http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/01/kun-katselen-tomppaa-harri-kalhan-tom.html
Miten ihmeessä Tom of Finland eli Touko Laaksonen (1920–1991) onnistui luomaan piirroksillaan suorastaan kokonaisen homoalakulttuurin ja tuomaan käyttökuvansa osaksi globaalia homoalitajuntaa? Ovatko Tom of Finlandin kuvat taidetta, pornoa vai molempia? Millaisessa kontekstissa kuvat syntyivät, ja mitä ne kertovat homoista, halusta ja häpeästä? Entä mitä perussuomalaista Tomin kuvissa on? Muun muassa näitä herkullisia kysymyksiä pureksii taidehistorioitsija ja sukupuolen tutkija Harri Kalha teoksessaan Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi (SKS, 2012).
Jo Kalhan kirjan takakansi toteaa varsin huonosti tunnetun tosiasian: Tom of Finland on maailman tunnetuin suomalaistaiteilija. Lisäksi hän on ainoa suomalaistaiteilija, jonka kuvia kohtaa edelleen enemmän maailmalla kuin Suomessa. Suomessa Tomppa tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1990-luvun alkupuolella taide-eliitin noteerattua hänen tuotantonsa lehtikirjoituksissa. Maailmalla häntä ei kuitenkaan ole totuttu näkemään niinkään museoissa, vaan osana homokulttuurin pyhää kuvastoa: Tomin lihaksiaan pullistelevat ja jättikalujaan heiluttavat nahka-, univormu- ja farkkukundit kiteyttävät täydellisesti homokulttuurin vartalo- ja seksikeskeisyyden, jossa camp-henkinen liioittelu on puoli ruokaa eikä makeaa voi koskaan saada mahan täydeltä. Kalha toteaa osuvasti, että tällaista maailmanlaajuista vaikutusta ei ole ollut kenelläkään suomalaisella kuvataiteilijalla ennen eikä jälkeen.
Kun kerran Touko Laaksonen on ollut niin merkittävä taiteilija, miksi häntä tunnetaan Suomessa niin huonosti? Tomin elinaikana kyse oli siitä, että hän halusi pitää matalaa profiilia kotimaassaan ja jopa kielsi kuviensa esittämisen näyttelyssä. Suurin syy on kuitenkin epäilemättä kuvissa itsessään: maabrändityöryhmän on vaikea sijoittaa Gallen-Kallelan Sammon taonnan viereen Tom of Finlandin hyvin toisenlaisia takomiskuvia, joiden näyttämönä ovat milloin tyrmät ja milloin teehuoneet, kuten pisuaareja ennen leikkisästi kutsuttiin. Onneksi asenteet ovat muuttumassa, ja Tomista ja Toukosta on valmisteilla jopa kaksi kilpailevaa kotimaista elämäkertaelokuvaa: toinen virallinen ja toinen epävirallinen ja siksi kiistanalainen Tom – the movie.
Harri Kalha käyttää kirjassaan paljon aikaa kuvatakseen Tomin töiden historiallista taustaa, jota ilman niitä on vaikea ymmärtää. Ilman historiatietoisuutta kuvat typistyvät sinänsä taidokkaiksi pornopiirroksiksi, joissa kuvataan ”hymy pyllyssä” erilaisia fetissejä. Omana aikanaan teokset olivat ehkä tekijänsä tarkoitusperistä huolimatta mitä poliittisinta taidetta: ne antoivat homohalulle kasvot aikana, jolloin homoseksi oli vielä rikollista ja sensuurin kourissa ja jolloin homoja vainottiin armotta. Kuvat siis ilmensivät homoylpeyttä hillittömän häpeän keskellä, mutta samalla häpeä oli kuvien keskeinen edellytys ja käyttövoima.
Ensimmäiset kuvansa Tom piirsi jo 1940-luvun puolivälissä, mutta omimman tyylinsä hän löysi 1950-luvun puolivälin jälkeen, jolloin hänen kuviaan alettiin julkaista yhdysvaltalaisissa ”kehonrakennuslehdissä”. Kalha havainnollistaa sitä, miten kuvissa nähtiin mitä perussuomalaisimpia skenaarioita, joissa pellavapäiset uroot uittavat tukkeja, saunovat tai pullistelevat muuten vain. Sensuurin vuoksi kuvat olivat vielä kovin viitteellisiä, mutta Kalha purkaa ahkerasti niiden piilomerkityksiä: tukkien ja jylhien puiden symboliikkaa ei tarvitse kovin kauaa miettiä, mutta Kalhan kurittoman katseen alla saappaanvarretkin muuttuvat esinahoiksi ja rantakivet muhkeiksi pullotuksiksi. Vähitellen kuvien perussuomalaisuus sai kuitenkin tehdä tilaa periamerikkalaiselle ja urbaanille kuvastolle puistoineen, baareineen ja pisuaareineen.
Kalha seuraa Tomin tyylin kehitystä sensuurin hellittämisen ja homojen seksuaalisen vapautumisen myötä 1960–1970-luvuilla. Enää kuvissa ei tarvinnut hakea lisäpotenssia parrunpätkistä, kun housuissa kauan pullistelleet jättimäiset vehkeet sai oikein luvan perästä kaivaa esiin kieli pitkällä odottaneen homokansan nähtäville. Ja siitä eteenpäin tahti vain kiihtyi gay liberationin tahdissa huipentuen vuosien 1975–1990 hillittömän halun kuvauksiin, jotka etenivät tuplapanoista nelinpeleihin ja niin edespäin nahkaruoskan soidessa. Kalha kuitenkin korostaa, että Tom ei vain poiminut kuvia elävästä elämästä, vaan hänen kuvansa olivat yhtä lailla luomassa elävää elämää – tuota uskomatonta seksuaalista ilottelua, jota kuvataan esimerkiksi dokumentissa Gay sex in the 70s.
Kalhan analyysin pääpaino on häpeän, halun ja campin kaltaisissa käsitteissä. Campin Kalha määrittelee muun muassa siten, että se on luopumista sosiaalisesta kontrollista, kuten hyvästä mausta, ja antautumista perverssille, raadolliselle ihmisluonnolle. Kalha näkee Tomin piirrosten ironisoivan huumorin himomyönteisenä campinä. Niiden suorastaan naurettavan maskuliinisilla kloonimiehillä on aina hauskaa, kun he nauttivat mitä koomisimmissa tilanteissa kyydistä kannat katossa tai jalat olkapäillä. Viis siitä, että vehje on niin suuri, ettei se likimainkaan mahdu suuhun!
Kuten Kalha osuvasti toteaa, tämä himomyönteinen camp on todella kaukana nykypäivän populaarikulttuurin homomyönteisestä campista, jossa homot ovat täysin epäseksuaalisia, koomisia, sisustavia ja stailaavia kahden kiinalaislapsen adoptiovanhempia à la Moderni perhe. Karrikoiden voisi sanoa, että jos himomyönteisessä campissa muna oli liian suuri suuhun, homomyönteinen camp on pelkkää suurta suuta, eikä munaa ole kenelläkään.
Kalha ottaa tulkinta-avuksi modernin queer-tutkimuksen pohdinnat homoseksin ”antisosiaalisuudesta”. Tomin kuvat julistavat Kalhan sanoin sitoumuksista vapaan miesten välisen seksin ilosanomaa ja ovat siten poikkiteloin lisääntymistä, perinteistä parisuhdetta ja sovinnaisuutta painottavan sosiaalisen järjestyksen kanssa. Kuvat siis sokeeraavat yhä, koska ne ovat niin kaukana keskiluokkaisesta elämäntavasta, joka on asetettu myös homojen päätavoitteeksi. Tomin tuotanto ja sukupuolineutraali avioliittolaki eivät millään sovi samaan slingiin, sillä näitä miehiä ei kiinnosta parisuhde, vaan he haluavat vain olla kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa, koska he ovat sen arvoisia. Tämän sokean halun sokeeraavuutta ja sitä kautta kuvien poliittisuutta vain vahvistaa nykyinen aids-tietoisuus.
Kalhan teos on erinomainen johdatus Tom of Finlandin tuotantoon ja sen taustaan sekä Tomin piirrostekniikkaan ja teeseihin. Queer-teorian lisäksi Kalha tarkastelee Tomin tuotantoa taidehistorian näkökulmasta ja valottaa sen suhdetta muuhun tuon ajan lihatoritaiteeseen. Kalha on imenyt Tomin kuvien tyyliä myös tekstiinsä, jossa puhutaan siekailematta kullista ja herkutellaan ”istuu kuin nyrkki pyllyyn” -tyyppisillä vertauksilla. Tämä on erityisen tervetullutta siksi, että Kalhan teksti karkaa paikoin hyvin teoreettisiin sfääreihin. Välillä maallikkolukija kompastuu väistämättä ”dadaistiseen objet trouvé -periaatteeseen” ja vaikeasti avautuviin analyyseihin: ”Tom muuntaa kynän kosketuksen visuaaliseksi tekijäksi, jonka katsoja rekisteröi moniaistillisen halun funktiona.” Nämä ajoittaiset harhahypyt saavat lukijan metaforisen munan väistämättä veltostumaan.
Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin suuresti siitä, miten oivallisesti Kalhan teksti onnistuu yhdistämään korkeaa ja matalaa ja hienostunutta ja karkeaa – ihan kuin Tomin työtkin. Pidän ylipäätään siitä, kun populaarikulttuuria tarkastellaan analyyttisesti mutta arvottamatta, ja Kalhan queer-teoreettiset kuva-analyysit ovat ajoittaisesta vaikeatajuisuudestaan huolimatta erittäin mielenkiintoisia. Kalha ei edes yritä kahlita kohdettaan ja kangistaa sitä teorian muottiin, vaan tarkastelee Tomin poikia innostuneesti kuin voyeristi oksanreiästä. Tämä onkin viisasta, sillä taide on ikuista, mutta teoriat ovat kuin sen päälle rullattavia kumeja: käyttökelpoisia vain niin kauan kuin seisokki sen sallii.
