Kesä 1981. Täpötäysi lautta ajaa satamaan, ja laiturille purkautuu hilpeitä lomalaisia: taviksia, drag queeneja ja lihaskimppuja pikku speedoissaan. Oho, tuossa taisi vehjekin vilahtaa… Siis tervetuloa maanpäälliseen homoparatiisiin, jossa kuuluu nauttia kesästä ja pesästä!
Siinä tiivistys Ryan Murphyn tuoreen The normal heart -elokuvan alkukohtauksesta, jossa päähenkilöt saapuvat lomailemaan New Yorkin Long Islandin edustalla sijaitsevalle Fire Islandin saarelle. Saari on Yhdysvaltain homojen legendaarisimpia kesänviettopaikkoja, ja sinne pelmahtaa lomakaudella tuhansia ”teikäläisiä”. Alun perin homot löysivät tiensä Fire Islandin Cherry Grove -lomakohteeseen 1930-luvun lopulla ja ottivat sen ennen pitkää omakseen. Antropologi Esther Newton kutsuukin Grovea Yhdysvaltain ensimmäiseksi ”homokaupungiksi”. Viisikymmentäluvulla sen tuntumaan alettiin rakentaa perheille tarkoitettua Fire Island Pinesin lomakohdetta, jota alkoivat kuitenkin pian kansoittaa Groven homomainetta karsastaneet varakkaat (kaappi)homot.
The normal heartin alku sijoittuu juuri Fire Island Pinesin kesäidylliin ja tarjoaa fiktiivisen välähdyksen sen hedonistisesta homoelämästä aids-aikakauden kynnyksellä. Autenttista Pines-tunnelmaa taas tarjoaa muotilehtien luottokuvaajana tunnetun Tom Bianchin valokuvakirja Fire Island Pines – Polaroids 1975–1983. Kesäkuvien katselu näin syyspäiväntasauksen jälkeen on aina katkeransuloista, ja Bianchin teos varsinkin on suoranaista haikeuden taidetta. Se on elämäniloinen kunnianosoitus kuolleille ystäville, kadonneelle ajalle ja menneiden kesien muistolle.
Viisikymmentäluvun Chicagossa varttunut Tom Bianchi muistelee kirjansa esipuheessa, miten hän luki ensimmäistä kertaa Fire Islandista kirjaston kehonrakennuslehdestä. ”Tulisaari” kuulosti kutkuttavan epätodelliselta, ja hänen mielessään koko paikka väikkyi ihanana utopiana keskellä homovihamielistä arkitodellisuutta. Bianchille utopiasta tuli myös totta 1970-luvulla, kun hän vuokrasi Fire Island Pinesista kesämökin ystäviensä kanssa. Tuolloin hän ei ollut vielä nimekäs kuvaaja vaan nuori elokuvayhtiön lakimies, joka oli sattumalta saanut liikelahjaksi upouuden Polaroid SX-70 -kameran. Se oli aloittelijalle täydellinen väline, ja Bianchi ryhtyi innokkaasti ikuistamaan Fire Islandin kesiä ja kesäpoikia. Näin hän löysi pikkuhiljaa luovuutensa ja ryhtyi kokopäiväiseksi kuvataiteilijaksi.
Bianchin esipuhe pursuaa hauskoja anekdootteja Fire Island Pinesin elämästä. Paikalliset roskakuskitkin olivat kuulemma kuin suoraan mallitoimiston listoilta, ja lähikauppa ristittiin uudelleen jalokiviliike Tiffanyn mukaan, koska tuotevalikoima oli niin ylellinen. Asiakaskunnan valikoivasta mausta kertoi kaiken se, että myynnissä oli 13:a eri sinappia mutta vain yhdenlaista ketsuppia. Pinesin päättymättömissä kotibileissä saattoi olla ”alkudrinkkinä ”bilehuume Quaaludea ja ”jälkkärinä” poppersia. Juhlien viihdepuolesta vastasivat saarella lomaansa viettäneet eri alojen taiteilijat, ja vieraiden joukossa pyöri huippunimiä Calvin Kleinista Diane von Fürstenbergiin. Vuosien myötä kotibileet vaihtuivat valtaviin rantabileisiin, joissa tuhannet ihmiset tanssivat senhetkisen diskotähtösen tahdittamina. Aika moni vieraista päätyi jossain vaiheessa iltaa ”Meat Rackille”, eli Groven ja Pinesin välissä sijainneelle homojen ulkotapaamispaikalle, jossa vietettiin loputtomia yöllisiä orgioita.
Monille Fire Islandin huume-, seksi- ja vartalofiksaatio oli Bianchin mukaan aivan liikaa, ja koko paikka vaikutti lähinnä helvetin esikartanolta. Sellaisena se näyttäytyy myös Larry Kramerin Faggots-kirjassa, jonka päähenkilö saa yliannostuksen hupihomostelusta ja tajuaa kaipaavansa ennen kaikkea rakkautta. Rakkauden kaipuusta puhuu myös Bianchi toteamalla, että Pinesin homot eivät aina tienneet, mitä he oikein etsivät, mutta ainakin he toivoivat löytävänsä rakkauden – iltapäiväksi, yöksi tai koko elämäksi. Pines-elämä oli todellista hetken juhlaa: ”Pitkä rantakävely iltapäiväihastuksen kanssa saattoi tarjota ikuisuuden verran ihanuutta”, Bianchi kirjoittaa.
Kahdeksankymmentäluvun alussa Fire Islandin loputtomat bilekutsut vaihtuivat yhtä loputtomilta tuntuneisiin hautajaiskutsuihin, ja saaresta tuli yksi aids-tuhon keskuspaikoista – homoyhteisön ground zero. Suuri osa Bianchin polaroideihin tallentuneesta elämästä pyyhkiytyi pois kuin hiekkalinna aaltoihin, ja hänen iloisia muistoja pursuavasta kuvalaatikostaan tuli mausoleumi. Bianchi itse selvisi tartunnasta hengissä, mutta kesti kauan ennen kuin henkinen kipu hellitti ja teki tilaa kiitollisuudelle elettyä elämää kohtaan.
Kun hän vuosikymmenten jälkeen uskaltautui raottamaan kuvalaatikkonsa kantta, sieltä löytyi joukko nauravia ja leikkiviä ystäviä ja poikaystäviä – kaikki elossa taas. Nyt nämä miehet jatkavat ikuista nuoruuttaan Bianchin kauniissa kirjassa. Sen kuvista välittyy mielestäni samanlainen tarttuva ja puoliuhmakas elämänilo kuin oheisesta Claes Anderssonin runosta, jonka on suomentanut Jyrki Kiiskinen.
[– –]
Tällaisena päivänä kaikki tajuavat että elämä on saatu elettäväksi ja
huolet maton alle lakaistaviksi
Avasimme kahdeksantoistavuotiaan mallasviskin
ja kippasimme sen tavallisen kraanaveden kanssa kurkkuun
Oli upeaa tulla känniin ja löytää itsensä
tänä erityisenä päivänä
Arki kyllä rikkoo aikanaan ilomme (aavistimme)
ja pimentää ystävyyden ja lumon
Joka tekee siitä elämisen arvoista
Viime jaksossa löysimme onnen Olavinkadulta ja teimme baarikierroksen Hokista Hansan kautta Alcazariin, missä tarjoilija toi drinkin salaiselta ihailijalta. Jatkoille päädyttiin Espan puistoon.
Vaikka perähäs kääntyy päät
ja vaikka muita näät
sä vierellein kai jäät – –
muiden mukana tuskin vaan
mä sua kai laskisinkaan
näin Espaa kulkemaan
(Kari Tuomisaari)
Esplanadin puisto on Helsingin homojen vanhimpia kohtauspaikkoja Tähtitorninmäen ohella. Varhaisin maininta Espan homoelämästä löytyi Etsivälle keskuspoliisille vuonna 1935 lähetetystä ilmiantokirjeestä, joka on luettavissa Kansallisarkistossa. Sydämistynyt ilmiantaja mainitsee ”Espalla pyydystelevät homosecxualit” ja kertoo, että Espan ja Mikonkadun kulmaa lähellä olevat penkit ovat ”apajoita joissa hyvin helposti joku pappa tai tirehtööri pyytää ryypylle – etenkin sotilaita!”. Ilmiantajan mukaan ”niihin pitäisi panna joku syötiksi – ja sitten”.
Sisäpiirin tietoa Espan 1930–1950-lukujen homoelämästä löytyy Seta-lehden numeroissa 2–4/88 julkaistuista opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan nuoruusmuisteloista, joihin tutustuimme jo viime jaksossa. Neljäs keskeinen lähde on Touko ”Tom of Finland” Laaksosen vuonna 1990 antama haastattelu, josta Kati Mustola on julkaissut otteita Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan (2006) artikkelissaan.
Pääkonttorin pojat
Kiertelen tänä kesäkuisena lauantai-iltana Teatteriesplanadilla, eli Ruotsalaisen teatterin ja Korkeavuorenkadun välisellä alueella, jolle Espan homoliikenne aikanaan keskittyi. Kuten juttusarjasta on ilmennyt, homojen ulkokohtaamispaikkojen magneettina toimi yleensä käymälä, ja niin oli myös Espan puistossa. Espan suorastaan legendaarinen pömpeli mainitaan opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan muisteloissa, ja sen perään haikailee myös Touko Laaksonen.
Laaksonen mainitsee haastattelussaan ”Ruotsalaisen teatterin takana olleen pyöreän pömpelin”, ja Seta-lehdessä 2/88 julkaistusta opiskelijapojan muistelosta löytyi sille nimikin: ”Pääkonttori”. Kaupunginmuseon kuva-arkistosta onnistuin kaivamaan pari 1920–1930-luvuilla otettua kuvaa Teatteriesplanadin yleisökäymälästä, mutta pyöreää pömpeliä siitä ei saa tekemälläkään. Pikemminkin se oli komea kivilinna, ja yhdessä kuvatekstissä rakennuksen piirtäjäksi mainittiin kaupunginarkkitehti Theodor Höijer.
En malta olla ajattelematta, että Pääkonttori-nimi oli alun perin annettu nimenomaan Höijerin suunnittelemalle käymälälle, joka purettiin kaiketi joskus 1930-luvulla. Ainakin myöhäisin rakennuksesta löytämäni kuva oli ajoitettu noin vuoteen 1930. Oma veikkaukseni on, että Höijerin Pääkonttorin tilalle tullut peltipömpeli peri vanhan nimen, vaikka siltä puuttuivat kaikki edeltäjänsä arkkitehtoniset meriitit. Asiansa nimi kyllä ajoi, koska tällaiset humoristiset lempinimet olivat omiaan helpottamaan homojen kanssakäymistä. Ympärillä olevat heterot tuskin ymmärsivät paheksua, kun kaksi herraa sopi tapaamisesta ”pääkonttorilla”.
Suomen verisin paikka
Touko Laaksosen vuoden 1990 haastattelusta ja Seta-lehdessä 4/88 julkaistusta säätyläispojan muistelosta ilmenee, että Espan pömpelin homomaine oli myös heterojen tiedossa. Säätyläispoikaa jopa varoitettiin paikasta kouluvuosina 1930-luvulla:
”Ollessani koulupoika kriminalistiikasta kiinnostunut isäni sanoi minulle kerran, osoittaen Esplanadin puistossa olevaa pisoiria, että se on Suomen verisin paikka ja ettei missään niin pienellä pinta-alalla ole tehty niin monta verityötä kuin siellä. Vasta vuosia jälkeen päin, tultuani tietoiseksi siitä, että se oli homojen ehkä tunnetuin ulkotapaamispaikka Helsingissä, aavistin todennäköisen syyn tähän…”
Väite on hurja, enkä ole löytänyt sille tukea muista lähteistä. Esimerkiksi 1930-luvun homoelämää muisteleva työläispoika mainitsee Seta-lehdessä 3/88, että punkkereissa – kuten pisuaareja silloin kutsuttiin – sai yleensä tutustua melko rauhassa poliisin harjoittamaa häirintää lukuun ottamatta:
”Mutta kyllä poliisi usein ratsioi niissä, milloin siviilipukuiset, milloin virkapukuiset. Usein ne olivat siviilipukuisia eikä ne suinkaan olleet niin helläkätisiä. Aina otettiin tiedot ja joitakin kutsuttiin kuulusteltavaksi. Jos siellä tavattiin työskentelemässä niin silloin oli aina kuulustelu tiedossa. – – Sitä paitsi poliisit olivat monta kertaa hyvin ärsyttäviä. Ne jopa näyttivät oman tavaransa siellä punkkerissa ja tällä tavalla sitä eksyi tekemään vähän lähempää tuttavuutta.”
Varsinkin sota-aikana Teatteriesplanadia pidettiin yleisesti homojen reviirinä, jonka mukavuuslaitoksen heteromiehet kiersivät kaukaa, eikä poliisikaan ilmeisesti pahemmin hätyytellyt. Touko Laaksonen toteaa haastattelussaan, että pömpeli oli ”joka ilta täynnä homoja”:
”Kaikki heterot tiesi, ettei sinne pidä mennä kuselle, että siellä on kymmenen kättä heti kiinni. Heterot meni puistoon, ne kusi jonnekin puunjuurelle. Siis kaupunkilaiset tiedosti sen, että toi on homojen paikka, mutta kukaan ei tehnyt mitään, ei mikään poliisi käyny koskaan pitämässä ratsioita tai muuta.”
Vastaavia muistoja on työläispojalla, joka palveli sota-aikana Suomenlinnan varuskunnassa:
”Sota-aikana yöllä nimenomaan Esplanadin ruljanssi oli menossa. Siellähän oli ihan kymmeniä miehiä. Ja siinä vastapäätä oli ravintola Bensowin talossa – ikkunat laudoitettuina, niin että ne ei nähneet sisältä mitään. – – Kyllä se [homoseksuaaliset teot kieltänyt] laki voimassa oli, mutta en tiedä että koskaan sota-aikana poliisi olisi tullut sinne punkkereihin. Ei ainakaan silloin kun minä olin siellä. Ja minä siellä aika paljon olin. Eihän sitä voinut mennä Suomenlinnan lautalle ettei olisi kiertänyt.”
Yö kerran unhoa annoit
Sota-ajan homoelämää ja heterojen suhtautumista siihen kuvaillaan useissakin muisteloissa hyvin vapaamieliseksi ja lähes karnevalistiseksi. Useimmiten tätä selitetään sillä, että ihmisillä oli paljon suurempiakin huolia kuin homojen edesottamukset ja että sota-aika ylipäätään horjutti moraalikäsityksiä, kuten säätyläispoika kertoo Seta-lehdessä 4/88:
”Sodan aikana seksuaalisuus eli voimakkaana ainakin ankeista rintamaolosuhteista lomalle päässeiden elämänjanoisten poikamiesten keskuudessa; ukkomiehistä en tiedä. Sodan aikana oltiin myös seksuaalisuuden toteuttamisen nähden – ainakin rintamamiesten kyseessä ollen – epäilemättä sallivampia ja suurpiirteisempiä kuin rauhanajan oloissa. Elettiinhän tuolloin usein kuolemanvaaran läheisyydessä olosuhteissa, joihin toisten yksityiselämän moralisoinnit eivät oikein sopineet.”
Tämän sai huomata myös Touko Laaksonen, joka palveli Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan mukaan mm. Pitäjänmäen Pajakukkulan ilmatorjuntapattereissa ja oli suunnilleen joka toinen ilta iltalomalla pimennetyssä Helsingissä:
”Joka ilta kaupunki pimeni. Ah, ei voi millään tietää millaista se oli, ellei ole koskaan kokenut suurta kaupunkia, jonka kaikki kadut on täysin pimeät! Se oli mulle jostain syystä seksuaalisesti kiihottavaa – ehkä vaan siksi että mä olin nuori – ja mulla oli tapana lähteä ilta illan jälkeen ulos ja risteillä sysipimeillä kaduilla seksiä etsien. En mä ollut ainoa, jonka mielestä se oli kiihottavaa. Sain seksiä niin paljon kuin halusin. Siellä pimeydessä hiippaili paljon muitakin kuin sotilaita ja merimiehiä. Seksi se veti sinne kaduille miehiä iskemään. Kukaan ei tiennyt elääkö sitä huomenna ja tuleeko huomista aamua ylipäätään ollenkaan. Niin sitä sitten elettiin kuin viimeistä päivää. Otettiin kaikki irti. Se oli estotonta touhua se! – – Stockan edessä oli ratikkapysäkki, jonain sumuisena iltana – kaikki valot oli vekka kadulta pommitusten takia – keskellä ratikkapysäkkiä, keskellä katua naitiin jonkun kaverin kanssa. Jotkut hahmot oli siinä vähän matkan päässä, eikä ne tullut lähelle kun ne huomas, että siellä oli jotain tällästä tapahtumassa.”
Pimennetyn Helsingin ilot avautuivat myös Paavo-nimiselle homomiehelle, jonka muisteloja voi lukea Ihminen sodassa -kirjassa (2006) julkaistusta Kati Mustolan artikkelista:
”Täällä Helsingissähän oli aivan loistavat markkinat sitten, ku mä pääsin sairaalasta ja kykenin ulos. Ruotsalaisen teatterin päädyssä oli semmonen peltitoosa ja se oli täynnä kun oli pimennyksen aika. Sinne ei mahtunu, ei millään, vaikka ois koittanu. Se oli ihan täynnä sotilaita. Niitoli joka paikassa.”
Joillekin, kuten Touko Laaksoselle, seksuaalisuus kytkeytyi vahvasti kaikkialla näkyviin vallan ja miehisyyden symboleihin: ”Univormufetissi tuli mulle sodan aikana hyvin voimakkaaks, se liitty aina semmoseen miestyyppiin, jota halus tavottaa. – – Se kytkeyty mulla jollain tavalla koko homma aina asepukuun. Ja jos sillä sattu olee vielä omat saappaat, jotka oli vähän killtävämmät kun armeijan saappaat, jotka oli sellaista rasvanahkaa, ni se kiihotti vielä enemmän.”
Myös säätyläispoika uskoo sota-ajan lisänneen sotilasidoleihin kohdistunutta arvostusta: ”Ja kyllähän sotilaspukuinen nuorukainen aina siviilin voitti. Erityisesti housuissaan ns. luukkulaitteet omanneet matruusit ja ratsuväen punahousut sekä nätit soitto-oppilaat olivat suosittuja. Ja olihan sodanaikainen uniformu muutenkin saappaineen, nahkavöineen ja joskus kannuksineenkin paljon puoleensa vetävämpi kuin nykyinen sotilaspukumme – –.”
Unhoittui lantut ja voikukkakorvikkeet
ruisjauholeivokset, vadelmanlehtiteet
mieleni hurmasi huulesi auenneet
ruskeat silmäsi yöhön jo rauenneet
muistatko mennehen?
(Veikko Lavi)
Kollektiivinen muistinmenetys
Touko Laaksonen toteaa haastattelussaan, että hän ei muista mitään protesteja heterojen taholta sota-ajalta. Vasta sodan jälkeen ”ruvettiin moralisoimaan kauheesti ja nää lait tuli korostetusti esille”. Tämä näkyi mm. sensaatiomaisena lehtikirjoitteluna ja homoseksuaalisista teoista langetettujen tuomioiden huomattavana kasvuna, kuten juttusarjan 2. osassa oli jo puhetta.
Sodan poikkeusluonnetta korostaa sekin, että sodan päätyttyä kaikki vetäytyivät takaisin omiin leireihinsä. Touko Laaksonen kertoo siitä, miten sodan jälkeen tuli usein kadulla vastaan miehiä, joiden kanssa hän oli ollut sodan aikana seksihommissa. Nyt miehillä oli vaimot ja lapset ympärillään. ”Kun sodan aikana ei ollut naisia saatavilla, nämä aviomiehet ja isät olivat hakeneet iloja meikäläisten maisemista”, Laaksonen toteaa.
Kati Mustola puhuu Ihminen sodassa -kirjan artikkelissaan suoranaisesta kollektiivisesta muistinmenetyksestä, joka koski sota-aikaista homoseksuaalisuutta. Sota vinksautti monet asiat uusille ja erilaisille raiteille, ja tavanomaiset kontrollimekanismit murtuivat. Kuolemanpelko sai miehet hakemaan turvaa ja läheisyyttä toisistaan, ja rintamalla ja kaupungeissa tapahtui paljon sellaista, mistä hetero- ja homoveteraanit eivät myöhemmin halunneet puhua.
”Sodanaikaisista homokokemuksista vaikenemisessa oli jotain paniikinomaista, samoin kuin kouristuksenomaisessa tarrautumisessa heteronormiin. Näin silloinkin, kun heteromuottiin asettautuminen on ollut väkivaltaista ihmiselle itselleen ja hänen läheisilleen”, Mustola kirjoittaa. Tuore kaunokirjallinen esimerkki tästä löytyy Tommi Kinnusen kirjasta Neljäntienristeys (2014), jossa seurataan perheenisä Onnin kipuilua oman seksuaalisuutensa kanssa jälleenrakennuskauden Suomen armottomassa asenneilmapiirissä.
Kontrollin tiukentuminen johti 1940–1950-luvuilla myös homojen suosimien pisuaarien purkamiseen. Juttusarjan 2. osassa oli jo puhetta Hesperian puiston pisuaarista, joka purettiin huoltopoliisin vaatimuksesta vuonna 1958. Espan puiston pömpelille purkutuomio tuli huomattavasti aikaisemmin, ja veikkaan, että tarkoituksena oli nimenomaan homotrafiikin suistsiminen. Pääkonttorin tarkka purkuaika ei ole tiedossa, mutta sitä ei ollut pystyssä ainakaan enää syksyllä 1946, kun Seta-lehdessä 2/88 muisteleva opiskelijapoika muutti Helsinkiin. Homojen keskuudessa kiersi tuolloin vain hauska anekdootti yhdestä kuopiolaisesta alan miehestä, joka kaupunkiin tultuaan oli mesonnut ja kironnut sitä, ”kun Piäkonttori hävitettiin”.
Minä kaipaan Espalle takaisin
elämän kevääseen
minä kaipaan Espalle takaisin
siihen hukattuun nuoruuteen
(Jukka Virtanen)
Kikattajia ja tosimiehiä
Pääkonttorin sulkeminen ei kuitenkaan merkinnyt loppua homojen bisneksille, vaan Teatteriesplanadin homoelämä jatkui vilkkaana myös sodan jälkeen. Seta-lehdessä 4/88 muisteleva säätyläispoika kertoo, että tunnetuin homojen ja heistä kiinnostuneiden ulkokohtaamispaikka oli sodan jälkeen Pohjoisesplanadin puistonpuoleinen katuosuus penkkeineen. Alueella oli vilkasta varsinkin myöhäiskesän ja syksyn tummina iltoina.
Ehkä Kalle-lehden toimittajat vakoilivat juuri täällä kerätessään aineistoa kaksiosaiseen juttuunsa ”Inhottu, halveksittu ja paljon puhuttu Kolmas sukupuoli”, joka julkaistiin numeroissa 7–8/51:
”Hämärtyvässä illassa istuu puiston penkillä kaksi keskusteluun vaipunutta ihmistä. Toinen miehistä sytyttää savukkeen, jonka hehkuva kärki jää valokärpäsen lailla kimaltelemaan tummaa taustaa vasten. He keskustelevat kuin kaksi iltakävelyllään hetkeksi huoahtamaan istahtanutta ”tavallista ihmistä”, kunnes toinen miehistä kietoo käsivartensa toisen kaulan ympärille ja suutelee häntä kuiskaten samalla hehkuvia rakkaudentunnustuksia. Saastaista!”
Nenäänsä nyrpisti myös Touko Laaksonen, joka oli sodan aikana elänyt Espan yössä kiihkeää elämää. Kun univormut riisuttiin, niiden alta tuntui Laaksosen kauhuksi kuoriutuvan komppaniallinen kikattajia:
”Mä olin kävelemässä pitkin Espaa ja rupesin huomaamaan, et ne oli suurin piirtein kaikki näit tämmösiä kikattajia, mitä siellä liikku siihen aikaan. Ja mä tajusin, et noiden täytyy olla homoja, koska mä ite uskoin kanssa siihen, taikka mulla oli jonkinlainen mielikuva, että pitää olla naismainen jos kerran on homo. – – Ja pitkän aikaa mä yritin matkia sitä samaa linjaa ja pääsinkin niitten seuraan. Muuten ei päässy, jollei pelannu heidän ehdoillansa. Penkit oli täynnä homoja ja sit ne sipsuttelivat penkiltä toiselle, ja ”hei siellä” ja muuta. Mulla oli kauhee sätky, pelkäsin, et jos mä oon joskus siellä ja joku siviilituttava sattuu menemään ohi ja näkee mut siellä penkillä leikkimässä jotain tämmöstä leikkiä, niin mul on hätä kädessä. Pitkän aikaa yritin tätä linjaa eikä se oikein niinku istunu mulle. Mä en viihtyny niissä kuvioissa, eikä se tuntunu aidolta. Tähtitorninmäeltä mä löysin sitten semmosia tarpeessa olevia tosimiehiä.”
Ennen pitkää Espalta lähtivät muutkin homot, kun homoliikenne alkoi siirtyä yhä kauemmaksi keskustasta [ks. juttusarjan 4. osa]. Viimeinen löytämäni merkintä Espan kukoistuksesta on vuodelta 1963, jolloin Viikon totuus -skandaalilehti kehotti ”siviilipuvussa liikkuvia huoltopoliisin miehiä seuraamaan myöhemmin illalla Esplanadin penkeillä rietasta peliään harjoittavia homofiilejä”.
Kuusikymmentäluvun lopulla Espan kultaiset vuodet olivat jo auttamatta ohi. Tästä kertoo se, että puistoa ei mainita enää Suomen ensimmäisen homopainatteen, vuonna 1968 ilmentyneen kaksinumeroisen Ihminen ja yhteiskunta -lehden seuranhakujutussa. Maininnat ovat harvassa myös Valdemar Melangon Puistohomot-kirjassa (2012), joka perustuu hänen vuosina 1969–1970 keräämäänsä aineistoon.
Tänä viileähkönä kesäiltana Espa on ylipäätään kovin hiljainen. Päivystyspaikaltani olen nähnyt vain satunnaisia päämäärättömiä turisteja ja kuunnellut lehmusten huokailua ja supinaa. Osa niistä on nähnyt jopa alkuperäisen Pääkonttorin rakentamisen 1800-luvun lopulla ja vielä useampi on todistanut sota-ajan yöllisiä kohtaamisia. Osa puuvanhuksista saatetaan kuulemma pian joutua kaatamaan, koska ne alkavat olla vaarallisia. Taitavat vain tietää liikaa, tuumin itsekseni ja lähden sipsuttelemaan Tähtitorninmäelle niitä Tompan mainitsemia tosimiehiä etsimään.
Jatkuu
Tekstissä siteeratut laulut:
Espa, helmi on Helsingin. Esittäjät Brita Koivunen ja Eino Virtanen. Sanat Kari Tuomisaari. 1960.
Muistatko. Esittäjä Tapio Rautavaara. Sanat Veikko Lavi. 1964.
Minä kaipaan Espalle takaisin. Esittäjä Sinikka Sokka. Sanat Jukka Virtanen. 1979.
Hulivilipoika täyttää huomenna vuoden ja pojan isä 37 vuotta. Tämän lisäksi talvella tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun tulin ensimmäisen kerran kaapista. Se tapahtui ehtaan ”kun setä Seta-lehden osti” -tyyliin kirjeitse – sähköpostihan ei kulkenut jokaiseen savupirttiin vielä vuonna 1994, enkä ollut totta puhuen edes kuullut mokomasta. Nyt kirjeiden kirjoittaminen on jo sen verran retroa, että ehkä joku tämän päivän 16-vuotias innostuu elvyttämään coming out -kirjeperinteen ja tehostaa sanoman perillemenoa liimaamalla kuoreen valtionyhtiön painattaman Tom of Finland -takapuolen.
Takapuolesta tuli mieleen, että aloitin sekä homostelun että bloggaamisen nimenomaan perä edellä – siis haeskelemalla. Bloggaamisen opettelu oli tosin huomattavasti helpompaa, hauskempaa ja vähemmän nöyryyttävää kuin homostelun, vaikka kimmoke siihen tuli vasta ison elämänkriisin ja kaverini kuoleman myötä. Minua on kyllä aina kannustettu kirjoittamaan, mutta vasta vaikeudet toivat tunteen siitä, että suurelle sanavarastolle voisi olla myös muuta kuin ammatillista käyttöä.
Synnytettyäni Hulivilipojan ymmärsin pian, että haluan keskittyä ajankohtaisten aiheiden sijasta homohistoriaan ja tehdä eräänlaista homosukututkimusta. Sen – kuten kaiken sukututkimuksen – tarkoituksena on kai omien juurien löytäminen ja nykyisyyden ymmärtäminen menneisyyden kautta.
Nykyisin homoperinteitä välittää tehokkaimmin populaarikulttuuri, joka tarjoaa sekä kliseisiä että hyvinkin realistisia samastumiskohteita. Ennen vanhaan homoperinteet taas omaksuttiin kirjaimellisesti puskaradion kautta siten, että mentiin kadunkulmiin ja puistoihin, missä kokeneemmat opettivat nuorempansa alan tavoille. Tässä blogissa olen sukeltanut sekä populaarikulttuuriin että puistokulttuuriin ja todennut, että puistojen pojat ja metsien miehet ansaitsevat ehdottomasti päästä ääneen myös somessa.
Välillä kuulee sanottavan, että entisaikojen puistoilusta oli politiikka kaukana, mutta minusta se oli jo itsessään mitä poliittisinta toimintaa varsinkin aikana, jolloin mitään homoliikettä ei ollut Suomessa olemassakaan. Puistoilu tyydytti seksuaalisten tarpeiden lisäksi myös yhteisöllisiä tarpeita ja uhmasi vallitsevaa järjestystä, mikä loi perustaa myöhemmälle yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle.
Historiaan keskittymisen lisäksi olen halunnut karttaa kaikkinaista kaunistelua ja tietoista homojen julkisuuskuvan kiillotusta. Ihka ensimmäisen kirjoitukseni voikin nähdä eräänlaisena ohjelmanjulistuksena. Käsittelen siinä kirjailija Bret Easton Ellisin esseen pohjalta Yhdysvaltain homoliikkeessä yleistynyttä poliittisen korrektiuden kulttuuria, johon liittyy seksin häivyttäminen ja määrätietoinen kielenkäyttöön puuttuminen myös hlbti-yhteisön sisällä.
Vastaavaa keskustelua on käyty viime vuosina myös Ruotsissa, joten olin pitkään varpaillani, kun julkaisin tekstejäni. Pelkäsin, että kirjoitteluni esimerkiksi puistokulttuurista ja ylipäätään seksistä herättäisi pahaa verta, koska homoliike on ymmärrettävistä syistä joutunut ponnistelemaan paljon sen eteen, että homot nähtäisiin kokonaisina ihmisinä eikä vain seksikoneina. Yhdysvaltalaiset esimerkit osoittavat kuitenkin sen, että äärimmilleen vietynä tämä saattaa johtaa historian kieltämiseen ja yksiäänisyyteen, joka ajaa vähemmän ”yhteiskuntakelpoisia” homoja marginaaliin, uudenlaiseen kaappiin.
Ilokseni voin todeta, että pelkoni osoittautui vääräksi. Tämän 50 kirjoituksesta koostuvan ihmiskokeen perusteella uskallan nimittäin väittää, että Suomen homoja ei riivaa turha poliittisen korrektiuden paine, eivätkä heterotkaan ole yrittäneet ajaa minua koneen äärestä soihtujen ja seipäiden kanssa, vaikka olen vähän seksistä kirjoittanutkin. No, okei – paljon. Ja mikäs siinä on kirjoittaessa, kun blogini luetuin teksti ja kestosuosikki on nimenomaan homopornokirjan arvio. Se on selvä pyy, että seksi myy.
Hämmästyttävintä on kuitenkin ollut se, että en ole saanut kirjoituksistani yhtäkään kielteistä tai vihamielistä kommenttia, vaan ystäväni ja lukijani ovat olleet yksinomaan kannustavia. Varmasti toisinajattelijoitakin on, mutta he ovat vain kohteliaasti jättäneet kirjoitukseni omaan arvoonsa, kun eihän blogilla voi vesilintuakaan heittää.
Mieleen tulee oikeastaan vain yksi kaappitapaus, joka yritti sanaharkan yhteydessä piikitellä siitä, että minulla on meneillään ”identiteettiprojekti” netissä. Ajattelin itsekseni, että tuskin koskaan puhut asiaa, mutta nyt puhut. Perimätiedon jakamisen lisäksi blogissani on ilman muuta kyse myös oman identiteetin julkisesta työstämisestä. Ja eikö se loppujen lopuksi ole aika luonnollista tänä some-avautumisen kulta-aikana? Kukaan ei ylipäätään pääse ihmisenä tai kirjoittajana mihinkään ilman toisten tukea, joten identiteettiprojektin toteuttaminen pussi päässä perunakellarissa tuskin olisi kovin mielekästä.
Olen yhä äärettömän kiitollinen ystävälleni Annukalle, joka vuonna 1994 luki coming out -kirjeeni ja vastasi siihen pohjalaisen suoraselkäisesti: ”Miksi mä en hyväksyysi sua sellaasena, kun sä oot? Lupaan olla luottamuksen arvoinen.” Samoin olen todella kiitollinen kaikille tutuille ja tuntemattomille, jotka ovat tekstejäni lukeneet sekä rohkaisseet ja kannustaneet minua tässä ”hullun hommassa”, kuten tapaan harrastustani kutsua.
Haluan kiittää erityisesti Kuuntelija-musiikkiblogin Annaa, joka toivotti Hulivilipojan heti tervetulleeksi bloggaajayhteisöön ja kelpuutti minut assaripojukseen. Olemme kirjoittaneet yhteisiä kieli poskessa -juttuja Ruotsin Melodifestivalenista ja Köpiksen viisuista, ja Annan neuvoista ja kannustuksesta on ollut iso apu opintiellä. Lisäksi haluan kiittää siippaani Mikkoa hienoista Helsinki-kuvista, arkistoenkeli Idaa kaikesta avusta sekä Maria tuesta ja hyvistä keskusteluista.
Koska lukijoinani on laidasta laitaan homoja, heteroja ja kaikkia siltä väliltä, olen alkanut nähdä blogini eräänlaisena julkisena mukavuuslaitoksena tai puistopömpelinä, jossa toiset käyvät sattumalta asialla ja toiset säännöllisesti sydämen asialla. Monet ovat raapustaneet pömpelin seinään myös palautetta, ja synttärilahjaksi itselleni olen koonnut alle liudan kommentteja, joita olen saanut blogissa, blogin Facebook-sivulla ja Twitter-tilillä, omalla Facebook-sivulla, sähköpostitse sekä Ranneliike.net-sivustossa, jossa olen myös julkaissut tekstejäni. Lisäksi listaan blogini kymmenen luetuinta tekstiä.
Mutta nyt jorinat sikseen ja ”Champagne for everyone”, kuten Bubbles DeVere sanoisi. Puhallan kakusta kynttilän än yy tee NYT!
Hulivilipojan Top/Bottom 10
10. Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit 1/2
9. Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi
8. Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
7. Isieni mailla: Gay sex in the 70s
6. Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen Voi pojat, kun tietäisitte!
5. Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
4. Homolehdet esittelyssä 1: Attitude
3. Homolehdet esittelyssä 3: DNA
2. Homopornoa suomeksi 2: Kädet ylös, housut alas!
1. Homopornoa suomeksi: Phil Androsin Kreikkalainen naimajuttu
Yleispalautetta
”Kiitos tästä blogistasi, joka on kiinnostava – tekisi mieli sanoa: ainutlaatuinen”
”Kiitos kun jaksat pitää tätä mainiota blogia.”
”Ilahduin suuresti! Kirjoitat hyvin ja kiinnostavasti homokulttuurista.”
”Sulla on #muuten kertakaikkisen mahtava blogi.”
”Sun blogi on ihan helvetin laadukas. Meirän lakeuksilla ei kehuta kuin aiheesta!”
”Kyllä perkele kirjoitat niin hyvin. Teksti elää ja on herkullista.”
”Olen lukenut blogiasi ja kirjoituksiasi, ihaillut, nauranut, viihtynyt, itkenyt, surrut. Sinulla on upea taito yhdistää viihde ja sitten se tosi arki. Ja varsinkin se kaikki siltä väliltä.”
”Hauskaa lukea blogia, jonka kirjottamisen on nähty vaivaa, aikaa sekä taustatyötä.”
Palautetta jutuista Homohistoriallinen Helsinki 1–6
”Mielenkiintoista! Kiitos, kun avaat tämän uuden maailman.”
”Tasaisen korkeaa hulivililaatua tämäkin bloggaus.”
”Olen jotenkin rakastunut tähän Homohistoriallnen Helsinki -sarjaan. Ei voi mitään <3”
”Hieno artikkeli taas sinulta Helsingin homohistoriasta. Juttusarjasi on aivan mahtava.”
”Odotan aina yhtä kiinnostuneena uutta blogikirjoitusta, en ole joutunut pettymään. Sinun pitäisi kirjoittaa kirja aiheesta.”
”Se on hienoa ja käsittämätöntä, kun blogi vastaa tasoltaan HS Kuukausiliitettä tai @imagelehti:ä. Olen unohtanut kehua.”
Palautetta jutusta Sutinaa suviyössä: Stranger by the lake
”Jälleen kerran ihastuttava kirjoitus – kiitos siitä – ja elokuva, joka oli mielestäni kauhea.”
Palautetta jutusta Kaatuneiden muistopäivä: We were here -dokumentti
”Sinä teet juuri sitä oikeaa työtä, kun blogissasi kirjoitat usein myös AIDS:sta. AIDS ei toistaiseksi yllä enemmistön sympatioiden tasolle verrattuna mm. holokaustiin ja apartheidiin – mutta joskus kyllä.”
Palautetta jutusta Nuoruuden peilisaleissa: Honkasalon ja Saision Betoniyö
”Sinun kirjoituksiasi odottaa aina, kuin kuuta nousevaa. Olen niin koukussa.”
”Blogikirjoituksesi oli loistava ja avasi jotain elokuvan teemoja minulle hieman paremmin.”
Palautetta jutuista Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
”Jopas nyt toistan itseäni. Mutta @hulivilipoika kirjoittaa ja analysoi terävästi ja hienosti Suomi-popin pervoista.”
Palautetta jutusta Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen Kommentteja kahteen elämään
”Hieno kirjoitus! Tulee voimaton raivontunne, kun ajattelen, miten vaikeasti joidenkin on elettävä elämänsä – muiden, ”hyvien” ihmisten ennakkoluulojen takia.”
”Yhtä koskettava kirjoitus kuin lukukokemus oli aikoinaan.”
”Kerrassaan upea kirjoitus! Täältä iso #highfive ja #respect!”
Palautetta jutusta Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen Voi pojat, kun tietäisitte!
”Mainio kirjoitus, sun kielikuvat on nerokkaita!”
”Taas hieno kirjoitus kiinnostavasta aiheesta varmalla tyylilläsi.”
”Upeaa tekstiä!! Kiitos, että sain tutustua tähän ”neverheard”:iin ja uuteen termiin; rahantuhlaamisen tasokkuus :o)”
Palautetta jutusta Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”Taas aivan loistava blogikirjoitus!!! Niiden lukeminen on kun jäystäisi herkullista lampaanpotkaa, kokoajan tulee tosi hyviä sattumia, meheviä kohtia ja hampaankoloonkin jää paljon maiskuteltavaa.”
”Viiltävää analyysiä, loistavaa tilannetajua sekä tietty, kun susta puhutaan hervottoman hauskaa ollen samalla äärimmäisen suoraa.”
”Toistan taas itseäni, mutta blogisi on tämän [Ranneliike.netin] ehdotonta parhaimmistoa. On mukava lukea hyvin kirjoitettua tekstiä.”
”Hyvä kirjoitus, olet kyllä hyvin popkulttuuriin perehtynyt.”
Palautetta jutusta Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi
”Blogisi Tom-juttu on todella hyvä, kiitos siitä!”
”Oli ilo lukea! Kuten muitakin blogauksiasi, joihin eksyin tässä samalla. Sujuvaa, hauskaa ja kiinnostavaa.”
Palautetta jutusta ”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa
”Olen aina yhtä vaikuttunut näistä sun some-esseistä.”
”Kiitokset hyvästä blogikirjoituksesta, jonka ajatuksiin on helppo yhtyä.”
Kiitos teille. Palautteenne toimii näemmä kuin Suomen tv:stä tullut Emmanuelle ennen muinoin Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa. Vetäydyn siis tästä juhlimaan nenäliinapakkauksen kanssa, kunnes kuullaan taas!
