Hulivilipoika

Sain hiljattain luettua loppuun Jonas Gardellin ylistetyn aids-trilogian Torka aldrig tårar utan handskar, jonka ensimmäisestä osasta Kärleken tuli vuonna 2012 Ruotsin puhutuin kirja. Trilogian toinen osa Sjukdomen ilmestyi tämän vuoden tammikuussa ja päätösosa Döden elokuussa. Näistä Kärleken on saatu myös suomeksi nimellä Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1: Rakkaus (suom. Otto Lappalainen). Useimmille trilogia on varmaankin tuttu FST:n talvella 2013 esittämästä kolmiosaisesta draamasarjasta.

Trilogiassa Jonas Gardell kertoo fiktion keinon omasta elämästään ja oikeista ystävistään 1970-luvun lopun ja 1980-luvun Tukholmassa. Tutustumme huikentelevaiseen homomammaan Pauliin sekä hänen seurapiiriinsä: Reineen, Lars-Åkeen, Seppoon, Bengtiin, Rasmukseen ja Benjaminiin, joka on Gardellin alter ego. Yhdessä pojat kokevat vapauden ja rakkauden ja lopulta sairauden ja kuoleman, kun aids alkaa niittää tuhoaan. Ennen pitkää ystäväpiiristä on jäljellä vain kaksi, Benjamin/Gardell toisena heistä. Trilogia onkin ennen kaikkea muistomerkki Gardellin kuolleille ystäville, koko tuolle omalaatuiselle perheelle. Samalla se on mitä poliittisinta kirjallisuutta, joka palauttaa mieliin aidsin alkuaikojen homovainon ja -vainoajat.

Trilogian taustana on seitsemänkymmentäluvun seksuaalinen vapautuminen ja homoliikkeen ottamat edistysaskeleet. Homojen maanalainen armeija alkoi vihdoin astua päivänvaloon, ja Ruotsin Setan RFSL:n Timmy-baarissakin päätettiin räväyttää ikkunaverhot auki, jotta ihmiset eivät luulisi paikkaa orgiaklubiksi. Kehityksen huipensi homouden sairausluokituksen poistaminen vuonna 1979. Käytännössä kaappien ovet pysyivät kuitenkin tiukasti kiinni, eikä läheskään kaikilla ollut mahdollisuutta, uskallusta tai edes halua käydä RFSL:n baarissa tai ryhtyä Gay Liberation -aktivistiksi. Niinpä homoelämä kukoisti Ruotsissakin siellä, missä se aina on kukoistanut: puistoissa, julkisissa käymälöissä ja hämärissä kadunkulmissa.

Tähän kahtia jakautuneeseen alakulttuuriin astuvat myös Gardellin kirjan keskushenkilöt: Tukholmaan muuttava maalaispoika Rasmus ja tukholmalainen Benjamin. Rasmuksen agenda on selvä: hän karistaisi ahdasmielisen kotikuntansa pölyt kengistään ja saapuisi Tukholmaan elämään vihdoinkin täyttä elämää homomiehenä. Kun Rasmuksen juna saapuu Tukholman keskusasemalle, hän kävelee sen kuuluisalle iskupaikalle Homoringille ja tietää olevansa vihdoinkin kotona. Siten hänestä tulee yksi lukemattomista homosiirtolaisista tai -pakolaisista, jotka ovat joutuneet lähtemään kotiseudultaan avarammille aloille.

Benjamin tekee hänkin pitkän matkan Homoringille – ei tosin fyysisesti vaan henkisesti, koska hänen on mahdotonta sovittaa yhteen homouttaan ja kuulumistaan Jehovan todistajiin. Pian Rasmus ja Benjamin päätyvät osaksi arkkihomo Paulin uusperhettä, löytävät toisensa ja muuttavat yhteen. Kaikilla ystäväpiirin pojilla on oma kasvutarinansa ja omat kipunsa, ja niitä kuvataan kirjoissa paljon tv-sarjaa syvällisemmin. Sarja keskittyy ymmärrettävää kyllä Rasmukseen ja Benjaminiin, mutta kirjoissa heräävät kunnolla henkiin myös Paul, Reine, Lars-Åke, Seppo ja Bengt.

Trilogian ensimmäinen osa Kärleken/Rakkaus kuvaa vuosia, jolloin poikien elämä oli vihdoinkin ihanaa. Sjukdomen- ja Döden-kirjoissa taas tiivistyy aidsin hirvittävä tragedia: se vähäinen edistys, mitä homojen ihmisoikeuksissa 1970-luvulla ja 1980-luvuilla tapahtui, otettiin korkojen kanssa takaisin aids-kriisin alkuvuosina. Monet ahdasmielisiltä kotipaikkakunniltaan paenneet homopojat joutuivat sittenkin palaamaan takaisin – kuolleina heteroina.

Trilogia on silti kronologinen vain hyvin löyhässä merkityksessä, sillä Gardellin kerronnalle on tyypillistä aikatasojen railakas sekoittaminen. Jo Kärleken/Rakkaus-kirjan ensi sivuilta tietää, että tarinalla ei ole onnellista loppua. Ilo vaihtuu seuraavassa hetkessä syvään suruun, kun poikien yhteisten onnenhetkien kuvausta seuraa pikakelaus muutaman vuoden päähän, jolloin he yksi toisensa jälkeen makaavat sairaalassa tekemässä kuolemaa.

Aikahyppyjen lisäksi Gardellin kerronnalle on tunnusomaista vahva symbolisuus, suorastaan hengellisyys. Hän sekoittaa uskonnollista ja maallista tavalla, jota harvoin näkee ja jossa harva onnistuu vaikuttamatta pateettiselta. Raamatulliset käsitteet saavat uusia ulottuvuuksia: luvattu maa on suurkaupunki, jonne jokainen homomies toi tarinansa ja jonne hyvin monen tarina myös päättyi aivan liian nuorena. Lopun ajat taas ovat niitä lohduttomia vuosia, jolloin pyhäpukua oli paras pitää työpaikan kaapissa, koska töiden jälkeen oli joka tapauksessa mentävä hautajaisiin kantamaan kaatuneita.

Trilogian vahva poliittisuus tulee selkeimmin näkyviin sen dokumentaarisissa osuuksissa, joissa Gardell käy läpi Ruotsin homoliikkeen kehitystä ja yhteiskunnan aids-hysteriaa, joka johti suorastaan fasistisiin kommentteihin mediassa ja politiikassa. Tässä Gardellilla on ollut selkeä agenda: saattaa tilille kaikki ne poliitikot, virkamiehet ja toimittajat, jotka julistivat homojen saaneen ansionsa mukaan tai vaativat aids-potilaiden pakkosijoittamista laitoksiin tartuntariskin pienentämiseksi. Se oli hirvittävää aikaa, jota ei pidä unohtaa. Siksi ei ole myöskään liioittelua kirjoittaa kolmea kirjaa siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että kukaan ei ansainnut kuolla – olipa aidsia edeltäneen vapautumisen ajan meno seksuaalisesti kuinka liberaalia tahansa. Gardell tekeekin miehen työn palauttamaan lukemattomien halveksuttuina kuolleiden homojen kunnian.

Trilogiaa lukiessa en voinut olla ajattelematta, että nykyhomojen näkökulmasta alkuvuosien loputtomat aids-uhrit olivat mitä suurimmassa määrin ruumiita, jotka ”on meidän edestämme annettu”. Tällä tarkoitan sitä, että juuri aids-kriisi johti paradoksaalisesti homojen aseman parantumiseen, kun yhteiskunta joutui tunnustamaan homojen olemassaolon ja tukeutumaan homoliikkeeseen kriisin taltuttamiseksi. Gardell vihjaa trilogiassaan jopa, että homojen oikeuksien parantaminen on osittain seurausta yhteiskunnan halusta ohjata homot kohti ”normaalimpaa elämää” pois saunaklubeilta ja puistoista. Homojen edustama seksuaalinen uhka on näin haluttu häivyttää.

Torka aldrig tårar utan handskar -trilogiasta huokuu välillä raivo ja välillä huumori. Keskeisin tunne on kuitenkin suru. Tähän viittasi myös draglegenda Christer Lindarw kiittäessään Gardellia Ruotsin tämänvuotisessa QX-homogaalassa: ”Sinun ansiostasi Jonas olen vihdoinkin voinut surra kaikkia niitä ystäviä, jotka menetin.” Myös Jonas Gardell menetti lähes kaikki ystävänsä. Onneksi hän itse jäi henkiin ja saattoi kertoa meille tämän tarinan, jossa he kaikki elävät niin väkevästi.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/

Luen säännöllisesti useita kansainvälisiä homolehtiä, joista osaa myydään Suomessa ja osaa ei. Lehdissä on paljon samaa, mutta myös eroja painotuksissa ja kepeyden asteessa. Tässä esittelyt niistä kahdesta.

The Advocate on Yhdysvaltain vanhin yhä ilmestyvä HLBT-lehti, ja se on kaikista lukemistani homolehdistä se kaikkein poliittisin. Tuoreimmissa numeroissa kerrotaan muun muassa, mitkä yritykset ovat hyviä ja mitkä huonoja HLBT-ihmisten työnantajia, millaista on naisille suunnattu miesten muoti, miten homohäät saa onnistumaan ehtaan jenkkityyliin ja millä tavoin historia toistaa itseään Venäjän homojen näkökulmasta.

Koko esittely ja linkit artikkeleihin:
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2013/10/homolehdet-esittelyssa-2-advocate.html

Brittiläinen Attitude on tullut minulle jo kymmenisen vuotta, ja se on kehittynyt tänä aikana melkoisesti. Aluksi Attitude oli varsin tyypillinen homojen lifestyle-lehti julkkishaastatteluineen, vähäpukeisine miehineen ja näyttävine muotijuttuineen. Viimeisimmän päätoimittajan Matthew Toddin aikana lehti on kuitenkin monipuolistunut ja politisoitunutkin aika tavalla. Erityistä huomiota on kiinnitetty tuiki tavallisten homomiesten esittelyyn, hiv-kirjoitteluun sekä nuorten tukemiseen ”It gets better” -hengessä. Kokonaisuudesta syntyy muihin maailman homolehtiin verrattuna ehkä täysipainoisin ja siinä mielessä lihallisin kuva nykyhomojen elämästä.

Koko esittely + kuvia:
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2013/10/homolehdet-esittelyssa-1-attitude.html

Brittiläinen Alan Hollinghurst on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoistani. Hollinghurst tuli suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään Booker-palkinnon saaneella The line of beauty -romaanillaan (2004), joka on häikäisevän hienoThatcherin ajan Englannin, luokkayhteiskunnan ja aidsin alkuaikojen kuvaus. The line of beautya ei valitettavasti ole vielä suomennettu, mutta viime syksynä saatiin sentään pää auki, kun Otava julkaisi Hollinghurstin tuoreimman romaanin The stranger’s child (2011) eli Vieraan lapsi. Käännöksestä vastaa Markku Päkkilä.

Vieraan lapsi tapahtuu monella aikatasolla ja kertoo nuorena kuolleesta runoilijasta Cecil Valancesta, jonka salaisuudet polttelevat vuosikymmenestä toiseen ja vaikuttavat ratkaisevasti hyvin monen ihmisen elämään. Romaanin alku on minusta todella kiehtova ja mehukas "vastine" Evelyn Waugh’n Mennyt maailma -romaanille – hieno ja kutkuttava kartanoelämän kuvaus. Siinä seurataan Cecil Valancen viikonlopunviettoa opiskelijatoverinsa George Sawlen perheen kartanossa ja Valancen runollis-lihallista suhdetta Georgeen ja tämän sisareen Daphneen. Tuona viikonloppuna Cecil kirjoittaa Daphnen muistikirjaan isänmaallisen rakkausrunon, ja kun Cecil myöhemmin kaatuu sodassa, runosta tulee koko kansakunnan yhteistä omaisuutta.

Romaanin muissa osissa kuvataan myöhempien tulkitsijoiden ja elämäkertureiden epätoivoisia yrityksiä pureutua Cecilin yksityiselämään ja ymmärtää runon puheita ”varjoissansa salaisuuksiaan supattavasta lemmenparista”. Kuka tämä lemmenpari oikeasti oli: Cecil ja George vai Cecil ja Daphne? Yksi näistä Cecil-intoilijoista on elämäkerturi Paul Bryant, joka yrittää tonkia salaisuuksia 1970–1980-lukujen vaihteessa haastattelemalla sekä Georgea että Daphnea. Homoseksuaalina Bryant on luonnollisesti kiinnostunut juuri Georgen ja Cecilin mahdollisesta homosuhteesta.

Pohjimmiltaan Vieraan lapsi kirja kertoo siitä, miten ihmiset haluavat muistaa asiat itselleen sopivalla tavalla ja miten tutkijat ja elämäkerturit pyrkivät pöyhimään ruumiskasoja ja tuomaan salaisuuksia päivänvaloon – tai vastaavasti jatkamaan niiden peittelyä. Elämäkertoja kuvataan ”runolliseksi ennallistamiseksi”, mikä on tietysti seksuaalivähemmistöjen kohdalla tarkoittanut usein homouden tai lesbouden häivyttämistä milloin mistäkin syystä. Suomalaisia esimerkkejä tästä ovat runoilijat Uuno Kailas ja Kaarlo Sarkia, kuten Sateenkaari-Suomi-kirjassa kerrotaan. Erityisen ilmeistä tämä peittely on ollut, jos henkilö on jollain tapaa nostettu kansakunnan kaapin päälle pyhimyksen asemaan. Myyttinen runoilija Cecil Valance on isänmaallisen runonsa ansiosta tämän kirjan Marski.

Hollinghurst on kerrassaan virtuoosimainen kertoja, joka tekee tarinasta kuin tarinasta kiehtovan punomalla siihen historiaa, arkkitehtuuria, musiikkia ja muita taiteita sekä brittiläisen luokkayhteiskunnan ja homoelämän kuvausta. Myös Vieraan lapsi oli minusta juuri oikealla tavalla korkeakirjallinen lukukokemus. Tällä tarkoitan sitä, että kirjan lukeminen kiehtoo kuin kartanokierros puolirasvaisia juttuja kertovan esteetikon kanssa. Juonenkuljetuksen lisäksi kirjassa on nautittavinta Hollinghurstin psykologinen tarkkanäköisyys, joka riisuu ihmiset paljaaksi ja asettaa heidät ironiseen valoon. Tästä on hyvänä esimerkkinä elämäkerturi Paul Bryantin tuskailu:

”Oli käsittämätöntä miten huonosti ihmiset muistivat asioita; kaikki hänen avaintodistajansa olivat 80-vuotiaita ja hänen mielikuvissaan he olivat juuttuneet paikalleen tai laukkasivat oravanpyörässä tavoitellen jääräpäisesti yhtä ja samaa ajan silottamaa muistijälkeä kuono ja käpälät ojossa.”

Markku Päkkilän käännös välittää hienosti Hollinghurstin tyylin, joka on milloin karkeaa, milloin tavattoman kaunista, milloin kaikkea yhtä aikaa:

”Mieleen alkoi nousta kuvia siitä oikeasta Cecilistä, alastomana ja vettä valuvana Camjoen rannalla – –. Kauniita kuvia kaikki, mutta sekalaisia ja jälkikäteen korjailtuja ja retusoituja. Hän oli tallettanut mieleensä muutakin, yksityisiä ja lumottuja kuvia, jotka eivät olleet niinkään silmin nähtyjä kuin tuntemuksia, käsissä säilyneitä muistoja Cecilin ruumiinlämmöstä, ihon hiuksianostattavasta kauneudesta, lämpimästä vyötäröstä paidan alla ja karheista kiharoista vyötärön alapuolella. Georgen rukoukseen liitetyt sormet avautuivat varovaiseen muistinvaraiseen hyväilyyn. Ja sitten tietysti vielä se maineikas… maineikas membrum virile, joka oli nyt ikuisesti tavoittamattomissa marmoritakin alla, mutta kerran niin malttamattoman eloisa ja innokas… Ja se miten Cecil oli siitä puhunut, juhlallisesti ja vastuuntuntoisesti – sananvalinnoista olisi voinut luulla, että aiheena on Magna Carta.”

Toivon kovasti, että Otava julkaisisi Hollinghurstin tuotannosta seuraavaksi The line of beautyn.Kääntämistä odottavat myös esikoisteos The swimming-pool library (1988) sekä romaanit The folding star (1994) ja The spell (1998).

http://hulivilipoika.blogspot.fi/
https://www.facebook.com/hulivilipoika?ref=hl

Brittiläinen Harmless Records on julkaissut viime vuosina 16 mainiota Disco discharge -kokoelmalevyä, jotka keskittyvät 1970- ja 1980-luvun diskomusiikkiin. Levyt on koonnut diskofriikki MrPinks, ja ne pursuavat pitkiä albumiversioita, maksisingleversioita sekä aiemmin CD-muodossa julkaisemattomia harvinaisuuksia. Näistä kokoelmista neljä keskittyy nimenomaan homodiskoklassikoihin, ja nimetkin ovat sen mukaisia: Gay disco & Hi NRG (2009), Pink pounders (2010), Cruising the beats (2011) ja Midnight shift (2012). Kukin kokoelma sisältää lisäksi diskohistorioitsija Alan Jonesin kirjoittamat kiinnostavat esittelyt kuultavista kappaleesta.

Ensimmäisen kokoelman johdannossa Jones muistuttaa, että juuri homomiehet muodostivat mustien ja latinojen ohella etujoukon, joka otti diskomusiikin omakseen 1970-luvun puolivälissä. Jones kirjoittaa myös osuvasti diskon ja homokulttuurin vahvasta keskinäisriippuvuudesta toteamalla, että hänelle itselleen ei tule mieleen yhtäkään tämän kultakauden ajanjaksoa, tapahtumaa tai seksikokemusta, johon ei liittyisi jokin diskokappale. Diskomusiikki tarjosi kerrassaan täydellisen ääniraidan 1970-luvun seksuaalisen vapautumisen ja gay liberationin vuosille – onhan diskojytkeen vietäväksi antautuminen jo itsessään ruumiillinen ja mikseipä seksuaalinenkin kokemus. Jonesin mukaan disko oli kuitenkin monille homoille vieläkin enemmän: jaettu kokemus kaikesta siitä, mikä teki elämästä elämisen arvoista. Se toi hyvää mieltä ja silasi villin vapautumisen vuodet peilipallon loisteella.

Mutta mitä oikeastaan on homodisko ja sen eurooppalainen variantti eurodisko normaaliin diskoon verrattuna? Jonesin mukaan eroa on vaikea tehdä muuten kuin artistikohtaisesti tai kappaleiden aihepiirin mukaan. Village Peoplen kaltaiset aktit oli tietysti etupäässä suunnattu juuri homoyleisölle, vaikka myös suuri yleisö nieli bändin hitit karvoineen päivineen välttämättä edes tiedostamatta niiden kaksimielisyyttä. Tästä on malliesimerkkinä bändin hitti In the Navy (1979), jonka Yhdysvaltain merivoimat tilasi alun perin värväyskampanjansa tunnuslauluksi ilman ironian häivääkään.

Kappaleiden aihepiirin homoviitteistä Jones käyttää esimerkkinä Gay disco & Hi NRG -kokoelman päättävää Harlow’n kappaletta Take off (Satisfaction guaranteed) (1980). Sen sanoituksessa listataan kaikki keskeiset homokaupungit Los Angelesista Pariisiin, Amsterdamiin ja Madridiin ja ihannoidaan moniin homomiehiin uppoavaa jet set -elämää. Toinen esimerkki on samalla kokoelmalla kuultava The Boys Town Gangin kappale Cruisin’ the streets (1981), joka kuvaa harvinaisen suorasanaisesti ”San Fran-Discon” Castron alueen yöllistä dionyysista kruisailua: ”Up against the wall you assholes, you cunt too!” Näiden lisäksi monet muutkin diskokappaleet viittasivat joko nimellään tai lyriikoillaan homokulttuuriin, seksiseuran etsimiseen tai fetisseihin, mikä takasi niille poppers-huuruisen suosion homoklubien tanssilattioilla. Tosin Alan Jonesin mukaan homoihin upposi diskon kultakaudella laulu kuin laulu, kunhan siihen saattoi yhtyä ja sen mukana pystyi tanssimaan ekstaattisesti ja/tai se edusti kovan luokan kitsiä.

Kun diskomusiikki joutui 1970-luvun lopulla kovaan vastatuuleen, gay disco brändättiin uudelleen entistä nopeammaksi ja takovammaksi Hi NRG:ksi ja tanssimusiikki ylipäätään pirstoutui lukemattomiin eri alalajeihin. Pyrkimyksenä oli ottaa etäisyyttä yleiseen käsitykseen, jonka mukaan kaikki diskomusiikki oli roskaa ja ”tosi homoa”, mikä taas oli aids-kriisin aamunkoitossa kaikkea muuta kuin myönteinen leima. Nimitysten vaihtumisesta ja kriiseistä huolimatta homodisko on pitänyt pintansa, mitä Alan Jones selittää sillä, että se on aina ilmentänyt vahvaa yhteisöllisyyden tunnetta. Tämän voi kokea itse kukin vaikkapa Herculeksen tanssilattialla minä tahansa lauantai-iltana. Jos taas kotibileet ovat enemmän mieleen, Disco discharge -kokoelmat takaavat nostalgisen ja välillä pikkutuhmankin kuuntelunautinnon.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2013/10/disco-discharge-paketoi-homodiskon.html (mukana soittolista)

https://www.facebook.com/hulivilipoika?fref=ts

Yksi suurista kiinnostuksen kohteistani on 1970-luvun urbaani homoelämä. Viime aikoina olen uppoutunut etenkin New Yorkin tuolloiseen menoon ja meininkiin. Kimmokkeina ovat olleet viimevuotinen New Yorkin -matka, hiljattain lukemani Larry Kramerin Faggots-romaani (1978), erinäiset aids-dokumentit sekä taannoin näkemäni mainio dokkari Gay Sex in the 70s (2008).

Gay Sex in the 70s ajoittuu Stonewallin vuoden 1969 homomellakoiden jälkeiseen villiin vapautumisen aikakauteen, jolloin homot ottivat korkojen kanssa takaisin kaikki häpeän ja hyljeksinnän vuodet. Stonewallista alkanut ja aidsin puhkeamiseen päättynyt 12 vuoden ajanjakso oli kaikesta päätellen uskomatonta seksuaalista ilottelua, jolle mikään fiktiivinen tai dokumentaarinen kuvaus ei voi vetää vertoja. Joseph F Lovettin ohjaama Gay Sex in the 70s tekee kuitenkin parhaansa kuvaamalla arkistomateriaalin ja aikalaishaastattelujen avulla New Yorkin saunaklubeja (St. Mark's Baths), ruokottomia seksibaareja (The Anvil, Mineshaft) sekä Hudsonjoen hylättyjä laitureita ja rekkaparkkeja (Trucks & Piers), jotka muuttuivat yön tullen hillittömiksi ulkoilmaorgioiksi.

Gay Sex in the 70s herättää henkiin palan kadonnutta maailmaa ja tekee sen kursailematta. Vanhojen muistelun ilo välittyy haastateltujen kommenteista hyvin, vaikka samalla saadaan toistuvasti muistutuksia siitä, että meno oli täysin tolkutonta: sukupuolitaudit olivat todella yleisiä jo ennen aids-kriisiä, ja monelle huumeiden vauhdittamasta irtoseksistä tuli suoranainen pakkomielle, joka ei jättänyt tilaa muunlaiselle yhteisyydelle. ”So many dear ones touching. Here to be touched. So close. But not too close. No hassles. No problems. No involvements. Please no hassles and no involvements! Just let's dance”, kuten Larry Kramer tiivistää ajan hengen Faggots-kirjassaan. Useat dokumentin haastateltavat korostavat silti, että he eivät mistään hinnasta vaihtaisi noita villejä vuosia pois.

Taannoisella New Yorkin -matkalla tutustuin itsekin muutamiin näihin 1970-luvun bakkanaalisiin tapahtumapaikkoihin Greenwich Villagen ympäristössä. Kun kävelin legendaarisen homokadun Christopher Streetin päässä sijaitseville rappeutuneille laitureille, tunsin kirjaimellisesti käveleväni ”isieni mailla”. New Yorkin syysillan pimentyessä oli helppo kuvitella, miten lukemattomat levottomat sielut olivat ennen minua kulkeneet saman matkan kohti kutkuttavia nautintoja – tai jos inhorealistisesti ajatellaan: kohti kuolemaansa. Villejä vapautuksen vuosia kun ei nykyisin voi ajatella ilman aids-tietoisuuden synnyttämää surullista pohjavirettä. Harvoin ovat rakkaus ja kuolema niin vahvasti yhtä aikaa läsnä kuin näitä aikoja ajatellessa.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2013/10/isieni-mailla-gay-sex-in-70s.html

Luin hiljattain peräkanaa kaksi romaania, jotka edustavat homohistorian kahta ääripäätä: toinen kuvaa 1950-luvun äärimmäistä salailun kulttuuria ja toinen 1970-luvun seksuaalisen vapautumisen huippuvuosia.

Salailun ja häpeän aikaa kuvaa sveitsiläisen Alain Claude Sulzerin Väärään aikaan (2010, suom. Raija Nylander), jossa nuorimies alkaa selvittää kauan sitten oman käden kautta kuolleen isänsä tarinaa. Johtolankana on vain isän valokuvassa oleva rannekello, joka aikakoneen tavoin johdattaa pojan menneisyyteen isän jäljille. Takautumajaksoissa maailmaa päästään seuraamaan myös isän silmin. Hitaasti salaisuutensa paljastava tarina on rakennettu taidokkaasti ja hienovireisesti kuin isän kallis rannekello, josta koko tapahtumaketju käynnistyy, ja suomennoskin toimii hyvin. Ajoittaisesta sivulausevyörytyksestä voi tosin päätellä, että saksankielisen alkutekstin kiemurat ovat varmasti nostattaneet hien kääntäjän otsalle.

Väärään aikaan kertoo yhden homomiehen traagisen elämäntarinan ja toimii samalla lukemattomien homosukupolvien kohtalon vertauskuvana. Samalla se kertoo ahdasmielisyyden keskelläkin aina sitkeästi eläneestä kaipuusta, nykyhetkestä, joka ”oli niin vahva, ettei se sietänyt rinnallaan mitään muuta”.

Seitsemänkymmentäluvun villejä vapautumisen vuosia taas kuvaa Larry Kramerin klassikkoteos Faggots (1978). Muutaman päivän aikana tapahtuva yltiösatiirinen Faggots kuvaa henkilöidensä kautta aikansa homokulttuurin suorastaan pakonomaista seksikeskeisyyttä ja estottoman seksuaalisen nautiskelun koko kirjoa. Romaanista on toistaiseksi julkaistu suomeksi vain herkullinen muutaman sivun katkelma Hinttarit Jukka O. Miettisen toimittamassa homoantologiassa Miesten kesken (1993). Katkelman on suomentanut Juhani Lindholm:

”Kevätkauden viimeiset kaupunkiorgiat pidettiin Garfield Toyen luona. – – Nähdessään niin paljon mustaa lihaa Blaze, joka oli New Yorkin hallitseva musta transsu, oli vähällä tikahtua odotukseensa; Garfield kyllä tiesi, missä hänen suunsa ja/tai perseensä olisi, kun valot sammutettaisiin. Morrisonilla ja Hubiella oli kummallakin peesissä söpö valkoinen poju, joita he kiskoivat perässään kuin näyttelymopseja hihnassa; Morryn poju oli nimeltään Wilder ja Hubien poju Slim. Slim kuului juuri tulleen länsirannikolta, missä hän toimi matikanopettajana, ja oli tutustunut Hubieen ja tämän ihanaan yhdentoista tuuman melaan Keskuspuistossa. Morry sanoi maininneensa tilaisuudesta muutamalle mustalle ystävälleen Kansan lakipalvelussa, joten Garfieldillä olisi lähiaikoina odotettavissa vielä lisääkin mustaa lihaa.”

Kaikilla romaanin henkilöillä tuntuu olevan hirveä kiire ottaa menetetyt häpeän vuodet takaisin korkojen kera, ja vain rakkautta janoava päähenkilö Fred Lemish tuntuu pohtivan, ettei elämä voi jatkua näin, että pelkkä irrallinen lihallisuus ilmaan mitään tunteita on henkisesti tuhoavaa. Jälkiviisaana on helppo pitää Krameria eräänlaisena oraakkelina, joka osasi ennustaa koko tämän orgastisen vapautumisen ajan loppua. Se koitti 5.6.1981, kun Yhdysvaltain terveysviranomaiset ensimmäisen kerran raportoivat viiden homomiehen oudoista tautitapauksista, jotka osoittautuivat myöhemmin aidsiksi. Kramerin kirjaa on mahdotonta lukea ilman, että koko ajan ajattelisi, mitä sitten tapahtui, ja lopun rantakohtaus on tämän vuoksi suorastaan hyytävä: ”The beach is filled with all my friends. All dressed in white. – – Yes, all my friends are here. It’s hard to leave you. All this beauty. Such narcotic beauty. Yes, it’s hard to leave.”

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin todella hykerryttävä lukukokemus ja herkullinen ajankuva, jossa sen ajan New Yorkin oikeat homoklubit ja julkkikset on vain kepeästi verhottu fiktion kaapuun ja joka kaikessa uskomattomuudessaan on kuulemma hyvin totuudenmukainen kuvaus sen ajan urbaanista homoelämästä.

Sulzerin ja Kramerin kirjat edustavat ääripäitä, joiden välissä koko homokulttuuri osittain yhä tempoo. Ja jossain siinä keskivaiheilla yhä suurempi joukko elää normaalia arkielämäänsä avoimesti siinä missä kaikki muutkin.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2013/09/kirjoja-rakastamisen-vaikeudesta-alain.html

Kirja-alesta tarttui taannoin mukaan Kati Mustolan ja Johanna Pakkasen toimittama suomalaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiateos Sateenkaari-Suomi (2007), joka liittyy Vantaan kaupunginmuseossa vuonna 2007 järjestettyyn samannimiseen näyttelyyn. Sateenkaari-Suomea luonnehditaan ”kokonaisvaltaiseksi johdatukseksi seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolten moninaisuuteen”. Teos on nimensä veroinen, sillä aiheiden kirjo ulottuu dragista urheiluun ja kristillisyydestä Euroviisuihin. Kiinnostavan knoppitiedon määrä saa pään pyörälle. Tiesitkö esimerkiksi, että suomalaisen kaunokirjallisuuden ensimmäinen homokuvaus on vuodelta 1892 tai että drag show’sta käytettiin aikanaan myös nimitystä rättisouvi? Millaista oikein oli sota-ajan rintamadrag? Entä mitkä tekijät ovat urheilun heteronormin tai Euroviisujen homokulttuurisuosion taustalla? Sateenkaari-Suomi vastaa näihin ja moniin muihin kysymyksiin asiantuntevasti ja viihdyttävästikin.

Kirjan johdanto-osion kiinnostavimpia artikkeleita on Kati Mustolan kirjoittama ”Suomalaisten lesbo- ja homoliikkeiden historiaa”, joka analysoi kehitystä 1960-luvulta meidän päiviimme. Kesän 2013 Pride-viikon aikana pääsin tutustumaan samaan aiheeseen Mustolan vetämällä hyvin mielenkiintoisella sateenkaarikaupunkikävelyllä, jonka aikana Helsingin tuttuja paikkoja katseltiin vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Kävelyllä kuulimme artikkelistakin mainittavan kiinnostavan tiedon: ensimmäisestä ”Vanhan valtauksesta” vastasivat homomiehet, jotka päättivät vuonna 1964 ottaa omaksi kantakapakakseen vasta avatun Vanhan Kellarin. Pari vuotta tämän jälkeen alkoi varsinainen järjestäytyminen, kun vuonna 1967 perustettiin Suomen ensimmäinen homojärjestö Toisen säteen ryhmä. Sitä seurasi Keskusteluseura Psyke vuonna 1968 ja edelleen Seta vuonna 1974. Kuten Mustola kiinnostavasti toteaa Suomen lesbo- ja homoliikkeen kehitys lähti siis käyntiin jo muutama vuosi ennen New Yorkissa vuonna 1969 tapahtuneita Stonewallin homomellakoita. Yleensähän Stonewallia tavataan pitää eräänlaisena modernin homoliikkeen käännekohtana, mistä kertoo sekin, että presidentti Obama mainitsi mellakat tammikuisessa virkaanastujaispuheessaan muiden kansalaisoikeusliikkeen merkkipaalujen rinnalla.

Kirjan kenties kiinnostavinta antia ovat osiot ”Kulttuuria” ja ”Kuka kukin on”, jotka esittelevät useita suomalaisen homo- ja lesbohistorian merkkihenkilöitä ja -teoksia. ”Kulttuuria”-osiossa käsitellään erityisesti homoseksuaalisuuden kuvaamisista suomalaisessa kertoma- ja näytelmäkirjallisuudessa sekä runoudessa. Tutuksi tulevat muiden muassa runoilija Isa Asp ja työväenkirjailija Elvira Willman, joista en ollut itse aikaisemmin kuullutkaan. Asp (1853–1872) oli ensimmäinen nainen, jonka suomen kielellä kirjoittamia runoja julkaistiin painettuna. Vähemmän tunnettu asia on se, että vain 19-vuotiaana kuollut Asp oli myös lesbo, mistä ovat jääneet todisteeksi Aspin kaihontäyteiset runot ja kirjeet rakastetuilleen: ”Saankohan enää koskaan kiertää käsivarteni sinun liljamaisen vartalosi ympärille?” Työväenkirjailija Elvira Willman (1875–1925) puolestaan kuvasi 1900-luvun alun tuotannossaan miestenvälistä rakkautta yllättävänkin neutraalisti. Esimerkkinä on Kellarikerroksessa-näytelmä vuodelta 1907, jossa kahden miehen välisestä suhteesta todetaan: ”Aa'. – Se on sitä fiinimpää sorttia.” Homoseksuaalisuus oli siis ilmiönä jo sen verran tuttu, että sitä voitiin käsitellä erityisesti työläisyleisölle suunnatussa näytelmässä.

”Kulttuuria”-osio sisältää myös Juha-Heikki Tihisen mielenkiintoisen artikkelin ”Hurmaavat homot”, jossa hän esittelee kirjallisuuden Tulenkantajat-ryhmän ja muiden kirjailijoiden kuvauksia miesten homoseksuaalisuudesta 1920-luvulta eteenpäin. Jälleen on suorastaan hämmästyttävää, miten paljon homoudesta on kirjoitettu viime vuosisadan ensikymmeninä, joskin useimmiten kyse on pelkästä eksoottisesta lisämausteesta. Tihinen tarkastelee artikkelissaan Olavi Paavolaisen – dandyn, kulttuurikriitikon ja maailmanmatkaajan – lisäksi esimerkiksi runoilijoita Uuno Kailas ja Kaarlo Sarkia, joita joiden homous on pitkään yritetty sivuuttaa tai häivyttää kirjallisuushistoriassa. Tihinen raottaa ansiokkaasti kaapin ovia muun muassa siteeraamalla Kailaan kirjeissä vilahtelevia hykerryttäviä kuvauksia homoseksuaalisista kokemuksista Berliinissä, Pariisissa ja Tukholmassa. Myös Kailaan ja Sarkian lyhyt parisuhde tulee käsiteltyä.

”Kuka kukin on” -osiossa tutustutaan yleisemmin suomalaisen homo- ja lesbohistorian tuttuihin ja vähemmän tunnettuihin merkkihenkilöihin. Esimerkkeinä mainittakoon juristi ja jääkäriliikkeen aktivisti Fritz Wetterhoff, Suomen ensimmäisiin ammattimaisiin naiskirjailijoihin kuulunut Hanna Ongelin sekä tunnetummista nimistä Edith Södergran, Magnus Enckell ja Tove Jansson.

Itselleni kiinnostavin uusi tuttavuus oli Fredrik Cygnaeus (1807–1881), joka toimi muun muassa Helsingin yliopiston estetiikan ja kirjallisuuden professorina sekä pohjalaisten osakuntien kuraattorina. Wikipedian mukaan ”Suomen kulttuurielämän viimeiseksi romantikoksi sanottu Cygnaeus esiintyi värikkäästi eikä koskaan mennyt naimisiin”. Sateenkaari-Suomessa sama sanotaan huomattavasti suoremmin: Cygnaeuksen koti oli homososiaalinen ja -seksuaalinen salonki, jossa opiskelijanuorukaiset seurustelivat perimätiedon mukaan vapaasti ja ujostelematta. Tämä antaakin melkoista lisäväriä 1840-luvulta peräisin olevaan kaskuun, jonka mukaan eräs opiskelija oli huudahtanut pohjalaisosakunnan jäsenluettelokääröä kantaneesta Cygnaeuksesta: ”Kas, tuolla tulee rehtori Cygnaeus niin ylpeänä, pohjalaiset kultapojat kainalossaan.” Nykyisin Cygnaeus tunnetaan lähinnä Cygnaeuksen galleriasta, joka on hänen entiseen Kaivopuiston-huvilaansa perustettu pölyinen ja uinuva museo. Kävijän ei tosin tarvitse kuin ajatella 1800-luvun opiskelijanuorukaisten vapaata ja ujostelematonta seurustelua, ja talon hirret tuntuvat suorastaan natisevan nautinnosta!

Sateenkaari-Suomen esipuheessa lukija toivotetaan tervetulleeksi matkalle unohdettujen ja vaiennettujen historiaan, jota vielä vähän aikaa sitten ei näyttänyt olevan olemassakaan. Ja toden totta: kirja on suuri kulttuuriteko, jota lukiessa tekee toistuvasti mieli huudahtaa: ”Enpä tiennyt tätäkään!”

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2013/09/sateenkaari-suomi-seksuaali-ja.html

”Että jos yhdessä teeskennellään, että me ollaan niin kuin te, niin me ei olla häiriöksi. Me ei koskaan kerrota teille, että me ei olla samanlaisia kuin te, ja kun me ei kerrota, niin te hyväksytte meidät ja me muututaan vähitellen ja vahingossa teidän kaltaisiksi. Ei. Me ei olla niin kuin te, minä en ole.”

Näin puuskahti Kansallisteatterin taannoisen Homo-musikaalin päähenkilö Moritz ja sai ainakin minut hätkähtämään. Se kuulosti niin, no, epäkorrektilta aikana, jolloin oikeastaan kuuluu sanoa, että me homot olemme ihan samanlaisia kuin te heterotkin. Mekin haluamme kirkkohäät, omakotitalon ja 1,5 koiraa ja eroamme teistä vain siten, että jääkiekon sijaan me pyhitämme joka kevät viikkoja Euroviisujen katselulle. Tämä varmasti myös pätee hyvin moneen meistä, eikä siinä tietysti ole mitään vikaa. Vaarana on ehkä vain se, että yhtenäisyyden korostaminen johtaa siihen, että meistä syntyy liiankin siloteltu ja yksipäätyinen kuva. Että ollaan näkyvillä mutta ei kuitenkaan olla, että yhdestä kaapista astutaan toiseen, lasiseen.

Juuri tätä aihetta ruotii Amerikan Psykosta tunnettu menestyskirjailija Bret Easton Ellis elokuun Out-lehdessä julkaistussa laajassa esseessään ”Reign of the gay magical elves”. Hänen mukaansa yhdysvaltalainen homoliike ja viihdeteollisuus haluavat vaalia kuvaa hauskoista, menestyvistä ja epäseksuaalisista homoista à la Moderni perhe, koska karvainen totuus ei ole heteroiden mieleen. Samalla hankalat ja poliittisesti epäkorrektit homot halutaan homoliikkeen sisällä sulkea keskustelun ulkopuolelle, koska he eivät oikealla tavalla edistä ”yhteistä asiaa”.

Easton Ellis mainitsee esimerkkinä GLAAD-järjestön, joka pyrkii vaikuttamaan tiedotusvälineiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä antamaan kuvaan. GLAAD oli ensin kutsunut Easton Ellisin mediapalkintogaalaansa ja sitten perunut kutsun, koska Easton Ellis oli esittänyt poliittisesti epäkorrekteja homo- ja hiv-kommentteja Twitterissä. Esimerkkinä hän mainitsi tviittinsä, jonka mukaan nuorison suosiman ja hilpeitä homoja pursuavan Glee-musikaalisarjan katsominen oli kuin ”hiv-lätäkköön astuisi”. Hivistä ei ilmeisesti kuitenkaan saa vääntää vitsiä, koska se leimaisi homoja väärällä tavalla.

Easton Ellis pitää erikoisena sitä, että suvaitsevaisuutta edistävä järjestö ei itse suvaitse toisinajattelijoita – niitä, jotka eivät ole stereotypian mukaisia hauskoja ja harmittomia superhomoja vaan tuiki tavallisia ristiriitaisia ja poliittisesti epäkorrekteja ihmisiä siinä missä muutkin. Pohjimmiltaan Easton Ellis sanoo samaa kuin Homo-musikaalin Moritz: me yritämme kovasti esittää mahdollisimman normaalia, jotta emme olisi häiriöksi valtaväestön silmissä ja jotta saisimme edistettyä asemaamme. On kerta kaikkiaan suotavampaa puhua intohimoisesta sisustusharrastuksesta kuin puistokruisailusta.

Itse näkisin homojen valtavirtaistumisen vain yhtenä vaiheena vuosikymmeniä jatkuneessa prosessissa. On uskomatonta ajatellakin, että vain 30 vuotta sitten aids-kriisin alkuvuosina homot kuuluivat paarialuokkaan, jota media ja viranomaiset vainosivat. Nyt ääni on muuttunut kellossa täysin, ja tänä päivänä uutisissa puhutaan harva se päivä homojen oikeuksista. Yhtä suuri muutos on tapahtunut viihdeteollisuudessa, jossa homot ovat nykyään jokaisen saippuasarjan vakiokalustoa. Kontrasti on melkoinen, jos nyt katsoo palkitun The celluloid closet -dokumentin (1995), joka analysoi Hollywoodin aiempaa tapaa kuvata homoja joko murhaajina tai itsemurhaan päätyvinä ihmisraunioina.

Halveksunnan vaihtuminen hyväksyntään on vähintäänkin huojentavaa, kunhan se ei aiheuta pakonomaista tarvetta miellyttää. Vaikka maailma on varmasti vastaanottavaisempi kirkkohäistä haaveileville, komeille ja mediaseksikkäille homoille, se ei silti tarkoita sitä, etteikö osa homoista mieluummin menisi berliiniläiselle seksiklubille tai syytäisi epäkorrekteja ruokottomuuksia Easton Ellisin tapaan. Ja hyvä niin, sillä jos vähemmistö yrittää pakonomaisesti olla ihan niin kuin enemmistö, se ei ole enää vähemmistö omaleimaisine kulttuuripiirteineen ja monenkirjavine ihmisineen.

Parhaiten tämä konkretisoituu ehkä juuri seksuaalisuuden kohdalla. Seksi ja seksuaalisuus ovat aina olleet homokulttuurin elimellinen (!) osa. Aiemmin tähän oli pääsyynä se, että muuhun kuin seksiin ei useimmiten ollut edes mahdollisuutta. Silti seksi on yhä tänä vapautumisen ja valtavirtaistumisen aikana vahvasti läsnä homokulttuureissa, ja öisissä puistoissa ja kaislikoissa suhisee, vaikka nyt voisi jo seurustella vapaasti päivänvalossakin. Samoin seksi on vahvasti läsnä useimpien homomiesten puheissa ja hurtissa huumorissa, myös omassani. Poliittisen epäkorrektiuden uhallakin väitän siis, että homokulttuuri on yhä tavallista seksikeskeisempi, vaikka tätä seikkaa pyritään usein häivyttämään julkisuudessa. Tähän viittaa myös Easton Ellis toteamalla, että homot halutaan esimerkiksi viihteessä esittää tavalla, joka ei ole seksuaalisesti uhkaava.

Kun on aikansa peitellyt itseään, on hyvin huojentavaa, että ”me” voimme vihdoin olla niin kuin ”te”. Se on hienoa, ellei siitä tule mukautumisen pakkoa. Kuten Homo-musikaalin Moritz summaa: ”Kun kukko kolmesti lauloi, minä olin jo kieltänyt itseni. Se ei toistu minun elämässäni enää koskaan. Minä en halua muuttua nyt, kun olen jo kerran muuttunut.”

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2013/09/pisuaarin-ritarikunta-siistii-aktiaan.html