Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen ”Voi pojat, kun tietäisitte!”

Alkuperäinen juttu täällä:
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/03/valtakunnanhomo-muistelee-monsieur.html (mukana enemmän kuvia + linkit pariin alkuperäiseen Hymy-lehden juttuun)

*

”Jos minulla on ollut aikaisempi elämä, olen varmasti ollut Katariina Suuri. Vallanhimoinen, mutta tunteikkaan sydämensä armoilla. Miesmäinen, mutta sisimmässään niin nainen, niin nainen. Suuruudenhullu, ylellisyydestä nauttiva. Niinhän nimittäin on, että paljon enemmän kuin seksuaalinen poikkeavuus on minun elämääni säädellyt suuruudenhulluus. Se on seurannut minua kuin tauti.”

Näin aloittaa muistelmansa meikkitaiteilija Raimo Jääskeläinen eli Monsieur Mosse (1932–1992), josta tuli vuonna 1971 ensimmäinen kaapista tullut suomalaisjulkkis. Mossen elämäkerta Voi pojat, kun tietäisitte! – eli Raimo Jääskeläisen uskomattomat seikkailut (1981) tarjoaa yhä niin hämmentävän lukukokemuksen, että julkaisuaikanaan sen on täytynyt olla kuin viesti ulkoavaruudesta. Ankeassa YYA-Suomessa Monsieur Mosse oli kuin pöllön pesään päätynyt paratiisilintu, kertakaikkisen huikea ja häikäilemätön camp-hahmo, joka oli täysin väärässä paikassa juuri oikeaan aikaan.

Mosse kertaa muistelmissaan varttumistaan vaatimattomassa helsinkiläiskodissa ja myöhemmin sotalapsena tanskalaisessa tehtailijaperheessä, jossa hän pääsi ensimmäistä kertaa leveän leivän makuun. Paluu koti-Suomeen hiersikin kuin kivi rubiinitohveleissa ja sai ponnistelemaan paremman elämän eteen. Viisikymmentäluvulla Mosse päätyi meikkaajaksi hohdokkaaseen uuteen ihmemediaan televisioon. Näin hänestä tuli ”tasavallan virallisesti akkreditoitu kaunistaja” ja ”Suomen Rembrandt”, joka maalasi kauniita naisia ja päätyi heidän siivellään ”kansalliseksi superjulkkikseksi ja seurapiiripalstojen lemmikiksi”. Kuusikymmentäluvulla Mosse perusti omia kauneussalonkeja, joista tuli menestyksiä, ja rahaa virtasi ranskalaistyylisistä ovista ja ikkunoista. Valitettavasti Mosse oli myös erittäin kova ”rahankäytön ammattilainen”, ja kun verottaja ennen pitkää ajoi hänet ahtaalle, edessä oli downgreidaus seurapiiripalstojen lemmikistä kohujulkkikseksi.

Kun homous poistettiin Suomen rikoslaista vuonna 1971, Hymy-lehti maksoi Mosselle siitä, että tämä meni Amsterdamissa ”naimisiin” poikaystävänsä Pepe Kurillon kanssa. Tätä ennen Mosse oli omien sanojensa mukaan joutunut käymään monta taistelua ennen kuin hyväksyi sen, että ”olen hintti, homoseksuaali”. Mosse oli ollut monen tuon ajan homon tapaan avioliitossa, mutta liitto oli päättynyt eroon homosuhteen paljastumisen vuoksi. Päätöstään tulla julkisesta kaapista Mosse perustelee muistelmissaan näin:

”Itse en ole koskaan ystäväpiirissäni kokenut vastustusta, halveksuntaa tai epäluuloa ominaisuuteni vuoksi. Mutta ystäväpiirini onkin koostunut taiteilijoista, tanssijoista, näyttelijöistä, joiden piireissä kaltaisiani on paljon. Tai ystäväni ovat muuten vain avaramielisiä, suvaitsevaisia ihmisiä. Se, että aikoinani lähdin julkisesti kertomaan hintteydestäni, oli mielestäni tarpeellista. Minä olin Monsieur Mosse, minulla täytyi olla kanttia. Olin itse sisimmässäni joutunut kamppailemaan ympäristön suvaitsevaisuudesta huolimatta. Saatoin ja saatan vieläkin aavistaa, minkälaisissa vaikeuksissa kaltaiseni miehet ovat maaseudun pienillä paikkakunnilla. Olen saanut kymmenittäin kirjeitä, joiden sisältö on ollut yksinkertaisesti hätähuuto ja avunpyyntö.”

Mosse toikin aidosti näkyvyyttä homoille, mutta suurta homojen esitaistelijaa hänestä on vaikea leipoa. Mossea koskevissa nettikeskusteluissa vihjaillaan, että hän olisi toiminut skandaalilehdistön homojuttujen syväkurkkuna, ja suoranaisesta kiristyksestäkin vihjaillaan. Kielentutkija ja aikalaishomo Olli Nuutinen teilaa Mossen hyvin suorasanaisesti Kommentteja kahteen elämään -muistelmissaan, joihin palaan blogissa ensi viikolla:

”Homoseksuaalisuuden ensimmäinen avoin edustaja oli Monsieur Mosse, joka käyttäytymisellään ruumiillisti ennakkoluulot ja oli lisäksi rikollinen. Kuinka monia hän kiristi ja kuinka monet joutuivat kärsimään hänen takiaan, se jää tietymättömiin.”

Itse ihmettelin lukiessani lähinnä sitä, miten Mossen kaltainen arkkihomo saattoi saada niin paljon medianäkyvyyttä tuon ajan Suomessa. Pääsyynä oli varmasti Hymyn kaltaisten skandaalilehtien suuri suosio ja se, että niiden jutuissa turkisbikinit päällä paistatellut Mosse oli kuin sirkuksen parrakas nainen – niin outo ilmestys, että kun suuri yleisö ulkoisti siihen kaiken erilaisen ja vieraan, luottamus omaan tavallisuuteen ja perussuomalaisuuteen väistämättä lujittui.

Voi pojat, kun tietäisitte -kirjan herkullisinta antia ovatkin mielestäni kuvaukset Mossen kyltymättömästä nousukasmaisuudesta ja pakonomaisesta tarpeesta paeta lapsuuden vaatimattomia lähtökohtia:

”En sovi nuhruiseen yksiöön. Halvan kaljakapakan höyryissä olen vieras. Loisto, timanttien säihke, kynttilänvalo pöytähopeilla ja kukka-asetelmilla on lavaste, joka sopii minun taustakseni.”

Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että 1960–1970-luvun Suomessa timantit olivat pienempiä, pöytähopeat himmeämpiä, kukka-asetelmat niukempia ja rikkaat köyhempiä kuin maailman todellisissa suihkuseurapiireissä. Tuon ajan Suomi-luksus oli sitä, että pyörittiin samoissa porukoissa kuin halpahalliketjun omistajat, suksitehtaan perilliset, teollisuusneuvoksettaret ja leipomoliikkeen omistajattaret, ja heidän kanssaan siemailtiin sitten Dom Perignonia valmismatkakohteissa. Välillä Mosse tosin bailaa jopa New Yorkin Studio 54:ssa ja kinaa samasta sievästä pojasta ”kauhistuttavan isonenäisen ja pahaäänisen naisen kanssa”, joka olikin – herranjestas – Barbra Streisand!

Kaiken kaikkiaan Mossen suuruudenhulluuden ja YYA-Suomen todellisuuden välinen ristiriita on kuin oppikirjaesimerkki campistä: pyritään vilpittömän sinnikkäästi tekemään jotain todella suurta ja hienoa, vaikka joku koko ajan availee uuninluukkua ja saa siten kuohkean kohokkaan lässähtämään. Tuloksena on aivan posketon lukukokemus. Tästä on hyvänä esimerkkinä Mossen ja hänen seurueensa Leningradin-matkan kuvaus:

”Meininki oli vähän, että meit’ oli poikia raitilla viis, oli tyttöjä myös, mut ei välitetty niist…” Oli määrä lyödä Leningrad hämmästyksellä. Ja se totisesti tehtiin. Pynttäsimme itsemme hienoimman jälkeen. Oli susi- ja minkkiturkit päällä, valkoiset kettuhatut päässä. Jalassa pitkät kiiltonahkasaappaat ja samettiset pussihousut, päällä silkkipusakat. Matkalaukut pursuivat lisää hienouksia. – – Perillä huomasimme, että matkamme tarkoitus saavutettiin yli äyräitten. Europeiskajan hotellihenkilökunta kumarteli kuin linkkuveitset, meidät majoitettiin huoneisiin, joissa oli silkkiverhot ja antiikkiposliinia. Minun huoneessani oli korokkeella myös aito Steinway-flyygeli. Tunsin itseni aivan Liberaceksi istuessani sen äärellä kauneimmissa vaatteissani samppanjalasi käden ulottuvilla soittamassa Pepelle Ukko Nooaa.”

Monen teräväkielisen homon tapaan Mosse osaa olla myös hyvin itseironinen, ja hän vääntää vähän väliä huumoria omasta pienuudestaan ja paksuudestaan. Enimmäkseen 1980-luvun alun muisteleva Mosse on kuitenkin kuin hiipuneen suursuosionsa loistossa paistatteleva mykkäelokuvan tähti, joka toistelee sinnikkäästi olevansa yhä suuri – Suomi vain on pienentynyt:

”Enpä tiedä, ajat ovat surullisella tavalla muuttuneet, ihmiset tulleet mitättömiksi. – – Ei tällaisilta ihmisiltä voi vaatia älyn säihkettä, hengen lentoa, rahantuhlaamisen tasokkuutta. – – mihin katosi loisto, mikä teki ihmisistä näin rumia ja tyylittömiä, mikä jätti jäljelle vain harmaan arkipäivän. Demokratiako, tuo ilmiö, jonka sisältöä en ole koskaan oikein ymmärtänyt, mutta joka luultavasti on pilannut niin monta kaunista asiaa tässä maailmassa? Joku valtio-oppinut kai tämän viisaammin voi selittää. Minä voin vain kaivata. – – Joka tapauksessa Josephine [Baker] esiintyi Diorin kivihiilihelmistä valmistetussa housuasussa, joka oli uskomattoman elegantti ja painoi neljäkymmentä kiloa. Minä olin meikannut hänet.”

Kohtalon ivaa on, että nykynuoret ovat taatusti ihan nevahööd koko Mossesta, ja myös hänen seikkaperäisesti kuvaamansa Suomi-seurapiirit kuhisevat nykynäkökulmasta katsottuna pelkkiä unohdettuja suuruuksia. Ainoana poikkeuksena taitaa olla Lenita Airisto, jota Mosse piikittelee armottomaan bitch slap -tyyliin:

”Lenita-ressu oli vielä silloin niin viaton. Minä kuitenkin katsoin velvollisuudekseni valistaa häntä: – Suu kiinni, ei tuollaisia ääneen puhuta. Muista tästä lähtien, että vaikka saisit miljoonan, valitat suureen ääneen, että herranjumala minkälaisella palkkiolla jotkut luulevat ihmisten voivan uhrata työpanoksensa… Se oppi lankesi hedelmälliseen maahan. Sellaista nuhaa ei olekaan, ettei Lenita rahaa haistaisi.”

Muistelmiensa ilmestymisen jälkeen Monsieur Mossen jatkoi nettilähteiden mukaan skandaalilehtien juorutätinä, kunnes hän oli paljastuksillaan polttanut loputkin siltansa julkkismaailmaan. Mosse ehti ilmeisesti myös pitää Helsingissä homokauppaa, kunnes kuoli vuonna 1992 sydänleikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Hänen elämästään jäi kertomaan lukematon määrä lehtijuttuja sekä Voi pojat, kun tietäisitte!, joka on yhtä uskomaton aikalaisdokumentti kuin meripihkaan juuttunut hyttynen dinosaurusten ajoilta. Kirja kuulostaa pröystäilyssään yhä todella epäsuomalaiselta, joten julkaisuaikanaan se on mitä ilmeisimmin ollut melkoinen isku vyölaukun alle. Kirjallisista ansioista ei voida puhua, sillä opus hyppii sinne tänne aivan päättömästi, eikä siinä ole oikein mitään punaista lankaa tai linjaa. Sutkausten ja narttumaisten kommenttien laukojana Mosse on kuitenkin yhtä varmatoimintainen kuin kirjassa vilahtava ”sähköllä toimiva automaattinen samppanjasuihkulähde”. Muuten Mossen koko aktin voisi summata siten kuin hän itse luonnehtii toista aikansa tunnettua homoa:

”Tavallaan kuitenkin edelleen kadehdin Tarmo Mannia, jonka lämmin sydän on aina kiintynyt ihmisiin, joilla on paitsi rahaa, myös kartano ja maatiloja.”

*

Nyt on sinun vuorosi muistella. Seta, Nuorisotutkimusseura ja SKS:n kansanrunousarkisto keräävät tarinoita sateenkaarinuoruudesta ennen ja nyt. Hulivilipoika on jo omansa kirjoittanut, kirjoita sinäkin!
http://www.finlit.fi/arkistot/keruut/sateenkaarinuori/