Hulivilipoika

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/05/hot-sticky-still-so-cool-syntikkapopin.html (biisilinkit täällä)

Syntikkapop. Jo pelkkä sana tuo mieleen ompelukoneen lailla tajuntaa tikkaavan säksätyksen, brittiaksentin ja kirjavan kuvakavalkadin, jossa vuorottelevat lähes koomisen vakavat pukumiehet ja paratiisista pöllähtäneet poikakukot. Tämä monimuotoinen melankoli(n)an laji huuhtoutui rantaan punk-perinteistä nousseen ”uuden aallon” mukana 1970–1980-lukujen vaihteessa.

Erityisen vahva genre syntikkapopista tuli Britanniassa, ja monet nimekkäät brittiläiset syntikkapopparit viljelivät tuotannossaan ja tyylissään myös sateenkaarikulttuurista poimittuja vaikutteita. Monet heistä olivat itse kulttuurin edustajina, kun taas osa tahtoi vain takoa markkinarakoa.

Varhaisia esimerkkejä sateenkaarevista syntikkapoppareista ovat Visage, Soft Cell ja Depeche Mode, joiden niiden rinnalle tulivat 1980-luvun puolivälin tienoilla vielä Bronski Beat, Erasure, Frankie Goes To Hollywood ja Pet Shop Boys (kuvassa Chris Heart-singlen kannessa vuonna 1988). Pet Shop Boysin homoteemoja olen käsitellyt jo aiemmassa blogikirjoituksessa, joten keskityn nyt muihin yhtyeisiin yksittäisten kappaleiden kautta.

Depeche Mode

Depeche Mode (1980–) ei ole mikään ”homobändi”, mutta sen sm-henkinen 1980-luvun tuotanto on kuin nahkainen Wunderbaum, jota moni homokin tykkää nuuhkia. Esimerkiksi käy vuoden 1984 hitti Master and servant, joka voisi sukupuolettomuudessaan kertoa myös miestenvälisestä sadomasoseksistä.

Huomattavasti vaniljaisempaa – mutta sitäkin homompaa – linjaa edustavat bändin Speak & spell -esikoislevyn (1981) kappaleet Boys say go ja What’s your name. Ne ovat sanoituksiltaan suorasukaisen homoeroottisia, eikä niille löydy vastinetta bändin myöhemmästä tuotannosta. Tätä selittänee se, että kappaleet on kynäillyt Vince Clarke, joka jätti Depparit esikoislevyn jälkeen ja perusti ensin Yazoon ja myöhemmin Erasuren. Umpiheteroa Clarkea voidaan siis pitää melkoisena meikäläismusiikin kummisetänä.

What’s your name kertoo nimettömästä komistuksesta, joka on saanut kertojan ja kaikki muutkin pauloihinsa. Kertoja seurailee, miten komistus kävelee öisiä katuja, ja tuntee välillä tämän tuoksun. Kertosäkeessä hän intoutuu hokemaan: ”Hey, you're such a pretty boy.” Koko kappaleen voisi kuitata läpällä tehdyksi kiiltokuvapoikien ironisoinniksi, ellei loppupuolelta löytyisi suorastaan poliittinen yhtymiskehotus: ”All the boys we got to get together / all the boys together we can stand.”

Boys say go -kappale vain lisää kierroksia homoylpeyden nostatukseen, kun laulun kertoja puhuttelee arvatenkin toista miestä, jonka tulisi mennä itseensä ja antaa kertojalle ”kyytiä”.

Try to look inside
take me for a ride
in the day and the night
get to know you

Vetoomusta seuraavassa kertosäkeessä lauletaan poikien ikuisesta yhteiselämästä, jolle ei pidä sanoa ei, vaan menoksi.

Boys meet boys get together
boys meet boys live forever
don't say no
boys say go

Laulun lopussa kertoja ilmaisee kuitenkin pelkonsa siitä, että hommasta ei tule mitään, jos toinen ei tarjoa pysyvyyttä. Tämä oli sikäli enteellistä, että Deppareiden julkihomostelu jäi näihin kahteen kappaleeseen, kun biisinkirjoitusvastuun otti Vince Clarkin lähdön jälkeen Martin Gore. Tulkinnanvaraa laulut jättivät kyllä senkin jälkeen – toisin kuin bändin homoskenestä varastettu ”leather daddy” -imago.

Visage

Fade to gray -kappaleesta muistettava Visage (1978–2015) oli mukana luomassa syntikkapopin uusromanttista suuntausta, joka sikisi Lontoon klubi- ja muotiskenessä. Sen riikinkukkomaiset ja androgyynit edustajat – kuten Visagen vuonna 2015 kuollut keulahahmo Steve Strange ja Boy George – olivat suoraan alenevassa polvessa sukua Bowien kaltaisille glam-rokkareille, joiden tyyli oli vastalause punkin pelkistyneisyydelle.

Suomessa uusromantiikkaa edusti Dingo, mutta Dingon laulut parturikampaamon Lissuineen olivat jotain ihan muuta kuin esimerkiksi Visagen tuotanto. Tästä olkoon osoituksena Visagen kakkoslevy The Anvil (1982), joka on nimetty yltiöperverssin newyorkilaisen homoklubin mukaan.

Charles Kaiser siteeraa The gay metropolis -kirjassaan (1997) erästäkin kävijää, jonka mukaan The Anvil toi mieleen LSD:llä ryyditetyn Weimarin tasavallan. Kun kävijä laskeutui portaat alas yökerhoon, näky oli suorastaan karnevalistinen: go-go-pojat tanssivat hevosenkengän muotoisella baaritiskillä, yhdessä nurkassa oli meneillään drag show, ja kattoa täplittäneet punaiset lamput loivat ainaisen joulun illuusion. Paikka oli täynnä miehiä, ja asiakaskunta vaihteli huippujulkkiksista luomakunnan ruokottomimpiin yksilöihin. Kun visuaalinen karnevaali alkoi kyllästyttää, saattoi vetäytyä pimeään kellariin, joka oli kävijän luonnehdinnan mukaan suorastaan dantemainen seksuaalisten kokemusten yhdeksäs piiri.

Visagen The Anvil -levyn nimikappaleessa Anvil (night club school) kertoja loihtii esiin tämän täpötäyden ja hikisen yökerhon, jossa nytkyvät vartalot muuttuvat yhdeksi lihaksi.

Watch the moving bodies
as they react to the sound
feasting on the visions
see the figures going 'round – –
shoulder to shoulder skin feels smooth
hot, sticky, still so cool

Kappaleen jyskyttävä biitti muistuttaa siitä, että klubi oli toden totta melkoinen takoma-alusta; tarkoittaahan anvil alasinta. Kappaleen loppupuolella kertoja käskee valitsemaan leikkikaverin ja tarttumaan siihen, mikä sattuu pystyyn ponnahtamaan. Kun hommat on hoidettu, voi enintään pyytää puhelinnumeron tulevia ilotteluja varten.

Sensual and glowing the passion grows
pick your playmate still so cool – –
take it as it comes up
leave it when it's done
put a number in your matchbook
and call when you want fun

Kappale on täysin sukupuoleton, mutta nimensä kautta se tulee osaksi 1980-luvun alkupuolen hedonistista urbaania homokulttuuria, josta kirjoitinkin viime blogikirjoituksessa. Saman aikakauden antimilla herkuttelee myös Marc Almondin ja David Ballin Soft Cell -duo, joka lauloi levyltä toiselle samasta aiheesta kuin suurimmalla hitillään Tainted love (1981) – turmeluksesta.

Soft Cell

Soft Cellin (1978–2004) esikoislevyn nimi Non-stop erotic cabaret (1981) tuo mieleen lohduttomien pornoluolien välkkyvät valomainokset. Tähän kaupallistetun halun maailmaan sukeltaa myös kappale Seedy films, joka sijoittuu Synti-cityn pornoelokuvateatteriin. Lisää vain törkyleffojen välke pimeässä salissa, vierustoverin huohotus, kurottuva käsi, persoonaton kohtaaminen ja likainen olo.

Sleazy city
seedy films
breathing so heavy
next to my neighbour
let's get acquainted
getting to know you
feeling sleazy
in seedy sin city

Vaikka laulu on sukupuoleton, tapahtumapaikka kytkee sen osaksi homoalakulttuuria – olivathan elokuvateatterit ylipäätään monien homomiesten suosimia kohtauspaikkoja jo 1900-luvun alkupuolella. Historioitsija Matt Houlbrook perustelee tätä Queer London -kirjassaan (2005) sillä, että teattereissa ei tarvinnut värjötellä tai pelätä virkavaltaa toisin kuin puistoissa ja pisuaareissa. Pimeässä salissa miehet puikkelehtivat riviltä toiselle ja istuutuivat toistensa viereen sanoakseen ”käsipäivää”, kuten Soft Cellin kappaleessa:

Hands of a stranger
getting to know you
and I'm getting to like you

Seedy films on siinä määrin uskottava kuvaus persoonattoman seksiseuran etsimisestä, että sitä on vaikea tulkita ironiseksi tai järin humoristiseksi. Aivan toista maata on kuitenkin
Non-stop erotic cabaret’n suorasukaisin kappale Sex dwarf, jossa kertoja haluaisi houkutella talutushihnassa tallustavan ”seksikääpiönsä” kanssa diskohileitä hyveellisyyden tuolle puolen.

I would like you on a long black leash
I will parade you down the high streets
you've got the attraction
you've got the pulling power
walk my little doggie, walk my little sex dwarf

Seksikääpiö ei kuitenkaan ole mikään munamagneettina käytettävä söpö puudeli, vaan pieni raavas mies. Kertoja herkuttelee sillä, miten hän pyyhältäisi kääpiönsä kanssa tanssilattialle, joka jakaantuisi kuin Punainenmeri Mooseksen edessä. Kaikki rakastaisivat seksikääpiön miniatyyrimenoa, sillä ”kaikkihan tietävät, mitä lyhyistä pojista sanotaan”. Kertojan maalailema fantasia huipentuu siihen, miten seksikääpiö, kertoja, hänen bimbo Rolls-Royce-kuljettajansa ja kaikki hurmatut diskohileet päätyisivät kertojan ”leikkihuoneeseen” hääräämään.

Miehen alistaminen pikku koiruliksi ja lenkittäminen pitkin pääkatuja edustaa poskettomuudessaan samanlaista häpeästä ammentavaa halua ja normeille pyllistämistä kuin Tom of Finlandin piirrokset ja Robert Mapplethorpen valokuvat. Laulun loputtua jäljelle jää vain nauru elämälle, kuten myös tämän jutun ensimmäisen osan päättävässä Blancmangen kappaleessa.

Blancmange

Vuonna 1979 perustettu ja kermahyytelön mukaan nimetty Blancmange-duo ei ole ”homobändi”, mutta nyt kuultava The day before you came (1984) on yhtä kaikki läpipervo. Laulu on cover-versio vuonna 1982 ilmestyneestä Abban toiseksi viimeisestä singlestä, joka kuuluu yhtyeen uran huippuhetkiin.

The day before you came on kappaleen minäkertojan lakoninen listaus elämästään sellaisena kuin se oli päivää ennen rakastumista: töihinlähtö tavalliseen tapaan kahdeksalta, aamulehti junassa, töissä noin 9.15, lounas noin 12.30, taisi sataakin, tupakkaa kului, ja rutiinit peittivät tiedostamattoman alakulon. Junassa iltapäivälehti, ravintolasta kiinalaista mukaan, ja illallinen Dallasia katsellen. Sängyssä 10.15 ja vähän iltalukemista ennen unten maita.

”Ajatella, etten ymmärtänyt eläväni vailla tarkoitusta päivää ennen kuin sinä tulit”, Agnetha Fältskogin tulkitsema kertoja toteaa ja tulee samalla kuvanneeksi suurta onnea pophistorian lohduttomimpiin kuuluvilla säkeillä.

I must have read a while
the latest one by Marilyn French
or something in that style
it's funny, but I had no sense
of living without aim
the day before you came

The day before you came -kappale on upea esimerkki Abban kyvystä tehdä musiikkia, jonka pohjaton melankolisuus jää helposti piiloon taidokkaasti rakennetun pintapopin taakse. Vähemmän upeaa kappaleessa on tapa, jolla se tuntuu kierrättävän kulttuurimme kuluneinta romanttista kliseetä: ajatusta siitä, että ilman miestä nainen on hakoteillä ja tarkoitusta vailla. Tätä korostaa erityisesti maininta siitä, että kertoja ahmi ennen rakastumistaan radikaalifeministi Marilyn Frenchin teoksia.

Frenchin Naistenhuone (1977) oli aikanaan jättimenestys ja hyvin poleeminen, koska yksi sen henkilöistä toteaa: ”Kaikki miehet ovat raiskaajia.” Tulisiko The day before you camen French-viittausta tulkita siten, että kertojasta oli miehenpuutteessaan tullut miesvihamielinen, kunnes elämään tuli se oikea, tyhjyys täyttyi ja nainen antoi miehelle tälle luonnostaan kuuluvan valta-aseman? Ylitulkinnan uhka on melkoinen, mutta varmaa on joka tapauksessa se, että Abban kappaleen kaltaisia sanoituksia on totuttu kuulemaan ennen kaikkea naislaulajien tulkitsemina. Mitä siis tapahtuu, kun The day before you camen laulaa mies?

Blancmangen versio noudattaa Abban alkuperäissanoitusta tarkasti kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Ensinnäkin sanoitukseen on lisätty alkuperäistekstistä puuttuva toinen Abba-laina ”it’s a rich man’s world”, minkä kertoja lausahtaa tullessaan töistä kotiin. Toiseksi feministi-ikoni Marilyn Frenchin tilalle on vaihdettu vaaleanpunaisen unelmahöttökirjallisuuden kuningatar Barbara Cartland, ja nimenomaan tämä muutos tuo tekstiin kiinnostavia tulkintamahdollisuuksia.

Ajatus Barbara Cartlandia ahmivasta miehestä palauttaa mieleen aiemmassa viisufanijutussa esittelemäni Tiina Rosenbergin pohdinnat siitä, miten modernille länsimaiselle mieskuvalle on tyypillistä itsehillintä. Sentimentaalisuuden ja ”huonoa makua” edustavan hömpän valtaan joutumista pidetään siis osoituksena heikkoudesta, naisellisuudesta ja perverssiydestä. Ja juuri tällaisen roolin Blancmangen laulaja omaksuu täysin rinnoin. Esiin piirtyy kuva suuresta rikkaudesta ja rakkaudesta haaveilevasta miehestä, joka painaa päänsä tyynyyn ja nukahtaa sateen ropinaan tietämättä sitä, että huomenna elämään tulisi uusi ihminen tuoden tarkoituksen mukanaan.

And turning out the light
I must have yawned and
cuddled up for yet another night
and rattling on the roof
I must have heard the sound of rain
the day before you came

Blancmangen versiota The day before you came -kappaleesta voidaan pitää pyrkimyksenä parodioida naisiin liitettyjä romanttisia stereotypioita roolien kääntämisellä. Samalla versiota voidaan pitää varsin radikaalina, koska mies omaksuu siinä naiselle varatun roolin ja myös hänen tulevan kumppaninsa voidaan ajatella olevan mies. Kuulija voi itse päättää, haluaako hän kuitata Blancmangen version vitsiksi vai kenties voimaantua siitä, että laulu tarjoaa nyt samastumispintaa niille, joiden tapa olla mies on tuomittu liian naiselliseksi ja siten lähtökohtaisesti pervoksi.

Jatkuu

Jutun jälkiosassa keskitytään siihen, miten myös sateenkaarevan syntikkapopin painopiste siirtyi seksistä politiikkaan 1980-luvun aids-kriisin myötä.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/04/down-by-laituri-leonard-fink-ja.html (lisää kuvia täällä)

Tunnetko Leonard Finkin (1930–1992)? Tuskin. Fink on nimittäin eräänlainen homovastine valokuvaaja Vivian Maierille, jonka merkittävä tuotanto löydettiin vasta kuoleman jälkeen. Finkinkään kuvia ei juuri nähty hänen elinaikanaan lukuun ottamatta satunnaisia otoksia, jotka päätyivät ystäville lähetettyihin joulukortteihin. Laajemman yleisön kuvat saivat vasta, kun Fink kuoli aidsiin ja hänen kumppaninsa luovutti kuvat homohistoriaa tallentavalle arkistolle.

Finkin yhteensä 5 000 valokuvaa ja 20 000 negatiivia ovat ainutlaatuisia dokumentteja 1970–1980-lukujen New Yorkin homoalakulttuurista. Niiden parhaimmistosta on koottu myös kirja Leonard Fink coming out: photographs of gay liberation and the New York waterfront (2014), joka toimi Berliinin Schwules Museumissa vuosina 2014–2015 nähdyn Fink-näyttelyn katalogina.

Aktivismia ja hedonismia

Kuvien taustoittamiseksi on hyvä palata viime blogikirjoitukseen, jossa käsittelin Stonewallin mellakoita ja niiden vaikutusta uudenlaisen militantin homoaktivismin nousuun. Aktivismi ei silti ollut ainoa asia, mikä 1970-luvun homokulttuurissa nousi. Kuten Daniel Hurewitz toteaa Stepping out -kirjassaan (1994), homoelämän näkyvimpiä muutoksia Stonewallin jälkeen oli seksuaalisuuden avoin ja aggressiivinen ilmentäminen julkisessa tilassa.

Hlbt-aktivistit jatkoivat toki vaikuttamistyötään, mutta muuten gay liberationin energia kanavoitui kaapista tulon korostamiseen, tanssisosiaalisuuteen ja hedonistiseen seksuaalisuuteen. Kahta viimeksi mainittua lietsoi diskokuumeen lisäksi huumeiden yleistyminen. Historioitsija Charles Kaiser puhuu The gay metropolis -kirjassaan (1997) ”psykedeelisestä vallankumouksesta”, jonka myötä puritanismi vaihtui promiskuiteettiin. Jointti sinne, toinen tänne. Sitten vähän kokaiinia, metakvalonia, enkelipölyä, MDA:ta, THC:tä ja etyylikloridilla kostetuttu nenäliina hampaisiin... Ei ihme, että eräs Kaiserin siteeraama aikalainen toteaa seksin olleen tässä pöllyssä yhtä iso juttu kuin kättely.

Lihaa pakkaamassa

Hedonismi versoi paitsi 1970-luvun uusissa hyperseksuaalisissa homobaareissa (esim. Zoo ja Glory Hole) myös kaupungin hylätyissä taloissa ja autioilla pihoilla. Molempia löytyi Greenwich Villagesta, Chelseasta ja nykyiseltä ökyalueelta Meatpacking Districtiltä, joka oli tuolloin syrjässä ja hiljeni iltaisin alueen lihayritysten suljettua ovensa. Daniel Hurewitz toteaa Stepping out -kirjassaan, että kun oikeat lihanpakkaajat lähtivät kotiin, homot jatkoivat samaa hommaa joenrantaan ja Washington Streetille parkkeerattujen liharekkojen avonaisissa perävaunuissa. ”The Trucks” on New Yorkin 1970-luvun homokulttuurin kuvauksissa yhtä myyttinen käsite kuin ”The Piers”, jolla tarkoitetaan Hudsonjoen varren rappeutuneita satamalaitureita ja -makasiineja.

Thomas Schoenberger kertoo Leonard Fink coming out -kirjan artikkelissaan, että laiturien kautta vyöryi 1800-luvun puolivälistä 1960-luvu puoliväliin ihmisiä, tavaraa ja karjaa, kunnes rahtitavaraliikenne siirtyi New Jerseyyn. Laiturit ja makasiinit jätettiin rappeutumaan, ja miestenmiehet ottivat ne ennen pitkää omakseen. Tänne tultiin seurustelemaan, ottamaan aurinkoa ja jatkamaan paikan kunniakkaita perinteitä: uutteraa lastien purkamista.

Miellyttävää ja rasvaista työtä

Satamat ovat olleet kautta maailman sivu samasukupuolisen halun tyyssijoja, ja myös Hudsonjoen laitureilla oli varmasti ollut sutinaa jo kauan ennen 1960-lukua. Daniel Hurewitzin kirjasta löytyykin kiinnostava tieto, jonka mukaan täällä työskenteli 19 vuotta tullitarkastajana myös eräs Herman Moby Dick Melville (1819–1891). Melville oli kyllä naimisissa, mutta jäljelle jääneiden rakkauskirjeiden perusteella hänen todellisena intohimonaan taisivat olla merimiehet. Tähän tulkintaan houkuttelee myös klassikkoromaani Moby Dick (1851), jota voi paikoin lukea miesvaltaisissa yhteisöissä kukoistaneen samasukupuolisen halun kuvauksena.

Moby Dickin päähenkilö Ishmael saa Suihkuttavan valaan majatalossa (tirsk!) huonetoverikseen ja vuodekumppanikseen harppuunamies Queeguegin, ja miehistä tulee sydänystäviä (suom. Antero Tiusanen):

"En tiedä mistä johtuu että sänky on ylivoimaisesti paras paikka ystävien luottamuksellisille paljastuksille. Väitetään että vuoteessa mies ja vaimo avaavat sielunsa toisilleen pohjia myöten, ja jotkin vanhat avioparit juttelevat maatessaan vanhoista ajoista lähes aamunkoittoon asti. Siinä vuoteessa mekin olimme, minä ja Queequeg, sydämemme kuherruskuukauden alettua – herttainen, rakastava pari. – – Niin me makasimme sängyssä, juttelimme ja torkahtelimme vähän väliä, ja Queequeg heitti aina joskus ruskeat tatuoidut jalkansa hellästi minun jalkojeni päälle ja veti ne sitten pois – näin kerrassaan seurallisia, vapaita ja luontevia me olimme."

Aivan omiin sfääreihinsä tarina nousee, kun Ishmael kuvaa valaanruhon käsittelyä merellä. Miehistön yhtenä tehtävänä on valaan otsatyynyn tyhjennys, jotta tyynyssä oleva kallisarvoinen spermaseettiöljy saataisiin talteen. Ishmael äityy puristelemaan kokkareiksi paakkuuntunutta öljyä niin antaumuksellisesti, että voi vain kuvitella, miten tullitarkastaja Melvillen mielikuvitus mahtoi laukata hänen katsellessaan Hudsonjoen laitureilla hääränneitä merimiehiä:

"Miten miellyttävä ja rasvainen työ! Ei ole ihme että ennen vanhaan tämä sperma oli suosittu kauneudenhoitoaine. Miten kirkkaaksi se tekeekään! Miten viehättäväksi! Miten pehmeäksi! Miten ihanan rauhoittavaa se onkaan! Olin pitänyt käsiäni siinä vasta muutaman minuutin kun sormeni tuntuivat jo ankeriailta, alkoivat kuin luikerrella ja kieruilla. – – Koko aamun minä puristelin spermaa kunnes itsekin miltei sulin siihen. Puristelin spermaa kunnes jouduin merkillisen mielettömyyden valtaan. Ja huomasin tarkoittamattani puristelevani siinä kumppanieni käsiä, sillä luulin niitä pehmeiksi pallosiksi. Puuha nostatti niin ylenpalttisen tunteen, synnytti sellaista hellyyttä, ystävällisyyttä ja rakkautta, että lopulta puristelin yhtenään toisten käsiä ja katselin tunteilevasti heitä silmiin, aivan kuin sanoakseni: ”Voi rakkaat lähimmäiset, miksi kantaisimme enää kaunaa toisillemme… pois vähäisimmänkin kiukun ja kateuden siemenet! Puristakaamme toistemme käsiä – ei, vaan puristakaamme toisiamme niin että sekoitumme toisiksemme, puristakoot kaikki ihmiset kautta maailman toisensa ystävyyden maidoksi ja spermaksi!"

Jos Herman Melville olisi elänyt vielä 1970-luvulla, hän olisi saanut nähdä, miten miehet tekivät hänen entisellä työpaikallaan juuri sitä.

Christopher Streetin pormestari

Hudsonjoen laitureilla ja lähialueen baareissa viihtyi kameroineen myös New Yorkin liikennelaitoksen lakimies Leonard Fink (kuvan sortseihin pukeutunut mies), joka piti varjoelämänsä ja kuvausharrastuksensa visusti salassa ulkopuolisilta. Finkistä tuli alueella niin keskeinen kasvo, että hänet ristittiin Christopher Streetin pormestariksi. Hän kuvasi Pride-kulkueita, baarien asiakaskuntaa sekä laiturien auringonottajia ja seksinharrastajia, minkä lisäksi hän esiintyi itse rohkeissa seksikuvissa. Kuvaamalla ympäristöään hän tuli samalla tallentaneeksi teoksia, joita nykytaiteilijat olivat toteuttaneet hylättyjen satamarakennusten seinille. Osa heistä – kuten David Wojnarowicz (1954–1992) – oli myös vapaan ulkoilmaseksin faneja.

Fink ikuisti kamerallaan tuhoutuvien kaupunkirakenteiden keskellä kukoistanutta iloa, joka sekin tuhoutui muutamassa vuodessa aids-kriisin myötä. Finkin kuvat iloisista auringonottajista herättävätkin helposti samanlaista outoa haikeutta kuin muut aidsia edeltävän ajan dokumentit, esimerkiksi Tom Bianchin Fire Island -valokuvat. Samalla ne pistävät miettimään, voisiko kaikki tämä toistua.

Minä ja muuttokuorma

Seisoessani Hudsonjoen rannassa koen kirjaimellisesti olevani välitilassa. Edessäni on vedestä törröttäviä mustuneita tukkeja, jotka aikanaan kannattelivat miljoonakaupunkia ruokkinutta satamalaituria ja joiden varassa kaltaiseni miehet myöhemmin elivät seksuaalisuuttaan todeksi. Takanani on musta puolikaarenmuotoinen graniittipenkki – vuonna 2008 paljastettu aids-muistomerkki, johon on kaiverrettu sanat: ”I can sail without wind, I can row without oars, but I cannot part from my friend without tears.” Siinäpä se olennaisin: mikään ei kanna niin kuin sokea usko, eikä mikään ole niin mahdotonta kuin menetys.

Yritän kuvitella itseni tänne 1970-luvulla enkä oikein pysty siihen. Olen niin turvallisuushakuinen ja helposti kiintyvä ihminen, että häärättyäni jonkin romukasan päällä tai rekan perävaunussa polvet ruvella olisin varmasti tullut seuraavana iltana paikalle muuttokuorman kanssa. Omassa elämässäni pelkkien vartaloiden kohtaamiset ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta jääneet hiekanjyviksi, jotka vain hiertävät muuttumatta koskaan helmiksi. Mutta ehkä olisin silti kiertänyt illasta toiseen näissä raunioissa rakkautta etsien ja tullut lopulta saman hyökyaallon nielaisemaksi, joka huuhtoi Finkin ja niin monta muuta kaltaistani pois tästä elämästä.

Mieleen palautuu Fink-kirjaan sisältyvä taidehistorioitsija Jonathan Weinbergin essee, jonka näkemykset ovat kaukana aids-kirjoittelun nostalgisoivasta valtavirrasta. Weinbergin mielestä Finkin kuvia katsellessa tulisi torjua ajatukset siitä, että aids-epidemia oli vain väistämätön valomerkki 1970-luvun bileille. Pikemminkin Weinberg näkee Finkin kuvien raunioituneet rakenteet vanhan moralistisen maailmanjärjestyksen symboleina ja niiden keskellä kukoistaneen rakkauden osana yhä jatkuvaa seksuaalista vapautumista. Näin nähtyinä Finkin kuvat eivät edusta murskautunutta seksuaalista utopiaa, vaan yhä elävää unelmaa – seksuaalista vallankumousta, joka kenties aikanaan koittaa hivin ja aidsin jäätyä historiaan.

Minä en taida muuttokuormani kanssa mahtua siihenkään, ja mitäpä tuosta, kun olen jo turvasatamani löytänyt. Nyt seison tässä ja tyydyn mielessäni katselemaan Leonard Finkiä ja kaikkia muita rantojen miehiä, jotka Ishmaelin tapaan puristivat toisiaan niin että he sekoittuivat toisikseen. Aika velikultia.