"Peräaukkojen asiantuntijana saatoin sanoa, että Peräkylän Texillä oli kenties kuumin ja kirein tunneli, johon olin koskaan sallinut päivänvalon paistaa. Tunnustelin tietäni eteenpäin kuin sokea yksisilmäinen tutkimusmatkailija kapeassa railossa, ja lopulta tupsahdin vasten eturauhasta."
Jos Tom of Finland olisi kirjoittanut satuja, ne olisivat epäilemättä kuulostaneet juuri tältä. Sanailun takana on kuitenkin Tompan aikalainen Samuel Steward, joka julkaisi muun muassa Phil Andros -salanimellä homopornoa 1960–1980-luvuilla. Helsinkiläinen laatukustantamo Into Kustanus teki vuonna 2013 pienen homokulttuuriteon julkaisemalla suomeksi kaksi Andros-romaania: Kädet ylös, housut alas (The boys in blue) ja Kreikkalainen naimajuttu (Greek ways). Sain itse juuri kaluttua viimeksi mainitun, joka tarjoaa täyden lastin hykerryttävää homostelua suoraan 1970-luvulta.
Phil Andros -romaanien samanniminen minäkertoja hyödyntää kreikkalaisen puolijumalan avujaan sanfranciscolaisena prostituoituna ja pornotähtenä. Hän on todellinen sänkykamarin Fil Antrooppi, joka peräänantavasti julistaa vapaan seksin ilosanomaa ja kommentoi edesottamuksiaan reippaalla camp-otteella.
Kreikkalainen naimajuttu sijoittuu pääosin bordelliin, jossa Phil on yksi bordelliemäntä Jerryn monista suojateista. Välillä palvellaan asiakkaita ja välillä kuvataan pornoleffaa, mutta koskaan ei tarvitse kovin kauaa etsiä aasinsiltoja ennen kuin päästään itse asiaan. Ulkomaailmaa ja yhteiskuntaa edustaa lähinnä virkavalta, joka yrittää kovasti tunkea lonkeroitaan Jerryn ja hänen poikiensa bisneksiin. Onneksi sankarimme Phil on paitsi komea myös viisas, ja ei aikaakaan, kun poliisia pamputetaan taas.
Kreikkalainen naimajuttu on kursailematonta homopornoa, jossa herkutellaan yllin kyllin myös erilaisilla fetisseillä. Suurta osaa niistä ei tee mieli kokeilla kotona, mutta kerronnan hulvaton humoristisuus ja liioitteleva camp-henki tarjoavat silti huomattavasti suuremman nautinnon kuin useimpien valtavirran pornoelokuvien iloton gay for pay -jyystö. Androsin teksti tuokin elävästi mieleen Tom of Finlandin piirrokset, joissa karjuilla on aina virne suupielissä, vaikka he kärvistelisivät vähintään kahden seipään nokassa. Toisena vertailukohtana on Larry Kramerin klassikkoteos Faggots, joka on seksuaalisesti aivan yhtä suorasukainen kuin Androsin teos mutta astetta korkeakirjallisempi ja paljon pirullisempi.
Androsin teksti etenee kuin siivellä, ja ilmailuvertaus on sikälikin paikallaan, että joltakulta kyllä lentää ihan joka luvussa. Liukkaasta lukukokemuksesta on toki kiittäminen myös Aulis Hårdin – heh heh – suomennosta, jossa alkutekstin nokkelat ruokottomuudet on väännetty kunnon niska-perseotteella selvälle suomelle.
”Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko. No, lakeja ei koskaan laadita, ellei ”rikos” ole niin yleinen, että on pakko. Mooseksen pojat taisivat olla melkoisia homostelijoita. Joka tapauksessa laki ei koskenut minua. Minä en maannut miehen kanssa. Minä seisoin. Suljin silmäni, sillä en erityisemmin välittänyt nähdä superkyttää edessäni pitelemässä kiinni nilkoistaan hölmön näköisenä univormun takki pään yli vedettynä, perse paljaana ja housut myttynä linkoissa. Sen sijaan katselin lukemattomia nuoria kenturioita, jotka loputtomassa suorassa rivissä odottivat itse kukin Herran koston iskevän takaapäin. Käteni ja paimensauvani ovat suojeleva teitä…”
Kreikkalainen naimajuttu iskee lukijaan kuin kymmenen tuuman taikakaulin, eikä mikään elämää pienempi tietysti sopisikaan kuvaamaan 1970-luvun San Franciscon homoutopiaa. Niin liioittelevalta kuin kirjan seksikohtaukset tuntuvatkin, en voi olla ajattelematta Gay sex in the 70’s -dokumenttia. Siinä eräältä aikalaiselta kysyttiin pornon suhteesta tuon ajan todellisiin seksitapoihin, ja vastaus kuului: ”Porno jäi kakkoseksi – elämä oli pornoelokuva.”
”Hitto soikoon”, urahdin ja katsoin kallistetusta asennosta hänen ylleni kohoavaa hahmoaan. ”Kalusi sopisi paremmin metrotunneliin.”
Jonas Gardellin kiitetty aids-trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ja siitä tehty tv-sarja saivat minut innostumaan Tukholman homohistoriasta – niin värikkäästi ne herättävät henkiin kaupungin vanhat kohtaamispaikat keskusrautatieaseman ”Homoringiltä” puistoihin ja varjoisille kujille. Gardellin trilogia keskittyy kuitenkin etupäässä 1970–1980-lukuihin, joten homohistoriallinen syväsukellus edellytti muitakin lähteitä. Todelliseksi runsaudensarveksi osoittautui vuonna 1999 julkaistu tiiliskivi Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960. Näiden kirjojen pohjalta laadin viimesyksyisen Tukholman-reissun ratoksi alla kuvatun homohistoriallisen kaupunkikävelyn, jonka aikana otettiin myös tämän jutun kuvat. Kohdekuvausten yhteydessä olevien sitaattien suomennokset ovat omiani.
Viime viikolla Suomi-siskot pyörivät homoringillä, kuuntelivat kuningatar Elisabetin tarinointia Kronobergin puistossa, päivystivät Klaran pornokadulla, näkivät Elton Johnin drag show’ssa ja päätyivät lopulta maailman ääriin: Humlegårdenin puistoon.
Pömpelistä Piccolinoon, eli vippaa mulle laivastovitonen!
Tämä Humlegården se on aina ollut Tukholman puistohomojen päämaja, jonka ”mukavuuslaitoksissa” oli vilinää ja vilskettä jo1860-luvulla. Sielunsa silmin voi yhä nähdä ne pisuaarit – suosituinhan oli heti tuossa Sturegatanin ja Humlegårdsgatanin kulmassa. Niin suosittu se oli, että tienoota nimitettiin Espressen-lehdessä ”homoseksikulmaksi” vielä 1960-luvulla. Pömpeleissä hierottiin lähempää tuttavuutta virtsakourun ääressä, ja näiden kohtaamisten ympärille syntyi koko meikäläisten alakulttuuri niin täällä kuin Helsingissä ja kaikissa maailman suurissa kaupungeissa. Missä sitä muuallakaan olisi tavattu tuohon aikaan kuin puistoissa ja pömpeleissä?
Homoseksuaaliset teot olivat Ruotsissa rikollisia aina vuoteen 1944, ja senkin jälkeen puistohomojen jahtaus jatkui sukupuolisiveellisyyttä loukkaavien tekojen rangaistavuuden perusteella. Pahimmillaan Tukholman keskustan homojahti oli paradoksaalisesti juuri rikoslaista poistamisen jälkeen 1940–1950-luvuilla. Poiston katsottiin nimittäin entisestään vauhdittaneen ”homoseksuaalisuuden kielteisiä seurauksia”, kuten 1800-luvun loppupuolelta aina 1960-luvun puoliväliin kukoistanutta sotilasprostituutiota. Koko toiminnan katsottiin tahraavan Ruotsin armeijan mainetta, ja tiukkapipot saarnasivat, että nuoret miehet ajautuvat lantti toisessa ja elin toisessa kädessä suoraan turmion tielle. Pippeli oli siis männävuosien porttihuume.
Aj aj, miten nämä Tukholman keskustan puistot – Humlegården, Berzelii park ja Kungsträdgården – oikein kuhisivat öisin ja sunnuntaisin Östermalmin kahden rykmentin hevoskaartilaisia ja tykkimiehiä sekä Skeppsholmenin laivastoaseman merisotilaita! Koko lihamarkkinat syntyivät alun alkaen siitä, että sotilasparoilla oli niin paljon aikaa ja niin vähän rahaa, kun taas homoilla oli niin vähän mahdollisuuksia oman seksuaalisuutensa vapaaseen toteuttamiseen esimerkiksi parisuhteissa. Ja toisaalta: vaikka tulisi sata sukupuolineutraalia avioliittolakia, lakkaavatko univormut ja hyväkroppaiset nuoret miehet koskaan kyllästyttämästä meikäläisiä? Ajatelkaa nyt siskot vaikka niitä Ruotsin hevoskaartilaisten vaaleansinisiä paraatiunivormuja ratsastussaappaineen tai merisotilaiden hyvin istuvia housuja ja valkoisia merimiespuseroita. Käteviäkin ne olivat aikalaisten mukaan, kuten Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirja kertoo:
”Niillä [merisotilailla] oli housuissa luukut, jotka he sitten läväyttivät auki, ja koko komeus pullahti esiin… Sitten he nousivat seisomaan, ja hintit istahtivat penkeille. Välillä meitä oli kolmekin rivissä: kolme seisovaa merisotilasta ja kolme istuvaa hinttiä. Sellanen ol’ Humlegården.”
Eikö täällä siis muuta tehty kuin sekstattu? Jo vain – tämäkin puisto pisuaareineen oli homoille makuuhuoneen lisäksi myös olohuone, vakuuttaa samaisen kirjan Knut:
”Me nuoret opimme paljon vanhemmilta herroilta, kun eihän meillä maalta tulleilta ollut mitään hienoja käytöstapoja. Monta kertaa meitä nuhdeltiin, että ei noin kuulu sanoa tai tehdä. Tätä kuuli sekä vanhemmilta miehiltä, joista seksuaalisesti kiinnostunut, että vanhemmilta siskoilta. He saattoivat mittailla sinua katseellaan, ja jos käytös oli kömpelöä, he tulivat sanomaan: ”Neiti on hyvä ja lopettaa moisen, sillä tuolla menolla ei miestä saa!” Ja sitten he kertoivat, kuinka pitäisi toimia, ja antoivat vinkkejä: ”Tuon kaverin kanssa ei kannata olla niin neitimäinen, vaan pitää löytyä miehisyyttä.”
Neuvot eivät silti rajoittuneet vain iskemiseen, vaan ylipäätään koko käyttäytymiseen. Muistan aina sen kuuluisan Nuuska-Ingan, joka oli muuttanut Tukholmaan Sundsvallista. Hän oli meille kuin äiti. Hän tapasi seisoa täällä Humlegårdenin [Kuninkaallisen] kirjaston liepeillä kamelinkarvatakki auki ja hiukset hienosti laitettuna. Nuuska-Ingan tunsivat kaikki, ja hänet nähdessäni tapasin ajatella: ”Kun tämä neiti on tuon ikäinen, haluan olla ihan kuin hän – käyttäytyä noin hienosti ja pukeutua yhtä tyylikkäästi ja näyttävästi.” Silloin nuorena tapasin haikailla, että voi, miten monessa tuokin on ollut mukana, että kunpa itsekin osaisin käyttäytyä noin ja tietäisin aina, mitä milloinkin sanoa. – – Nykyisin tuskin kukaan ajattelee näin. Nykynuoret eivät katso meitä vanhempia ja ajattele, että tuollaiseksi minäkin haluan tulla. Pikemminkin he ajattelevat: ”Voi luoja, tuollaiseksi en ainakaan halua tulla!”
Knutin sanat mielessä jatkamme puiston läpi seuraillen sotilaiden ja puistohomojen yöllisiä paraatireittejä Karlavägenille, jonka keskellä olevan puistotien penkeillä solttupojat ja homot tapasivat iltaisin istuskella katsellen tarjontaa ja asiakasvirtaa. Eivätkä he suinkaan olleet ainoita, jotka katselivat. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirja kertoo eräästäkin Karlavägenillä asuneesta aatelisrouvasta, joka tapasi järjestää ystävättärilleen voyeristisia teekutsuja. Kun rouvat olivat saaneet teekupit käteen, he sammuttivat valot ja seurasivat nenä ikkunassa, miten kaupungin kerma saapui hieromaan kauppaa hevoskaartilaisten ja tykkimiesten kanssa. Kirjeessään rouva kertoi myös daamien tuohtumuksesta, kun he olivat bonganneet asiakkaiden joukosta erään tunnetun näyttelijän: ”Ajatella, että vein tuollekin pässille pari päivää sitten kukkakimpun ensi-iltaan!”
Nyt pitää kuitenkin kääntää selkä sotilaiden Sodomalle ja pujahtaa Grev Turegatanille. Sen Birger Jarlsgatanin -puoleisessa päästä löytyy kokonaista kolme homohistoriallista merkkipaalua. Oikealla puolella on 1980-luvun lopussa rakennettu Sturegallerian-ostoskeskus, jossa toimii pitkät homoperinteet omaava Studebadet-kylpylä. Alkuperäinen, vuonna 1885 perustettu kylpylä tosin tuhoutui tulipalossa vuonna 1985 – ehkä siksi, että sen ensimmäisen luokan miestensaunan meno äityi ajoittain liiankin kuumaksi. Sturegallerian-korttelia rakennettaessa raivattiin tieltä pytinki, jossa toimi 1980-luvulla homodisko Confetti. Sinne sijoittuu myös Gardellin aids-trilogiasta tehdyn Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin -sarjan yökerhokohtaus, jonka taustalla soi Lustans Lakejer -yhtyeen hypnoottinen Diamanter-kappale (1980). Kadun kolmas homokohde löytyy läheiseltä Östermalstorgin metroasemalta, jonka pisuaari Östermalmspissoaren (ÖP) kuului Gardellin kuvaamaan homojen vakiorundiin.
Me jatkamme kuitenkin kylmästi Birger Jarlsgatanin yli ja piipahdamme Mäster Samuelsgatanilla. Tukholman 1950-luvun sisätilojen homoalakulttuuri oli Euroopan muihin suuriin kaupunkeihin verrattuna vielä melko kehittymätöntä muuten kuin kodeissa ja kaveripiireissä. Yläluokalla oli omat snobikutsunsa, ja keskiluokan nousukasmaisilla ”kynttelikköhomoilla” oli yläluokan elämää imitoineita hienoja illalliskutsuja ja juhlia, jotka olivat usein huikentelevaisempia kuin yläluokan omat soiréet. Työläiset puolestaan tapasivat kievareissa ja kaljatuvissa. Luokkarajat unohtuivat ainoastaan ”raitisilmakahviloissa”, eli puistoissa ja pisuaareissa. Pömpelin kusirännillä ei ollut tapana kysellä ammattia tai aatelisarvoa.
Pikkuhiljaa, 1950-luvulta eteenpäin Tukholmassakin alettiin kokoontua myös kahviloissa ja ravintoloissa. Tuon ajan suosittuihin ravintoloihin kuului tämä osoitteessa Mäster Samuelsgatan 4 oleva Restaurang Prinsen, joka perustettiin jo vuonna 1897. Aikaikkunasta tirkistelemällä voimme nähdä, että tämä oli 1950-luvulla melkoinen trendipaikka, jossa parveili pikkujulkkiksia ja näyttelijöitä. Täällä oli suorastaan pakko käydä näyttäytymässä, vaikka sitä varten pitikin säästää niin, että joutui ehkä näkemään päivän pari nälkää. Baarin homosuosiota selitti se, että meikäläiset saivat täällä yksilöllistä palvelua. Seuratkaa vaikka tuota miesasiakasta ja naistarjoilijaa, joka poimii asiakkaan ojentaman servietin ja toimittaa sen vaivihkaa toisessa pöydässä istuvalle miehelle. Tämä lukee serviettiin kirjoitetun viestin ja hymyilee sen verran leveästi, että nyt taisi tärpätä. Vi ses i parken!
Mutta jätetään kyyhkyläiset rauhaan, ylitetään taas Birger Jarlsgatan ja jatketaan sivukadun kautta Riddargatanille. Riddargatanin ja Nybrogatan 12:n risteyksessä sijaitsi 1950-luvulla toinen homojen ja lesbojen kantapaikka: Mocca, joka oli perinteinen kahvila pikkupöytineen. Kahvilaa ei enää ole, mutta tokihan me sinnekin pääsemme Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan Svenin siivellä:
”Moccaan mentiin yleensä iltapäivisin töiden jälkeen, ja väkeä oli tietysti paljon: oli ostoksilla käyneitä rouvia ja nuoria miehiä, tosi sekalaista seurakuntaa. – – Olin kuullut puistokontakteilta, että nyt voisi ruveta käymään myös Moccassa. Se oli aika ujoa touhua: kahvilaan mentiin näyttäytymään, mutta sisällä ei otettu suoraa kontaktia, vaan vain katseltiin ja pidettiin silmäpeliä. – – Koko ilmaisurekisteriä ei voinut käyttää, vaan sitä oli aina tosi varuillaan, jos paikan asiakaskunta oli sekalaista.”
Etikettiin kuului, että mahdollisesta jatkosta sovittiin kahvilan ulkopuolella. Nyt ei kuitenkaan tärpännyt, joten jatkamme korkkarit kopsuen Riddargatania eteenpäin, kunnes tulee aika kurvata oikealle Grev Magnigatanille. Numerossa kolme toimi aikanaan Tukholman ensimmäinen yökerho Grotta Azurra (tai Italienska Klubben), jossa saattoi tanssia aamuneljään ja ostaa tiskin alta kokaiinia. Yökerho oli myös homojen suosiossa, ja sen syntisyyttä suomittiin skandaalilehtiä myöten. Fäderneslandet-lehti kirjoitti Grotta Azurrasta 10. huhtikuuta 1926 otsikolla ”Tukholman ’yöelämä’ pahempaa kuin Berliinssä ja Lontoossa”:
”Luola on täynnä eriskummallisia olentoja – silmiinpistävän eksoottisen näköisiä herroja ja daameja, jotka ovat vähintäänkin ’epäilyttäviä’. – – Ranskalais-italialais-ruotsalainen tanssipari tanssii intohimoisia apinatansseja, ja pöydissä istuu nuorukaisia hyväillen toisiaan ’lämpimän veljellisesti’.”
Seuraavaksi käännymme Grev Magnigatanilta oikealle ja päädymme Tukholman paraatikadulle Strandvägenille. Puistojen lisäksi homot ovat aina kohdanneet toisiaan myös kaduilla, missä on ollut aivan omat rituaalinsa. Katuflaneeraus saattoi olla aivan yhtä tuloksellisia kuin ilta Humlegårdin lihamarkkinoilla, kuten Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan Hans tietää kertoa:
”Jos ei halunnut mennä puistoon, vaihtoehtona oli mennä kadulle kävelemään. Sanoisin, että näilläkin kerrolla tärppäsi aina 90-prosenttisesti. Yleensä iltakävelyitä tekivät vähän vanhemmat, keski-ikäiset herrat, jotka eivät ehkä viihtyneet puistossa tai eivät välttämättä edes uskaltautuneet sinne. Se ei ollut heidän paikkansa. – – Vietin itse monta iltaa Strandvägenillä, jonne menin aika ajoin ”tapaamaan hienoja herroja”. Olin vasta vähän päälle 20-vuotias, ja ne miehet olivat siinä nelikymppisiä. Vanhemmat herrat olivat meikäläisen juttu. Yleensä he asuivat [hienostoalueella] Östermalmissa ja kutsuivat minut kotiinsa teelle tai kahville tai vastaavalle.
Tapana oli kävellä aina sillä puolen katua, jolla myymälät sijaitsivat, sillä siellä saattoi pysähtyä näyteikkunan ääreen. Meikäläisethän vaihtavat katseita ihan eri tapaan kuin heteroseksuaalit. Silmään tulee tietty pilke, joka ilmaisee, että tässä on nyt sitä jotakin, sitä kiinnostusta. Silloin kuuluu pysähtyä näyteikkunaa katselemaan. Ja kun kääntää päätä, se toinen on seuraavan näyteikkunan luona ja kääntää oman päänsä sinuun päin. Sitten aletaan jutella niitä näitä. – –
Saatoin kuljeksia kaduilla tuntikaupalla ja ajatella täysin epärealistisesti ja johdatukseen uskoen, että oma kohtalo voisi koska tahansa kävellä vastaan. Vietin mieluummin illan kävelemällä tyhjillä kaduilla kuin menemällä ”lihatorille”. Tavallaan se oli liikuttavaa, tavallaan lapsellista ja tyhmää.”
Suomi-siskot tietävät tunteen ja jatkavat omaa flaneeraustaan Strandvägeniä pitkin aina Nybroplan-aukiolle. Nybroplanin tienoo sekä Berzelii parkin ja Kungsträdgårdenin puistot olivat Humlegårdenin ohella poliisin sodomiitti- ja sotilasprostituutiokampanjojen pääkohteita jo 1800-luvun loppupuolella. Erityisesti valvottiin alueen julkisia käymälöitä, joista yksi oli Nybronin pömpeli suurin piirtein nykyisen Milles-ravintolan kohdalla osoitteessa Strandvägen 1. Sijaintinsa vuoksi tämä pisuaari oli ennen kaikkea kontaktinottopaikka, josta siirryttiin kipinän sytyttyä muualle, kuten nykyisen Dramatenin paikalla olleessa rakennuksessa toimineeseen Flaggen-juottolaan. Näillä tienoilla päivystivät 21. joulukuuta 1883 myös poliisikonstaapelit Rosenberg ja Sefverblad kirjaten ylös havaintojaan, joita siteerataan Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjassa:
”Kaksi 1. eskadroonan hevoskaartilaista oleskeli Nybronilla lähellä pisuaaria, jossa he myös toistuvasti kävivät, ilmeisesti pyrkimyksenään tarjota apua muille miesh. (molempia varoitettu). Toinen on nro 95 Johansson 1. eskadroonasta, toinen nro 16 samasta esk. Samana iltana kaksi 3. esk. hevoskaartilaista seurusteli kellariravintola Flaggenissa hyvin pukeutuneen miesh. kanssa, joka tarjosi heille juotavaa – ilmiselviä sodomiitteja. Samana iltana vanhempi mies (harmaat housut) oleskeli yhtäältä Kungsträdgårdenissa, toisaalta Kocksgatanilla, mitä ilmeisimmin avuntarvitsija. Varjostettiin osoitteeseen nro 5 Bryggaregatan, missä luult. asuu (nimi luult. Risbeck).”
Seksiä myyvistä sotilaista puhuttiin tosiaan auttajina, ja sodomiitit olivat niitä autettavia tai avuntarvitsijoita. Tätä antamisen iloa harjoitettiin tiuhaan myös viereisessä Berzelii parkissa, jonka vasenta puolta kuljemme kohti Hamngatania. Berzelii park ja Kungsträdgården olivat varsinkin merisotilaiden metsästysmaita, koska tänne saattoi kipaista nopsasti Skeppsholmenilla sijainneelta laivastoasemalta. Tarjontaa oli niin paljon, että eräskin yläluokan herra tapasi kerskailla 1940-luvulla, että kaupungilla liikkuessa pitää aina olla ”laivastovitonen” takataskussa. Viisi kruunua oli tuolloin sotilasprostituoidun käypä taksa.
Sotilasprostituutio kukoisti Tukholmassa 1800-luvun loppupuolelta aina 1960-luvun puoliväliin, jolloin ilta- ja yölomien univormupakosta luovuttiin eikä myyjiä enää pystynyt erottamaan asiakkaista. Toisaalta homotkin vapautuivat pikkuhiljaa siinä määrin, että seksiä ei tarvinnut enää ostaa, kun sitä alkoi saada omilta ihan ilmaiseksi Homoringiltä, Kaupungintalon puistosta, Klara Norralta, Humlegårdenista ja meikäläisten ikiomista baareista. Ennen niitä piti kuitenkin tyytyä homoystävällisiin heteroravintoloihin.
Yksi niistä oli ja on yhä Berzelii parkin vieressä vuodesta 1863 toiminut hotelli, ravintola ja yökerho Berns. Sen musiikkipaviljonki veti homomiehiä puoleensa jo 1800-luvun lopulla, ja 1950-luvulla nuoremmat homot alkoivat suosia nimenomaan Bernsin terassia. Sen taika on mitä ilmeisimmin yhä jäljellä: laulaahan myös Peter Jöback vuonna 2007 julkaistussa Stockholm i natt -kappaleessaan siitä, miten hän näkee Bernsin terassilla miehen, joka saa hänet kyseenalaistamaan siihenastiset elämänvalintansa:
”Och jag minns att jag såg dig på Berns Terrass
och jag tänkte på allt som jag kunde ha haft
och jag tänkte på livet jag levde
och jag ångrar det mesta, hur blev det så.”
Lopuksi pysähdytään Hamngatanin ja Västra Trädgårdsgatanin kulmassa, jota dominoi nykyisin harmaa betonikolossi nimeltä Sverigehuset. Aikanaan tontilla sijaitsi kuitenkin Blanchin talo, jossa toiminut Svarta Katten -baari oli Bernsin ohella Tukholman ensimmäisiä homomagneetteja jo 1800-luvun loppupuolella. Selkeä gaypaikka siitä tuli kuitenkin vasta 1950-luvulla, kun sisätilojen homokulttuurin kehitys sai vauhtia. Tuolloin Svarta kattenin asiakaskunta koostui aikalaisten mukaan 90-prosenttisesti homoseksuaaleista, joten tuttuja ja uusia kasvoja löytyi aina. Tässäkin baarissa oli asiakaskunnan tarpeet ymmärtänyttä henkilökuntaa, joiden homotutka ohjasi yksinäisiä miehiä tuosta vain samaan pöytään: ”Herran ei pidä istua täällä yksin, tuolla olisi eräs nuori mies, jonka kanssa sopii käydä puheisiin.”
Mutta näin olemme rakkaat Suomi-siskot tulleet tien päähän. Ennen lautalle kiiruhtamista voimme vielä palkita itsemme viinilasillisella Kungsträdgårdenin Café Piccolinossa, joka on 1980-luvulta lähtien ollut Tukholman homojen kantakahviloita. Siellä istuksivat näemmä myös Jonas Gardellin aids-trilogian pojat: Rasmus, Benjamin, Paul, Bengt, Lars-Åke ja Seppo, jotka ovat pikkuhiljaa löytäneet kaupungista toisensa ja itsensä. Heidän tarinansa ei päättyisi onnellisesti, kuten ei niin monen muunkaan homon ennen heitä. Mutta ehkä onkin niin, että yksittäisiä ihmiskohtaloita tärkeämpi on se pitkä marssi, jonka me kaikki olemme kulkeneet yhdessä – kuka varoen, kuka ylpeänä, mutta yhtä kaikki toivoen ja luottaen siihen, että kohtalo kävelisi vielä vastaan mukanaan lupaus paremmasta.
”He ovat kaikki jättäneet perheensä ja lapsuudenkotinsa, jättäneet kaikki samperin lapsuuden leikkipaikat, jättäneet lapsuutensa ja vastoinkäymisensä taakseen ja ovat nyt täällä: tänä kauniina lokakuisena syyspäivänä, ehkä viimeisenä lauantaina, jolloin Piccolinon terassi on avoinna, ja he ovat luoneet itsensä uudelleen, luoneet aikuiselämänsä täällä, tässä kaupungissa yhdessä kaltaistensa kanssa, ja Paul pitää huolta heistä kaikista.”
Jonas Gardellin kiitetty aids-trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ja siitä tehty tv-sarja saivat minut innostumaan Tukholman homohistoriasta – niin värikkäästi ne herättävät henkiin kaupungin vanhat kohtaamispaikat keskusrautatieaseman ”Homoringiltä” puistoihin ja varjoisille kujille. Gardellin trilogia keskittyy kuitenkin etupäässä 1970–1980-lukuihin, joten homohistoriallinen syväsukellus edellytti muitakin lähteitä. Todelliseksi runsaudensarveksi osoittautui vuonna 1999 julkaistu tiiliskivi Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960. Näiden kirjojen pohjalta laadin viimesyksyisen Tukholman-reissun ratoksi alla kuvatun homohistoriallisen kaupunkikävelyn, jonka aikana otettiin myös tämän jutun kuvat Kohdekuvausten yhteydessä olevien sitaattien suomennokset ovat omiani lukuun ottamatta Gardell-sitaatteja, jotka on suomentanut Otto Lappalainen.
Homoringiltä Humlegårdeniin, eli matka maailman ääriin
Gamla Stan, Kuninkaanlinna, Kungsträdgården, Sergelin tori ja Viikkarin buffa. Onko Tukholma jo niin nähty, vai etkö vain ole nähnyt Tukholmaa turisteilta? Laivalta lampsiessasi olisit voinut pysähtyä toviksi vaikka Stadsgårdshamnenissa ja kurkistaa elokuuhun 1922. Yhdysvaltain laivasto oli juuri saapunut vierailulle ja saanut Fäderneslandet-skandaalilehden mukaan Tukholman pervertikkonuorison kehräämään tyytyväisyydestä. Ja siinähän keimailevatkin ”jazzpojat” Eleonoora, Puuterihuisku ja Kaunis Mary, jotka kilpailevat meripoikien huomiosta. Ai ai, tämä tietää kyllä laihoja tienestejä niille monilukuisille ruotsalaissotilaille, jotka iltalomillaan leventävät valtion leipää puistoprostituutiolla!
Vaan lakataan surkuttelemasta ja jatketaan Gamla Staniin. Jos vain uskot, löydät sieltä kyllä Santessonin vanhan tinavalimon osoitteesta Västerlånggatan 58. Sen edessä seisoo tehtailija Nils Santesson, joka sanailee perin kiivaasti nuoren alaisensa kanssa. Ajatella, että riita johtaisi myöhemmin tänä armon vuonna 1907 siihen, että sana homoseksuaalisuus iskostuisi toden teolla ruotsalaisten tajuntaan. Sen verran paljon lehdistö tätä uudissanaa viljelisi miesten suhteella herkutellessaan.
No niin, kaupunki häämöttää. Joko kiinnostuit, vai lähdetkö mieluummin koluamaan Drottninggatanin ketjukauppoja? Gör som du vill, kärring – me muut siskot riennämme suoraa päätä meikäläisten perinteiselle kohtaamispaikalle: keskusrautatieaseman ”Homoringille”.
Tänä tuiki tavallisena perjantaipäivänä rinkiä reunustavaan kaiteeseen nojailee lähinnä karttaa pyörittäviä turisteja, mutta 1970–1980-luvuilla ringin ympärillä pyöri alvariinsa meikäläisiä kuin nautintojen karusellissa. Ja tuossahan tepasteleekin Jonas Gardellin kirjojen maalaispoika Rasmus, joka saapuu Homoringille ensimmäistä kertaa:
”Kun Rasmus näkee pyöreää aukkoa ympäröivän rautakaiteen, hänen sydämensä takoo keuhkoja ja kylkiluita vasten, ja hänen on likipitäen vaikea hengittää. Ympärillä kaikuu hänen lähestyessään paikkaa. On kuin kirkossa, katedraalissa, ja tuo kehä on alttari. – – Tässä hän nyt on. Hän on perillä. Homojen parissa.”
Jos ennen kierrosta täytyy käydä keventämässä rakkoa, sopii kokeilla aseman vessaa. Gardellin kirjojen mukaan ”kaikista julkisista käymälöistä keskusrautatieaseman virtsakouru oli timantti”. Sinne halajaa myös nuori Benjamin:
”Vaikkei hän tietenkään uskaltautunut sinne sisälle, noin vain, ihan muina miehinä, olihan hänellä oltava syy. Joten Benjamin osti litran appelsiinimehua ja istahti juomaan yhdelle miestenvessan ulkopuolella Keskusaseman suuressa hallissa olevista penkeistä. – – Tarkkaili häntä vinosti vastapäätä kehäkaiteen ääressä seisoskelevia miehiä, tuota kuuluisaa Homorinkiä. Toisiaan vaanivia, odottavia, pälyileviä, toisten reaktioita odottavia, toisten asemia määrittäviä. Välillä joku heistä teki kierroksen vessassa, ja sitten tultiin hetken päästä takaisin, asetuttiin jälleen kaiteen ääreen odottamaan. – – Hikisin käsin hän työnsi auki vanhan puuoven ja astui sisään.”
Kun koko katras on jälleen koossa, on aika aloittaa jahti. Hei, tuolla viilettää jo Gardellin kirjojen arkkihomo Paul. Hän on näemmä lähtenyt seuraamaan Homoringillä kohtaamaansa miestä sillan yli Kungsholmenille, jossa homot tapasivat 1970–1980-luvuilla kruisailla Kaupungintalon itäpuolen hämyisessä puistossa ja kanavarannassa:
”Nopeaa ja nimetöntä seksiä Tukholman keskustasta etsiville on tosiaan monia mahdollisuuksia. – – Serafimen-sairaalan edustan pieni puisto ja paikoitusalue sekä kanavan suuntainen kävelytie kokonaisuudessaan Kungsgatanin suuntaan on hämärän tultua, kaupungin monien muiden puistojen tavoin, täynnä yksin vaeltelevia miehiä. Silmien totuttua iltahämärään voi helposti erottaa varjoja, jotka liikkuvat Kaupungintalon itäsivua koristavien syvennysten ja pensaikon välimaastossa, missä hoitonurmikko vaihtuu kallionyppyläksi, veden rajassa säilyneeksi pieneksi luontotilkuksi.”
”Paul katsahtaa vaistomaisesti ympärilleen siirtyessään kadun yli kohti Kaupungintaloa ja Kaupungintalon pientä päätyaluetta, minne vuorillista farkkutakkia käyttävä mies oli kadonnut. Paul ja tuo vieras mies eivät ole täällä kahdestaan. Kaupungintalon itäpuolen suorakulmiomaisella alueella liikuskelee useita muita vaitonaisia miehiä muutaman pensasryhmän ja seinäsyvennysten väliä. – – Mies odottaa jo yhdessä syvennyksessä sepalus auki. Hän jää puoliksi ruskeanpunaisen tiiliseinän varjoon. Ensimmäistä kertaa he tulevat toisiaan hyvin lähelle. Hänen henkensä haisee viinalle. Hänen silmänsä ovat sameat. Läheltä Paul huomaa, että toinen on vanhempi kuin miltä näytti hiukset pehmennettyinä ja tiukkoja farkkuja käyttävänä, mutta antaa olla. Pimeässä kaikki kissat ovat harmaita. – – Hän hymyilee, tumppaa savukkeensa maahan ja illan pimeyden suojissa hän käy polvilleen.”
Jätetään Paul jo rauhaan ja luodaan katse karttaan. Keskusasema ja Kaupungintalo ovat osa Gardellin kirjoissa kuvattua ”rundia”, joka kuului 1970–1980-luvuilla monien homojen iltaohjelmaan. Rundiin kuuluivat myös Åhlensin lähistöllä oleva ennen niin pahamaineinen pornokatu Klara Norra Kyrkogata, Humlegårdenin puisto sekä Östermalmstorgetin metroaseman vessa. Camel-miehen tavoin me Suomi-neidot kuljemme kuitenkin omia polkujamme ja suuntaamme seuraavaksi Kungsholmenin Hantverkargatania pitkin kauniiseen Kronobergsparkeniin, Kronobergin puistoon, joka oli vuosikymmenten ajan yksi Tukholman keskeisistä homopuistoista.
Homoyhteyksissä puistot on usein mielletty vain anonyymin seksin tapahtumapaikoiksi, mutta aikana ennen baareja ja poliittista aktivismia ne olivat mitä suurimmassa määrin myös yhteisöllisyyden ja oman homoidentiteetin toteuttamisen tyyssijoja. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan aikalaiskuvauksissa korostetaan, että puistoissa saattoi homostella sydämensä kyllyydestä muutenkin kuin seksuaalisesti. Puistot olivat vapaakaupunkeja, meikäläisten aluetta, joissa oltiin kesät talvet, koska muutakaan ei ollut. Täällä vaikutti myös valokuvaaja Sven eli ”Ellu”, joka kertoo meille lisää Kronobergin puistohomoista:
”Kun tulin Tukholmaan vuonna 1953, en tuntenut ketään. Asuin Kungsholmenin Hantverkargatanilla ja työskentelin S:t Eriksgatanilla pienessä valokuvaliikkeessä. Liikkeen johtajatar sanoi, että älä sitten missään tapauksessa kulje Kronobergin puiston läpi yöllä, se on tosi vaarallista. Tuumin itsekseni, että sepä kuulostaa lupaavalta. Tuntui ihan kuin minua olisi käsketty menemään sinne, koska siellä voisi ehkä tavata jonkun. Ja tapasinkin siellä sitten yhden kaverin, joka oli neljä–viisi vuotta meikäläistä nuorempi. Hän ei ollut täyttänyt vielä 17:ää, ja löysimme toisemme siellä… Hän tiesi, mikä oli miehiään, tiesi suuntautumisensa, ja hänellä oli tosi kurjat kotiolot. Hän pakeni puistoon solmiakseen suhteita. Minun tapaani hän hakeutui vähän vanhempien ihmisten seuraan. – – Puistossa kaikilla oli ”tyttönimensä”, ja hän kastoi minut Elisabetiksi Englannin kuningattaren mukaan.”
”Kun tulin ensimmäisiä kertoja Kronobergin puistoon, olin pohjimmiltani tosi ujo, mutta minulla oli asenne kohdallaan ja muut luulivat meikäläistä tosi koppavaksi. Siksi sain Elisabet-nimen, ja siitä alkoi elämä. Pikkuhiljaa tutustuin ihmisiin paremmin, koska kaikki olivat jotenkin niin avoimia. Varsinkin vanhemmat miehet tapasivat piruilla uusia tulokkaille, ja silloin piti antaa samalla mitalla takaisin. Niille piti siis antaa nenille kunnolla ja mieluiten vähän satiirisesti, koska monet olivat tosi sanavalmiita. Ja sen jälkeen oltiinkin elinikäisiä ystäviä. Vanhemmat kertoivat kokemuksistaan ja tavallaan pitivät meistä huolta. Puisto oli meille kohtaamispaikka.”
Homosolidaarisuuden nimissä Ellu vihkii myös meidät Kronobergin puiston 1950-luvun etikettiin. Puistossa oli valaistu polku, jota pitkin kuului kävellä ikään kuin läpikulkumatkalla ja tähyillä samalla pimeyteen. Jos häiriköitsijöitä ei ollut näköpiirissä, yön kulkija uskalsi pujahtaa mäenrinteiden pusikoihin. Huomion ei pitänyt antaa herpaantua hetkeksikään, sillä ystävien ja nautintojen lisäksi pimeydestä saattoi löytää myös ikäviä yllätyksiä: milloin nuorisojengiläisiä, milloin poliiseja, jotka tekivät puistoon siveellisyysratsian käytännössä joka yö. Joillekin tämä jännitys oli osa puiston viehätystä, ja puistohomojen keskinäinen solidaarisuus oli vahvaa. Ellu kertoo, että jos Tukholman suurin arkkihomo ”Mitzi” riensi varoittamaan ”messinginhajusta”, silloin olivat kytät tulossa ja siskojen oli aika rientää.
Oma kaupunkikierroksemme vie meidät vielä Humlegårdenin puistoon, mutta Ellun aikaan 1950-luvulla toiminta on vielä hyvin paikallista eri kaupunginosissa. Esimerkiksi Kungsholmenilla asuvat kokoontuvat aina täällä Kronobergin puistossa. Ajatuskin siitä, että lähtisi retkelle vaikka Humlegårdeniin, tuntui maailmanympärysmatkalta. Siellähän liikkui ihan toisenlaista porukkaa!
Meidän turistien ei kuitenkaan tarvitse välittää reviirirajoista, vaan hyvästelemme Ellun ja jatkamme määrätietoisesti matkaa Kungsholmsgatania pitkin sillan yli ja edelleen Klarabergsgatanille kohti maailman ääriä. Ensiksi käännytään kuitenkin Åhlensin kulmalta vasemmalle, mistä löytyy Gardellin kirjassaan kuvaaman iltarundin seuraava etappi: Klara Norra Kyrkogata. Se oli vielä 1980-luvulla Tukholman pahamaineisin porno- ja prostituutiokatu, jossa myös homot parveilivat ennen kaikkea Bryggargatanin ja Mäster Samuelsgatanin välisellä alueella. Nyt alue on täysin siistiytynyt, mutta jos nipistän teitä takapuolesta, kai tekin näette kaikki nuo unholaan vaipuneet miespolvet, jotka yhä uutterasti päivystävät ja kiertävät näillä kulmilla potien ihmisen ikävää toisen luo? Tuossa seisoskelee esimerkiksi Gardellin kirjojen Benjamin:
”Benjamin saattoi seistä Klaran pohjoisen kirkkokadun jalkakäytävällä kokonaisen illan vain kaipuuta tuntien, kun samaan aikaan miehet iskivät miehiä ja poikia katosi tuntemattomien autojen matkassa tuntemattomiin paikkoihin. Jos joku oli iskemässä häntä, hän ei tiennyt mitä tehdä. Yleensä hän karahti aivan punaiseksi ja kiirehti pois paikalta. Silti hän ei voinut olla tulematta uudestaan. Siellä oli vallalla eräänlainen yhteisöhenki. Synnin yhteys. Mutta siitäkin huolimatta jonkinlainen vahvistus olemassaololle. Muutaman kerran ohi ajoi avoauto, josta kurottui jengiläisiä nahkarotseissaan huutelemaan uhkauksia miehille. ”Ällöttävät saatanan vitun hintit!”
Tuolta rientää myös Paul saatuaan hommat hoidettua Kaupungintalolla:
”Kello on vähän yli puolenyön. Hän kulkee Åhlensin joulumainosten ohi, kääntyy Klaran pohjoiselle kirkkokadulle, vilkaisee nopeasti kahta teinipoikaa, jotka istuvat lämmittelemässä vastapäisen talon ilmanvaihtoventtiilin kohdalla, päättelee heidän olevan vaarattomia ja jatkaa matkaansa. Paul kulkee aina nopeasti, kepeästi kuin kimmoisin askelin. Hänellä on tapana sanoa, että kaikki homot kulkevat nopeasti – ”se on puhdasta itsesuojeluvaistoa, kulta pieni” – katse aina suuntautuneena eteenpäin, mutta kuitenkin harjaantuneesti sivustoja tarkkaillen, jotta voi lisätä vauhtia, jos tapahtuu jotain uhkaavaa. – –
Rasmus on omistanut iltansa Klara Norralle. Nyt hän seisoo Bryggargatanin risteyksessä. Odottaa, palelee, haukottelee. Itse asiassa hän on luovuttamaisillaan ja lähdössä kotiin. Hän on kiertänyt pari kertaa pornokaupoissa lämmitelläkseen. Vielä kymmenen minuuttia. Sitten hän luovuttaa. Tänä iltana Klara Norralla ei ole paljon liikennettä. Sama sininen Saab ajaa kierroksen toisensa jälkeen. Autossa istuva ukko puistattaa Rasmusta, ja kerrankin hän on viestittänyt selkeästi, ettei tunne kiinnostusta. – –
Kun Paul huomaa Rasmuksen, hän päästää heti kädessään pitämänsä savukkeen putoamaan, kuin se vain lipsahtaisi hänen otteestaan itsestään. Automaattisesti Paul ottaa rasiasta uuden savukkeen ja siirtyy tuon toisen luokse. Tulen tai savukkeen pyytäminen on ollut kaikkina aikoina ylivoimainen tapa ottaa kontaktia. ”Hei, sydänkäpynen, onkos sinulla tulla?” Rasmus tunnisti lähemmäs tulevan Paulin jo etäältä. Siinä on se Homoringin mies. – – ”Minä olen Paul. Le Paul! Minä olen jonkinmoinen homojen vastine Äiti Teresalle. Mutta muodokkaampi.”
Auto hidastaa heidän kohdalleen, ei sama Saab kuin aiemmin, ajaja tähyilee heitä ja tavoittelee kontaktia. – – Paul luo pikaisen, arvioivan katseen autossa olevaan mieheen. ”Kolkyt–nelkytjarisat, ’hetero’, kolmen lapsen isä luullakseni. Soittele sitten. Pidä hauskaa!” Rasmus istuutuu autoon. Paul läimäyttää auton oven kiinni. Auto lähtee liikkeelle. – – Elämä on mutkatonta. Jos ei saa sitä, jonka haluaa, ottaa sen, jonka saa. Ja ulkona syksy on kääntymässä talveksi.”
Ellette ole jo eksyneet vieraiden miesten matkaan, nyt on aika jättää ”Klara Porra”, kääntyä oikealle Kungsgatanille ja jatkaa suoraan eteenpäin. Sveavägenin ylittämisen jälkeen edessä kohoaa kaksi Kungstornet-nimistä taloa, joista vasemmanpuoleisessa oli Gardellin mukaan homojen iltarundillaan suosima vessa. Me jatkamme kuitenkin matkaa, käännymme Regeringsgatanin kohdalla vasemmalle ja kävelemme suoraan eteenpäin, kunnes oikealla näkyy David Bagares Gata.
Osoitteessa David Bagares Gata 4 (Smala Grändin ja David Bagares Gatan kulmassa) toimi vuosina 1976–1980 After Dark Club, joka oli suosittu julkkisten juottola. Ja toden totta: tuossahan menee prinsessa Christina, ja pian paikalle kurvaa itse dame Elton John! Noita jonottavia tukholmalaisia trendineniä kiinnostaa kuitenkin paikan erikoisuus: After Dark-ryhmän esittämä drag show, jossa miehet pukeutuvat naisiksi ja aukovat suutaan musiikin tahtiin. Har ni hört på maken!
Suomi-neidot eivät nyt ehdi asettua jonon jatkoksi, sillä kadun päässä häämöttää jo iltarundin seuraava etappi ja Kronobergin Ellun mainitsema maailman ääri: Humlegårdenin puisto pahamaineisine lihamarkkinoihin. Ai miten niin pahamaineisine? No, katsokaa vaikka noita lööppejä maaliskuulta 1950: ”Homoseksuaalit vaikea ongelma Tukholmassa – uhreina maaseudun nuoria” ja ”Homoprostituutio pelottavissa mitoissa – poliisi täysin voimaton!”. Tai entä tuo Aftontidningenin lööppi 16. toukokuuta 1952: ”Tukholma on Sodoma. Vaaraksi koko Euroopalle!”
Älkää silti siskot säikkykö, sillä olette hyvissä käsissä. Tämä opas ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, millä EN nyt viittaa tuossa Humlegårdenin laidalla asuvaan pastori Kejneen. Hän pisti pystyyn melkoisen homoseksikohuun, jolla lehdet mässäilivät 1950-luvun alussa ihan loputtomasti! Miten sekin juttu pääsi paisumaan niin, että ennen pitkää koko oikeuslaitoksen väitettiin olevan poikaprostituutiorinkiä pyörittävien homovapaamuurarien käsikassara ja tuli hirveät utredningit ja jälkipyykit? Puhumattakaan siitä Haijby-kohusta, jossa kuningas Kustaa V joutui kiristetyksi homostelunsa vuoksi!
Mutta nyt ei ehdi juoruta, jos meinaan ehtiä kertoa teille kaikki mehevät yksityiskohdat Tukholman vuosikymmeniä jatkuneesta sotilasprostituutiosta! O, kyss mig godnatt, sergeant!
Out on Yhdysvaltain suurilevikkisin homolehti, ja se on brittiläisen Attituden ohella todennäköisesti maailman tärkein gayjulkaisu. Lehdet palvelevat kuitenkin hyvin erilaista lukijakuntaa. Olen itse lukenut Outia vuodesta 2007 lähtien ja sanoisin, että Out on hyvin maksukykyiselle ja nirsolle lukijakunnalle suunnattu julkaisu, kun taas Attitude on eräänlainen koko homokansan lehti. Jos kotoista esimerkkiä haetaan, Out on homomiehen Gloria, joka nimestään huolimatta uskoo lähinnä kaikkeen, mikä kulloinkin on in.
Outista ja Attitudesta löytyy myös kosolti muita eroavaisuuksia: Out pitää lukijoihinsa paljon enemmän etäisyyttä kuin Attitude, jonka linja on hyvin elämänläheinen, kannustava ja opastavakin. Out on myös huomattavasti coolimpi sikäli, että tarjoaa paljon vähemmän lihan värinää ja vapauttavaa naurua. Outista ei löydä Attituden tapaan sivukaupalla kuvia vähäpukeisista poikabändeistä tai muista julkkiksista – puhumattakaan siitä, että se kattaisi samanlaisen notkuvan poikabuffetin kuin aussilehti DNA. Paljastelun sijasta Out vaatettaa kuvattavansa päästä samojen luksusbrändien vaatteilla, jotka lehdessä ahkerasti mainostavat.
Muuten Out tarjoaa kaikkea sitä, mitä muutkin suuret homolehdet: julkkishaastatteluja, kulttuuriuutisia sekä muoti-, ruoka- ja matkailujuttuja. Terveys- ja kuntoiluasiaa Outissa ei sen sijaan juuri ole, koska Yhdysvalloista epäilemättä löytyy tällekin segmentille oma homolehti.
Sliipatusta ulkokuoresta huolimatta olisi väärin sanoa, että Out pyrkii antamaan homoelämästä ruusunpunaisen ja pinnallisen kuvan. Lehdessä on päinvastoin aina paljon hyvää luettavaa: huolellisesti ja kiinnostavasti kirjoitettuja erikoisartikkeleita ja esseitä, joista kiintoisimmat on koottu ”Symposium”-nimiseen osioon. Aiemmassa blogikirjoituksessani olen jo esitellyt ”Symposiumissa” julkaistua kirjailija Bret Easton Ellisin esseetä homokulttuurin nykytilasta. Lukemisen arvoinen on myös Sam Lanskyn ”Asking for it?”, jossa hän pohtii nuorena kokemaansa raiskausta ja vanhaa kliseetä siitä, että uhri voi osittain syyttää itseään.
Outin kiinnostavista erikoisartikkeleista voisin mainita syyskuun numerossa olleen jutun Yhdysvalloissa suursuosion saavuttaneesta Gaybro-yhteisöstä, joka on suunnattu niille kuuluisille ”heteronoloisille” homomiehille. Slangisanakirjan mukaan gaybro tarkoittaa homomiestä, joka käyttäytyy maskuliinisesti ja on kiinnostunut äijäjutuista, kuten armeijasta, urheilusta, videopeleistä ja viritetyistä vehkeistä. Artikkelissa ”Meet the Gaybros” pohditaan sitä, missä määrin äijäilmiössä on kyse todellisista tarpeista ja missä määrin pelonsekaisesta tarpeesta tehdä eroa ”niihin” naismaisiin homoihin. Gaybro-foorumin keskustelujen pikainen silmäily ei minusta ainakaan anna syytä huoleen – eiköhän kyse ole vain nettikulttuurille tyypillisestä kuppikuntaistumisesta, jossa hakeudutaan omanmielisten pariin ihailemaan, miten tuokin saksalainen äijä ajaa alasti moottoripyörällä.
Toinen syyskuun Outin kiinnostava artikkeli ”The men who want AIDS” kertoo nimensä mukaisesti newyorkilaisista miehistä, jotka lääkitystä laiminlyömällä antavat hivinsä edetä aids-vaiheeseen. Kyse on yleensä kodittomia nuorista, joille aids-diagnoosi tarjoaa paradoksaalisesti paluulipun takaisin yhteiskuntaan eli oikeuden maksuttomaan asumiseen ja erilaisiin sosiaalipalveluihin. Hiv- ja aids-asiaa tarjoaa myös Outin lokakuun numeron juttu ”Is this the new condom”, joka käsittelee hiv-lääkkeiden säännöllistä ennalta ehkäisevää käyttöä (PrEP = pre-exposure profylaxis). Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA on jo sallinut tämäntyyppisen käytön, ja siitä saa korvauksia myös vakuutuksista. Silti vasta harvat homomiehet ovat tarttuneet mahdollisuuteen, ja siitä kiistellään myös lääkäriyhteisössä.
Outin rasittavin erikoispiirre on pakonomainen tarve listata vuoden merkittävimpiä ihmisiä. Esimerkiksi joulukuun numero on aina tällainen ”Out 100” -erikoisnumero. Usein listaukset toki tekevät tunnetuksi myös ruohonjuuritason aktivisteja ja muita tavallisia tallaajia, mutta en voi välttyä ajattelemasta, että kyse on sittenkin vain amerikkalaisten jatkuvasta halusta kilpailla sillä, ken on maassa kaunein ja rohkein.
Kenelle? Out on paras valinta niille, jotka kaipaavat kaunista ja elitististä laatulehteä, jota kehtaa lukea myös julkisilla paikoilla. Jos laadukkaiden artikkelien kylkiäisenä tuleva jet set -elämän ihannointi ei innosta, asiapitoisuutta voi täydentää hyödyntämällä Outin ja sen hyperpoliittisen sisarlehden The Advocaten yhteistilaus. Toisena vaihtoehtona on lukea artikkelit suoraan Outin sivuilta, sillä suuri osa niistä julkaistaan maksutta verkossa. Itse olen kyllä todennut, että kaunista turhuutta ei ole koskaan liikaa ja että lehti tulee varmimmin luettua, kun se tipahtaa suoraan postiluukusta.
Ajoittuiko joululaulujen kuuntelun kuntopiikki taas väärin ja nisse-polkat pursuavat jo korvista? Ei hätää, sillä Hulivilipojan joulusoittolista nollaa tilanteen. "I saw daddy kissing Santa Claus", "Coming out at Christmas" ja muut kyseenalaiset kappalevalinnat tuovat joululauluähkyyn sukupuolineutraalia kevennystä.
”Mä olen Uuden-Englannin nahkamies / aina ilosta syntyvä uudestaan.” Nämä J. Karjalaisen säkeet summaavat täydellisesti myös John Irvingin viimeisimmän kirjan In one person eli Minä olen monta (2013, suom. Kristiina Rikman).
Kirja seuraa biseksuaalisen minäkertojan Billy Abbottin varttumista 1950-luvun Uudessa-Englannissa ja hänen rakkauselämäänsä, jossa toivottomat ihastukset seuraavat toistaan. Irving toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa käsittelevänsä romaanissaan seksuaalisen suuntautuneisuuden synnyttämää vihaa. Tarinaan mahtuukin Billyn lisäksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen koko: on ristiinpukeutuvaa isoisää, epäilyttävän leveäharteista kirjastontätiä ja yhtä sun toista pervoa, joiden kautta Irving tarkastelee identiteettikysymyksiä ja seksuaalista suvaitsemattomuutta eri vuosikymmenillä. Kirjassa riittää aikatasoja ja mitä erikoisimpia juonenkäänteitä siinä määrin, että tunnelma on kuin turboahdetussa telenovelassa. Kaiken lisäksi Irving viittaa väsymättä näytelmäkirjallisuuden klassikkoihin ja luo tapahtumille siten vielä yhden metatason.
Olen jostain syystä aina vieroksunut John Irvingin tuotantoa. Muistan joskus aloittaneeni yhtä kirjaa, mutta se ei imaissut mukaansa ja jäi sitten kesken. Minä olen monta -kirjan aihepiiristä kuullessani ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Kirjan luettuani jouduin valitettavasti toteamaan: ei koskaan enää. Luulisi, että vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän kuvaus puhuttelisi juuri vähemmistöön kuuluvaa, mutta itselleni koko kirja jäi jotenkin ulkokohtaiseksi. Tähän oli varmaankin pääsyynä se, että en voinut sietää Billyn muka nokkelaa ja satiirista kertojanääntä, jonka ansiosta kokonaisuus alkoi muistuttaa valmiiksi naurettua komediaa ja joka hyvin tehokkaasti esti eläytymisen kirjan tapahtumin ja henkilöihin. Toisaalta kirjallisuusviitteiden jatkuva viljely tuntui teennäiseltä ja teki lukukokemuksesta monin paikoin tappavan tylsän.
Sain kiinni aidoista tunteista oikeastaan vasta kirjan loppupuolella, jossa kuvataan aids-kriisin aamunkoittoa ja ystävien kuoleman aiheuttamaa surua. Autenttisen tuntuisissa välähdyksissä kerrotaan myös New Yorkin tuolloisesta homoalakulttuurista, jota olen käsitellyt myös aiemmassa blogikirjoituksessani.
Kustantaja kuvaa "tragikoomista" Minä olen monta -teosta Irvingin uskaliaimmaksi ja kunnianhimoisimmaksi romaaniksi, enkä oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin. Samoihin kansiin on kyllä saatu mahdutettua sateenkaaren koko värikirjo, mutta kokonaisuus ei vakuuta. En tiedä, viittaako uskaliaisuus seksikohtauksiin, mutta jostain syystä koin ne suorastaan vastenmielisiksi – kuin joutuisin seuraamaan ikävien ihmisten touhuamista. Tämä oli uusi kokemus, koska kynnykseni näissä asioissa on todella korkea. Ehkä tässäkin oli pohjimmiltaan ongelmana kertojan muka nokkela sävy, joka tappaa tehokkaasti kaiken aidon eläytymisen.
Minä olen monta -kirjassa oli loppujen lopuksi kiinnostavinta aihepiiri, muutamat mehevät juonenkäänteet, Timo Mänttärin suunnittelema hykerryttävä kansi ja Irvingin hovikääntäjän Kristiina Rikmanin loistavan hyvä ja toimiva suomennos. Irvingiin ei kyllä huvita toiste tarttua, sillä hänen tyylinsä ei kerta kaikkiaan uppoa minuun. Loppukin vaatii siis J. Karjalaista: ”Sä revit lehden muistokirjasta / oon sun mielestä poissa kokonaan.”
Haluatko homolehden, jota et taatusti kehtaa lukea junassa? Siinä tapauksessa valintasi on australialainen DNA, joka tuo kesän talvenkin keskelle.
Olen tilannut DNA:ta kolmisen vuotta, ja tänä aikana se on pitänyt visusti kiinni konseptistaan. Muihin lukemiini suuriin homolehtiin verrattuna DNA tarjoaa selkeästi eniten ihoa: sivukaupalla valokuvia komeista ja lihaksikkaista miesmalleista toinen toistaan pienemmissä alkkareissa – tai Australiassa kun ollaan – uikkareissa.
DNA:n ulkokuori on komea ja ote rento kuin Bondi Beachin surffaajalla. Lehden artikkeleissa tutustutaan milloin sanfranciscolaiseen pornostudioon (”yli 70 pysyvästi lavastettua tilaa, ml. avaruussukkula, luokkahuone ja teurastamon kylmätila, 100 vakituista työntekijää sekä liukuvoidetta 200 litran tankeissa”), milloin homojen seksivalistukseen 1970-luvulla (”Sukupuolitautien välttämiseksi muista peseytyä kunnolla orgioiden jälkeen.”). Sama linja jatkuu matkajutuissa, joissa toimittaja panee itsensä kaikin tavoin likoon. Esimerkiksi taannoiset jutut Karibian-risteilystä ja hiihtolomasta Alpeilla olivat niin seikkaperäisiä, että päätin ne luettuani pysytellä itse kiltisti Ruotsinlaivalla tai Rukalla.
DNA:ssa on tuttuun homolehtityyliin omat sivunsa kulttuurille, muodille, kauneudelle ja terveydelle, eikä aktivismiakaan unohdeta. Kepeiden artikkelien seassa on myös laajoja ja kaunistelemattomia juttuja homojen asemasta eri puolilla maailmaa. Viimeksi on luodattu esimerkiksi Venäjän tilannetta. Maailmantuska ei silti koskaan jää pysyvästi päälle, koska jo parin sivun päässä odottaa lihaksiaan pullisteleva ja joka suuntaan pyllistelevä Ernesto tai Stefan tai Adrian tai Jared tarjoten hetken helpotusta.
DNA:ta lukiessa huomaa nopeasti, että nyt ollaan tyystin toisella puolella maapalloa. Välillä tuntuu siltä kuin seuraisi Big Brotherin ”julkkisversiota” – sen verran paljon lehdessä esitellään suomalaisille tuiki tuntemattomia paikallisia suuruuksia. Eksoottista lisäväriä tuo myös se, että DNA:ssa hehkutetaan kesän iloja silloin, kun Suomessa on keskitalvi. Aussipoikien ”juhannusjuhlista” lukeminen nostattaa täkäläisen lumipyryn keskellä melko akuutin kaipauksen kesän lämpöön.
Kenelle? DNA on nappivalinta niille, jotka kaipaavat homolehdeltä ennen kaikkea silmäniloa ja siinä sivussa helppolukuisia artikkeleja. Yleensä puhutaan sohvapöytäkirjoista, mutta DNA on mieskauneudesta pitävälle täydellinen sohvapöytälehti, jonka komean kannen näkeminen tuo piristystä päivään kuin päivään – ainakin siihen asti, kunnes yllätysvieraat rimputtavat ovikelloa ja alipukeutunut Alejandro on äkkiä siivottava pois silmistä.
DNA:n esittelystä ei sovi unohtaa myöskään lehden mukana ajoittain tulevia ”jääkaappipoikia” (Fridge boys), eli magneetilla varustettuja fanikuvista, joissa poseeraa antaumuksellisesti lehden aiempia malleja. Niitä kun lätkii jääkaapin oveen, niin asunto kuin asunto alkaa hyvin nopeasti muistuttaa autokorjaamon sosiaalitiloja tissikalentereineen päivineen. Kunpa vain näiden trimmattujen lihaskimppujen näkeminen motivoisi pitämään näpit irti jääkaapin kahvasta.
Homodisko? Ai niinku Village People tai Pet Shop Boys? No esimerkiksi. Tosin suosionsa huipulla 1980-luvun lopulla Pet Shop Boys oli ennen kaikkea valtavirtayhtye, joka tahkosi hittejä Atlantin molemmin puolin. Samaten bändin tuotannossa homot olivat pikemminkin kaapissa kuin kaduilla kulkueissa. Hyssyttely johtui toisaalta siitä, että bändin nokkamiehet Neil Tennant ja Chris Lowe eivät ole koskaan olleet saarnamiehiä. Toisaalta kylmä tosiasia oli, että valtavirran rakastaman popyhtyeen oli vaikea julistaa It gets better -sanomaa aids-tuhon ja homovainon vuosina. Tätä havainnollistaa hyvin se, että Pet Shop Boysin aiempi hieno menestys Yhdysvalloissa tyssäsi vuonna 1988 kuin seinään, koska heidän uusi musiikkivideonsa tulkittiin ”liian homoksi”. Ennen kyseistä videota jenkkeihin ja moniin muihin oli kuitenkin mennyt täydestä monta levyä ja hittiä, joissa homot olivat yhtä vahvasti läsnä ainakin rivien välissä.
Tässä kirjoituksessa kaivetaan homomantelit esiin Pet Shop Boysin poppipuurosta. "So are you gonna go to the Sodom and Gomorrah Show?"
Vuosi 1993: Tom Hanks esittää aidsiin kuolevaa asianajajaa. Vuosi 2013: Michael Douglas esittää aidsiin kuolevaa huikentelevaista huippupianistia. Näiden ääripäiden välissä on nähty myös Colin Firth itsemurha-ajatuksia hautovana professorina, Sean Penn kiihkeänä aktivistina, Sacha Baron Cohen itävaltalaisena muotiguruna, Ewan McGregor polvillaan Jim Carreyn edessä sekä lehmipojat Heath Ledger ja Jake Gyllenhaal sylkäisemässä kouranpohjaan ja käymässä asiaan. Näin meillä Hollywoodissa.
Kaikki edellä mainitut elokuvat ovat kiistatta olleet tärkeitä, koska ne ovat tuoneet Hollywoodin nimitähtien tulkitsemia homohahmoja suuren yleisön silmien eteen. Usein tämä ulkoelokuvallinen seikka on kuitenkin ollut vähintään yhtä tärkeä kuin elokuva itse. ”Vau, siis miten toi supermacho Michael Douglas meneekään noin täydestä arkkihomo Liberacena!”
Vuosi 2011. Nottinghamilainen betonilähiö kalvaassa aamuvalossa. Mies kantaa yölliselle hoidolleen pikakahvit sänkyyn. Hoito kaivaa esiin nauhurin ja pyytää toista kuvailemaan heidän yhden illan juttuaan taideprojektia varten. Krapulaista avautumista. Ei nimitähtiä, ei erityisen viihdyttävää. Vain tavallista arkea – sitä, jota ilman ei ole juhlaakaan.
Parin viime vuoden aikana teattereihin on onneksi alkanut tulla myös varteenotettavien indieohjaajien homoelokuvia, jotka ovat tehneet yleisöön ja kriitikoihin vaikutuksen tarjoamalla aimo annoksen arkirealismia ilman Hollywoodin tähtisadetta. Niissä kuvataan hyvin suoraviivaisesti ja kaunistelematta ihmissuhteita ja seksiä sekä maailman suurkaupunkien homokulttuuriin vahvasti kuuluvaa huumeiden käyttöä.
Uuden arkirealistisen homoelokuvan merkkiteos ja koko buumin aloittaja on Andrew Haighin ohjaama brittiläinen Weekend (2011). Siinä teki läpimurtonsa myös näyttelijä Tom Cullen, joka on tänä syksynä tullut tunnetuksi Downton Abbey -sarjassa lady Marya kosiskelevana lordi Gillinghamina. Weekendin toista miespääosaa näyttelee Chris New.
Weekend sijoittuu Nottinghamiin ja kuvaa kahden miehen orastavaa suhdetta yhden viikonlopun aikana. Tom Cullenin vakuuttavasti tulkitsema Russell on klassinen ”heteronoloinen” homomies, joka on sinänsä sinut homoutensa kanssa mutta ei halua olla julkihomo. Chris New tekee hänkin uskottavan roolisuorituksen Russellin vastakohtana Gleninä – vihaisena poliittisena homona, joka tuputtaa seksuaalisuuttaan heterojen kurkusta alas. Russell jaksaa vielä uskoa romanttiseen rakkauteen, kun taas Glen on kyynistynyt ja kovettunut ihmissuhteissaan.
Miehet tapaavat baarissa, viettävät yön yhdessä ja tykästyvät toisiinsa. Glen on kuitenkin lähdössä viikonlopun päätteeksi Amerikkaan kahdeksi vuodeksi, ja tämä lyhyt aikajänne tekee suhteesta hyvin avoimen ja intiimin. Suuri osa viikonlopusta kuluu Russellin asunnossa, jossa miehet harrastavat seksiä ja käyvät huumepöllyssä kiivaita keskusteluja Russellin kaappihomoudesta ja Glenin sitoutumisen pelosta.
Weekendissä kaikki on periaatteessa karua: ollaan betonilähiön tuiki tavallisessa vuokra-asunnossa, vedetään viinaa ja huumeita, riidellään ja naidaan. Silti koin, että elokuva oli äärettömän herkkä ja kaunis samalla tavalla kuin heräävä ihminen voi olla kaunis. Ja juuri herääminen kuvaa hyvin sitä, mitä Russell ja Glen kokevat. Molemmat haastavat toisensa ja houkuttelevat toisistaan esiin sen, minkä he ovat kätkeneet kaikkein syvimmälle: uskalluksen olla oma itsensä muista välittämättä ja uskalluksen tuntea mitä tuntee ilman kyynisyyden kovaa kuorta.
Weekend on hieno elokuva pienistä ihmisistä ja isoista asioista. Eli miten olisi Hollywood, saisiko teiltäkin vaihteeksi tällaisen?
Kauhua, kasvutarinoita, kohellusta ja karua arkirealismia. Tätä kaikkea ja paljon muuta tarjoaa moderni kansainvälinen homolyhytelokuva, jota saa nykyään myös kätevissä annospakkauksissa.
Brittiläinen Peccadillo Pictures julkaisee tässä kuussa jo kymmenennen Boys on film -dvd:n, jolle on koottu homoteemaisia lyhytelokuvia eri puolilta maailmaa. Elokuvien valinnassa on noudatettu milloin maantieteellistä, milloin temaattista lähestymistapaa. Jälkimmäistä edustaa hiljattain päihittämäni sarjan seitsemäs osa Bad romance.
Bad romancen lyhytelokuvissa puidaan rakastamisen vaikeutta monelta kantilta: toisissa kuvataan ihmissuhteen väljähtämistä, toisissa rakastavaisten pyristelyä ennakkoluuloisessa yhteiskunnassa. Muita aiheita ovat seksuaalinen herääminen, pettäminen, väkivalta ja hyväksikäyttö. Valikoiman maantieteellinen vaihtelu on suurta, sillä se sisältää elokuvia Koreasta, Israelista, Uudesta-Seelannista, Kanadasta, Saksasta, Sveitsistä ja Yhdysvalloista.
Kokoelman kaksi parasta lyhykäistä ovat mielestäni korealainen Just friends ja yhdysvaltalainen The strange ones. Kim Jho Kwang-soon ohjaama Just friends on kerta kaikkiaan hurmaava ja ajoittain hyvinkin camp kasvutarina. Se kuvaa kahta poikaa, jotka yrittävät elää yhdessä, vaikka toinen on armeijassa ja kaapissa äidiltään. Kaikkea täytyy salailla, kunnes totuus yhtäkkiä tulee päivänvaloon. Välillä puhjetaan kerrassaan hulvattomiin musiikkinumeroihin, ja koko leffa on muutenkin tehty niin myönteisessä ja iloisessa hengessä, että se sulattaa kyynisemmänkin homosedän sydämen. Pojat ovat rooleissaan luontevia, ja heidän välillään on kunnon kemiaa. Puolituntista Just friendsiä voisi kieli poskessa luonnehtia vanhaksi kunnon koko perheen It gets better -elokuvaksi.
Christopher Radcliffin ja Lauren Wolksteinin ohjaama The strange ones taas edustaa Bad romancen synkempää puolta. Se seuraa pojan ja miehen päämäärätöntä vaellusta jossain päin Yhdysvaltoja. Auton hajottua he päätyvät motelliin hakemaan apua, ja yhtäkkiä tunnelma muuttuu uhkaavaksi ja painostavaksi. Ovatko poika ja mies oikeasti veljeksiä, vai ovatko he kenties karkumatkalla ja miksi? Elokuva on malliesimerkki siitä, miten paljon jännitettä varttituntiin parhaimmillaan saadaan ladattua. Sama pätee Tomer Velkoffin ohjaamaan israelilaiseen The traitor -elokuvaan, jossa kahden miehen mustasukkaisuusriita kulminoituu väkivaltaan. Elokuva on hieman harjoitustyömäinen, mutta mielestäni se onnistuu kuvaamaan seksiä ja valtasuhteita melko intensiivisesti.
Monet tämän valikoiman elokuvista käsittelevät seksuaalista heräämistä. Tällainen on myös kokoelman avaava sveitsiläinen Cappuccino, joka kuvaa rohkaisevaan sävyyn koulupojan ihastusta luokkakaveriinsa ja seksuaalisen identiteetin aiheuttamaa hämmennystä. Kanadalaisessa Mirrors-elokuvassa taas seurataan teinipojan kesänviettoa ja identiteetin etsintää. Hyvän peilin tähän tarjoaa naapurissa asuva homomies poikaystävineen. Pienen elokuvan pinnan alta voi aistia monenlaisia ristiriitoja ja jännitteitä, eikä asioita todellakaan selitetä puhki. Nuoruus on vaikeaa, ja sitä on omalla tavallaan myös Mirrors. Kiinnostavin kasvutarina on ehkä kuitenkin Christopher Banksin uusiseelantilainen Communication, joka kuvaa juutalaispojan suhdetta vanhempaan opettajaansa, uskon ja homouden välistä ristiriitaa ja ylipäätään rohkeuden puutetta.
Rehellisyyden nimissä on sanottava, että osa Boys on film -sarjan elokuvista on pinnallista ja tekotaiteellista ihmissuhdehuttua, jonka olemassaolo on oikeutettu sopivalla määrällä paljasta pintaa ja väkinäisiä seksikohtauksia. Silti mukaan mahtuu hyvinkin kunnianhimoisia elokuvia tai elokuvia, joissa vahva tarina tai tunnelma pelastaa vaatimattoman toteutuksen.
Boys on film -kokoelmien suurin anti on minusta siinä, että ne sisältävät niin monen eri genren elokuvia. Ilman näitä kokoelmia en olisi hevin törmännyt esimerkiksi homoteemaiseen fantasia- ja kauhuelokuvaan, joka on ilmeisen vireä lajityyppi. Plussaa tulee myös siitä, että Boys on film -elokuvissa kuvataan homoutta kaikenlaisten, kaikenikäisten ja eri puolilla maailmaa elävien ihmisten näkökulmasta. Maailma pienenee kummasti, kun näkee, miten samanlaisten ongelmien kanssa homot painiskelevat kaikkialla Koreasta Kotkaan.
http://hulivilipoika.blogspot.fi/ (mukana soittolista, jossa on Bad romance -kokoelman elokuvien trailereita ja pari elokuvaa kokonaan)
