Hulivilipoika

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/10/suomalaispoikia-maailmalla-matkalla.html (lisää kuvia täällä)

”Vatsanpohjassa tuntui outoja väristyksiä, kun Manhattanin pilvenpiirtäjät putkahtivat pilvien lomasta näkyviin melkein suoraan PanAmin jetin alapuolella. Siinä se nyt oli: valtava New York, särkyneiden ja joskus täyttyneidenkin unelmien kaupunki, kuin tarjottimella! Mitäpä osaa tavallinen suomalaispoika suuressa maailmassa muuta kuin ihmetellä sekä ihastella ja yrittää omaksua kaikkea näkemäänsä mahdollisimman ennakkoluulottomasti!”

Nimimerkki Antinoosin hehkutus on peräisin jutusta ”Matkalla rapakon takana”, joka julkaistiin 96-homolehdessä tasan 40 vuotta sitten vuonna 1976. Sitä ennen Ysikutosessa oli julkaistu jo useita muitakin New Yorkin -matkajuttuja, jotka vievät lukijan käytännössä seksilomalle aavan meren tuolle puolen. Yhdessä ne ovat hyviä esimerkkejä siitä, että homomatkailu on perinteisesti kytkeytynyt ”henkisten kotimaiden” etsimiseen sekä ennen kaikkea seksuaalisiin mahdollisuuksiin [ks. myös johdantojuttu Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa.]

Vanhojen homolehtien matkajutuissa kulttuuritarjonta tarkoittaa ruumiinkulttuuria, shoppailumahdollisuuksista puhutaan vain prostituution yhteydessä ja nähtävyydet ovat baareja ja saunoja. Siinä sivussa käsitellään toki myös sateenkaarikansan oikeuksia ja järjestötoimintaa, mutta tavanomaisista turistiaktiviteeteista ei yleensä sanota halaistua sanaa. Teksteistä välittyy vahvasti se, että lomalle on tultu elämään omaa seksuaalisuutta todeksi kaukana kotimaan rajoitteista.

Tässä ”Suomalaispoikia maailmalla” -sarjan ensimmäisessä osassa sukelletaan 1960–1970-lukujen New Yorkiin sellaisena kuin se näyttäytyy aikalaismatkailijoiden silmin. Teksti perustuu 96-lehdessä julkaistuihin matkajuttuihin ”Raportti USA:n itärannikolta” (3/69), ”New Yorkin kuuma kesä” (4/71), ”New York” (8/72), ”Matkalla rapakon takana” ja ”Raw sex in Eden” (10–11/1976).

Syrjintää ja seksiorgioita

Ysikutosen ensimmäisessä, vuonna 1969 julkaistussa New York -jutussa ”Raportti USA:n itärannikolta” kuvataan toisaalta yhdysvaltalaishomojen lainsuojattomuutta, toisaalta suurkaupungin tarjoamia rajattomia seksuaalisia mahdollisuuksia. Erityisen kiinnostavan jutusta tekee sen ajoittuminen kiihkeään yhteiskunnalliseen murrosvaiheeseen ja keskeiseen käännekohtaan globaalin homoliikkeen historiassa.

Kirjoittaja kertoo Yhdysvaltain syrjivästä lainsäädännöstä ja toteaa, että homoseksuaalien henkilöiden matkustaminen maahan oli tuolloin tarkkaan ottaen lainvastaista. Lisäksi hän mainitsee, että homoseksuaaliset teot olivat tässä ”vapaan maailman” johtavassa maassa sallittuja vain yhdessä sen 50 osavaltiosta. Ennen matkaa kirjoittajaa oli varoiteltu myös poliisien houkutuslintutoiminnasta: ”– – hyvännäköinen poliisi oli provosoinut rikokseen antamalla kutsua itsensä iltateelle kadulla tapaamansa miehen luo ja isännän ryhtyessä esileikkeihin vetänyt poliisikorttinsa esiin.”

Syrjivän lainsäädännön ja poliisin häirinnän vastapainoksi Ysikutosen matkajutun kirjoittajalle oli sadellut ennen matkaa anekdootteja siitä, miten kaikki Amerikan NMKY:t ovat poikabordelleja ja miten ”parilla dollarilla saa upean neekeripojan sänkyynsä”. Olipa hänelle väitetty jopa, että poliisit omistavat New Yorkissa saunoja, joissa järjestettiin seksiorgioita hyvään tarkoitukseen – tulot menivät kuulemma poliisien orpolastenkodille.

Homojen kansalaisoikeustaistelun kuvauksessa nykylukijan huomio kiinnittyy siihen, että kirjoittaja oli mitä ilmeisimmin ollut New Yorkissa juuri Stonewallin homomellakoiden aikoihin. Mellakoita jutussa ei käsitellä, mutta kirjoittaja mainitsee niiden jälkeisellä viikolla järjestetyn vuotuisen hiljaisen homomielenosoituksen, joka jäi lajissaan viimeiseksi. Näin ollen juttu tarjoaa viimeisen välähdyksen ”homofiilien” hiljaisesta vastarinnasta, joka oli vaihtumassa 1970-luvun radikaaliin järjestötoimintaan ja julkisesti elettyyn seksuaalisuuteen [ks. myös Stonewall – katujen kuningattarien kapina].

”Hän saapui maasta suurten metsien / ja kulki iltaseuraa etsien”

Ysikutosessa 1960–1970-luvuilla julkaistut New York -jutut ohjaavat uuden tulokkaan suoraa päätä Times Squaren lehtikioskeille, jotka toimivat eräänlaisina homomaailman helmiportteina. Vuoden 1969 itärannikkoraportissa suomalaispoikaa neuvottiin näin:

”New Yorkiin saapuva matkailija, joka haluaa saada nopeasti kontaktin seksuaalisiin vähemmistöihin, hankkii ensitöikseen jostakin Times Squaren lähistön kirjakaupasta pienen vihkosen (esim. Guide to the New York gay scene), josta saa sopivien baarien, klubien, saunojen, elokuvateattereiden ym. osoitteet.”

Kirjoittaja valistaa myös, että Times Squaren ympärillä sijaitsevat kirjakaupat ovat erikoistuneet lehtiin, jotka sisältävät pelkästään nuorten alastomien miesten kuvia värillisinä ja mustavalkoisina. ”Näistä lehtikioskeista löytyy myös pornoa niin paljon, etteivät edes kuuluisat Tanskanmaan valikoimat vedä niille vartoja”, hehkuttaa puolestaan ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun (1971) kirjoittaja.

Vuoden 1969 jutussa tarkennetaan, että julkisesti kaupan olevissa julkaisuissa ei siitin saa olla täydellisessä erektiossa. Vaan ei hätää: taitavat valokuvaajat onnistuvat kyllä kiinnittämään katsojan huomion pojan sukupuolielimiin, jotka usein ovat jopa luonnollista kokoa suuremmat.
Taiteellisia taipumuksia omaaville tai niistä haaveileville turisteille oli myös tarjolla harjoitusta ja virkistävää vaihtelua kotoisiin kansanopistokursseihin:

”Kirjakaupat välittävät myös suoria kontakteja ilmieläviin kaunismuotoisiin nuorukaisiin. Viidellä dollarilla saa ostaa luettelon pojista, jotka ovat valmiita esiintymään ”alastonmalleina” mihin vuorokauden aikaan tahansa omassa tai tilaajan asunnossa. Toiset ilmoittavat antavansa maalata ruumistaan ja tuovansa värit tullessaan. ”Aikaisempi kokemus ei ole välttämätöntä”, mainitsee joku ilmoituksessaan. Keskihinta kotikäynnistä on kaksikymmentä dollaria eli noin kahdeksankymmentä markkaa – –. Jos pitää hintaa liian kalliina, voi 42. kadulta ostaa hyvinvarustetun neekeripojan tai tumman ja tulisen puertoricolaisen jopa viidellä dollarilla.”

Nykyturistin näkökulmasta tämä kaikki kuulostaa perin oudolta jo siksi, että New York Timesin mukaan nimetty Times Square tunnetaan nyt lähinnä valomainoksistaan, joiden ikuistaminen someen on yhtä välttämätöntä kuin Eiffel-tornin oikeaksi todistaminen Pariisin-reissulla. Aukion muuttuminen harmittomaksi turistirysäksi alkoi kuitenkin vasta 1990-luvulla tehtyjen puhdistusten jälkeen – sitä ennen alueella oli 70 vuoden ajan maine paheen pesänä.

Historioitsija George Chauncey toteaa Gay New York -kirjassaan (1994), että Times Squaren kehityksen käännekohtana oli vuosina 1920–1933 voimassa ollut kieltolaki. Sen myötä alueen kunnialliset ravintolat joutuivat lopettamaan toimintansa ja tilalle tuli mafian tuella pyörineitä salakapakoita. Times Squaren nuhjuistumista edisti myös 1930-luvun lama, jonka kurimuksessa monet 42nd Streetin perinteiset teatterit muuttuivat halvoiksi burleski- tai elokuvateattereiksi, jotka alkoivat esittää miehiin vetoavaa ohjelmistoa. Homoja ja muita miehiä haluavia miehiä alueelle houkuttelivat runsas pienten asuntojen tarjonta, halvat ravintolat sekä miesprostituoidut.

Tähän alamaailmaan sukelletaan myös John Rechyn klassikkoromaanissa City of night (1963), jossa Rechy kuvaa omia kokemuksiaan Yhdysvaltain suurkaupunkien miesprostituutiosta 1950-luvulla. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 2006 nimellä Kaupunkien yössä, ja Times Squarea kuvataan Antti Eerikäisen upeassa suomennoksessa näin runollisen raadollisesti:

”Jylisevän maan uumenista – New Yorkin maanalaisen sokkeloista – maailma purkautuu Times Squarelle. Newyorkilaiset puskevat kasvojaan ilmoille kuin kadotetut sielut, jotka sukeltavat esiin junien kiirastulesta (pimeät kolisevat tunnelit, haisevat pornovessat, lehtitiskit, jotka pirskottavat turhaan maanalaisiin harmaasyvyyksiin epätodellisia aikakauslehtivärejä). – – Antauduin Times Squaren maailmalle ja ravasin siellä kuin nisti, joka tarvitsee kamaa pysyäkseen käynnissä. En käynyt siellä enää pelkästään öisin, vaan nykyään myös aamuisin ja iltapäivisin… Se Times Squaren maailma, jonka otin omakseni, jatkuu 42nd Streetiltä suurin piirtein 45th Streetille ja saastaiselta Eight Avenuelta aina Bryant Parkiin, jonka reunamille varjot hakeutuvat öisin: yö peittää alleen miesten nälkäiset katseet, ja silloin tällöin varjoisat hahmot vaihtavat nopeasti muutaman sanan ja katoavat pareittain kirjaston edessä olevan patsaan taakse, kunnes ilmestyvät jälleen näkyviin kiihkeiden hetkien jälkeen, mutta tällä kertaa eri suunnista: intiimit ja nimettömät ventovieraat liittyvät toisiinsa ohikiitävän tuokion ajaksi. Aina silloin tällöin paikalle eksyy newyorkilaiskyttä, joka heiluttelee pamppuaan aggressiivisesti ja valaisee pusikkoa taskulampullaan, jolloin varjot hajaantuvat penkeiltä ja puiden alta ja kävelevät päämäärättömästi eri suuntiin.”

Hinttien pääkatu

Millaisia menomestoja Times Squaren lehtikioskien ”epätodellisia aikakauslehtivärejä pirskottavista” vihkosista sitten löytyi? Ysikutosen ensimmäisessä Nykin-jutussa ei mainita kuin pari saunaa, mutta ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun (4/71) kirjoittaja suorastaan hekumoi kaupungin tarjonnalla:

”New Yorkin hinttibaareja ei kannata ruveta luettelemaan, niitä on todella paljon. – – aluksi tulee ehkä ajelleeksi ikään kuin päämäärättä Manhattania ristiin rastiin, ennenkuin on löytänyt ne oikeat baarit, joita minun tielleni osui yli 80.”

Kun kaupunki tuli kirjoittajalle tutummaksi, hän päätyi yhä useammin samaan paikkaan kuin mihin sateenkaarevat nykyturistitkin hakeutuvat – Greenwich Villageen:

”Juuri siellä on yöelämä värikkäintä ja niin runsaasti mielenkiintoisia kohteita homofiileille, että en ole missään tavannut sellaista aikaisemmin. Sheridan Square on keskeinen paikka, jossa on myös hinttien ”pääkatu” Christopher Street. Se kulkee Avenue of the Americans’ilta Hudson-joen rantaan ja siellä on aina vilskettä ja vilinää. Vaikka menisit sinne aamuvarhaisella, iltapäivällä tai keskellä yötä, löydät aina juttukaverin.”

Greenwich Villagen kehitys ”homosaarekkeeksi” alkoi historioitsija George Chaunceyn mukaan jo 1920-luvulla, jolloin kaupunginosan maine boheemina vapaan rakkauden tyyssijana alkoi vetää puoleensa myös sateenkaarikansaa Yhdysvaltojen ahdasmielisiltä pikkupaikkakunnilta. Alueen vetovoimatekijöitä olivat maineen lisäksi halvat kalustetut asunnot sekä huokeat ravintolat, aivan kuten Times Squaren alueella.

Kuusikymmenluvulle tultaessa Villageen oli syntynyt Yhdysvaltain suurin hlbt-getto, ja Ysikutosen jutun kirjoitusaikana vuonna 1971 elettiin Stonewallin mellakoiden jälkeistä gay libin kulta-aikaa. Kyseisen jutun kirjoittaja ei hänkään mainitse Stonewallia, mutta sivuaa homojen kansalaisoikeustaistelua ja mainitsee vuonna 1970 järjestetyn ”suuren mielenosoituksen”. Kyseessä oli Stonewallin mellakoiden ensimmäisenä vuosipäivänä 28.6.1970 järjestetty Christopher Street liberation day -marssi, joka on nykyisten Pride-kulkueiden kantaäiti [ks. myös Stonewall – katujen kuningattarien kapina]:

”Amerikkalaiset ovat saavuttaneet vapautensa lujasti taistelemalla. Siellähän perustetaan kaikenlaisia yhdistyksiä valvomaan pienryhmien etuja normaalissa yhteiskunnassa, ja niinpä on myöskin lukuisia vilkkaasti toimivia homofiilien järjestöjä. Kaikkialla näkee ilmoituksia tanssitilaisuuksista, kokouksista jne. Viime vuonna pidettiin, kuten päivälehdet kertoivat, New Yorkissa suuri mielenosoitus, johon osallistui tuhansia eri vähemmistöihin kuuluvia. Iskulausein ja julistein haluttiin kiinnittää yleisön huomiota homofiilien ongelmiin. Marssi sujui rauhallisesti ja amerikkalaiseen tapaan hilpeästi, mistä syystä se sai paljon julkisuutta osakseen ja antoi marssille miellyttävän leiman. Siitä puuttui kaikki se yksitotisuus, joka olisi ollut tyypillistä vastaavanlaiselle tapahtumalle Euroopassa.”

Mitä mielenkiintoisimpia tyyppejä

Tänne, kahleensa karistaneen homoelämän keskelle saapuivat myös 1970-luvun sateenkaarevat suomalaisturistit ja saivat unohtumattoman ensivaikutelman. Esimerkiksi Ysikutosen ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja mainitsee yli 80 baarin otannastaan ”Dennysin”, jolla hän viitannee Christopher Streetin ja Greenwich Streetin kulmassa sijainneeseen Danny’s-nimiseen baariin:

”[Christopher Streetin] tunnetuimpia baareja on Dennys, jossa kokee hieman hämmentävän elämyksen kynnyksen yli astuessaan, kun huomaa lähes kahdensadan silmäparin tuijottavan tulijaa. Kolmionmuotoisen huoneen kaksi seinää ovat valoaläpäiseviä, kankain koristeltuja suuria ikkunoita, jotka saavat oudon kulkijan hämmästymään. Asiakkaat seisoskelevat hajallaan katse ovelle päin suunnattuna ja ovikellon kilahtaessa kaikki tuojottavat [sic] tulijaa kuin käskystä. Dennys’essä voi kuitenkin sanoa jopa viihtyvänsä! Tällaisia baareja siellä on useita. Ne ovat kaikki surkeasti sisustettuja ja viimeistä nurkkaa myöten täynnä kaikenlaista rojua – baareja, joissa mitä mielenkiintoisimmat tyypit oleskelevat.”

”Mitä mielenkiintoisin” ei edes oikein riitä kuvaamaan 1970-luvun suomalaispojan kohtaamaa kirjavuutta ja vastakohtaisuutta. Sateenkaarevassa katukuvassa vuorottelivat miehekkyyttä lähes parodiaa hipovasti korostaneet kloonit sekä neitihomot, jotka tekivät ihan samaa janan toisessa äärilaidassa, kuten kirjoittaja toteaa:

”Homofiilien ympäristö on täällä – ainakin siltä vaikuttaa – paljon miehekkäämpää kuin Euroopassa. Toisaalta en kuitenkaan ole missään aikaisemmin nähnyt niin aitoja ja huvittavasti pukeutuneita siskoja kuin Greenwich Villagessa.”

Miehekkyyden (yli)korostamisesta ja vartalokultista kirjoitti myös Ruotsin Setan eli RFSL:n kansainvälisten asioiden sihteeri Ysikutosessa 8/72 julkaistussa matkajutussaan:

”Lihakset ja voima ovat tärkeitä asioita myös amerikkalaiselle homoseksuaalille. Greenwich Village on täynnä voimistelusaleja, joissa miehet harjoittavat lihaksiaan vähintään pari tuntia viikossa, useimmat päivittäin. – – Homoseksuaalit miehet näyttävät pitävän tarkkaan huolta miehekkäästä käyttäytymisestä ja naisellisia piirteitä vältetään ehdottomasti. Tämä on jotenkin ärsyttänyt naisia, jotka ovat sitä mieltä, että homoseksuaalit miehet ovat samanlaisia chauvinisteja kuin heterot vastineensa.”

Machofasismia

Harri Kalha käsittelee Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi -kirjassaan (2012) sitä, miten homojen ruumiillinen minäkultti oli osa 1970-luvun laajempaa seksuaalista tiedostus-, vapautus- ja voimautusprosessia. Tyylin ja habituksen tasolla alettiin ihannoida samaa äijäilyä, johon feminismi opetti suhtautumaan kriittiseksi. Tämän ”neitiydestä vapautumisen” merkitys oli Kalhan mukaan kahtalainen: ”Ulkopuolisille viestitettiin ”miehistynyttä” itsetuntoa, voimaa ja kollektiivisuutta, samanmielisille taas päivitettyä seksuaalista latausta ja itsetuntemusta.”

Tyylin yksiulotteisuus – ja valtaisa suosio – sai sen kriitikot jo 1970-luvulla luonnehtimaan sitä termillä Macho Fascism. Haukkumasanalla viitattiin paitsi tyylin syrjivyyteen (ne, jotka eivät edustaneet samaa pukeutumistyyliä, torjuttiin) myös siihen, että tyyli toi mieleen fasismin mieltymyksen maskuliiniseen voimaan ja univormuihin.

Aiemmassa tyylijutussa pohdin jo homojen taipumusta yksilöllisyyden peittävään ”univormupukeutumiseen”, olipa kyse machovermeiden tai merkkivaatteiden suosimisesta. Ysikutosessa 4/71 julkaistun ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja päätyy hänkin siihen, että tuon ajan newyorkilaismiesten yltiömiehekkäässä pukeutumisessa oli lopulta kyse eräänlaisesta työasusta, jonka säröistä vilahteli inhimillisyys:

”New Yorkin katukuvaan kuuluvat myös nahkatakkien baarit. Ne ovat ”supermaskuliinisten” miesten oleskelupaikkoja, ja niissä on kaikki vähänkin naisellinen halveksittu, jopa kielletty asia. Täälläkin tapaa kaikenlaisia sekatyömiesten vaatteisiin pukeutuneita tyyppejä. On farmareita, nahkatakkeja, villapaitoja jne. – – Mitä enemmän baariin tulee väkeä, sitä intiimimmäksi ja välittömämmäksi tunnelma muuttuu. Tätä aikansa tarkkailtuaan huomaa, että nämä ”pehmustetutkin” mammutit ovat miellyttäviä, nuorekkaita, usein avuttomantuntuisia miehiä, jotka kaipaavat rakkautta ja ystävyyttä. Baarien tunnelma ei ole ollenkaan niin pingoittunut kuin täällä Euroopassa.”

Synkkä leikkikenttä

Nahkatakkien baarit olivat kiinteä osa Hudsonjoen rantaskeneä, joka kukoisti Christopher Streetin päässä pitkin West Streetiä [ks. myös aiempi kirjoitus Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet]. Kirjailija Glenn O’Brienin mukaan alue muistutti viikonloppuisin moottoripyörämessuja – ilman niitä prätkiä. ”Monet kundit pukeutuivat farkkuihin ja prätkätakkeihin läpäistäkseen lähitienoon baarien, kuten Spiken, Ramrodin, Eagle’s Nestin, Cock Pitin, Anvilin ja Mineshaftin, pukukoodin”, O’Brien toteaa tuon ajan homoskeneä dokumentoivan The Piers -kirjan (2015) esipuheessa.

Kaksi Glenn O’Brienin mainitsemaa nahkabaaria on mainittu myös Ysikutosessa vuonna 1976 julkaistussa jutussa ”Matkalla rapakon takana”: Eagle’s Nest ja Ramrod. Niiden lisäksi mainitaan baarit nimeltä Last Call, Seesaw, Tijuana Cat (pieni mutta viihtyisä, väki keski-ikäistä, hinnat kalliimmasta päästä), Sideshow (merkillinen paikka, nahkaa ja länttä ja – tuoreet sahanpurut lattialla joka ilta!) sekä Boots and Saddles (nimensä mukainen, yhtä ainutta siskoa [neitihomoa] ei paikalla ollut! ”Kerrottakoon, että täällä oli parhaimman näköinen baarimikko koko Yhdysvaltain kierroksella!”).

Näistä baareista ovat painuneet historian hämärään kaikki muut, paitsi juuri Eagle’s Nest ja Ramrod, jotka ovat nahkabaariklassikoita. Eagle’s Nest (142 11th Avenue) perustettiin Stonewallin mellakoiden jälkeisenä vuonna 1970, ja se oli historiikkinsa mukaan ”maskuliinisuutta huokunut synkkä leikkikenttä”. Vuonna 1976 avattu Ramrod (394 West Street) taas oli Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjan mukaan 1970-luvun loppupuolen suosituimpia nahka- ja prätkäbaareja, joka houkutteli asiakkaita milloin FF-illoilla, milloin halvalla sunnuntaibrunssilla (”pihvi, munia ja Bloody Mary”).

Ramrodilla oli Eagle’s Nestin tavoin näkyvä rooli William Friedkinin (mielestäni suotta) vihatussa Cruising-leffassa (1980), joka sijoittuu New Yorkin nahkaskeneen. Ilmeisesti juuri elokuvan provosoimana baari joutui marraskuussa 1980 tapahtuneen viharikoksen kohteeksi: entinen poliisi avasi tulen autostaan ja tappoi kaksi miestä sekä haavoitti kuutta. Baari joutui lopettamaan toimintansa pian tapauksen jälkeen, mutta tämä lähes unohdettu verilöyly nousi Yhdysvalloissa otsikoihin Orlandon joukkomurhan jälkeen.

”Hän saapui diskoteekkiin kaukomaan / ja ryhtyi reppuansa aukomaan”

”Kun homomiehet taistelivat itselleen oikeuden tanssia intiimisti keskenään ilman poliisin pelkoa, diskobuumi ei mitenkään voinut olla kaukana”, kirjoittavat Alan Jones ja Jussi Kantonen kirjassaan Saturday night forever: the story of disco (2005, oma käännös). Toisin sanoen 1970-luvun homokulttuuri ja diskokulttuuri kuuluvat suorastaan elimellisesti yhteen. Joka puolelle putkahdelleista diskoista tuli kirjoittajia lainatakseni nautinnon temppeleitä ja jaetun halun tyyssijoja.

Maailman ensimmäisen homodiskon tittelistä kilpailee moni yrittäjä, joista Jones ja Kantonen hehkuttavat varsinkin vuosina 1969–1972 toiminutta New Yorkin Sanctuarya (407 West 43th Street). Sanctuaryyn päätyi tuoreeltaan myös Ysikutosen 4/71 ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja, joka raportoi näkemästään näin:

”Sanctuary on vanha kirkko, joka on muutettu jättiläismäiseksi diskoksi. Levysoittimet on sijoitettu urkujen eteen ja musiikkia kuunnellaan kuorin vanhoilla tuoleilla istuen. Kaiken yläpuolella on Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä esittävä rapistunut kiiltokuva. Makuasioista voidaan kyllä kiistellä, mutta paikka on joka tapauksessa ”in”, ja siellä voi tanssia hyvän musiikin tahdissa. Laitteet edustavat huippuluokkaa musiikintoiston alalla ja ilmastointi on hyvin järjestetty – viikonlopputungoksessakin ilma pysyy viileän raikkaana. Suosittelemme eurooppalaisille diskojen omistajille opintomatkaa Sanctuaryyn!”

Jones ja Kantonen pistävät hehkutuksessaan vieläkin paremmaksi (oma käännös):

”Sanctuary tarjosi täydelliset puitteet homodiskon juurtumiselle. Rakennus oli New Yorkin Hell’s Kitchenin alueen entinen baptistikirkko, missä Francis Grosso ja muut dj:t suolsivat alttarin levysoittimista homohymnejä lauantaimessuun kokoontuneille. Täällä öylätin korvasi Quaalude ja ehtoollisviinin Budweiser-tölkki. Ripittäytyminen tapahtui mitä ilmeisimmin klubin pimeissä sopukoissa – miksipä muutenkaan kuoripojat olivat polvillaan? – –”

Kun Ysikutosen seuraava kotimaisin voimin tehty Nykin-juttu ”Matkalla rapakon takana” ilmestyi vuoden 1976 lopulla, diskomusiikki oli jo tarjonnut maailmalle sellaiset klassikot kuin Love’s theme (Barry White’s Love Unlimited Orchestra, 1974), Kung fu fighting (1974, Carl Douglas), Rock your baby (1974, George McCrae), Never can say goodbye (1974, Gloria Gaynor) sekä Love to love you baby (1975, Donna Summer).

Jutun kirjoittaja äimisteli kaupungin diskojen asiakaskuntaa, musiikkia ja menoa näin:

”Discojen levysuosikkeina oli aivan outoa ja uutta musiikkia. Rytmit olivat mukaansatempaavia ja varmasti tulossa Eurooppaankin. Mukana oli Silver Conventionin Get up and boogie, Crow Heightsin Affair’n foxy lady [The Crown Heights Affair: Foxy lady], Diana Rossin Love hangover jne. New Yorkin discot ovat loistavia, värejä, tilaa ja ääntä on. Yleisö on pukeutunut erikoisesti, fantasiapukuja ja make up-eja on monilla. Discot ovat sikäli outoja meikäläisten näkövinkkelistä, että niissä hoterot [sic] ja hintit ovat sekaisin. Vai liekö sitten kyseessä biit! Vapaampaa kuitenkin joka tapauksessa kuin täälläpäin. Vauhti discoissa on melkoinen ja väki vaihtuu.”

Vuoden 1976 kuumimmista diskoista kirjoittaja mainitsi Hollywoodin, joka suosivat ilmeisesti menevät nuoret, sekä The Gilded Grapen, Barefoot Boyn, Flamingon ja Omegan. Näistä Flamingo (599 Broadway) on mainittu myös Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjassa, jonka mukaan se oli 1970-luvun the homodisko. Se oli muiden suosittujen diskojen tavoin avoin vain jäsenille, ja jonotuslista oli pitkä. Hurewitz siteeraa kirjailija Edmund Whitea, jonka luonnehdinnan mukaan Flamingossa kävi flaksi vain, jos omasi pohatan pokan, rattopojan viehätysvoiman ja maailmanmiehen suuren sydämen.

Kruisailun sijasta Flamingo tunnettiin nimenomaan tanssipaikkana, jossa paidattomien miesten armeija hytkyi kylki kyljessä. Hurewitz siteeraa erästäkin homolehteä, jossa Flamingon salaisuudeksi nimettiin vaatimattomasti ”diskoenergia, tuo ilmiömäinen inhimillinen voima, jonka valjastaminen mahdollistaa minkä tahansa todellisen tai kuvitellun kriisin selättämisen”.

Huh, tulipa hiki, eikä loppua näy, sillä jutun jälkimmäisessä osassa Suomi-poika saunoo.