Hulivilipoika

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/08/onnen-kaukoranta-homomatkailun-historiaa.html (lisää kuvia täällä)

”Niin no, tietysti otin osani maailman iloistakin. Siinä suhteessa olen tavattoman paljon tyytyväisempi Berliiniin kuin Pariisiin; noita kaupunkeja ei voi ollenkaan verrata keskenään; minä suorastaan kaipaan takaisin Berliiniin – olen koko ajan kaivannut. Muudan minussa kauan elänyt kuvitelma ei olisi voinut toteutua ihanteellisempana todellisuuselämyksenä kuin se Berliinissä toteutui. Hän oli lapsi ja enkeli, koko olemukseltaan pieni ihme, rakastettava ensi silmänräpäyksestä viimeiseen. – – Pääkaupungeista puheen ollen mainittakoon myös Tukholma. – – Kun kaupunki oli vallan tylsä ja aikaa oli, otin kadulta ensimmäisen työttömän konttoristin, vein hänet parhaisiin ravintoloihin, syötin ja juotin koko päivän sekä annoin joukon kruunuja, että hän taas pääsisi tanssimaan tyttönsä kanssa, jonka kuvan hän näytti minulle. Tylsää!”

Oheinen sitaatti on peräisin runoilija Uuno Kailaan 13.12.1932 päivätystä kirjeestä, jota Kalle Achté siteeraa teoksessaan Uuno Kailas: runoilija psykiatrin silmin (2001). Sitaatti on mitä hätkähdyttävin esimerkki suomalaisen sateenkaarimatkailun historiasta – aiheesta, jota ei tietääkseni ole juuri tutkittu.

Kirje kertoo ensinnäkin siitä, miten maailman metropolit – nuo onnen kaukorannat – ovat tarjonneet suomalaismiehille tilaisuuksia elää omaa seksuaalisuutta todeksi tavalla, josta saattoi kotipuolessa vain haaveilla. Samalla kirje kertoo siitä, että seksuaalisuuden toteuttamiseen saattoi liittyä myös raadollinen puoli. ”Maksettu rakkaus ja ostetut orkut on perverssiä kulutusjuhlaa”, kiteytti Irwin vuosikymmeniä myöhemmin.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten matkailua kansainvälisestä ja kotimaisesta näkökulmasta. Ensiksi mainittua tarjoaa Gordon Waittin ja Kevin Markwellin kirja Gay tourism: culture and context (2006), ja jälkimmäistä löytyy sateenkaarevien suomalaismiesten elämästä ja taiteesta.

Jospa kerran sinne…

Gordon Waitt ja Kevin Markwell toteavat Gay tourism -kirjassaan, että homomiesten matkailun kehitykseen vaikuttivat samat tekijät kuin muunkin matkailun: liikennevälineiden kehitys, keskiluokan liikkuvuuden lisääntyminen vaurastumisen ansiosta ja lopulta massaturismin synty.

Niiden lisäksi homomatkailua edistivät tietyt erityistekijät, kuten eurooppalaisten stereotyyppiset käsitykset ”etelän” ihmisten primitiivisyydestä ja pervoudesta sekä ulkomailla asuneiden homokirjailijoiden ja -taiteilijoiden tuotanto. Keskeinen merkitys oli myös Pohjois-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan syntyneillä urbaaneilla homoyhteisöillä ja niiden ympärille kehkeytyneellä matkailubisneksellä.

Waitt ja Markwell huomauttavat, että homomatkailua on hallinnut eräänlainen Ihmemaa Oz -ajattelu: henkisen kotimaan etsiminen sateenkaaren tuolta puolen, kun varsinaisessa kotimaassa on jouduttu elämään ”abnormeina sukupuolielostelijoina” syrjivän lainsäädännön ja heteronormatiivisuuden ikeessä.

Suomalaisittain voisi todeta, että kansallistangossamme kuvattu satumaa on edustanut sateenkaarikansalle aivan toisenlaista onnelaa kuin heteroille – onnelaa, jossa ei vain voi, vaan jossa on myös lupa rakastaa. ”Siivetönnä en voi lentää / vanki olen maan” on ollut kaikkea muuta kuin haihattelua niille suomalaisille, jotka ovat istuneet vankeusrangaistusta tai eläneet sen pelossa samasukupuolisen halunsa vuoksi.

Ajat ovat muuttuneet, mutta Waittin ja Markwellin mukaan myös nykyinen kaupallinen homomatkailu perustuu kuvitteellisten ’’kotimaiden” ja homoutopioiden kaupitteluun. Ennen muinoin pyhiinvaellettiin Etelä-Italiaan, Kreikkaan, Pohjois-Afrikkaan ja tropiikkiin; nykyisenä avoimuuden aikana suunnataan esimerkiksi kansainvälisiin Pride-tapahtumiin.

Vaikka kohteet ovat vaihdelleet, homomatkailu on kautta vuosisatojen kytkeytynyt vahvasti oman ja yhteisöllisen identiteetin rakentamiseen sekä seksuaalisiin mahdollisuuksiin. Jälkimmäisiä ovat tarjonneet esimerkiksi puistot, baarit, saunat, nakurannat ja seksityöläisten palvelut, kuten myös Uuno Kailaan kirjeestä voi päätellä.

Etelän hedelmät

Gay tourism -kirjasta selviää, että nykymuotoisen homomatkailun juuret ovat etelänmatkailussa, johon vauraat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset miehet hurahtivat 1800-luvulla. ”Etelä” on tässä hyvin häilyvä käsite, koska se kattoi Välimeren alueen – varsinkin Etelä-Italian ja Kreikan –, Lähi-idän, Pohjois-Afrikan, Kaakkois-Aasian sekä Etelä-Amerikan.

Italian ja Kreikan suosioon vaikutti luonnollisesti antiikin ajan homoseksuaalinen perintö. Orientin ja tropiikin ei-länsimaiset yhteiskunnat taas miellettiin kolonialistisessa ajattelussa primitiivisiksi ja niiden tummahipiäiset asukkaat lähtökohtaisesti perversseiksi, koska he elivät länsimaisen ”sivistyksen” ulkopuolella.

Etelä väikkyi pohjois- ja keskieurooppalaisten silmissä vapaan seksuaalisuuden temmellyskenttänä, vaikka siihen vahvasti yhdistetyt ilmiöt – prostituutio, avioliiton ulkopuolinen seksi ja samasukupuolinen halu – olivat aivan yhtä yleisiä pohjoisempana.

Stereotypioiden lisäksi etelän suosioon vaikuttivat lainsäädännölliset erot. Englannissa, Saksassa ja Alankomaissa homoseksuaalisista teoista saattoi 1800–1900-luvuilla seurata kuolemantuomio tai elinikäinen vankeus, kun taas Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa niitä ei ollut kriminalisoitu. Etelään matkustamisesta tuli siten vauraille miehille vastarinnan muoto: tapa paeta sortolakeja ja nauttia sosiaalisista ja seksuaalisista mahdollisuuksista, joita kotimaassa ei ollut tarjolla.

Kuten edellä totesin, etelän homoutopioiden markkinoinnista huolehtivat varsinkin niihin asettuneet kirjailijat ja taiteilijat. Heidän suosiossaan oli 1800-luvulla Etelä-Italia, jossa ykköskohteena oli Capri. Vähemmistöjä vetivät puoleensa myös Sisilian Palermo ja Taormina, joiden poikarakkausmainetta lietsoivat esimerkiksi saksalaisvalokuvaaja Wilhelm von Gloedenin (1856–1931) antiikkikliseitä pursuavat alastonkuvat.

Italialainen hoito

Etelän hedelmät vetosivat myös sateenkaareviin suomalaismiehiin, kuten Harri Kalhan Tapaus Magnus Enckell -kirja (2005) paljastaa. Kalha pohtii Välimeren alueen ”eksoottisen” nuoren miehen fetisointia ja siihen liittyvää seksiturismia Enckellin Fauni-teoksen (1895) näkökulmasta.

Enckell maalasi Faunin vuosina 1894–1895 tekemänsä Italian-matkan innoittamana, ja Kalha näkee teoksessa ”ilkikurisen, kaksineuvoisen hahmon, jossa kohtaavat taiteilijan esteettiset unelmat ja arkinen miehen halu”.

Kalha korostaa, että emme toki tiedä, mistä Enckell löysi faunin mallina toimineen miehen tai mitä ateljeen suojissa tapahtui matkan aikana. Sen kuitenkin tiedämme, että Enckell maalasi erityisen intohimoisella otteella miehiä ja että miesten välinen eroottinen kulttuuri ja prostituutio kukoistivat tuon ajan välimerellisessä Euroopassa. Kalhan mukaan voidaan siis hyvällä syyllä kysyä, oliko ”Faunin” mallina istunut italialaissatyyri katupoika, ehkäpä maksettu seuralainen – ”italialainen hoito”.

Aivan oma lukunsa on se, että Enckell toi vuonna 1905 Italiasta Suomeen Giovanni-nimisen miehen, joka oli maalauksen faunin elävän elämän vastine. Giovanni oli Enckellin ”malli-autonkuljettaja-miespalvelija”, mutta ehkä myös kept boy, kuten Kalha asian ilmaisee.

Orientin orit

Gordon Waitt ja Kevin Markwell toteavat Gay tourism -teoksessa, että Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän vetovoimaa homomatkakohteena lietsoi Tuhannesta ja yhdestä yöstä ammennettu orientalistinen homoerotiikka. Sen osatekijöitä olivat oliivinruskea iho, kylpylät, haaremit, orjamarkkinat ja oletettu ainainen seksihelle.

Maabrändistä tuli vahva – puolin ja toisin. ”Eurooppalaiset vakuuttuivat siitä, että Pohjois-Afrikka oli homojen paratiisi, ja pohjoisafrikkalaiset oppivat, että kaikki länsimaalaiset olivat homoja,” summaa Jaakko Hämeen-Anttila teoksessaan Tuhannen ja yhden yön erotiikka (2011).

Gay tourism -kirjan mukaan Pohjois-Afrikan ensimmäiseksi kruisailutantereeksi muodostui jo 1830-luvulla Ranskan siirtomaa Algeria. Siellä viihtyivät varakkaat länsimaalaiset miestenmiehet, kuten kirjailijat Oscar Wilde ja André Gide.

Viime vuosisadan alkupuolella suosioon nousi Algerian naapurimaa, Ranskan ja Espanjan kesken jaettu Marokko. Sen pääkaupungin Tangerin sanotaan olleen 1950-luvulle tultaessa suoranainen homomaailman napa, jossa varakkaat herrat nauttivat poikaprostituoitujen palveluista ja idealisoivat ilmiötä tavalla, joka saa nykylukijan kulmakarvat nousemaan.

Suomalainen sulttaani

Pohjois-Afrikka veti puoleensa myös sateenkaarevia suomalaismiehiä, joista tunnetuin oli Edward Westermarck (1862–1939). Kansallisbiografian artikkelissa häntä luonnehditaan kansainvälisesti tunnetuksi sosiaaliantropologian pioneeriksi, joka toimi professorina Helsingin yliopistossa, Åbo Akademissa ja London School of Economicsissa. Artikkelissa todetaan myös, että Westermarck oli ensimmäisiä akateemisia oppineita, jotka vaativat suvaitsevaa suhtautumista homoseksuaalisuuteen ja ylipäätään seksuaalisiin poikkeavuuksiin.

Antu Sorainen puolestaan kertoo Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissaan, että Westermarckin oma homoseksuaalisuus oli aikakauteen nähden harvinaisen avointa. Hän huomauttaa myös, että queer-antropologille kenttätyömatkat ovat voineet merkitä aktiivista ja avointa seksuaalielämää poissa kuristavan länsimaisen lainsäädännön ja kulttuurin piiristä. Tässä mielessä on kuvaavaa, että Westermarckin kenttätyömatkat suuntautuivat tuon ajan homoutopiaan Marokkoon.

Vuoden 1898 kenttätyömatkan aikana Westermarck tutustui artikkelin mukaan paikalliseen nuorukaiseen nimeltä Shereef, ja tästä alkoi yli 40-vuotinen palvelus- ja mitä ilmeisimmin myös rakkaussuhde. Shereef hoiti Westermarckin Tangerin-huvilaa, oli mukana tämän kaikilla Marokon-matkoilla ja seurasi herraansa myös Lontooseen, Roomaan ja Suomeen.

Suhde oli molemmille miehille erittäin merkittävä, mistä on jäänyt kertomaan parin kirjeenvaihto ja Westermarckin kirjallinen tuotanto. Kun Westermarck lähti Marokosta viimeisen kerran Suomeen vuonna 1939, jo kuusissakymmenissä ollut Shereef avioitui vähän sen jälkeen. Hän kirjoitti Westermarckille, että huvila ilman Westermarckia oli kuin palatsi ilman sulttaania ja että heillä tulisi paratiisissa olemaan sama status.

Kaupunkikeitaat: Berliini ja Pariisi

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen myös monet Euroopan kaupungit alkoivat Gay tourism -kirjan mukaan saada matkailijoiden keskuudessa mainetta homokeitaina. Berliinistä tuli 1920-luvulla pyhiinvaelluskohde, jossa oli sähäkkä ja kukoistava kaupallinen homoalakulttuuri. Vuonna 1932 siellä oli lähes 300 homobaaria ja -ravintolaa, kunnes syöksykierre alkoi natsien noustua valtaan.

Pariisin ja varsinkin Montmartren kaupunginosan homomaine kehittyi Berliiniä hitaammin, eikä vetänyt sille vertoja, kuten Uuno Kailaskin kirjeessään huokaisi: ”Ei voi verrata Berliiniä ja Pariisia suhteissa, joita tiedät minun tarkoittavan.” Toisen maailmansodan jälkeen asetelma oli kuitenkin kääntynyt Pariisin hyväksi ja vasemman rannan Saint-Germain-des-Prés’n kaupunginosasta tuli kansainvälisesti vetovoimainen kierouden keskittymä.

Kailaan ja vaikkapa kosmopoliittikirjailija Olavi Paavolaisen esimerkit osoittavat, että myös sateenkaarevat suomalaismiehet osasivat hakeutua Euroopan homometropoleihin. Kolmas kiinnostava esimerkki on Sandra Hagmanin Seitsemän kummaa veljestä -teoksen (2016) ”rikas vanha hinttari”, helsinkiläinen lakimies ”Aapo”, joka tuomittiin vuonna 1934 homoseksuaalisista suhteista työväenluokkaisten nuorukaisten kanssa.

Aapon tarinan rekonstruoiva Hagman toteaa, että Aapo oli aikalaisekseen matkustellut paljon – ainakin Venäjällä, Baltian maissa, Unkarissa, Sveitsissä sekä Ranskassa ja Italiassa. Majoittamilleen kodittomille nuorukaisille Aapo oli poliisiasiakirjojen mukaan kertonut, että Euroopassa miesten väliset suhteet olivat yleisiä ja että esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa miehet eivät enää käyttäneet naisia ”sukupuolisiin tarkoituksiinsa”. Matkoillaan Aapo oli siis omaksunut juuri sen käsityksen (homo)seksuaalisesti vapaasta etelästä, jota tässäkin jutussa olen kuvannut.

Tavallisten pervopulliaisten huvia moinen Euroopan-matkailu ei ollut, mutta heille oli tarjontaa huomattavasti lähempänäkin – esimerkiksi Kailaan mainitsemassa Tukholmassa tai vielä lähempänä Tallinnassa.

Tavallisen kansan Tallinna, Tukholma ja Kööpenhamina

Seta-lehdessä 3/88 on julkaistu kolmekymmentäluvun homoelämää käsittelevä haastattelu, jossa ”työläispoika” kertoo Tallinnan olleen Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana (1918–1940) varsinainen meikäläismagneetti. Hän kuvaa Viron-matkailua näin:

”30-luvulla liikuttiin Tallinnassa, kun sinne pääsi ilman passia niin sanotulla pohjoismaisella matkakortilla. Se oli homojen Mekka. Sinne meni viikonloppuisin monta laivaa eikä sieltä mitään asuntoa varattu vaan oltiin koko yö kadulla, jos ei päässyt jonkun luokse yöksi. Tallinna oli joka suhteessa vapaa. Siellä oli alkoholia kun meillä oli kieltolaki ja ravintoloissa tarjoilijat saivat tanssia asiakkaiden kanssa, mikä meillä ei kai ole koskaan tullut kysymykseen. Tallinna oli kansainvälinen kaupunki. Siellä puhuttiin saksaa ja muitakin kieliä. Suosituin tapaamispaikka oli Musumäki – suomeksi kai Pusumäki. Tietysti Tallinnaan mentiin talvisinkin mutta etenkin kesäisin, kun oli helppo olla ulkona. Sinne mentiin kaverin kanssa tai useampien ja olen saanut sieltä pysyviä suhteita, jotka ovat jatkuneet näihin päivin asti.”

Tallinnan jälkeen tavallisten meikäläismatkailijoiden suosiossa olivat Ruotsi ja Tanska. Tanskassahan homoseksuaalisten tekojen rangaistavuus poistui rikoslaista jo vuonna 1933 ja Ruotsissa vuonna 1944, kun Suomessa saatiin odottaa ihmettä tapahtuvaksi vuoteen 1971 saakka.

Ruotsin- ja Tanskan-matkoista löytyy joitakin mainintoja Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -kirjasta (2002). Eräs hänen haastattelemansa tamperelaismies kiteyttää Pohjoismaiden-matkailun merkityksen sanoilla, jotka olisivat sopineet myös ”etelään” suunnanneiden rikkaiden herrojen suuhun: sinne mentiin purkamaan.

”Silloin mentiin sinne purkamaan ja lähdettiin ihan kaverin kans ulkomaille. Ja siellä oli vapaampaa. – – Ja meillä kummallaki oli [vuonna 1962] ensimmäinen ulkomaanmatka sitte. Me käytiin Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. Oli tietenki saatu paikoista tietoja niiltä, jokka oli aikasemmin käyneet. Tukholmassa Bernsin baarissa poikettiin ja sitte Kööpenhaminassa oli useitaki paikkoja.”

Keihäsmatkoja

Kuusikymmentäluvun viimeisistä hengenvedoista alkanut gay liberation teki homomatkailusta lopullisesti teollista toimintaa. Gordon Waittin ja Kevin Markwellin Gay tourism -kirjan mukaan sen osatekijöitä olivat homojen pyörittämät majoituspalvelut, homoihin keskittyneet matkakohteet ja matkanjärjestäjät sekä Pride-festivaalit ja muut vuotuiset tapahtumat.

Waitt ja Markwell toteavat, että homomatkailubisneksen kohderyhmäksi valikoituivat valkoiset, anglosaksiset ja keskiluokkaiset kaupunkilaishomot. Heillä kun oli suhteellisen suuret käytettävissä olevat tulot ja edellytyksiä ylläpitää uutta keskiluokkaiseen kulutusideologiaan pohjautuvaa gay lifestylea, homoelämäntapaa, jonka olennaisena osana nähtiin matkailu.

Teollisen homomatkailun raamatuksi muodostui vuodesta 1970 julkaistu Spartacus international gay guide. Sen ja homolehdissä julkaistujen mainosten ja matkajuttujen avulla homomiehet pystyivät kätevästi suunnittelemaan ”gettolomia” kohteisiin, joissa saattoi yöpyä homohotelleissa, syödä homoravintoloissa ja -kahviloissa, tanssia homoyökerhoissa ja tavata toisia miehiä seuranhakupaikoilla tai bordelleissa.

Seitsemänkymmentäluvun loppuun mennessä oli syntynyt kokonainen infrastruktuuri matkatoimistoineen, majoitusvarauspalveluineen, matkapaketteineen ja kiertomatkoineen sekä matkakohteineen. Nämä homojen omistamat tai pyörittämät yritykset pystyivät tyydyttämään homomatkailijoiden tarpeet huomattavasti Keihäsmatkoja paremmin, vaikka firman nimi sinänsä lupaili paljon.

Kahdeksankymmentäluvulla homomatkailuyritysten määrä jatkoi Waittin ja Markwellin mukaan nopeaa kasvuaan osana länsimaisen homokulttuurin yleistä kaupallistumista. Ei siis ihme, että tätä pinkkiä rahaa alkoivat 1990-luvun alussa tavoitella homoyrittäjien lisäksi myös ”homomyönteiset” toimijat: lentoyhtiöt, hotelliketjut ja kaupunkien matkailuorganisaatiot. Seurauksena oli homoturismin osittainen valtavirtaistuminen.

Suomalaispoikia maailmalla

Myös sateenkaareville suomalaispojille oli seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvuilla oli jo omaa ryhmämatkatarjontaa, kuten vanhoista suomalaisista homolehdistä voi päätellä.

”Keväällä matkaamme Amsterdamiin ja Etelä-Eurooppaan. Lisätietoja puh. 320 679”, mainosti Club Cabaret -homotanssien järjestäjä Seta-lehdessä 1/83. Teoksessa Karanteeni: kuinka aids tuli Suomeen (2014) mainitaan myös Amsterdamiin, Länsi-Berliiniin, New Yorkiin sekä Välimeren rantakohteisiin tehdyt homojen ryhmämatkat.

Näistä matkoista minulla ei ole tarkempaa tietoa, mutta suomalaispoikien maailmanmatkailua on dokumentoitu monipuolisesti 96-homolehdessä (1969–1986) tiuhaan ilmestyneissä matkajutuissa. Ysikutosessa julkaistiin myös ”matkaoppaita”, joissa listattiin esimerkiksi Euroopan homoimpia kesälomakohteita.

Vanhoja Ysikutosia lehteilemällä on helppo allekirjoittaa jutun alussa mainitsemani Gordon Waittin ja Kevin Markwellin teesi: homomatkailu on kytkeytynyt vahvasti nimenomaan seksuaalisiin mahdollisuuksiin. Ennen muinoin homoja eivät tuntuneet lainkaan kiinnostavan shoppailuvinkit, vaan lomasuunnittelun helpottamiseksi laaditut lehtijutut toimivat kirjaimellisesti puskaradioina. Ne listasivat siis kaupunkien homobaareja, -saunoja ja -puistoja ja antoivat suomalaispojille käytännön eloonjäämisvinkkejä.

Esimerkiksi Ysikutosessa 6–8/77 ilmestyneessä oppaassa ”Kesä-Eurooppa” varoitetaan ensikertalaisia ottamasta mukaan kalliita esineitä tai suuria rahasummia. Nolojen tilanteiden välttämiseksi muistutetaan myös, että ”viimekesäinen jytädisko saattaa olla tänä kesänä rauhallinen kaikkien suosima ruokapaikka”. ”Puistovahteja” varoitetaan puolestaan suorasanaisesti yöllisten homopuistojen ja rautatieasemien rikollisesta menosta: ryöstöistä ja jopa murhista. Suositut baarit mainitaan yleensä turvallisiksi kohteiksi, mutta ”kaverin kanssa matkustavia” varoitetaan suuren maailman houkutuksista siteeraamalla erästä kitkerää lukijakirjettä:

”– – eikä oltu vielä kuin Tukholmassa, niin tuo vuoden kotona tiiviisti istunut ”nunna” alkoi elää tavalla, jota en ollut osannut kuvitella etukäteen. Kun Piperska Murenin henkilökuntaankin kuuluvat joutuivat hänen laajan mielenkiintonsa kohteeksi, mittani oli täysi. Sitten otimme lujasti yhteen ja sain kuulla fraasit vapaudesta, omistamisesta jne. Saatoin hänet rautatieasemalle, tyrkkäsin Hampuriin menevään junaan ja itse ajoin suorinta tietä Värtaniin odottamaan seuraavan laivan lähtöä Suomeen. Tällä kertaa opin, ettei ”häämatkaa” ja kuherruskuukautta pidä viettää mannermaan meikäläispaikoissa.”

First we take Manhattan

Blogissa alkaa seuraavaksi uusi juttusarja ”Suomalaispoikia maailmalla”, joka pohjautuu Ysikutosen matkajuttuihin ja niitä taustoittaviin teksteihin. Juttusarjassa Hulivilipoika vierailee maailman metropoleissa ja katselee katukuvaa 1960–1980-lukujen suomalaisten homomatkailijoiden silmin.

Juttusarjan otsikko viittaa Kaarlo Nuorvalan ohjaamaan elokuvaan Viettelysten tie (1955), jonka homoseksuaalista sivujuonnetta Tuula Juvonen analysoi Varjoelämää-kirjassaan. Elokuvan työnimenä oli Suomalaispoikia Tukholmassa, ja siihen sisältyy kohtaus, jossa miehekkäät suomalaispojat joutuvat naismaisen ruotsalaistaiteilijan lähentelemiksi. Tästä tukalasta tilanteesta selvittiin luonnollisesti vain väkivalloin.

Nyt asetelma kääntyy päälaelleen, kun tutustumme suomalaispoikiin, jotka lähtivät maailmalle nimenomaan löytääkseen samasukupuolista seuraa. Unohtakaa siis nyrkit ja perkeleet, kiinnittäkää istuinvyöt ja varautukaa elämänne kyytiin. First we take Manhattan…

Kuva: Wilhelm von Gloeden: Kaksi alastonta nuorukaista (1900). Wikimedia Commons.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/08/samettiraivo-self-helpia-homomiehille.html

Self help -kirjojen ahminen on tavattu mieltää lähes yhtä häpeälliseksi huviksi kuin homostelu. Kaltaisteni tukemiseksi päätinkin tulla kaapista ja myöntää auliisti, että olen päntännyt elämänkoulussa vähintään oman painoni verran omahoito-oppaita. Olen myös kokenut, että niistä on hyötyä.

Gay Kama Sutrasta saattaa toki jäädä muistoksi vain hillitön niskajumi, ja yhdeksän oivalluksen tien kymmenes oivallus voi olla se, että koko kirja on hanurista. Yleensä kaikesta luetusta tarttuu mukaan edes jotakin hyödyllistä, ja joskus self help -kirjat ovat suorastaan mullistavia lukuelämyksiä. Juuri sellainen oli psykologi Alan Downsin The velvet rage (2005/2012) brittiläisen Attitude-homolehden päätoimittajalle.

Jonesin näkemykset häpeästä homomiesten elämää määrittävänä tekijänä olivat niin inspiroivia, että Attitude alkoi muutama vuosi sitten tarjota lisää palstatilaa aivan tavallisille miehille ja heidän tarinoilleen, parisuhteilleen ja kauneusihanteita uhmaaville vartaloilleen. Samalla lehti alkoi tarttua määrätietoisesti homomiesten moninaisiin haasteisiin, kuten päihde- ja mielenterveysongelmiin sekä sukupuolitauteihin.

Aika hyvin yhdeltä kirjalta, tuumin ja tartuin The velvet rageen sormet syyhyten. Mikä ihmeen samettiraivo?

Homomiehen kolme elämää

Lukemattomia homomiehiä terapoinut Alan Downs on päätynyt siihen, että elämäämme määrittää kyky käsitellä häpeää. Haasteessa epäonnistuminen saattaa johtaa itsetuhoisuuteen, kuten seksi- ja päihderiippuvuuteen, tai vaikkapa uuvuttavaan täydellisyyden tavoitteluun työssä ja vapaa-aikana. Häpeän vastineeksi Downs ei siten tarjoa perinteistä homoylpeyttä, vaan aitoutta, jonka kultivoimiseen hän lupaa tarjota kirjassaan työkaluja.

Downsin mukaan homomiesten henkisessä kehityksessä on kolme vaihetta, joiden keskiössä on nimenomaan häpeän kohtaaminen. Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa. Kaapistatulon jälkeisessä vaiheessa keskitytään häpeän häivyttämiseen siten, että pyritään olemaan entistä kauniimpia, rohkeampia, menestyksekkäämpiä tai miehekkäämpiä.

Kolmas vaihe on aitouden vaaliminen. Siinä pyritään rakentamaan omiin kiinnostuksen kohteisiin ja arvoihin perustuvaa elämää sen sijaan, että yritettäisiin epätoivoisesti vakuuttua omasta haluttavuudesta tai rakastettavuudesta. Kolmanteen vaiheeseen pääseminen on kaikkein haastavinta, ja osalle meistä se jää haaveeksi. Seuraukset voivat olla tuhoisia itselle ja muille.

Kaunistelun ammattilaisia

Useimpia homoja: tyttömäisiä, poikamaisia, isän poikia, mammanpoikia, hoikkia, pulskia, kiusattuja ja kiusaajia yhdistää varhainen kokemus omasta erilaisuudesta ja siihen liittyvä häpeä. Kuten Alan Downs toteaa, homopoika varttuu heteromiesten hallitsemassa maailmassa, jossa ihaillaan miehistä valtaa ja jossa homoseksuaalisuus on perinteisesti mielletty pahimmaksi miehisyyden loukkaukseksi.

Kun ympäristö ei validoi eli vahvista omaa erilaisuutta myönteisellä tavalla todeksi, erilaisuus alkaa tuntua häpeälliseltä vaillinaisuudelta. Viimeistään murrosiässä poika tajuaa, että juuri hän on se kuuluisa ”vitun homo”. Moni meistä on kuitenkin jo ennen sitä saanut kuulla epäkelpoudestaan kotona, leikkikentällä, harrastuksissa tai vaikkapa seurakunnassa ja jäänyt ilman samaa validointia, josta muut pojat ovat päässeet osallisiksi.

Niinpä homopoika oppii lohkomaan itsensä osiin – kätkemään häpeää aiheuttavat puolet ja korostamaan niitä, joilla saa vahvistusta. Joku meistä oli ehkä se koulukiusattu, josta tuli ilmiömäinen koulumenestyjä. Tai se pullukka, joka muuttui rantaleijonaksi. Tai se parjattu poika nimeltä Päivi, josta tuli lopulta stylisti.

Alan Downsin mukaan ei ole mikään ihme, että homomiehet ovat muoti-, kauneus-, kunto-, kukka- ja sisustusguruina todellisia julkisivuremonttien asiantuntijoita. Me tiedämme, miten asiat saadaan näyttämään hyvältä, koska olemme pienestä pitäen oppineet piilottamaan likaisilta tuntuvia totuuksia ”samettiesiripun” taakse saadaksemme hyväksyntää ja vahvistusta.

Upeakroppainen adonis voi silti tuntea itsensä ainaiseksi läskimoosekseksi ja menestyjä luuseriksi, koska hänen saamansa ”tykkäykset” kohdistuvat vain prameaan julkisivuun eivätkä siksi tunnu aidoilta. Ilman aitoa vahvistusta taas ei synny vahvaa itsetuntoa, ja seurauksena on yliherkkyys pienimmillekin loukkauksille ja taipumus reagoida niihin raivokkaasti.

Tämä esiripun takaa kumpuava samettiraivo kohdistuu Alan Downsin mukaan joko ympäristöön, mikä aiheuttaa jatkuvaa kitkaa pari- ja ystävyyssuhteissa sekä työelämässä, tai omaan itseen. Sisäistetty raivo voi ilmetä itseinhona tai masennuksena ja monenlaisena itsetuhoisena käytöksenä, kuten päihteiden väärinkäyttönä, suojaamattomana seksinä ja taloudellisena holtittomuutena.

”Raivo on kaikkien homomiesten verivihollinen, jonka todellinen luonne ymmärretään vasta, kun olemme maksaneet kovan hinnan”, Downs toteaa.

Häpeän vallassa

Downsin jaottelussa homomiehen elämän ensimmäistä, vaikeinta ja vahingoittavinta vaihetta hallitsee homouteen liittyvä häpeä. Pitääkseen häpeän aisoissa hän pyrkii välttelemään kaikkia tilanteita, ihmisiä ja tunteita, jotka sen laukaisevat. Välttelyn äärimmäisimpänä muotona on itsemurha, joka on yhä hälyttävän yleinen ratkaisu sateenkaarinuorten keskuudessa. Tavallisempaa on kuitenkin oman seksuaalisuuden kieltäminen, joka voi ilmetä vaikkapa holtittomina naissuhteina, homovihana (esim. homovastaiset poliitikot ja Orlandon joukkomurha) tai elämän lohkomisena julkiseen ja salattuun.

Nimenomaan lohkominen – esimerkiksi homouden peittely työkavereilta ja perheenjäseniltä – on Downsin mukaan ykkösvaiheen ongelmallisimpia käyttäytymismuotoja. Lohkominen saattaa myös jatkua pitkään sen jälkeen, kun ykkösvaihe on jo ohitettu.

Yleisiä ja sitkeitä häpeänhallintakeinoja ovat lisäksi anonyymi seksi ja päihteiden väärinkäyttö sekä niiden yhdistelmät. Molemmilla on homokulttuurissa pitkät perinteet. Olen itse menettänyt viinalle jo kolme ystävää, ja ulkomaisista homolehdistä voi toistuvasti lukea huumeidenkäyttöön liittyvistä ongelmista. Viimeksi lehdissä on kohistu lähes epidemiaksi laajenneesta chemsex- eli seksihuumekulttuurista.

Homomiehen elämän ensimmäinen vaihe kulminoituu Downsin mukaan seksuaalisuuteen liittyvään identiteettikriisiin, joka ratkeaa joko oman homouden kieltämisellä tai sen myöntämisellä. Useimmat kuvaukset homomiehen identiteettikehityksestä päättyvät jälkimmäiseen vaihtoehtoon: coming outiin ja homoylpeyden omaksumiseen. Lisää vain I will survive, Pride-kulkue ja kahmalokaupalla konfettia – this bitch is out and proud!

Alan Downs toteaa, että vaikka oman seksuaalisuuden paljastaminen on äärettömän helpottavaa, se johtaa uuteen sisäiseen kissanhännänvetoon. Kaapista tullut homomies tuntee yhä häpeän poltteen ja on toisaalta raivoissaan maailmalle, joka häneen häpeän iskosti. Nyt hän kyllä näyttäisi kaikille olevansa kylän kaunein ja ylpein!

Häpeää häivyttämässä

Kun oma seksuaalisuus sinänsä lakkaa hävettämästä, homomiestä raastaa yhä varhain omaksuttu ja syvälle juurtunut kokemus omasta häpeällisestä vaillinaisuudesta. Sisimmässään hän kokee, että hän ei ole rakkauden arvoinen, joten hänen on tehtävä itsestään täydellisen rakastettava.

Nyt keskiöön nousee Alan Downsin mukaan tämän syvään juurtuneen häpeän kompensointi kaikenlaisella pätemisellä: CV:istä pitää tehdä pitkiä ja komeita, kodeista näyttelyhuoneistoja, vaatekaapeista hulppeita, vartaloista täydellisiä, juhlista ylivertaisia tai some-minästä todella upee. Omanlaistaan pätemistä on myös se, että seksikokemuksia jahdataan kuin pokemoneja.

Vaikka kaikki ihmiset janoavat ja tarvitsevat vahvistusta muilta, epätoivoisella pätemisellä ansaittu validointi kohdistuu lopulta julkisivuun eikä koskaan täysin tyydytä. Päinvastoin se synnyttää samettiesiripun takaa kumpuavaa raivoa itseä ja muita kohtaan. ”Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävän”, laulaa Chisu ja kuvaa osuvasti sitä, miten masennus voi vallata näennäisen täydellisissä puitteissa elävän homomiehen.

Tässä kehitysvaiheessa homomiehet ovat Downsin mukaan myös kaikkein herkimpiä mille tahansa koetulle invalidoinnille – vitseille, tölväisyille, kritiikille, huomautuksille, saamatta jääneille kehuille tai vaikkapa torjutuksi tulemiselle sängyssä. Kaikki tämä on vaarassa romauttaa koko samettiesiripun ja paljastaa sen takana lymyilevän pienen pelkäävän ja häpeävän pojan.

Ratkaisuna sietämättömältä tuntuvaan tilanteeseen on se, että homomies pyrkii joko välttelemään henkilöä, joka saa hänet tuntemaan näin, tai käy suoraan hyökkäykseen. Ja kas, herra otti loparit, antoi alaiselleen potkut tai poikaystävälleen kenkää, harvensi kaverilistaansa, aloitti mykkäkoulun tai tyhjensi pajatson verbaalisesti.

Alan Downs toteaa osuvasti, että herkkyys invalidoinnille tekee homomiehistä kakkosvaiheessa toistensa invalidoinnin mestareita. Rakkaussuhteissa tämä voi ilmetä seksin pihtaamisena ja ystävyyssuhteissa kyvyttömyytenä antaa toiselle kehuja ja kannustusta tai taipumuksena esittää rivien välistä kritiikkiä aiheesta kuin aiheesta.

Stereotyyppinen narttumainen ja kitkerä hintti on pohjimmiltaan kakkosvaiheeseen juuttunut homomies, joka osaa odottaa invalidointia joka tilanteessa ja tarjoaa muille sitä samaa korkojen kanssa: ”Älä kuule tule ämmä mulle puhumaan, tai…!”

Ratkaisuna tilanteeseen on Downsin mukaan se, että homomies löytää aidon validoinnin salaisuuden. Se taas on mahdollista vain, jos hän alkaa etsiä todellista minäänsä eikä tuhlaa energiaa julkisivun ylläpitoon. Todellisen minän löytäminen edellyttää välttelyn lopettamista ja häpeän kohtaamista – sitä, että ihminen kohtaa sitkeät uskomuksensa omasta huonoudestaan silmästä silmään. Tämä tarkoittaa usein omien siihenastisten elämänvalintojen kyseenalaistamista ja arvoremonttia uuden suunnan löytämiseksi.

Alan Downs summaa, että olennaista ei ole tulla entistä henkevämmäksi, rikkaammaksi, pidetymmäksi, hehkeämmäksi tai nuorekkaammaksi. Olennaista on olla oma itsensä.

Aitouden vaaliminen

Homomiehen kehityskaaren kolmas ja viimeinen vaihe on matka kohti aitoutta ja hyväksyntää ja elämisen arvoista elämää. Se merkitsee loppua häpeän välttelylle ja häivyttämiselle ja on Alan Downsin kokemuksen mukaan useimmille melkoista etsikkoaikaa, koska siihenastinen arvomaailma joutuu kyseenalaistetuksi.

Kokemus hukassa ja tyhjän päällä olemisesta saattaa olla niin sietämätön, että se voi johtaa äkkivääriin ratkaisuihin: citykettu muuttaa maalle, vaihtaa nuorempaan tai hurahtaa kulttiin löytääkseen elämälleen tarkoituksen. Moinen hurja muodonmuutos voi kuitenkin estää sen, että ihminen löytää onnen omasta itsestään.

Asteittainen ja orgaanisesti tapahtuva muutos edellyttää epävarmuuden sietämistä ja sitä, että homomies kohdistaa pikaremontteihin ja esiripun takana piilotteluun käyttämänsä energian elämänsä perustusten korjaamiseen, hyväksyy itsensä täysipainoisesti ja karistaa siten kannoiltaan myrkyllisen häpeän.

Kun mies ei ole koko ajan olevinaan ja kätke pakonomaisesti kipujaan ja surujaan menestyvän, vihaisen, hauskan, lihaksikkaan tai vaikka muodikkaan ulkokuoren taakse, hän voi vihdoin saada myös aidolta tuntuvaa vahvistusta muilta ihmisiltä. Aito vahvistus mahdollistaa vapautumisen esiripun takaa kumpuavasta raivosta, joka myrkyttää ihmissuhteita ja johtaa oman itsen sabotointiin. Ihminen voi vihdoin tuntea tyytyväisyyttä elämäänsä.

Tyytyväinen homo

Mistä homomiehen tyytyväisyys sitten koostuu? Samoista asioista kuin kaikkien muidenkin ihmisten tyytyväisyys – intohimosta, rakkaudesta ja integriteetistä, joka viittaa esimerkiksi rehellisyyteen tai eheyteen. Näistä pitäisi Alan Downsin mukaan tulla homomiehen elämän päätavoitteita myrkyllisestä häpeästä vapautumisen jälkeen.

Intohimon Downs määrittelee jostakin tekemisestä toistuvasti saatavaksi iloksi. Joku löytää intohimon työstä, joka tuo muutakin kuin vain mainetta ja mammonaa, kun taas toinen löytää sen uudesta harrastuksesta. Rakkaus taas syntyy Downsin mukaan toisen ihmisen seurassa toistuvasti koetusta ilosta – toisen seurassa viihtymisestä, tunnetason kohtaamisesta, yhteisistä perusarvoista. Ilman iloa ei ole tosirakkautta, toteaa Downs.

Integriteetti on vaikeasti suomentuva käsite, mutta tässä yhteydessä sen merkitys avautunee parhaiten integraatio-sanan kautta: vahvan integriteetin omaavan ihmisen eri puolet ovat yhdentyneet eheäksi kokonaisuudeksi. Homomiehelle integriteetti tarkoittaa Downsin mukaan piilottelun ja elämän lohkomisen lopettamista sekä täysipainoista elämistä.

Integriteetin saavuttaminen on homomiehen elämän tähtihetki matkalla häpeästä aitouteen, ja se edellyttää suoraviivaista käytöstä, valppautta suhteessa kaikenlaiseen peittelyyn ja salailuun sekä toimenpiteitä niiden lopettamiseksi silloinkin, kun salailu voisi tuntua järkevältä.

Hienoa, mutta miten tämä kaikki saavutetaan? Onko tässä pakko mennä ensin terapiaan ja ryöpätä muutamaan kertaan kaikki lapsuuden ja aikuisuuden traumat? Ei ole, sanoo psykoterapeutti Downs ja toteaa, että elämä muuttuu harjoittamalla elämäniloa lisääviä taitoja.

Kyse ei siis ole mistään suuresta ahaa-elämyksestä tai siitä, että luetaan jokin self help -kirja ja sillä hyvä. Tyytyväisyys saavutetaan, kun tehdään asioita, jotka voivat parantaa elämää ja lisätä tyytyväisyyttä. Eihän kotikaan tule vain sillä kuntoon, että lukee KonMarin – pitää myös marittaa!

Tekemisen tueksi Downs listaa kirjassaan liudan hyväksi havaitsemiaan elämäntaitoja perusteluineen ja ohjeineen. Taidot liittyvät elämänvalintoihin (”Käytä aikasi muiden hyväksynnän tavoittelun sijasta asioihin, jotka lisäävät omaa tyytyväisyyttäsi.”), myönteisten tunteiden lisäämiseen (”Vältä tuomitsemista aina kuin suinkin mahdollista.”, ”Kärsimysten huoppaaminen vain lisää kärsimystä.”, ”Kunnioita kehoasi”) ja ihmissuhteisiin (”Arvioi konfliktitilanteissa aina ensin omaa vastuutasi ennen muiden syyttelyä.”, ”Pohdi, onko tärkeämpää olla onnellinen vai aina oikeassa.” ja ”Älä koskaan validoi toisten epäaitoutta.”).

Keltaiset naakat

The velvet rage herättää kaltaisessani omagurussa aitoa innostusta. Kuten käytännössä kaikki hyväksi havaitsemani self help -kirjat, se perustuu dialektiseen käyttäytymisterapiaan, joka rohkaisee meinaamisen sijasta menemiseen. Kirja ei siis tarjoa homomiehelle mitään passiivista helppoheikkihoitoa, vaan kunnon kyytiä. Kirjassa on myös todella paljon sellaista, millä on kaikupohjaa omassa sekä ystävieni ja tuttavieni elämässä.

Tuntuu, että pystyn nyt ymmärtämään itseäni ja muita entistä paremmin ja näkemään, millainen oma ja ystävieni kehityskaari on ollut homomiehinä. Tiedostan myös entistä paremmin sen, mistä oman käyttäytymiseni ja muiden käyttäytymisen kummallisuudet saattavat johtua, missä ovat omat ja muiden vahvuudet ja miksi jotkin ihmissuhteet toimivat kuin tanssi ja toiset eivät toimi kirveelläkään.

The velvet ragea lukiessani näin taas itseni pienenä poikana seurakunnan kerhossa, jossa kirmasin leikkitauolla tyttöjen kanssa tyllimekko päällä ja kohtasin ensimmäistä kertaa muiden poikien ivaa tavastani olla poika. Opin, mitä on erilaisuuteen liittyvä häpeä, ja tulevina vuosina opin sen vielä paremmin koulujen pihoilla ja käytävillä ala-asteelta lukioon. Opin myös sen, miten häpeää torjutaan rakentamalla menestyvän oppilaan julkisivu ja miten sen rakentaminen vie kaiken energian poistamatta silti omaa huonommuuden tunnetta.

Kun kirjoitin ylioppilaaksi luokkani parhain arvosanoin, se ei tuntunut oikein miltään. Se ei tuntunut mitään, koska kaikki menestyksellä saamani vahvistus kohdistui julkisivuun, jonka takana oli pieni häpeävä poika. Oli ajatus siitä, että jos muut kuin rakkaat ystäväni – ja heitä onneksi oli – olisivat tienneet homoudestani, he eivät olisi juhlineet minua. Esiripun takaa kumpusi juuri se samettiraivo, josta Downs kirjoitti, ja vihasin koko pirun tuppukylää. Halusin vain pois, pois, pois, looking for a good time. Nyt 20 vuotta myöhemmin voin todeta, että elämässäni on paljon intohimoa ja rakkautta, mutta integriteetin kanssa on vielä töitä kuten useimmilla meistä.

The velvet ragen luettuani ymmärrän paremmin sitäkin, mistä kumpuaa monien homojen pakonomainen tarve loukata toisia, yliherkkyytemme kaikenlaiselle kritiikille ja vahvistuksen puutteelle sekä taipumus reagoida koettuun kasvojen menetykseen raivokkaasti joko päin naamaa tai selän takana. Kaikki se nousee häpeästä, joka meihin on iskostunut, kun olemme kasvaneet tavalla tai toisella ”kirkontornin keltaisina naakkoina”. Samasta häpeästä nousee myös väsyttävä täydellisyyden tavoittelu, joka riivaa niin monia meistä yhdellä jos toisellakin elämänalueella.

Eläköön ristiriitaisuus

Tätä juttu kirjoittaessani olen koko ajan nähnyt selkäni takana kyynikon, joka suhtautuu tekstiin kuin aikuinen lapseen, joka kutsuu löytämäänsä kiveä timantiksi. ”Vai löysit sinä timantin…”

Ajatus siitä, että timantteja voi löytää Tillanderin lisäksi myös tienpölystä tuo mieleen Alan Downsin kirjan viimeisen elämänohjeen: arvosta ristiriitaisuutta. Epämiellyttävien ja vähemmän positiivisten tunteiden kieltäminen on usein syvemmän tyytymättömyyden kasvualusta, kuten Downs kirjoittaa (oma käännös):
Postikorttien ruusuiset mietelauseet eivät tunnu uskottavilta, ja puskuritarrojen fraasit johtavat harvemmin elämänmuutoksiin. Itsetuntobuustaus ei yleensä muuta omaan itseen kohdistuvia tunteita, vaikka sitä harrastaisi kuinka. Miksi näin on? Siksi, että me emme usko tasapäistäviin tunneväittämiin, vaan tiedämme alitajuisesti, että elämän tärkeimmät asiat herättävät ristiriitaa. Arvosta ristiriitaisia tunteita varsinkin ihmissuhteissa, niin huomaat saavuttavasi aivan uuden aitouden tason, joka ennen pitkää vahvistaa ihmissuhteitasi ja tekee niistä antoisampia.