http://hulivilipoika.blogspot.fi/2017/01/teikalaisten-turku-varsinaissuomalaista.html (lisää kuvia täällä)
Hulivilipoika on jo kolmen vuoden ajan kalunnut Suomen vanhoja homopuistoja ja muita menneen maailman kohtaamispaikkoja Helsingissä, Tampereella ja Vaasassa. Pääkaupungin pömpelien, Mansen enkelien ja Vaasan farssin jälkeen on tullut viimein aika nipistää Suomi-poikaa pyllystä ja suunnata kuvaajan kanssa kohti Turkua. Kirpakassa talvisäässä moottoritie oli kaikkea muuta kuin kuuma, joten laulusta poiketen emme ”tulleet pitkin Turun tietä”, vaan säästimme paukut kiltisti perille asti.
Suomen ensimmäiset homot
Turulla on Suomen vanhimpana kaupunkina myös väistämättä Suomen pisin urbaani homohistoria. Tai pikemminkin samasukupuolisen halun historia, koska homoseksuaalisuudesta alettiin puhua vasta satoja vuosia sen jälkeen, kun Turusta tuli keskiajalla vilkas kaupan ja merenkulun keskus ja koko Ruotsin valtakunnan tärkeimpiin kuulunut kaupunki.
Muinaisten merimiesten, kauppiaiden, linnanherrojen ja tavallisten turkulaismiesten metkuja voimme nyt vain arvailla, sillä tietoa ei juuri ole. Historioitsija Teemu Keskisarja tiivistää ongelman näin kirjassaan Kyynelten kallio: kertomuksia seksistä ja väkivallasta (2011): ”Ilmiöstä, jota ei virallisesti tai vähän epävirallisemminkaan ollut olemassa, ei jäänyt lähteitä.”
Se kuitenkin tiedetään, että Turun hovioikeus tuomitsi 14.10.1665 kuolemantuomion ”sodomiittisesta synnistä” kahdelle miehelle: Taivassalon kirkkoherran Claudius Brenneruksen rengeille Heikki Pekanpojalle ja Heikki Mikonpojalle. Nämä Mooseksen lain perusteella rangaistut miehet mestattiin kirveellä ja sen jälkeen vielä poltettiin. Samalla he jäivät Keskisarjan mukaan aikakirjoihin Suomen ensimmäisinä nimeltä tiedettyinä ”homoina”.
Tapaus on todellinen oikeushistorian kummajainen, sillä vastaavia muinaisia samasukupuoliseen haluun liittyviä oikeudenkäyntejä tiedetään Suomesta lisäksi vain Torniosta (1709) ja Vöyriltä (1733). Keskisarja huomauttaa, että siinä missä muu kristikunta tuomitsi luonnottomuuksista miesten kanssa maanneita miehiä, Ruotsin valtakunta teloitti miltei yksinomaan niitä varsinaisia sodomiitteja, eli eläimeensekaantujia.
”Sekaantujiin keskittynyt Ruotsi päätti vaieta siitä sodomian muodosta, joka toivon mukaan oli kansalle tuntematon. Papeilta kiellettiin kaikkinainen pelottelu ja uhkailu, koska se vain lietsoisi mielenkiintoa [samasukupuolisia suhteita kohtaan]”, Keskisarja kirjoittaa.
Vaikenemispolitiikka päättyi Suomessa vasta vuoden 1889 rikoslakiin, joka tuli voimaan 1894 ja jonka myötä ilmiö oli virallisesti olemassa. Kuten Sandra Hagmankin toteaa kirjassaan Seitsemän kummaa veljestä (2016), oikeusjuttuja ei juuri nostettu 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun ensikymmeninä, mutta muita homoseksuaalisuuteen liittyviä lähteitä alkoi sen sijaan ryöpytä enemmänkin.
Ensimmäinen turkulaisista sanomalehdistä löytynyt merkintä on vuodelta 1910, jolloin Uusi Aura -lehti kirjoitti kultaseppä Mikko Kantolan joutuneen seppä Toivo Suvannon puukottamaksi. Tapon motiivina kerrottiin olleen riita seksin hinnasta. Kantola olisi ollut valmis maksamaan Suvannolle 5 markkaa, mutta Suvanto oli vaatinut kymppiä (nykyrahassa noin 40 euroa). Tästä suuttuneena Kantola oli vaatinut Suvantoa poistumaan. Neuvottelujen kariutuminen oli johtanut käsirysyyn, jossa Suvanto oli puukottanut Kantolan hengiltä.
Tapaus on kuvattu Tarja Hautasen kirjassa Yksityistilaisuus: turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa (2005), joka on tämän ”Teikäläisten Turku” -kierroksen tärkein lähde. Hautanen kertoo, että homoseksuaalisuudesta ei muuten juuri kirjoiteltu turkulaisissa lehdissä 1900-luvun alkupuolella, vaikka ilmiö oli varmasti sinänsä tullut tutummaksi kaupungistumisen myötä. Tämänpäiväinen kierros keskittyy näin ollen paljon tuoreempiin – ja onneksi myös vähemmän verisiin – tapahtumiin.
Kuten Tarja Hautanen osoittaa arkistolähteiden ja tekemiensä haastattelujen pohjalta, Turussa kukoistivat pienimuotoisena samat sateenkaarikulttuurin osa-alueet kuin suuressakin kaupungissa: miesten puistokulttuuri, yksityiskotien seurapiirit, ravintolakulttuuri sekä yhdistystoiminta tansseineen. Nyt tutustumme niihin kaikkiin, ja ulkotapaamispaikoistahan se on Turussakin aloitettava. Ne, toisin kuin kodit ja ravintolat, olivat avoimia kaikille miehille herroista narreihin.
Pömpeleitä ja parfymoituja upseereita
Aiemmissa kaupunkijutuissa olen käsitellyt paljon sitä, miksi homomiehet tapasivat toisiaan ennen muinoin nimenomaan puistoissa, niiden käymäläpömpeleissä ja muissa julkisissa tiloissa. Ne toimivat yksinkertaisesti olo- ja makuuhuoneina aikana, jolloin asunnot olivat ahtaita ja lait ja asenteet vielä ahtaampia. Julkisten tilojen mahdollistama sosiaalinen elämä, seksielämä ja anonyymius oli tärkeää varsinkin ”homokieltolain” aikana 1894–1971. Tuolloinhan sateenkaarikansa joutui elämään eräänlaista vieraan vallan agenttielämää, kuten eräs Tarja Hautasen haastattelema nainen asian kiteytti.
Kaikki homot eivät toki eläneet seksuaalisuuttaan todeksi puun ja pömpelin välissä, eikä puistoseksi ei ollut vain homojen yksinoikeus. Hautanenkin toteaa Yksityistilaisuus-kirjassaan, että asuntojen ahtauden vuoksi puistoja käyttivät seksuaaliseen kanssakäymiseen myös heterot, erityisesti naimattomat ja työväenluokkaiset pariskunnat. Samasukupuoliseen haluun liittyvä perimätieto on silti usein varsin käymäläkeskeistä, koska vaikkapa yksityiskodeissa kukoistanut alakulttuuri ei päätynyt yhtä herkästi lehtiin tai oikeudenkäyntipöytäkirjoihin vaan jäi muistitiedon varaan.
Tarja Hautasen mukaan Turusta on olemassa yksittäisiä suullisia anekdootteja homoaktiviteeteista jo 1900-luvun alusta alkaen. Niistä herkullisin on hänen haastattelemansa vuonna 1939 syntyneen miehen kertoma perimätieto tsaarinvallan ajalta. Turun kauppatorin jokaisessa neljässä kulmassa oli kuulemma tuolloin valurautapömpeli, joissa hajuvedeltä tuoksuneiden tsaarin armeijan upseerien kerrotaan käyneen tyydyttämässä itseään ja muita.
Mitään todisteita moisesta ei ole jäänyt, ja parfymoidun neitihomon karikatyyrin yhdistäminen nimenomaan sortovuosien venäläisupseereihin kuulostaa melkein turhankin ilmeiseltä propagandalta. Yhtä kaikki Hautanen toteaa Turussa olleen 1800-luvun lopussa noin 700 venäläistä, joista suurin osa oli Sirkkalan kasarmilla asunutta venäläistä sotaväkeä, lähinnä naimattomia sotilaita. Lisäksi sotilasprostituutio on ollut yleismaailmallinen ilmiö, kuten aiemmassa Tähtitorninmäki-jutussa oli puhetta.
Nakkeja Porkkanapuistossa
Kauppatorin valurautapömpelien lisäksi Turun vanhimpia miestenmiesten ulkotapaamispaikkoja on Tarja Hautasen kirjan mukaan päärautatieaseman edustalla oleva Asemanpuisto. Vuonna 1895 valmistunut puisto kuuluu olleen miehiä halunneiden miesten käytössä jo 1900-luvun alusta. Sen pitkä ja matala puupömpeli (puhekielessä tuohenkäppyrä) sijaitsi aikaisemmin puiston länsilaidalla olevien puutalojen edessä.
Asemanpuisto oli yhtenä Turun-tärppinä myös 70 vuotta myöhemmin ilmestyneessä 96-homolehden 3/71 jutussa ”Keväinen löytöretki Turkuun”, jonka on kirjoittanut nimimerkki Filius. Homokieltolaki oli tuolloin juuri kumottu, mutta jutun sanakäänteet ovat yhä varovaisia. Vain rivien välistä voi päätellä, että löytöretken etapit liittyvät nimenomaan kyseisen puiston kruisailuetikettiin eli soidinmenojen koreografiaan:
”[Asemanpuistossa] voimme ostaa vaikkapa nakkeja ja niitä syödessämme hiljalleen kävellä puiston käytävillä ihaillen Aino-patsasta ja vaikkapa tuulensuojaa saadaksemme nojailla kukkakioskin seinään. Ja niin onkin kello vierähtänyt yli puolen yön, olemme saaneet keuhkojen täydeltä ulkoilmaa ja varmasti on jo mieluisaa pujahtaa lämpöiseen vuoteeseen. Hyvää yötä!”
Asemanpuisto ei ollut Ysikutosen Turku-kierroksen viimeisenä kohteena ihan suotta, sillä puisto oli käytössä vain öiseen aikaan. Tarja Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo, että puistossa kävi varsinkin ravintoloiden sulkemisaikaan jopa kymmeniä miehiä illassa. Miehet seisoskelivat pyöreän funkkiskioskin ympärillä jutellen keskenään ja seuraillen puiston käymälässä käyviä miehiä. Suuren homosuosionsa vuoksi Asemanpuistoa kutsuttiin kuulemma kieli poskessa myös Porkkana- tai Banaanipuistoksi.
Keskeisellä paikalla sijainneessa puistossa oli aina poliisin väliintuloon riski, eikä riesa poistunut edes homoseksuaalisten tekojen poistuttua rikoslaista. Hautanen kertoo, että Asemanpuistossa liikuskelevia miehiä oli 1970-luvun alussa pitkään häirinnyt poliisin jatkuva partioiminen ja henkilötietojen kysely. Ketään ei enää noihin aikoihin pidätetty homoseksuaalisuuden tai pelkän oleskelun vuoksi, mutta kyttääminen häiritsi, kuten Hautasen haastattelema vuonna 1939 syntynyt mies kertoo:
”Olin itse rautatieaseman puistossa kun keskelle puistoa ajoi poliisi piiska-autollaan ja ryhtyi nuhtelemaan paikalla olijoita siitä, että he oleskelivat tällaisessa paikassa. Rohkenin tiedustella, eikö kaupungin puistoja ollut nimenomaan sitä varten perustettukin, että ihmiset voisivat vapaa-ajallaan niissä oleskella. Vastauksen sävy oli se, että ”Onhan se tietysti niinkin, mutta jos joku oleskelee jossakin tietyssä paikassa, siitä syntyy heti tietynlaisia epäilyjä.” Poliisien osalta saatiin aikaan kurinpalautus vasta kun asiasta silloisen valtakunnallisen vähemmistöjärjestön Psyke ry:n nimissä oli lähetetty valituskirje Turun silloiselle poliisimestarille – –.”
Asemanpuisto oli tapaamiskäytössä ainakin vielä 1980-luvun alkupuolella, sillä se on mainittu kohtaamispaikkana 96-lehdessä 3/84 lehdessä julkaistussa englanninkielisessä ”Gay Guide Finlandissa”.
Muistopaviljongin mukavuuslaitos
Turun muut perinteiset homopuistot ovat Tarja Hautasen kirjan ja Ysikutosen jutun perusteella Urheilupuisto sekä Suomen vanhimpana ja laajimpana kaupunkipuistona tunnettu Kupittaanpuisto.
Kupittaa tunnetaan myös lähteestään, jonka ympärille syntynyt kylpylätoiminta veti paikalle runsaasti väkeä jo 1700-luvulla. Turun kaupungin sivuilla kerrotaan, että varsinainen Kupittaan puistoalue perustettiin nimenomaan kylpylän yhteyteen vuonna 1820 kylpylävieraiden kävelypuistoksi.
”Kävelypuistona” se toimi myös monille homosukupolville, jotka hakeutuivat tänne aina hämärän tullen. Päiväsaikaan alueella majaili lähinnä juoppoja, kuten Ysikutosen ”Keväinen löytöretki Turkuun” -jutun kirjoittaja raportoi vuonna 1971. Väkivallan uhkakin oli olemassa, kuten yöllisissä puistoissa ylipäätään:
”– – lehtipuiden ja pensaiden siimeksessä, kuuluisan Kupittaan lähteen muistopaviljongin lähistöllä kyyhöttää muutama vanhanaikainen puinen mukavuuslaitos. Valoisaan aikaan tienoo valitettavasti on ainakin kesällä rappioalkoholistien valtaama, joten reippailuun sopivampi aika on silloin kun illan pimeys jo on verhonnut tienoon salaperäiseen vaippaansa. On kuulunut huhuja täällä tapahtuneista ryöstöistä ja pahoinpitelyistä, joten varovainen on toki syytä olla.”
Urheilusuorituksia Dianan temppelissä
Tarja Hautasen Yksityistilaisuus-kirjasta selviää, että Kupittaanpuisto jäi kokonaan pois homokäytöstä, kun sen mukavuuslaitos purettiin ilmeisesti 1970-luvulla. Tämän jälkeen ulkotapaamispaikkana toimi Asemanpuiston lisäksi vuonna 1893 perustettu Urheilupuisto, josta myös Ysikutosen jutun kirjoittaja kertoili kieli keskellä suuta ”kävelypaikkana”:
”Reippailuun sopii erityisen hyvin Turun kuuluisa urheilupuisto. Nimestään huolimatta se ei ole pelkästään urheilijoiden suosima, sen vehmaita käytäviä voi yhtä hyvin käyttää hyväkseen tavallinen yksinäinen iltapäiväkävelijäkin. Erityisesti kauniiden joutsenlammikoiden ja ns. yläkentän välinen maasto on suosittu kävelypaikka: talvisaikaan siinä neljän ja kuuden välillä, kesällä toisinaan pitempäänkin, jopa kymmenen, yhdentoista tienoille asti.”
Urheilupuiston yläkentällä jalkapallokentän ja lentopallokentän välissä sijaitsi julkinen käymälä, jota kutsuttiin homopiireissä lempinimellä ”Dianan temppeli”. Tarja Hautasen saamien tietojen mukaan se oli saanut nimensä mieheltä, jonka lempinimi ystäväpiirissä oli Diana.
Dianan temppeli oli suosittu myös päiväsaikaan, koska sen sijainti oli niin rauhallinen ja sinne saattoi livahtaa huomaamatta kolmelta eri ilmansuunnalta. Hautanen toteaa, että varsinkin ovellisilla kopeilla varustetut pömpelit olivat suosittuja, sillä koppien seiniin tehdyt reiät mahdollistivat anonyymin seksin ja ovellisiin koppeihin saattoi vetäytyä kahdestaan.
Dianan temppeli oli kuitenkin vain yksi Urheilupuiston monipuolisista ”suorituspaikoista”, joilla herkutellaan Hautasen kirjasta löytyvässä leikkimielisessä mainoksessa. Mainoksen ovat tehneet vuonna 1971 perustetun Psyke-homojärjestön Turun-alaosaston miehet:
”Turun Urheilupuisto tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia erilaisille. – – Tänään Urheilupuisto palvelee ainutlaatuisena virkitysalueena keskellä kaupunkia kaikenikäisiä ’ulkoilijoita’. Alue käsittää kaikkiaan 16 ha. Suorituspaikat on sijoitettu luonnon keskelle ympäristön vehreys säilyttäen. Viehättävän lisän puiston ulkonäköön tuovat lintulammikot, jotka kesäisin ovat nuoremman väen suosiossa.”
Vaikka puistopiireissä kukki huumori, Hautanen kirjoittaa myös haastateltaviensa ristiriitaisesta suhtautumisesta ulkotapaamispaikkoihin. Hänen haastattelemansa vuonna 1954 syntynyt mies muisti yhä elävästi, miten luonnottomalta tuntui lähteä Urheilupuistoon sydämen asialle:
”– – se oli mun ensimmäinen kerta Urheilupuistossa ja mun täytyy sanoa että mä pelkäsin, kun mää en tienny, että miten pitää käyttäytyä siellä. – – Semmonen sosiaalinen tilanne oli aivan hirvittävä, että mä muistan että mä nyt turvauduin X:ään sitten, että hän koko ajan mun vieressäni, ettei mitään yllättävää pääse tapahtumaan, ettei kukaan vaan tule mitään ehdottelemaan. Kun mää en tiedä sitten, et kuuluuks täällä sitten etiketin mukaan olla jakelemassa itseäsä. – –”
Varsinkin haisevista pömpeleistä Hautasen haastateltavat puhuivat inhoten mutta samalla kaihoisasti muistellen. Tämä kuvasti ehkä sitä, että pömpelit symboloivat paitsi vastarintaa ja yhteisöllisyyttä myös sortoa – sitä, että homot oli lainsuojattomina suorastaan pakotettu puistoihin pelehtimään. Hautanen toteaa, että kaikki hänen haastateltavansa muistivat mainita pömpeleiden purun olleen traaginen tapahtuma Turun homojen alakulttuurille. Dianan temppelin purkupaikalle oli kuulemma tuotu puolukanvarsista solmittu kukkaseppele kuin haudalle ikään.
Olen kertonut vastaavista seppeleenlaskuista myös aiemmissa Helsinki-jutuissa, ja homomiesten huumorin tuntien pidän niitä hyvinkin uskottavina. Samalla olen todennut, että vaikka purkaminen osui kipeästi homoalakulttuuriin, purkua perusteltiin usein muillakin syillä kuin vain siveellisyysrikosten ehkäisyllä. Kuten Ysikutosen edellä siteeraamassani jutussakin todetaan, pömpeleiden ympäristössä viihtyi myös alkoholisteja ja muuta ”epäsosiaalista ainesta”, joiden oleskelua haluttiin vaikeuttaa. Tällä perusteltiin esimerkiksi Touko Laaksosen suosiman Tähtitorninmäen pömpelin purkua vuonna 1958.
Pömpelien purkaminen ei silti aina vienyt puistojen suosiota iskupaikkoina, vaan puistoilu jatkui ilman niitäkin. Vielä tärkeämpää oli silti se, että ulkopuolisten toimilla ei voitu purkaa puistoissa syntyneitä homomiesten suhdeverkostoja. Tämä sosiaalinen puoli oli ollut monelle yhtä tärkeä kuin seksuaalinenkin, ja se muodosti samalla perustan tulevalle yhdistystoiminnalle.
Tarja Hautasen haastattelema vuonna 1939 syntynyt mies korostaa, että Turun sateenkaariväen yhdistystoiminnan juuret ovat nimenomaan näissä erilaisten puistojen keskustelupiireissä. Niissä käyvät ihmiset oppivat vähitellen tuntemaan toisensa – ensin ulkonäöltä, sitten salanimeltä ja sitten lähemmin, mikä mahdollisti myöhemmän järjestäytymisen.
Snellun salonki
Puistot ja niissä solmitut kontaktit olivat monelle portteja yksityiskodeissa kukoistaneeseen homokulttuurin. Näihin seurapiireihin päädyttiin usein ”tuutorin” avulla, kuten Tarja Hautasen haastattelema 1959 syntynyt mies kertoo:
”Ennen vanhaan ne toimis niin, et aina oli tää tuutori. Joku tapas jonkun jossakin ja sit tavattii ihmisten kotoa. Oli niit muitaki, jotka tuli sillai piireihin niinku sanotaan, etä oli tavannu jonkun jossakin ja se toi sit bileisiin. – – Mä tulin piireihin niin varmaan seittekytkaheksan semmosen kamreerin kautta. – – Tämä kyseine kamreeri oli sit tota oikee tuijottajien mestari. Se ni kiersi niinku kissa kuumaa puuroo ja sit me ystävystyttiin ja se oli sikäli hauskaa et me vaan ystävystyttiin. No hän sit tutustutti tähän varsinaiseen elämään.”
Hautasen mukaan yleinen kuvio oli, että paremmin toimeentulevat miehet tarjosivat kotinsa nuorten miesten juhlapaikaksi. Kodeissa pidetyt juhlat olivatkin ennen varsinaisia homotansseja ja -baareja ainoita paikkoja, joissa miehet saattoivat tanssia yhdessä. Turussa tunnetuin tällainen varhainen homososiaalisuuden keskus oli verovirkailija Urho Snellmanin (1903–1990) ”salonki” Puutarhakatu 7:ssä.
Snellman lahjoitti laajan muistelma- ja valokuvakokoelmansa Turun maakunta-arkistoon, ja arkistojen sekä haastattelujen pohjalta Hautanen on pystynyt muodostamaan varsin tarkan kuvan tämän ylemmän keskiluokan homomiehen elämästä ja turkulaisten miesten välisestä suhdeverkostosta 1950–70-luvuilla.
Snellman vietti hyvin sosiaalista elämää, johon kuuluivat teatterissa ja elokuvissa käynti, kuoroharjoitukset, kyläily sekä illanvietto kaupungin homoystävällisissä heteroravintoloissa. Ennen muuta Snellu muistetaan kuitenkin juhlistaan, joissa kävi paljon teatterilaisia ja kulttuuriväkeä Helsingistä sekä paljon turkulaisia opiskelijoita sekä sota- ja meripoikia. Naisia ei vieraslistalle päässyt.
Hautanen kertoo arkistoaineiston ja haastattelujensa pohjalta, että Snellmanin asunto oli tapaamispaikka, jossa istuttiin iltaa, kuunneltiin musiikkia, tanssittiin ja tutustuttiin muihin homoihin. Hauskanpidon lisäksi harrastettiin myös seksiä, kuten hänen haastattelemansa 1940-luvulla syntynyt mies hersyvästi muistelee:
”Kato kyl sinne moni jäi just sen tähden, et osaltaan siel tapas uusia tuttuja ja sit siellä oli mahdollisuus yöpyä tai olla ainakin vähän pidemmän aikaa. Snelluhan kantoi sit pyyheliinaa ja kaikkea siel sit toimis tämmösenä rättimikkona aika ahkeraan, koska siin oli myös sit hän voi saada siinä sivusta vähän klähmästyä ja tota jos ei muuta niin olla aktiivisesti mukana. Joku anto, joku ei, ja siinä niinku hän tapas sanoa et, ”kirvestä hiotaan aina kahdelta puolelta” (imitoi naismaisesti Snellua). – – et siellä oli kyl monta sielä oli semmosia Helsingin vieraita jotka majoitettiin vinttiin asti niin, että siellä oli vinnillä ja joka puolella niin niit sänkyi ja aamullakin semmonen tohina ettei oo mittään määrää niin, et kyllä siellä paljon oli yöpyjiä parhaimmillaan.”
Monille Snellun salonki oli varmasti juuri sellainen hätäsatama, jollaista muuan 32-vuotias kapteeni etsiskeli sanomalehden kontaktipalstalla vuonna 1948. Snellu oli leikannut ilmoituksen irti ja sujauttanut sen kalenterinsa väliin, josta Hautanen sen vuosikymmeniä myöhemmin löysi. Kuka tietää, vaikka kapteeni olisi löytänyt tiensä myös Snellun salonkiin:
”S.O.S. Liiaksi raskaassa painolastissa olevan huvipurren kapteeni etsii hätäsatamaa, jonne voisin purkaa osan kallisarvoisesta lastistani. Ar. vastaukset viikon aj. Riihimäen o.t. Kapteeni 32 v.”
Muistelma- ja valokuvakokoelmien lahjoittaminen arkistoon oli Urho Snellmanilta melkoinen statement ja kulttuuriteko. Sen ansiosta Snellu elää yhä keskuudessamme samoin kuin helsinkiläinen lääkäri ja mesenaatti Juhani Kirpilä, jonka ”homohovina” toiminut koti on nykyisin upea kotimuseo.
Snellman ja Kirpilä ovat molemmat hyviä esimerkkejä siitä, että vaikka piilottelu oli sateenkaariväen arkitodellisuutta kymmeniä vuosia, arkea elettiin silti valossa, varjossa ja elämälle nauraen. Viimeksi mainitulla tarkoitan sitä, että vihamielisenkin valtakulttuurin keskellä osattiin luoda homoseksuaalisia tiloja, joissa yhteisöllisyys kukoisti. Snellun ja Kirpilän kodit olivat puistojen, pisuaarien lisäksi tällaisia fyysisiä tiloja. Lisäksi niitä olivat tietyt homoystävälliset heteroravintolat, joihin tutustumme Turku-jutun jälkiosassa.
