissä, välillä piilossa höyryn takana.

Pirjo Honkasalon elokuva Betoniyö (2013) kertoo hänen puolisonsa Pirkko Saision samannimisen romaanin pohjalta tarinan teini-ikäisestä lähiönuoresta Simosta, hänen isoveljestään ja poikien yksinhuoltajaäidistä. Simoa näyttelee elokuvassa Johannes Brotherus, veljeä Jari Virman ja äitiä Anneli Karppinen.

Isoveli on isähahmo, joka opettaa Simoa tappelemaan. Kaikkein tärkeintä on iskeä hengiltä toivo, koska vasta toivoton ihminen on täysin vapaa. Maailma ja ihminen kulkevat joka tapauksessa kohti tuhoa, joten mitä väliä millään on? Aika vähän Simolla onkin syitä toiveikkuuteen: veli on lähdössä vankilaan, äiti ryyppää ja valehtelee, ja Simo joutuu pitämään huolta molemmista, vaikka hän itse tarvitsisi huolenpitoa ja huolettomuutta kaikkein eniten.

Eletään viimeistä kohtalokasta vuorokautta ennen veljen linnareissun alkamista, ja Simo tempoilee lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Aina välillä näyttää siltä kuin Simolle olisi tarjolla muitakin maailmoja kuin lohduton betonilähiö – esimerkiksi silloin, kun hän lähtee hakemaan veljelleen kaljaa ja päätyykin kaverinsa kanssa uimaan. Silloin ei tarvitse taistella, vaan voi luopua asenteista ja naamioista ja juosta huolettomana ja alastomana kuin lapsi veteen. Taustalla rakentuvat Helsingin uudet asuinalueet kuin lupauksina paremmasta tulevaisuudesta.

Toista vaihtoehtoista maailmaa edustaa vastapäisessä talossa asuva mies (Juhan Ulfsak), jota Simo nimittelee hintiksi ja jonka menemisiä ja tulemisia hän seuraa pakkomielteenomaisesti. Tämä maailma on pelottavan kiinnostava, koska se edustaa niin toisenlaista miehisyyttä kuin hänen veljensä: pehmeää, avointa ja kulturellia. Simon jatkuva tempoilu kahden maailman ja ristiriitaisten miehenmallien välillä kiteytyy hienosti kohtaukseen, jossa isoveli virtsaa ryyppyreissulla Uspenskin katedraalin seinän vierelle ja yrittää sen jälkeen tunkeutua ovesta sisään. Hänelle ovi ei avaudu edes väkivalloin, mutta veljen huojuttua matkoihinsa Simo saa oven auki vain tarttumalla kahvaan. Ulos tulvii valoa ja ihmeellistä laulua, ääniä kuoroharjoituksista, joissa on mukana myös naapuritalon mies – aivan toisenlainen miehisyyden peili.

Myöhemmin illalla veljen häivyttyä jengiläisten matkaan Simo päätyy ”hintin” kotiin. Se on täynnä taidetta, kiehtovia esineitä ja kaunista musiikkia, ja miehen korkealentoinen puhe rakkaudesta ja sen vastakohdasta eli pelosta on kaukana isoveljen karuista elämänopetuksista. Jos veli on pyrkinyt panssaroimaan Simon miehisyyden, naapurin mies haluaa riisua Simon koko panssarin aivan kirjaimellisesti, riisua paidan pois ja kuvata nuoruuden paljaimmillaan. Sitä Simo ei kestä, ja pian hän on matkalla, jolta ei ole paluuta. Näin hän vertautuu homomiehen akvaarion pohjalla makaavaan hylkyyn – kerran niin uljaaseen alukseen, joka painuu myrskyn raivotessa synkkiin vesiin vieden aarteensa mukanaan.

Ainakin oma ennakkoluuloni on se, että suomalaisessa taide-elokuvassa kuuluu esittää asiat mahdollisimman rujosti ja realistisesti ja että kevennyksenä toimii enintään hurtti huumori tai kaurismäkeläinen puolimykkä tragikoomisuus. Betoniyö on siitä harvinainen kotimainen, että siinä kaikelle kauheudelle tarjoaa vastapainoa ennen kaikkea esteettisyys. Esteettistä vaikutelmaa luovat osaltaan lukuisat hienot unikohtaukset sekä jumalainen musiikki. Merkittävimmin esteettisyyteen vaikuttaa kuitenkin elokuvan kaunis mustavalkokuvaus. Mustavalkoisuus saattaa kuulostaa tekotaiteelliselta kikalta, mutta itse koin, että se suorastaan pakotti näkemään betonilähiön muuten niin ankeassa todellisuudessa syvyyttä, sävyjä ja symboliikkaa. Elokuvana Betoniyö ei siis ole mustavalkoinen, vaan täynnä harmaan sävyjä, ja se on yksinkertaisesti hienoin näkemäni kotimainen elokuva. Tämän vuoden Jussi-gaalassa se palkittiinkin vuoden elokuvana ja lisäksi viidellä muulla pystillä.

Harvemmin olen kokenut, että elokuva on kirjaa parempi, mutta Betoniyö teki suuremmin vaikutuksen nimenomaan valkokankaalla. Sinänsä Honkasalon elokuva ja Saision vuonna 1981 julkaistu kirja ovat hyvin samankaltaisia, koska kirja on dialogivetoinen ja koska naiset ovat käsikirjoittaneet elokuvan yhdessä. Kirjan ongelmana oli kuitenkin mielestäni se, että se ei tarjonnut kaiken karuuden vastapainoksi samanlaista henkisyyttä hipovaa esteettisyyttä kuin elokuva, vaikka elokuvan kaikki ainekset on kyllä ammennettu kirjasta. Elokuva vain tekee niistä näkyvämpiä ja korostaa selkeämmin, että Simolle olisi tarjolla myös toisenlainen maailma, jos hän vain uskaltaisi siihen astua.

Betoniyön lukukokemuksesta jäi vahvimpana mieleen eräänlainen tuskaisan hiostava mätäkuun tunnelma ja perussuomalainen lähiörealismi, jota alleviivaa oivallinen iskelmä- ja viihdeviittausten käyttö. Suomalaisessa iskelmässähän voidaan laulaa pohjattomasta toivottomuudesta niin, että kansa pystyy samalla hyräilemään tyytyväisesti mukana perunoita kuoriessaan. Kirjassa iskelmäviittauksista syntyy toisaalta tällainen oopiumia lähiökansalle -tunnelma, ja toisaalta ne toimivat eräänlaisina kohtalon tangoina, joita enteilevät tulevia tapahtumia:

Tuuletin hämmensi savuista ilmaa. Tarjoilijat seisoivat mustavalkoisissaan kuin pääskyt langalla ja tuijottivat televisiota. Regina Linnanheimo oli painanut päänsä heinille, sierain värähti. Yksi tarjoilijoista kohensi lasejaan, toinen vilkaisi ympärilleen. Jukebox vakuutti tukahtuneesti: – Kuin kynttilä on elämämme tää. – Rakas, kuiskasi Regina Linnanheimo.

Jukeboxista soiva Jamppa Tuomisen Aamu toi, ilta vei kiteyttää kylmäävästi sen, miten tuhoavaa näköalattomuus ja toivottomuus voi olla nuorelle ihmiselle: ”Minkä aamu toi, sen ilta aina vei / näin elin nuoruuteni parhaimman.” Tämä on juuri sitä toivottomuutta, joka saattaa johtaa äärimmäisiin tekoihin – sellaisiin, joista Simokin haaveilee kirjan huvipuistokohtauksessa. Saision yli 30 vuotta vanhan teoksen lukeminen on itse asiassa varsin hätkähdyttävää, kun ajattelee viime vuosien koulusurmia ja tuoreita uutisia Helsingin yliopistoon suunnitteilla olleesta joukkomurhasta.

Yö on helteinen ja musta. Mutta Linnanmäen kirjavat lamput syövät reiän pimeään. Tänä yönä Simo haluaa korkealle. Pelihallit, kummitusjunan, autoradan ja vedenneitotalon Simo ohittaa. Maailmanpyörän huipulta näkee koko huvipuiston. – – Ja humisevan, välkehtivän kuvun alla ihmiset risteilevät kuin muurahaiset, hikisinä ja kiihkeinä. – – Simo tuijottaa lumoutuneena alas. Käsi puristuu nyrkkiin, ojentuu ihmisjoukon ylle ja aukeaa. Kädestä putoaa pommi. Ihmiset hajaantuvat kirkuen. Kukaan ei pääse pakoon. Lihaa kerääntyy röykkiöiksi asfaltille, penkeille, karuselliin. Simoa naurattaa. Maailmanpyörä nytkähtää käyntiin. Alhaalle se sylkäisee Simon ulos. – – Simo tuijottaa mykkänä pimeään. Edessä tyhjää.