Miten ihmeessä tämä voi olla yksi homohistorian parjatuimmista elokuvista, joka onnistui kesällä 1979 nostattamaan suurimmat homomellakat sitten Stonewallin? Näin pohtii nykykatsoja nähdessään William Friedkinin ohjaaman psykologisen trillerin Cruising (Yön kuningas). Reilussa 30 vuodessa Cruisingin tyylilaji on vaihtunut jännityksestä tahattomaan komiikkaan, mutta yhä se kiinnostaa – jopa niin paljon, että tähtinäyttelijä ja homojen bott- anteeksi bosom buddy James Franco halusi kuvata sen sensuroidut kohtaukset uudelleen elokuvaansa Interior. Leather bar (2013).
Tositapahtumiin perustuva Cruising sijoittuu 1970–1980-lukujen vaihteeseen ja kuvaa Al Pacinon esittämän heteropoliisin soluttautumista New Yorkin nahkahomo- ja SM-skeneen, jossa riehuu sarjamurhaaja. Pacinon roolihahmo Steve Burns suostuu peitetehtäviin mukisematta ja niin antaumuksellisesti, että pian herää kysymys poliisin omista mieltymyksistä. Burns seuraa kauhun sekaisella kiinnostuksella fetissiklubien nahan, hien, poppersin ja vaseliinin hajuista elämää, jossa seksi ja väkivalta lyövät kättä. Pian tämä rinnakkaistodellisuus sekoittaa poliisin pään ja suhde tyttöystävään ajautuu karille. Jäljelle jää vain pelätyn murhaajan jahtaaminen, mutta ketä pitäisi lopulta pelätä eniten: sitä, joka niin brutaalisti listii homoja, vai sitä, joka yrittää listiä homon itsestään?
Sarjamurhamysteerinä Cruising on auttamattoman kömpelö ja sekava, mutta homo- ja identiteettinäkökulmasta se on minusta melko moniulotteinen. Jo alkuasetelma on kiinnostava: poliisi luopuu univormustaan ja painuu kirjaimellisesti maan alle fetissipiirien suosimiin kellariloukkuihin, joiden asiakaskunta pukeutuu teemailtoina poliiseiksi pamputtaakseen toisiaan. Maan pinnalla oikeat poliisit haukkuvat hinttareita, mutta ottavat partioautoissa vastaan suihinottoja nahkaan pukeutuneilta transuilta. Myöskään poliisin kuulusteluhuoneissa käytetyt metodit eivät mitenkään eroa fetissiklubien seksin ja väkivallan tunnelmista, paitsi että poliisin väkivalta on yhteiskunnan legitimoimaa eikä suinkaan vapaaehtoista toisin kuin SM-seksissä. Cruisingin maailmassa vallankäytöstä nauttivat siis vain alistajat altavastaajien kustannuksella.
Tästä näkökulmasta William Friedkinin elokuvaa ei minusta voi kutsua homovastaiseksi, vaan pikemminkin se kuvaa omalla kömpelöllä tavallaan yhteiskunnan valtarakenteita ja seksuaali-identiteetin häilyvyyttä. Homovastaisuusväitteet ovat kuitenkin ymmärrettäviä, kun ajatellaan elokuvan syntyaikoja. Kuten The celluloid closet -dokumentti (1995) osoittaa, Cruisingia edeltäneiden vuosikymmenten homoelokuva oli täynnä henkisesti sairaita raukkaparkoja, jotka päätyivät joko itsemurhaan tai murhaamaan muita. Aikalaisten silmissä Cruising oli siis vain jälleen yksi Hollywoodin kieroutunut homoelokuva, mutta erona aiempaan oli se, että Friedkinin raina tuli teattereihin homojen vapautusliikkeen huippuvuosina. Poliittisesti aktiiviset homot eivät enää suostuneet purematta nielemään yhtäkään kuvausta vaikean isäsuhteen kanssa tempoilevasta homopsykopaatista. Toinen syy kritiikkiin oli se, että nahkahomoskenen kuvaamisen katsottiin antavan ”vääränlaisen” kuvan homoista. Tältä osin homoyhteisö jakaantui kahteen leiriin, sillä nahkahomot olivat elokuvan puolella ja osallistuivat sen tekoon.
Oli suurta kohtalon ivaa, että Cruisingin aiheuttamien mellakoiden aikana homoyhteisössä riehui jo täyttä häkää oikea sarjamurhaaja: tuo homoruttona tutuksi tullut sairaus, joka alkoi niittää uhrejaan vuosi Friedkinin elokuvan ilmestymisen jälkeen. Nykykatsoja osaakin arvostaa Cruisingia Pacinon roolisuorituksen lisäksi myös siitä, että se tarjoaa viimeisen aidon välähdyksen New Yorkin homoyhteisöstä ja sen villistä kruisailukulttuurista aikana ennen aidsia. Aidon siksi, että elokuvassa nähtävät homoklubit, niiden asiakkaat ja seksikohtaukset todella ovat aitoja ja siinä määrin uskottavia, että Friedkin joutui sensorien vaatimuksesta leikkaamaan elokuvastaan 40 minuuttia pois.
Osa leikatusta materiaalista oli tarkoitus lisätä Cruisingin dvd-uusintajulkaisulle vuonna 2007, mutta filmiaineisto oli mystisesti hävinnyt. Tästä Cruisingin kadonneiden seksikohtausten legendasta ammentaa James Francon tuore taide-elokuva Interior. Leather bar (2013), johon palaan blogissa ensi viikolla.
Miten ihmeessä Tom of Finland eli Touko Laaksonen (1920–1991) onnistui luomaan piirroksillaan suorastaan kokonaisen homoalakulttuurin ja tuomaan käyttökuvansa osaksi globaalia homoalitajuntaa? Ovatko Tom of Finlandin kuvat taidetta, pornoa vai molempia? Millaisessa kontekstissa kuvat syntyivät, ja mitä ne kertovat homoista, halusta ja häpeästä? Entä mitä perussuomalaista Tomin kuvissa on? Muun muassa näitä herkullisia kysymyksiä pureksii taidehistorioitsija ja sukupuolen tutkija Harri Kalha teoksessaan Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi (SKS, 2012).
Jo Kalhan kirjan takakansi toteaa varsin huonosti tunnetun tosiasian: Tom of Finland on maailman tunnetuin suomalaistaiteilija. Lisäksi hän on ainoa suomalaistaiteilija, jonka kuvia kohtaa edelleen enemmän maailmalla kuin Suomessa. Suomessa Tomppa tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1990-luvun alkupuolella taide-eliitin noteerattua hänen tuotantonsa lehtikirjoituksissa. Maailmalla häntä ei kuitenkaan ole totuttu näkemään niinkään museoissa, vaan osana homokulttuurin pyhää kuvastoa: Tomin lihaksiaan pullistelevat ja jättikalujaan heiluttavat nahka-, univormu- ja farkkukundit kiteyttävät täydellisesti homokulttuurin vartalo- ja seksikeskeisyyden, jossa camp-henkinen liioittelu on puoli ruokaa eikä makeaa voi koskaan saada mahan täydeltä. Kalha toteaa osuvasti, että tällaista maailmanlaajuista vaikutusta ei ole ollut kenelläkään suomalaisella kuvataiteilijalla ennen eikä jälkeen.
Kun kerran Touko Laaksonen on ollut niin merkittävä taiteilija, miksi häntä tunnetaan Suomessa niin huonosti? Tomin elinaikana kyse oli siitä, että hän halusi pitää matalaa profiilia kotimaassaan ja jopa kielsi kuviensa esittämisen näyttelyssä. Suurin syy on kuitenkin epäilemättä kuvissa itsessään: maabrändityöryhmän on vaikea sijoittaa Gallen-Kallelan Sammon taonnan viereen Tom of Finlandin hyvin toisenlaisia takomiskuvia, joiden näyttämönä ovat milloin tyrmät ja milloin teehuoneet, kuten pisuaareja ennen leikkisästi kutsuttiin. Onneksi asenteet ovat muuttumassa, ja Tomista ja Toukosta on valmisteilla jopa kaksi kilpailevaa kotimaista elämäkertaelokuvaa: toinen virallinen ja toinen epävirallinen ja siksi kiistanalainen Tom – the movie.
Harri Kalha käyttää kirjassaan paljon aikaa kuvatakseen Tomin töiden historiallista taustaa, jota ilman niitä on vaikea ymmärtää. Ilman historiatietoisuutta kuvat typistyvät sinänsä taidokkaiksi pornopiirroksiksi, joissa kuvataan ”hymy pyllyssä” erilaisia fetissejä. Omana aikanaan teokset olivat ehkä tekijänsä tarkoitusperistä huolimatta mitä poliittisinta taidetta: ne antoivat homohalulle kasvot aikana, jolloin homoseksi oli vielä rikollista ja sensuurin kourissa ja jolloin homoja vainottiin armotta. Kuvat siis ilmensivät homoylpeyttä hillittömän häpeän keskellä, mutta samalla häpeä oli kuvien keskeinen edellytys ja käyttövoima.
Ensimmäiset kuvansa Tom piirsi jo 1940-luvun puolivälissä, mutta omimman tyylinsä hän löysi 1950-luvun puolivälin jälkeen, jolloin hänen kuviaan alettiin julkaista yhdysvaltalaisissa ”kehonrakennuslehdissä”. Kalha havainnollistaa sitä, miten kuvissa nähtiin mitä perussuomalaisimpia skenaarioita, joissa pellavapäiset uroot uittavat tukkeja, saunovat tai pullistelevat muuten vain. Sensuurin vuoksi kuvat olivat vielä kovin viitteellisiä, mutta Kalha purkaa ahkerasti niiden piilomerkityksiä: tukkien ja jylhien puiden symboliikkaa ei tarvitse kovin kauaa miettiä, mutta Kalhan kurittoman katseen alla saappaanvarretkin muuttuvat esinahoiksi ja rantakivet muhkeiksi pullotuksiksi. Vähitellen kuvien perussuomalaisuus sai kuitenkin tehdä tilaa periamerikkalaiselle ja urbaanille kuvastolle puistoineen, baareineen ja pisuaareineen.
Kalha seuraa Tomin tyylin kehitystä sensuurin hellittämisen ja homojen seksuaalisen vapautumisen myötä 1960–1970-luvuilla. Enää kuvissa ei tarvinnut hakea lisäpotenssia parrunpätkistä, kun housuissa kauan pullistelleet jättimäiset vehkeet sai oikein luvan perästä kaivaa esiin kieli pitkällä odottaneen homokansan nähtäville. Ja siitä eteenpäin tahti vain kiihtyi gay liberationin tahdissa huipentuen vuosien 1975–1990 hillittömän halun kuvauksiin, jotka etenivät tuplapanoista nelinpeleihin ja niin edespäin nahkaruoskan soidessa. Kalha kuitenkin korostaa, että Tom ei vain poiminut kuvia elävästä elämästä, vaan hänen kuvansa olivat yhtä lailla luomassa elävää elämää – tuota uskomatonta seksuaalista ilottelua, jota kuvataan esimerkiksi dokumentissa Gay sex in the 70s.
Kalhan analyysin pääpaino on häpeän, halun ja campin kaltaisissa käsitteissä. Campin Kalha määrittelee muun muassa siten, että se on luopumista sosiaalisesta kontrollista, kuten hyvästä mausta, ja antautumista perverssille, raadolliselle ihmisluonnolle. Kalha näkee Tomin piirrosten ironisoivan huumorin himomyönteisenä campinä. Niiden suorastaan naurettavan maskuliinisilla kloonimiehillä on aina hauskaa, kun he nauttivat mitä koomisimmissa tilanteissa kyydistä kannat katossa tai jalat olkapäillä. Viis siitä, että vehje on niin suuri, ettei se likimainkaan mahdu suuhun!
Kuten Kalha osuvasti toteaa, tämä himomyönteinen camp on todella kaukana nykypäivän populaarikulttuurin homomyönteisestä campista, jossa homot ovat täysin epäseksuaalisia, koomisia, sisustavia ja stailaavia kahden kiinalaislapsen adoptiovanhempia à la Moderni perhe. Karrikoiden voisi sanoa, että jos himomyönteisessä campissa muna oli liian suuri suuhun, homomyönteinen camp on pelkkää suurta suuta, eikä munaa ole kenelläkään.
Kalha ottaa tulkinta-avuksi modernin queer-tutkimuksen pohdinnat homoseksin ”antisosiaalisuudesta”. Tomin kuvat julistavat Kalhan sanoin sitoumuksista vapaan miesten välisen seksin ilosanomaa ja ovat siten poikkiteloin lisääntymistä, perinteistä parisuhdetta ja sovinnaisuutta painottavan sosiaalisen järjestyksen kanssa. Kuvat siis sokeeraavat yhä, koska ne ovat niin kaukana keskiluokkaisesta elämäntavasta, joka on asetettu myös homojen päätavoitteeksi. Tomin tuotanto ja sukupuolineutraali avioliittolaki eivät millään sovi samaan slingiin, sillä näitä miehiä ei kiinnosta parisuhde, vaan he haluavat vain olla kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa, koska he ovat sen arvoisia. Tämän sokean halun sokeeraavuutta ja sitä kautta kuvien poliittisuutta vain vahvistaa nykyinen aids-tietoisuus.
Kalhan teos on erinomainen johdatus Tom of Finlandin tuotantoon ja sen taustaan sekä Tomin piirrostekniikkaan ja teeseihin. Queer-teorian lisäksi Kalha tarkastelee Tomin tuotantoa taidehistorian näkökulmasta ja valottaa sen suhdetta muuhun tuon ajan lihatoritaiteeseen. Kalha on imenyt Tomin kuvien tyyliä myös tekstiinsä, jossa puhutaan siekailematta kullista ja herkutellaan ”istuu kuin nyrkki pyllyyn” -tyyppisillä vertauksilla. Tämä on erityisen tervetullutta siksi, että Kalhan teksti karkaa paikoin hyvin teoreettisiin sfääreihin. Välillä maallikkolukija kompastuu väistämättä ”dadaistiseen objet trouvé -periaatteeseen” ja vaikeasti avautuviin analyyseihin: ”Tom muuntaa kynän kosketuksen visuaaliseksi tekijäksi, jonka katsoja rekisteröi moniaistillisen halun funktiona.” Nämä ajoittaiset harhahypyt saavat lukijan metaforisen munan väistämättä veltostumaan.
Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin suuresti siitä, miten oivallisesti Kalhan teksti onnistuu yhdistämään korkeaa ja matalaa ja hienostunutta ja karkeaa – ihan kuin Tomin työtkin. Pidän ylipäätään siitä, kun populaarikulttuuria tarkastellaan analyyttisesti mutta arvottamatta, ja Kalhan queer-teoreettiset kuva-analyysit ovat ajoittaisesta vaikeatajuisuudestaan huolimatta erittäin mielenkiintoisia. Kalha ei edes yritä kahlita kohdettaan ja kangistaa sitä teorian muottiin, vaan tarkastelee Tomin poikia innostuneesti kuin voyeristi oksanreiästä. Tämä onkin viisasta, sillä taide on ikuista, mutta teoriat ovat kuin sen päälle rullattavia kumeja: käyttökelpoisia vain niin kauan kuin seisokki sen sallii.
"Peräaukkojen asiantuntijana saatoin sanoa, että Peräkylän Texillä oli kenties kuumin ja kirein tunneli, johon olin koskaan sallinut päivänvalon paistaa. Tunnustelin tietäni eteenpäin kuin sokea yksisilmäinen tutkimusmatkailija kapeassa railossa, ja lopulta tupsahdin vasten eturauhasta."
Jos Tom of Finland olisi kirjoittanut satuja, ne olisivat epäilemättä kuulostaneet juuri tältä. Sanailun takana on kuitenkin Tompan aikalainen Samuel Steward, joka julkaisi muun muassa Phil Andros -salanimellä homopornoa 1960–1980-luvuilla. Helsinkiläinen laatukustantamo Into Kustanus teki vuonna 2013 pienen homokulttuuriteon julkaisemalla suomeksi kaksi Andros-romaania: Kädet ylös, housut alas (The boys in blue) ja Kreikkalainen naimajuttu (Greek ways). Sain itse juuri kaluttua viimeksi mainitun, joka tarjoaa täyden lastin hykerryttävää homostelua suoraan 1970-luvulta.
Phil Andros -romaanien samanniminen minäkertoja hyödyntää kreikkalaisen puolijumalan avujaan sanfranciscolaisena prostituoituna ja pornotähtenä. Hän on todellinen sänkykamarin Fil Antrooppi, joka peräänantavasti julistaa vapaan seksin ilosanomaa ja kommentoi edesottamuksiaan reippaalla camp-otteella.
Kreikkalainen naimajuttu sijoittuu pääosin bordelliin, jossa Phil on yksi bordelliemäntä Jerryn monista suojateista. Välillä palvellaan asiakkaita ja välillä kuvataan pornoleffaa, mutta koskaan ei tarvitse kovin kauaa etsiä aasinsiltoja ennen kuin päästään itse asiaan. Ulkomaailmaa ja yhteiskuntaa edustaa lähinnä virkavalta, joka yrittää kovasti tunkea lonkeroitaan Jerryn ja hänen poikiensa bisneksiin. Onneksi sankarimme Phil on paitsi komea myös viisas, ja ei aikaakaan, kun poliisia pamputetaan taas.
Kreikkalainen naimajuttu on kursailematonta homopornoa, jossa herkutellaan yllin kyllin myös erilaisilla fetisseillä. Suurta osaa niistä ei tee mieli kokeilla kotona, mutta kerronnan hulvaton humoristisuus ja liioitteleva camp-henki tarjoavat silti huomattavasti suuremman nautinnon kuin useimpien valtavirran pornoelokuvien iloton gay for pay -jyystö. Androsin teksti tuokin elävästi mieleen Tom of Finlandin piirrokset, joissa karjuilla on aina virne suupielissä, vaikka he kärvistelisivät vähintään kahden seipään nokassa. Toisena vertailukohtana on Larry Kramerin klassikkoteos Faggots, joka on seksuaalisesti aivan yhtä suorasukainen kuin Androsin teos mutta astetta korkeakirjallisempi ja paljon pirullisempi.
Androsin teksti etenee kuin siivellä, ja ilmailuvertaus on sikälikin paikallaan, että joltakulta kyllä lentää ihan joka luvussa. Liukkaasta lukukokemuksesta on toki kiittäminen myös Aulis Hårdin – heh heh – suomennosta, jossa alkutekstin nokkelat ruokottomuudet on väännetty kunnon niska-perseotteella selvälle suomelle.
”Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko. No, lakeja ei koskaan laadita, ellei ”rikos” ole niin yleinen, että on pakko. Mooseksen pojat taisivat olla melkoisia homostelijoita. Joka tapauksessa laki ei koskenut minua. Minä en maannut miehen kanssa. Minä seisoin. Suljin silmäni, sillä en erityisemmin välittänyt nähdä superkyttää edessäni pitelemässä kiinni nilkoistaan hölmön näköisenä univormun takki pään yli vedettynä, perse paljaana ja housut myttynä linkoissa. Sen sijaan katselin lukemattomia nuoria kenturioita, jotka loputtomassa suorassa rivissä odottivat itse kukin Herran koston iskevän takaapäin. Käteni ja paimensauvani ovat suojeleva teitä…”
Kreikkalainen naimajuttu iskee lukijaan kuin kymmenen tuuman taikakaulin, eikä mikään elämää pienempi tietysti sopisikaan kuvaamaan 1970-luvun San Franciscon homoutopiaa. Niin liioittelevalta kuin kirjan seksikohtaukset tuntuvatkin, en voi olla ajattelematta Gay sex in the 70’s -dokumenttia. Siinä eräältä aikalaiselta kysyttiin pornon suhteesta tuon ajan todellisiin seksitapoihin, ja vastaus kuului: ”Porno jäi kakkoseksi – elämä oli pornoelokuva.”
”Hitto soikoon”, urahdin ja katsoin kallistetusta asennosta hänen ylleni kohoavaa hahmoaan. ”Kalusi sopisi paremmin metrotunneliin.”
Jonas Gardellin kiitetty aids-trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ja siitä tehty tv-sarja saivat minut innostumaan Tukholman homohistoriasta – niin värikkäästi ne herättävät henkiin kaupungin vanhat kohtaamispaikat keskusrautatieaseman ”Homoringiltä” puistoihin ja varjoisille kujille. Gardellin trilogia keskittyy kuitenkin etupäässä 1970–1980-lukuihin, joten homohistoriallinen syväsukellus edellytti muitakin lähteitä. Todelliseksi runsaudensarveksi osoittautui vuonna 1999 julkaistu tiiliskivi Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960. Näiden kirjojen pohjalta laadin viimesyksyisen Tukholman-reissun ratoksi alla kuvatun homohistoriallisen kaupunkikävelyn, jonka aikana otettiin myös tämän jutun kuvat. Kohdekuvausten yhteydessä olevien sitaattien suomennokset ovat omiani.
Viime viikolla Suomi-siskot pyörivät homoringillä, kuuntelivat kuningatar Elisabetin tarinointia Kronobergin puistossa, päivystivät Klaran pornokadulla, näkivät Elton Johnin drag show’ssa ja päätyivät lopulta maailman ääriin: Humlegårdenin puistoon.
Pömpelistä Piccolinoon, eli vippaa mulle laivastovitonen!
Tämä Humlegården se on aina ollut Tukholman puistohomojen päämaja, jonka ”mukavuuslaitoksissa” oli vilinää ja vilskettä jo1860-luvulla. Sielunsa silmin voi yhä nähdä ne pisuaarit – suosituinhan oli heti tuossa Sturegatanin ja Humlegårdsgatanin kulmassa. Niin suosittu se oli, että tienoota nimitettiin Espressen-lehdessä ”homoseksikulmaksi” vielä 1960-luvulla. Pömpeleissä hierottiin lähempää tuttavuutta virtsakourun ääressä, ja näiden kohtaamisten ympärille syntyi koko meikäläisten alakulttuuri niin täällä kuin Helsingissä ja kaikissa maailman suurissa kaupungeissa. Missä sitä muuallakaan olisi tavattu tuohon aikaan kuin puistoissa ja pömpeleissä?
Homoseksuaaliset teot olivat Ruotsissa rikollisia aina vuoteen 1944, ja senkin jälkeen puistohomojen jahtaus jatkui sukupuolisiveellisyyttä loukkaavien tekojen rangaistavuuden perusteella. Pahimmillaan Tukholman keskustan homojahti oli paradoksaalisesti juuri rikoslaista poistamisen jälkeen 1940–1950-luvuilla. Poiston katsottiin nimittäin entisestään vauhdittaneen ”homoseksuaalisuuden kielteisiä seurauksia”, kuten 1800-luvun loppupuolelta aina 1960-luvun puoliväliin kukoistanutta sotilasprostituutiota. Koko toiminnan katsottiin tahraavan Ruotsin armeijan mainetta, ja tiukkapipot saarnasivat, että nuoret miehet ajautuvat lantti toisessa ja elin toisessa kädessä suoraan turmion tielle. Pippeli oli siis männävuosien porttihuume.
Aj aj, miten nämä Tukholman keskustan puistot – Humlegården, Berzelii park ja Kungsträdgården – oikein kuhisivat öisin ja sunnuntaisin Östermalmin kahden rykmentin hevoskaartilaisia ja tykkimiehiä sekä Skeppsholmenin laivastoaseman merisotilaita! Koko lihamarkkinat syntyivät alun alkaen siitä, että sotilasparoilla oli niin paljon aikaa ja niin vähän rahaa, kun taas homoilla oli niin vähän mahdollisuuksia oman seksuaalisuutensa vapaaseen toteuttamiseen esimerkiksi parisuhteissa. Ja toisaalta: vaikka tulisi sata sukupuolineutraalia avioliittolakia, lakkaavatko univormut ja hyväkroppaiset nuoret miehet koskaan kyllästyttämästä meikäläisiä? Ajatelkaa nyt siskot vaikka niitä Ruotsin hevoskaartilaisten vaaleansinisiä paraatiunivormuja ratsastussaappaineen tai merisotilaiden hyvin istuvia housuja ja valkoisia merimiespuseroita. Käteviäkin ne olivat aikalaisten mukaan, kuten Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirja kertoo:
”Niillä [merisotilailla] oli housuissa luukut, jotka he sitten läväyttivät auki, ja koko komeus pullahti esiin… Sitten he nousivat seisomaan, ja hintit istahtivat penkeille. Välillä meitä oli kolmekin rivissä: kolme seisovaa merisotilasta ja kolme istuvaa hinttiä. Sellanen ol’ Humlegården.”
Eikö täällä siis muuta tehty kuin sekstattu? Jo vain – tämäkin puisto pisuaareineen oli homoille makuuhuoneen lisäksi myös olohuone, vakuuttaa samaisen kirjan Knut:
”Me nuoret opimme paljon vanhemmilta herroilta, kun eihän meillä maalta tulleilta ollut mitään hienoja käytöstapoja. Monta kertaa meitä nuhdeltiin, että ei noin kuulu sanoa tai tehdä. Tätä kuuli sekä vanhemmilta miehiltä, joista seksuaalisesti kiinnostunut, että vanhemmilta siskoilta. He saattoivat mittailla sinua katseellaan, ja jos käytös oli kömpelöä, he tulivat sanomaan: ”Neiti on hyvä ja lopettaa moisen, sillä tuolla menolla ei miestä saa!” Ja sitten he kertoivat, kuinka pitäisi toimia, ja antoivat vinkkejä: ”Tuon kaverin kanssa ei kannata olla niin neitimäinen, vaan pitää löytyä miehisyyttä.”
Neuvot eivät silti rajoittuneet vain iskemiseen, vaan ylipäätään koko käyttäytymiseen. Muistan aina sen kuuluisan Nuuska-Ingan, joka oli muuttanut Tukholmaan Sundsvallista. Hän oli meille kuin äiti. Hän tapasi seisoa täällä Humlegårdenin [Kuninkaallisen] kirjaston liepeillä kamelinkarvatakki auki ja hiukset hienosti laitettuna. Nuuska-Ingan tunsivat kaikki, ja hänet nähdessäni tapasin ajatella: ”Kun tämä neiti on tuon ikäinen, haluan olla ihan kuin hän – käyttäytyä noin hienosti ja pukeutua yhtä tyylikkäästi ja näyttävästi.” Silloin nuorena tapasin haikailla, että voi, miten monessa tuokin on ollut mukana, että kunpa itsekin osaisin käyttäytyä noin ja tietäisin aina, mitä milloinkin sanoa. – – Nykyisin tuskin kukaan ajattelee näin. Nykynuoret eivät katso meitä vanhempia ja ajattele, että tuollaiseksi minäkin haluan tulla. Pikemminkin he ajattelevat: ”Voi luoja, tuollaiseksi en ainakaan halua tulla!”
Knutin sanat mielessä jatkamme puiston läpi seuraillen sotilaiden ja puistohomojen yöllisiä paraatireittejä Karlavägenille, jonka keskellä olevan puistotien penkeillä solttupojat ja homot tapasivat iltaisin istuskella katsellen tarjontaa ja asiakasvirtaa. Eivätkä he suinkaan olleet ainoita, jotka katselivat. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirja kertoo eräästäkin Karlavägenillä asuneesta aatelisrouvasta, joka tapasi järjestää ystävättärilleen voyeristisia teekutsuja. Kun rouvat olivat saaneet teekupit käteen, he sammuttivat valot ja seurasivat nenä ikkunassa, miten kaupungin kerma saapui hieromaan kauppaa hevoskaartilaisten ja tykkimiesten kanssa. Kirjeessään rouva kertoi myös daamien tuohtumuksesta, kun he olivat bonganneet asiakkaiden joukosta erään tunnetun näyttelijän: ”Ajatella, että vein tuollekin pässille pari päivää sitten kukkakimpun ensi-iltaan!”
Nyt pitää kuitenkin kääntää selkä sotilaiden Sodomalle ja pujahtaa Grev Turegatanille. Sen Birger Jarlsgatanin -puoleisessa päästä löytyy kokonaista kolme homohistoriallista merkkipaalua. Oikealla puolella on 1980-luvun lopussa rakennettu Sturegallerian-ostoskeskus, jossa toimii pitkät homoperinteet omaava Studebadet-kylpylä. Alkuperäinen, vuonna 1885 perustettu kylpylä tosin tuhoutui tulipalossa vuonna 1985 – ehkä siksi, että sen ensimmäisen luokan miestensaunan meno äityi ajoittain liiankin kuumaksi. Sturegallerian-korttelia rakennettaessa raivattiin tieltä pytinki, jossa toimi 1980-luvulla homodisko Confetti. Sinne sijoittuu myös Gardellin aids-trilogiasta tehdyn Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin -sarjan yökerhokohtaus, jonka taustalla soi Lustans Lakejer -yhtyeen hypnoottinen Diamanter-kappale (1980). Kadun kolmas homokohde löytyy läheiseltä Östermalstorgin metroasemalta, jonka pisuaari Östermalmspissoaren (ÖP) kuului Gardellin kuvaamaan homojen vakiorundiin.
Me jatkamme kuitenkin kylmästi Birger Jarlsgatanin yli ja piipahdamme Mäster Samuelsgatanilla. Tukholman 1950-luvun sisätilojen homoalakulttuuri oli Euroopan muihin suuriin kaupunkeihin verrattuna vielä melko kehittymätöntä muuten kuin kodeissa ja kaveripiireissä. Yläluokalla oli omat snobikutsunsa, ja keskiluokan nousukasmaisilla ”kynttelikköhomoilla” oli yläluokan elämää imitoineita hienoja illalliskutsuja ja juhlia, jotka olivat usein huikentelevaisempia kuin yläluokan omat soiréet. Työläiset puolestaan tapasivat kievareissa ja kaljatuvissa. Luokkarajat unohtuivat ainoastaan ”raitisilmakahviloissa”, eli puistoissa ja pisuaareissa. Pömpelin kusirännillä ei ollut tapana kysellä ammattia tai aatelisarvoa.
Pikkuhiljaa, 1950-luvulta eteenpäin Tukholmassakin alettiin kokoontua myös kahviloissa ja ravintoloissa. Tuon ajan suosittuihin ravintoloihin kuului tämä osoitteessa Mäster Samuelsgatan 4 oleva Restaurang Prinsen, joka perustettiin jo vuonna 1897. Aikaikkunasta tirkistelemällä voimme nähdä, että tämä oli 1950-luvulla melkoinen trendipaikka, jossa parveili pikkujulkkiksia ja näyttelijöitä. Täällä oli suorastaan pakko käydä näyttäytymässä, vaikka sitä varten pitikin säästää niin, että joutui ehkä näkemään päivän pari nälkää. Baarin homosuosiota selitti se, että meikäläiset saivat täällä yksilöllistä palvelua. Seuratkaa vaikka tuota miesasiakasta ja naistarjoilijaa, joka poimii asiakkaan ojentaman servietin ja toimittaa sen vaivihkaa toisessa pöydässä istuvalle miehelle. Tämä lukee serviettiin kirjoitetun viestin ja hymyilee sen verran leveästi, että nyt taisi tärpätä. Vi ses i parken!
Mutta jätetään kyyhkyläiset rauhaan, ylitetään taas Birger Jarlsgatan ja jatketaan sivukadun kautta Riddargatanille. Riddargatanin ja Nybrogatan 12:n risteyksessä sijaitsi 1950-luvulla toinen homojen ja lesbojen kantapaikka: Mocca, joka oli perinteinen kahvila pikkupöytineen. Kahvilaa ei enää ole, mutta tokihan me sinnekin pääsemme Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan Svenin siivellä:
”Moccaan mentiin yleensä iltapäivisin töiden jälkeen, ja väkeä oli tietysti paljon: oli ostoksilla käyneitä rouvia ja nuoria miehiä, tosi sekalaista seurakuntaa. – – Olin kuullut puistokontakteilta, että nyt voisi ruveta käymään myös Moccassa. Se oli aika ujoa touhua: kahvilaan mentiin näyttäytymään, mutta sisällä ei otettu suoraa kontaktia, vaan vain katseltiin ja pidettiin silmäpeliä. – – Koko ilmaisurekisteriä ei voinut käyttää, vaan sitä oli aina tosi varuillaan, jos paikan asiakaskunta oli sekalaista.”
Etikettiin kuului, että mahdollisesta jatkosta sovittiin kahvilan ulkopuolella. Nyt ei kuitenkaan tärpännyt, joten jatkamme korkkarit kopsuen Riddargatania eteenpäin, kunnes tulee aika kurvata oikealle Grev Magnigatanille. Numerossa kolme toimi aikanaan Tukholman ensimmäinen yökerho Grotta Azurra (tai Italienska Klubben), jossa saattoi tanssia aamuneljään ja ostaa tiskin alta kokaiinia. Yökerho oli myös homojen suosiossa, ja sen syntisyyttä suomittiin skandaalilehtiä myöten. Fäderneslandet-lehti kirjoitti Grotta Azurrasta 10. huhtikuuta 1926 otsikolla ”Tukholman ’yöelämä’ pahempaa kuin Berliinssä ja Lontoossa”:
”Luola on täynnä eriskummallisia olentoja – silmiinpistävän eksoottisen näköisiä herroja ja daameja, jotka ovat vähintäänkin ’epäilyttäviä’. – – Ranskalais-italialais-ruotsalainen tanssipari tanssii intohimoisia apinatansseja, ja pöydissä istuu nuorukaisia hyväillen toisiaan ’lämpimän veljellisesti’.”
Seuraavaksi käännymme Grev Magnigatanilta oikealle ja päädymme Tukholman paraatikadulle Strandvägenille. Puistojen lisäksi homot ovat aina kohdanneet toisiaan myös kaduilla, missä on ollut aivan omat rituaalinsa. Katuflaneeraus saattoi olla aivan yhtä tuloksellisia kuin ilta Humlegårdin lihamarkkinoilla, kuten Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan Hans tietää kertoa:
”Jos ei halunnut mennä puistoon, vaihtoehtona oli mennä kadulle kävelemään. Sanoisin, että näilläkin kerrolla tärppäsi aina 90-prosenttisesti. Yleensä iltakävelyitä tekivät vähän vanhemmat, keski-ikäiset herrat, jotka eivät ehkä viihtyneet puistossa tai eivät välttämättä edes uskaltautuneet sinne. Se ei ollut heidän paikkansa. – – Vietin itse monta iltaa Strandvägenillä, jonne menin aika ajoin ”tapaamaan hienoja herroja”. Olin vasta vähän päälle 20-vuotias, ja ne miehet olivat siinä nelikymppisiä. Vanhemmat herrat olivat meikäläisen juttu. Yleensä he asuivat [hienostoalueella] Östermalmissa ja kutsuivat minut kotiinsa teelle tai kahville tai vastaavalle.
Tapana oli kävellä aina sillä puolen katua, jolla myymälät sijaitsivat, sillä siellä saattoi pysähtyä näyteikkunan ääreen. Meikäläisethän vaihtavat katseita ihan eri tapaan kuin heteroseksuaalit. Silmään tulee tietty pilke, joka ilmaisee, että tässä on nyt sitä jotakin, sitä kiinnostusta. Silloin kuuluu pysähtyä näyteikkunaa katselemaan. Ja kun kääntää päätä, se toinen on seuraavan näyteikkunan luona ja kääntää oman päänsä sinuun päin. Sitten aletaan jutella niitä näitä. – –
Saatoin kuljeksia kaduilla tuntikaupalla ja ajatella täysin epärealistisesti ja johdatukseen uskoen, että oma kohtalo voisi koska tahansa kävellä vastaan. Vietin mieluummin illan kävelemällä tyhjillä kaduilla kuin menemällä ”lihatorille”. Tavallaan se oli liikuttavaa, tavallaan lapsellista ja tyhmää.”
Suomi-siskot tietävät tunteen ja jatkavat omaa flaneeraustaan Strandvägeniä pitkin aina Nybroplan-aukiolle. Nybroplanin tienoo sekä Berzelii parkin ja Kungsträdgårdenin puistot olivat Humlegårdenin ohella poliisin sodomiitti- ja sotilasprostituutiokampanjojen pääkohteita jo 1800-luvun loppupuolella. Erityisesti valvottiin alueen julkisia käymälöitä, joista yksi oli Nybronin pömpeli suurin piirtein nykyisen Milles-ravintolan kohdalla osoitteessa Strandvägen 1. Sijaintinsa vuoksi tämä pisuaari oli ennen kaikkea kontaktinottopaikka, josta siirryttiin kipinän sytyttyä muualle, kuten nykyisen Dramatenin paikalla olleessa rakennuksessa toimineeseen Flaggen-juottolaan. Näillä tienoilla päivystivät 21. joulukuuta 1883 myös poliisikonstaapelit Rosenberg ja Sefverblad kirjaten ylös havaintojaan, joita siteerataan Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjassa:
”Kaksi 1. eskadroonan hevoskaartilaista oleskeli Nybronilla lähellä pisuaaria, jossa he myös toistuvasti kävivät, ilmeisesti pyrkimyksenään tarjota apua muille miesh. (molempia varoitettu). Toinen on nro 95 Johansson 1. eskadroonasta, toinen nro 16 samasta esk. Samana iltana kaksi 3. esk. hevoskaartilaista seurusteli kellariravintola Flaggenissa hyvin pukeutuneen miesh. kanssa, joka tarjosi heille juotavaa – ilmiselviä sodomiitteja. Samana iltana vanhempi mies (harmaat housut) oleskeli yhtäältä Kungsträdgårdenissa, toisaalta Kocksgatanilla, mitä ilmeisimmin avuntarvitsija. Varjostettiin osoitteeseen nro 5 Bryggaregatan, missä luult. asuu (nimi luult. Risbeck).”
Seksiä myyvistä sotilaista puhuttiin tosiaan auttajina, ja sodomiitit olivat niitä autettavia tai avuntarvitsijoita. Tätä antamisen iloa harjoitettiin tiuhaan myös viereisessä Berzelii parkissa, jonka vasenta puolta kuljemme kohti Hamngatania. Berzelii park ja Kungsträdgården olivat varsinkin merisotilaiden metsästysmaita, koska tänne saattoi kipaista nopsasti Skeppsholmenilla sijainneelta laivastoasemalta. Tarjontaa oli niin paljon, että eräskin yläluokan herra tapasi kerskailla 1940-luvulla, että kaupungilla liikkuessa pitää aina olla ”laivastovitonen” takataskussa. Viisi kruunua oli tuolloin sotilasprostituoidun käypä taksa.
Sotilasprostituutio kukoisti Tukholmassa 1800-luvun loppupuolelta aina 1960-luvun puoliväliin, jolloin ilta- ja yölomien univormupakosta luovuttiin eikä myyjiä enää pystynyt erottamaan asiakkaista. Toisaalta homotkin vapautuivat pikkuhiljaa siinä määrin, että seksiä ei tarvinnut enää ostaa, kun sitä alkoi saada omilta ihan ilmaiseksi Homoringiltä, Kaupungintalon puistosta, Klara Norralta, Humlegårdenista ja meikäläisten ikiomista baareista. Ennen niitä piti kuitenkin tyytyä homoystävällisiin heteroravintoloihin.
Yksi niistä oli ja on yhä Berzelii parkin vieressä vuodesta 1863 toiminut hotelli, ravintola ja yökerho Berns. Sen musiikkipaviljonki veti homomiehiä puoleensa jo 1800-luvun lopulla, ja 1950-luvulla nuoremmat homot alkoivat suosia nimenomaan Bernsin terassia. Sen taika on mitä ilmeisimmin yhä jäljellä: laulaahan myös Peter Jöback vuonna 2007 julkaistussa Stockholm i natt -kappaleessaan siitä, miten hän näkee Bernsin terassilla miehen, joka saa hänet kyseenalaistamaan siihenastiset elämänvalintansa:
”Och jag minns att jag såg dig på Berns Terrass
och jag tänkte på allt som jag kunde ha haft
och jag tänkte på livet jag levde
och jag ångrar det mesta, hur blev det så.”
Lopuksi pysähdytään Hamngatanin ja Västra Trädgårdsgatanin kulmassa, jota dominoi nykyisin harmaa betonikolossi nimeltä Sverigehuset. Aikanaan tontilla sijaitsi kuitenkin Blanchin talo, jossa toiminut Svarta Katten -baari oli Bernsin ohella Tukholman ensimmäisiä homomagneetteja jo 1800-luvun loppupuolella. Selkeä gaypaikka siitä tuli kuitenkin vasta 1950-luvulla, kun sisätilojen homokulttuurin kehitys sai vauhtia. Tuolloin Svarta kattenin asiakaskunta koostui aikalaisten mukaan 90-prosenttisesti homoseksuaaleista, joten tuttuja ja uusia kasvoja löytyi aina. Tässäkin baarissa oli asiakaskunnan tarpeet ymmärtänyttä henkilökuntaa, joiden homotutka ohjasi yksinäisiä miehiä tuosta vain samaan pöytään: ”Herran ei pidä istua täällä yksin, tuolla olisi eräs nuori mies, jonka kanssa sopii käydä puheisiin.”
Mutta näin olemme rakkaat Suomi-siskot tulleet tien päähän. Ennen lautalle kiiruhtamista voimme vielä palkita itsemme viinilasillisella Kungsträdgårdenin Café Piccolinossa, joka on 1980-luvulta lähtien ollut Tukholman homojen kantakahviloita. Siellä istuksivat näemmä myös Jonas Gardellin aids-trilogian pojat: Rasmus, Benjamin, Paul, Bengt, Lars-Åke ja Seppo, jotka ovat pikkuhiljaa löytäneet kaupungista toisensa ja itsensä. Heidän tarinansa ei päättyisi onnellisesti, kuten ei niin monen muunkaan homon ennen heitä. Mutta ehkä onkin niin, että yksittäisiä ihmiskohtaloita tärkeämpi on se pitkä marssi, jonka me kaikki olemme kulkeneet yhdessä – kuka varoen, kuka ylpeänä, mutta yhtä kaikki toivoen ja luottaen siihen, että kohtalo kävelisi vielä vastaan mukanaan lupaus paremmasta.
”He ovat kaikki jättäneet perheensä ja lapsuudenkotinsa, jättäneet kaikki samperin lapsuuden leikkipaikat, jättäneet lapsuutensa ja vastoinkäymisensä taakseen ja ovat nyt täällä: tänä kauniina lokakuisena syyspäivänä, ehkä viimeisenä lauantaina, jolloin Piccolinon terassi on avoinna, ja he ovat luoneet itsensä uudelleen, luoneet aikuiselämänsä täällä, tässä kaupungissa yhdessä kaltaistensa kanssa, ja Paul pitää huolta heistä kaikista.”
Jonas Gardellin kiitetty aids-trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ja siitä tehty tv-sarja saivat minut innostumaan Tukholman homohistoriasta – niin värikkäästi ne herättävät henkiin kaupungin vanhat kohtaamispaikat keskusrautatieaseman ”Homoringiltä” puistoihin ja varjoisille kujille. Gardellin trilogia keskittyy kuitenkin etupäässä 1970–1980-lukuihin, joten homohistoriallinen syväsukellus edellytti muitakin lähteitä. Todelliseksi runsaudensarveksi osoittautui vuonna 1999 julkaistu tiiliskivi Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960. Näiden kirjojen pohjalta laadin viimesyksyisen Tukholman-reissun ratoksi alla kuvatun homohistoriallisen kaupunkikävelyn, jonka aikana otettiin myös tämän jutun kuvat Kohdekuvausten yhteydessä olevien sitaattien suomennokset ovat omiani lukuun ottamatta Gardell-sitaatteja, jotka on suomentanut Otto Lappalainen.
Homoringiltä Humlegårdeniin, eli matka maailman ääriin
Gamla Stan, Kuninkaanlinna, Kungsträdgården, Sergelin tori ja Viikkarin buffa. Onko Tukholma jo niin nähty, vai etkö vain ole nähnyt Tukholmaa turisteilta? Laivalta lampsiessasi olisit voinut pysähtyä toviksi vaikka Stadsgårdshamnenissa ja kurkistaa elokuuhun 1922. Yhdysvaltain laivasto oli juuri saapunut vierailulle ja saanut Fäderneslandet-skandaalilehden mukaan Tukholman pervertikkonuorison kehräämään tyytyväisyydestä. Ja siinähän keimailevatkin ”jazzpojat” Eleonoora, Puuterihuisku ja Kaunis Mary, jotka kilpailevat meripoikien huomiosta. Ai ai, tämä tietää kyllä laihoja tienestejä niille monilukuisille ruotsalaissotilaille, jotka iltalomillaan leventävät valtion leipää puistoprostituutiolla!
Vaan lakataan surkuttelemasta ja jatketaan Gamla Staniin. Jos vain uskot, löydät sieltä kyllä Santessonin vanhan tinavalimon osoitteesta Västerlånggatan 58. Sen edessä seisoo tehtailija Nils Santesson, joka sanailee perin kiivaasti nuoren alaisensa kanssa. Ajatella, että riita johtaisi myöhemmin tänä armon vuonna 1907 siihen, että sana homoseksuaalisuus iskostuisi toden teolla ruotsalaisten tajuntaan. Sen verran paljon lehdistö tätä uudissanaa viljelisi miesten suhteella herkutellessaan.
No niin, kaupunki häämöttää. Joko kiinnostuit, vai lähdetkö mieluummin koluamaan Drottninggatanin ketjukauppoja? Gör som du vill, kärring – me muut siskot riennämme suoraa päätä meikäläisten perinteiselle kohtaamispaikalle: keskusrautatieaseman ”Homoringille”.
Tänä tuiki tavallisena perjantaipäivänä rinkiä reunustavaan kaiteeseen nojailee lähinnä karttaa pyörittäviä turisteja, mutta 1970–1980-luvuilla ringin ympärillä pyöri alvariinsa meikäläisiä kuin nautintojen karusellissa. Ja tuossahan tepasteleekin Jonas Gardellin kirjojen maalaispoika Rasmus, joka saapuu Homoringille ensimmäistä kertaa:
”Kun Rasmus näkee pyöreää aukkoa ympäröivän rautakaiteen, hänen sydämensä takoo keuhkoja ja kylkiluita vasten, ja hänen on likipitäen vaikea hengittää. Ympärillä kaikuu hänen lähestyessään paikkaa. On kuin kirkossa, katedraalissa, ja tuo kehä on alttari. – – Tässä hän nyt on. Hän on perillä. Homojen parissa.”
Jos ennen kierrosta täytyy käydä keventämässä rakkoa, sopii kokeilla aseman vessaa. Gardellin kirjojen mukaan ”kaikista julkisista käymälöistä keskusrautatieaseman virtsakouru oli timantti”. Sinne halajaa myös nuori Benjamin:
”Vaikkei hän tietenkään uskaltautunut sinne sisälle, noin vain, ihan muina miehinä, olihan hänellä oltava syy. Joten Benjamin osti litran appelsiinimehua ja istahti juomaan yhdelle miestenvessan ulkopuolella Keskusaseman suuressa hallissa olevista penkeistä. – – Tarkkaili häntä vinosti vastapäätä kehäkaiteen ääressä seisoskelevia miehiä, tuota kuuluisaa Homorinkiä. Toisiaan vaanivia, odottavia, pälyileviä, toisten reaktioita odottavia, toisten asemia määrittäviä. Välillä joku heistä teki kierroksen vessassa, ja sitten tultiin hetken päästä takaisin, asetuttiin jälleen kaiteen ääreen odottamaan. – – Hikisin käsin hän työnsi auki vanhan puuoven ja astui sisään.”
Kun koko katras on jälleen koossa, on aika aloittaa jahti. Hei, tuolla viilettää jo Gardellin kirjojen arkkihomo Paul. Hän on näemmä lähtenyt seuraamaan Homoringillä kohtaamaansa miestä sillan yli Kungsholmenille, jossa homot tapasivat 1970–1980-luvuilla kruisailla Kaupungintalon itäpuolen hämyisessä puistossa ja kanavarannassa:
”Nopeaa ja nimetöntä seksiä Tukholman keskustasta etsiville on tosiaan monia mahdollisuuksia. – – Serafimen-sairaalan edustan pieni puisto ja paikoitusalue sekä kanavan suuntainen kävelytie kokonaisuudessaan Kungsgatanin suuntaan on hämärän tultua, kaupungin monien muiden puistojen tavoin, täynnä yksin vaeltelevia miehiä. Silmien totuttua iltahämärään voi helposti erottaa varjoja, jotka liikkuvat Kaupungintalon itäsivua koristavien syvennysten ja pensaikon välimaastossa, missä hoitonurmikko vaihtuu kallionyppyläksi, veden rajassa säilyneeksi pieneksi luontotilkuksi.”
”Paul katsahtaa vaistomaisesti ympärilleen siirtyessään kadun yli kohti Kaupungintaloa ja Kaupungintalon pientä päätyaluetta, minne vuorillista farkkutakkia käyttävä mies oli kadonnut. Paul ja tuo vieras mies eivät ole täällä kahdestaan. Kaupungintalon itäpuolen suorakulmiomaisella alueella liikuskelee useita muita vaitonaisia miehiä muutaman pensasryhmän ja seinäsyvennysten väliä. – – Mies odottaa jo yhdessä syvennyksessä sepalus auki. Hän jää puoliksi ruskeanpunaisen tiiliseinän varjoon. Ensimmäistä kertaa he tulevat toisiaan hyvin lähelle. Hänen henkensä haisee viinalle. Hänen silmänsä ovat sameat. Läheltä Paul huomaa, että toinen on vanhempi kuin miltä näytti hiukset pehmennettyinä ja tiukkoja farkkuja käyttävänä, mutta antaa olla. Pimeässä kaikki kissat ovat harmaita. – – Hän hymyilee, tumppaa savukkeensa maahan ja illan pimeyden suojissa hän käy polvilleen.”
Jätetään Paul jo rauhaan ja luodaan katse karttaan. Keskusasema ja Kaupungintalo ovat osa Gardellin kirjoissa kuvattua ”rundia”, joka kuului 1970–1980-luvuilla monien homojen iltaohjelmaan. Rundiin kuuluivat myös Åhlensin lähistöllä oleva ennen niin pahamaineinen pornokatu Klara Norra Kyrkogata, Humlegårdenin puisto sekä Östermalmstorgetin metroaseman vessa. Camel-miehen tavoin me Suomi-neidot kuljemme kuitenkin omia polkujamme ja suuntaamme seuraavaksi Kungsholmenin Hantverkargatania pitkin kauniiseen Kronobergsparkeniin, Kronobergin puistoon, joka oli vuosikymmenten ajan yksi Tukholman keskeisistä homopuistoista.
Homoyhteyksissä puistot on usein mielletty vain anonyymin seksin tapahtumapaikoiksi, mutta aikana ennen baareja ja poliittista aktivismia ne olivat mitä suurimmassa määrin myös yhteisöllisyyden ja oman homoidentiteetin toteuttamisen tyyssijoja. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan aikalaiskuvauksissa korostetaan, että puistoissa saattoi homostella sydämensä kyllyydestä muutenkin kuin seksuaalisesti. Puistot olivat vapaakaupunkeja, meikäläisten aluetta, joissa oltiin kesät talvet, koska muutakaan ei ollut. Täällä vaikutti myös valokuvaaja Sven eli ”Ellu”, joka kertoo meille lisää Kronobergin puistohomoista:
”Kun tulin Tukholmaan vuonna 1953, en tuntenut ketään. Asuin Kungsholmenin Hantverkargatanilla ja työskentelin S:t Eriksgatanilla pienessä valokuvaliikkeessä. Liikkeen johtajatar sanoi, että älä sitten missään tapauksessa kulje Kronobergin puiston läpi yöllä, se on tosi vaarallista. Tuumin itsekseni, että sepä kuulostaa lupaavalta. Tuntui ihan kuin minua olisi käsketty menemään sinne, koska siellä voisi ehkä tavata jonkun. Ja tapasinkin siellä sitten yhden kaverin, joka oli neljä–viisi vuotta meikäläistä nuorempi. Hän ei ollut täyttänyt vielä 17:ää, ja löysimme toisemme siellä… Hän tiesi, mikä oli miehiään, tiesi suuntautumisensa, ja hänellä oli tosi kurjat kotiolot. Hän pakeni puistoon solmiakseen suhteita. Minun tapaani hän hakeutui vähän vanhempien ihmisten seuraan. – – Puistossa kaikilla oli ”tyttönimensä”, ja hän kastoi minut Elisabetiksi Englannin kuningattaren mukaan.”
”Kun tulin ensimmäisiä kertoja Kronobergin puistoon, olin pohjimmiltani tosi ujo, mutta minulla oli asenne kohdallaan ja muut luulivat meikäläistä tosi koppavaksi. Siksi sain Elisabet-nimen, ja siitä alkoi elämä. Pikkuhiljaa tutustuin ihmisiin paremmin, koska kaikki olivat jotenkin niin avoimia. Varsinkin vanhemmat miehet tapasivat piruilla uusia tulokkaille, ja silloin piti antaa samalla mitalla takaisin. Niille piti siis antaa nenille kunnolla ja mieluiten vähän satiirisesti, koska monet olivat tosi sanavalmiita. Ja sen jälkeen oltiinkin elinikäisiä ystäviä. Vanhemmat kertoivat kokemuksistaan ja tavallaan pitivät meistä huolta. Puisto oli meille kohtaamispaikka.”
Homosolidaarisuuden nimissä Ellu vihkii myös meidät Kronobergin puiston 1950-luvun etikettiin. Puistossa oli valaistu polku, jota pitkin kuului kävellä ikään kuin läpikulkumatkalla ja tähyillä samalla pimeyteen. Jos häiriköitsijöitä ei ollut näköpiirissä, yön kulkija uskalsi pujahtaa mäenrinteiden pusikoihin. Huomion ei pitänyt antaa herpaantua hetkeksikään, sillä ystävien ja nautintojen lisäksi pimeydestä saattoi löytää myös ikäviä yllätyksiä: milloin nuorisojengiläisiä, milloin poliiseja, jotka tekivät puistoon siveellisyysratsian käytännössä joka yö. Joillekin tämä jännitys oli osa puiston viehätystä, ja puistohomojen keskinäinen solidaarisuus oli vahvaa. Ellu kertoo, että jos Tukholman suurin arkkihomo ”Mitzi” riensi varoittamaan ”messinginhajusta”, silloin olivat kytät tulossa ja siskojen oli aika rientää.
Oma kaupunkikierroksemme vie meidät vielä Humlegårdenin puistoon, mutta Ellun aikaan 1950-luvulla toiminta on vielä hyvin paikallista eri kaupunginosissa. Esimerkiksi Kungsholmenilla asuvat kokoontuvat aina täällä Kronobergin puistossa. Ajatuskin siitä, että lähtisi retkelle vaikka Humlegårdeniin, tuntui maailmanympärysmatkalta. Siellähän liikkui ihan toisenlaista porukkaa!
Meidän turistien ei kuitenkaan tarvitse välittää reviirirajoista, vaan hyvästelemme Ellun ja jatkamme määrätietoisesti matkaa Kungsholmsgatania pitkin sillan yli ja edelleen Klarabergsgatanille kohti maailman ääriä. Ensiksi käännytään kuitenkin Åhlensin kulmalta vasemmalle, mistä löytyy Gardellin kirjassaan kuvaaman iltarundin seuraava etappi: Klara Norra Kyrkogata. Se oli vielä 1980-luvulla Tukholman pahamaineisin porno- ja prostituutiokatu, jossa myös homot parveilivat ennen kaikkea Bryggargatanin ja Mäster Samuelsgatanin välisellä alueella. Nyt alue on täysin siistiytynyt, mutta jos nipistän teitä takapuolesta, kai tekin näette kaikki nuo unholaan vaipuneet miespolvet, jotka yhä uutterasti päivystävät ja kiertävät näillä kulmilla potien ihmisen ikävää toisen luo? Tuossa seisoskelee esimerkiksi Gardellin kirjojen Benjamin:
”Benjamin saattoi seistä Klaran pohjoisen kirkkokadun jalkakäytävällä kokonaisen illan vain kaipuuta tuntien, kun samaan aikaan miehet iskivät miehiä ja poikia katosi tuntemattomien autojen matkassa tuntemattomiin paikkoihin. Jos joku oli iskemässä häntä, hän ei tiennyt mitä tehdä. Yleensä hän karahti aivan punaiseksi ja kiirehti pois paikalta. Silti hän ei voinut olla tulematta uudestaan. Siellä oli vallalla eräänlainen yhteisöhenki. Synnin yhteys. Mutta siitäkin huolimatta jonkinlainen vahvistus olemassaololle. Muutaman kerran ohi ajoi avoauto, josta kurottui jengiläisiä nahkarotseissaan huutelemaan uhkauksia miehille. ”Ällöttävät saatanan vitun hintit!”
Tuolta rientää myös Paul saatuaan hommat hoidettua Kaupungintalolla:
”Kello on vähän yli puolenyön. Hän kulkee Åhlensin joulumainosten ohi, kääntyy Klaran pohjoiselle kirkkokadulle, vilkaisee nopeasti kahta teinipoikaa, jotka istuvat lämmittelemässä vastapäisen talon ilmanvaihtoventtiilin kohdalla, päättelee heidän olevan vaarattomia ja jatkaa matkaansa. Paul kulkee aina nopeasti, kepeästi kuin kimmoisin askelin. Hänellä on tapana sanoa, että kaikki homot kulkevat nopeasti – ”se on puhdasta itsesuojeluvaistoa, kulta pieni” – katse aina suuntautuneena eteenpäin, mutta kuitenkin harjaantuneesti sivustoja tarkkaillen, jotta voi lisätä vauhtia, jos tapahtuu jotain uhkaavaa. – –
Rasmus on omistanut iltansa Klara Norralle. Nyt hän seisoo Bryggargatanin risteyksessä. Odottaa, palelee, haukottelee. Itse asiassa hän on luovuttamaisillaan ja lähdössä kotiin. Hän on kiertänyt pari kertaa pornokaupoissa lämmitelläkseen. Vielä kymmenen minuuttia. Sitten hän luovuttaa. Tänä iltana Klara Norralla ei ole paljon liikennettä. Sama sininen Saab ajaa kierroksen toisensa jälkeen. Autossa istuva ukko puistattaa Rasmusta, ja kerrankin hän on viestittänyt selkeästi, ettei tunne kiinnostusta. – –
Kun Paul huomaa Rasmuksen, hän päästää heti kädessään pitämänsä savukkeen putoamaan, kuin se vain lipsahtaisi hänen otteestaan itsestään. Automaattisesti Paul ottaa rasiasta uuden savukkeen ja siirtyy tuon toisen luokse. Tulen tai savukkeen pyytäminen on ollut kaikkina aikoina ylivoimainen tapa ottaa kontaktia. ”Hei, sydänkäpynen, onkos sinulla tulla?” Rasmus tunnisti lähemmäs tulevan Paulin jo etäältä. Siinä on se Homoringin mies. – – ”Minä olen Paul. Le Paul! Minä olen jonkinmoinen homojen vastine Äiti Teresalle. Mutta muodokkaampi.”
Auto hidastaa heidän kohdalleen, ei sama Saab kuin aiemmin, ajaja tähyilee heitä ja tavoittelee kontaktia. – – Paul luo pikaisen, arvioivan katseen autossa olevaan mieheen. ”Kolkyt–nelkytjarisat, ’hetero’, kolmen lapsen isä luullakseni. Soittele sitten. Pidä hauskaa!” Rasmus istuutuu autoon. Paul läimäyttää auton oven kiinni. Auto lähtee liikkeelle. – – Elämä on mutkatonta. Jos ei saa sitä, jonka haluaa, ottaa sen, jonka saa. Ja ulkona syksy on kääntymässä talveksi.”
Ellette ole jo eksyneet vieraiden miesten matkaan, nyt on aika jättää ”Klara Porra”, kääntyä oikealle Kungsgatanille ja jatkaa suoraan eteenpäin. Sveavägenin ylittämisen jälkeen edessä kohoaa kaksi Kungstornet-nimistä taloa, joista vasemmanpuoleisessa oli Gardellin mukaan homojen iltarundillaan suosima vessa. Me jatkamme kuitenkin matkaa, käännymme Regeringsgatanin kohdalla vasemmalle ja kävelemme suoraan eteenpäin, kunnes oikealla näkyy David Bagares Gata.
Osoitteessa David Bagares Gata 4 (Smala Grändin ja David Bagares Gatan kulmassa) toimi vuosina 1976–1980 After Dark Club, joka oli suosittu julkkisten juottola. Ja toden totta: tuossahan menee prinsessa Christina, ja pian paikalle kurvaa itse dame Elton John! Noita jonottavia tukholmalaisia trendineniä kiinnostaa kuitenkin paikan erikoisuus: After Dark-ryhmän esittämä drag show, jossa miehet pukeutuvat naisiksi ja aukovat suutaan musiikin tahtiin. Har ni hört på maken!
Suomi-neidot eivät nyt ehdi asettua jonon jatkoksi, sillä kadun päässä häämöttää jo iltarundin seuraava etappi ja Kronobergin Ellun mainitsema maailman ääri: Humlegårdenin puisto pahamaineisine lihamarkkinoihin. Ai miten niin pahamaineisine? No, katsokaa vaikka noita lööppejä maaliskuulta 1950: ”Homoseksuaalit vaikea ongelma Tukholmassa – uhreina maaseudun nuoria” ja ”Homoprostituutio pelottavissa mitoissa – poliisi täysin voimaton!”. Tai entä tuo Aftontidningenin lööppi 16. toukokuuta 1952: ”Tukholma on Sodoma. Vaaraksi koko Euroopalle!”
Älkää silti siskot säikkykö, sillä olette hyvissä käsissä. Tämä opas ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, millä EN nyt viittaa tuossa Humlegårdenin laidalla asuvaan pastori Kejneen. Hän pisti pystyyn melkoisen homoseksikohuun, jolla lehdet mässäilivät 1950-luvun alussa ihan loputtomasti! Miten sekin juttu pääsi paisumaan niin, että ennen pitkää koko oikeuslaitoksen väitettiin olevan poikaprostituutiorinkiä pyörittävien homovapaamuurarien käsikassara ja tuli hirveät utredningit ja jälkipyykit? Puhumattakaan siitä Haijby-kohusta, jossa kuningas Kustaa V joutui kiristetyksi homostelunsa vuoksi!
Mutta nyt ei ehdi juoruta, jos meinaan ehtiä kertoa teille kaikki mehevät yksityiskohdat Tukholman vuosikymmeniä jatkuneesta sotilasprostituutiosta! O, kyss mig godnatt, sergeant!