Hulivilipoika

Huom! Linkit jutussa mainittuihin artikkeleihin löytyvät täältä: http://hulivilipoika.blogspot.fi/2013/12/homolehdet-esittelyssa-4-out.html

Out on Yhdysvaltain suurilevikkisin homolehti, ja se on brittiläisen Attituden ohella todennäköisesti maailman tärkein gayjulkaisu. Lehdet palvelevat kuitenkin hyvin erilaista lukijakuntaa. Olen itse lukenut Outia vuodesta 2007 lähtien ja sanoisin, että Out on hyvin maksukykyiselle ja nirsolle lukijakunnalle suunnattu julkaisu, kun taas Attitude on eräänlainen koko homokansan lehti. Jos kotoista esimerkkiä haetaan, Out on homomiehen Gloria, joka nimestään huolimatta uskoo lähinnä kaikkeen, mikä kulloinkin on in.

Outista ja Attitudesta löytyy myös kosolti muita eroavaisuuksia: Out pitää lukijoihinsa paljon enemmän etäisyyttä kuin Attitude, jonka linja on hyvin elämänläheinen, kannustava ja opastavakin. Out on myös huomattavasti coolimpi sikäli, että tarjoaa paljon vähemmän lihan värinää ja vapauttavaa naurua. Outista ei löydä Attituden tapaan sivukaupalla kuvia vähäpukeisista poikabändeistä tai muista julkkiksista – puhumattakaan siitä, että se kattaisi samanlaisen notkuvan poikabuffetin kuin aussilehti DNA. Paljastelun sijasta Out vaatettaa kuvattavansa päästä samojen luksusbrändien vaatteilla, jotka lehdessä ahkerasti mainostavat.

Muuten Out tarjoaa kaikkea sitä, mitä muutkin suuret homolehdet: julkkishaastatteluja, kulttuuriuutisia sekä muoti-, ruoka- ja matkailujuttuja. Terveys- ja kuntoiluasiaa Outissa ei sen sijaan juuri ole, koska Yhdysvalloista epäilemättä löytyy tällekin segmentille oma homolehti.

Sliipatusta ulkokuoresta huolimatta olisi väärin sanoa, että Out pyrkii antamaan homoelämästä ruusunpunaisen ja pinnallisen kuvan. Lehdessä on päinvastoin aina paljon hyvää luettavaa: huolellisesti ja kiinnostavasti kirjoitettuja erikoisartikkeleita ja esseitä, joista kiintoisimmat on koottu ”Symposium”-nimiseen osioon. Aiemmassa blogikirjoituksessani olen jo esitellyt ”Symposiumissa” julkaistua kirjailija Bret Easton Ellisin esseetä homokulttuurin nykytilasta. Lukemisen arvoinen on myös Sam Lanskyn ”Asking for it?”, jossa hän pohtii nuorena kokemaansa raiskausta ja vanhaa kliseetä siitä, että uhri voi osittain syyttää itseään.

Outin kiinnostavista erikoisartikkeleista voisin mainita syyskuun numerossa olleen jutun Yhdysvalloissa suursuosion saavuttaneesta Gaybro-yhteisöstä, joka on suunnattu niille kuuluisille ”heteronoloisille” homomiehille. Slangisanakirjan mukaan gaybro tarkoittaa homomiestä, joka käyttäytyy maskuliinisesti ja on kiinnostunut äijäjutuista, kuten armeijasta, urheilusta, videopeleistä ja viritetyistä vehkeistä. Artikkelissa ”Meet the Gaybros” pohditaan sitä, missä määrin äijäilmiössä on kyse todellisista tarpeista ja missä määrin pelonsekaisesta tarpeesta tehdä eroa ”niihin” naismaisiin homoihin. Gaybro-foorumin keskustelujen pikainen silmäily ei minusta ainakaan anna syytä huoleen – eiköhän kyse ole vain nettikulttuurille tyypillisestä kuppikuntaistumisesta, jossa hakeudutaan omanmielisten pariin ihailemaan, miten tuokin saksalainen äijä ajaa alasti moottoripyörällä.

Toinen syyskuun Outin kiinnostava artikkeli ”The men who want AIDS” kertoo nimensä mukaisesti newyorkilaisista miehistä, jotka lääkitystä laiminlyömällä antavat hivinsä edetä aids-vaiheeseen. Kyse on yleensä kodittomia nuorista, joille aids-diagnoosi tarjoaa paradoksaalisesti paluulipun takaisin yhteiskuntaan eli oikeuden maksuttomaan asumiseen ja erilaisiin sosiaalipalveluihin. Hiv- ja aids-asiaa tarjoaa myös Outin lokakuun numeron juttu ”Is this the new condom”, joka käsittelee hiv-lääkkeiden säännöllistä ennalta ehkäisevää käyttöä (PrEP = pre-exposure profylaxis). Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA on jo sallinut tämäntyyppisen käytön, ja siitä saa korvauksia myös vakuutuksista. Silti vasta harvat homomiehet ovat tarttuneet mahdollisuuteen, ja siitä kiistellään myös lääkäriyhteisössä.

Outin rasittavin erikoispiirre on pakonomainen tarve listata vuoden merkittävimpiä ihmisiä. Esimerkiksi joulukuun numero on aina tällainen ”Out 100” -erikoisnumero. Usein listaukset toki tekevät tunnetuksi myös ruohonjuuritason aktivisteja ja muita tavallisia tallaajia, mutta en voi välttyä ajattelemasta, että kyse on sittenkin vain amerikkalaisten jatkuvasta halusta kilpailla sillä, ken on maassa kaunein ja rohkein.

Kenelle? Out on paras valinta niille, jotka kaipaavat kaunista ja elitististä laatulehteä, jota kehtaa lukea myös julkisilla paikoilla. Jos laadukkaiden artikkelien kylkiäisenä tuleva jet set -elämän ihannointi ei innosta, asiapitoisuutta voi täydentää hyödyntämällä Outin ja sen hyperpoliittisen sisarlehden The Advocaten yhteistilaus. Toisena vaihtoehtona on lukea artikkelit suoraan Outin sivuilta, sillä suuri osa niistä julkaistaan maksutta verkossa. Itse olen kyllä todennut, että kaunista turhuutta ei ole koskaan liikaa ja että lehti tulee varmimmin luettua, kun se tipahtaa suoraan postiluukusta.

Ajoittuiko joululaulujen kuuntelun kuntopiikki taas väärin ja nisse-polkat pursuavat jo korvista? Ei hätää, sillä Hulivilipojan joulusoittolista nollaa tilanteen. "I saw daddy kissing Santa Claus", "Coming out at Christmas" ja muut kyseenalaiset kappalevalinnat tuovat joululauluähkyyn sukupuolineutraalia kevennystä.

Soittolista löytyy täältä:
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2013/12/hulivilipojan-joulutoivekonsertti.html

Oikein hyvää joulua kaikille!

”Mä olen Uuden-Englannin nahkamies / aina ilosta syntyvä uudestaan.” Nämä J. Karjalaisen säkeet summaavat täydellisesti myös John Irvingin viimeisimmän kirjan In one person eli Minä olen monta (2013, suom. Kristiina Rikman).

Kirja seuraa biseksuaalisen minäkertojan Billy Abbottin varttumista 1950-luvun Uudessa-Englannissa ja hänen rakkauselämäänsä, jossa toivottomat ihastukset seuraavat toistaan. Irving toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa käsittelevänsä romaanissaan seksuaalisen suuntautuneisuuden synnyttämää vihaa. Tarinaan mahtuukin Billyn lisäksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen koko: on ristiinpukeutuvaa isoisää, epäilyttävän leveäharteista kirjastontätiä ja yhtä sun toista pervoa, joiden kautta Irving tarkastelee identiteettikysymyksiä ja seksuaalista suvaitsemattomuutta eri vuosikymmenillä. Kirjassa riittää aikatasoja ja mitä erikoisimpia juonenkäänteitä siinä määrin, että tunnelma on kuin turboahdetussa telenovelassa. Kaiken lisäksi Irving viittaa väsymättä näytelmäkirjallisuuden klassikkoihin ja luo tapahtumille siten vielä yhden metatason.

Olen jostain syystä aina vieroksunut John Irvingin tuotantoa. Muistan joskus aloittaneeni yhtä kirjaa, mutta se ei imaissut mukaansa ja jäi sitten kesken. Minä olen monta -kirjan aihepiiristä kuullessani ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Kirjan luettuani jouduin valitettavasti toteamaan: ei koskaan enää. Luulisi, että vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän kuvaus puhuttelisi juuri vähemmistöön kuuluvaa, mutta itselleni koko kirja jäi jotenkin ulkokohtaiseksi. Tähän oli varmaankin pääsyynä se, että en voinut sietää Billyn muka nokkelaa ja satiirista kertojanääntä, jonka ansiosta kokonaisuus alkoi muistuttaa valmiiksi naurettua komediaa ja joka hyvin tehokkaasti esti eläytymisen kirjan tapahtumin ja henkilöihin. Toisaalta kirjallisuusviitteiden jatkuva viljely tuntui teennäiseltä ja teki lukukokemuksesta monin paikoin tappavan tylsän.

Sain kiinni aidoista tunteista oikeastaan vasta kirjan loppupuolella, jossa kuvataan aids-kriisin aamunkoittoa ja ystävien kuoleman aiheuttamaa surua. Autenttisen tuntuisissa välähdyksissä kerrotaan myös New Yorkin tuolloisesta homoalakulttuurista, jota olen käsitellyt myös aiemmassa blogikirjoituksessani.

Kustantaja kuvaa "tragikoomista" Minä olen monta -teosta Irvingin uskaliaimmaksi ja kunnianhimoisimmaksi romaaniksi, enkä oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin. Samoihin kansiin on kyllä saatu mahdutettua sateenkaaren koko värikirjo, mutta kokonaisuus ei vakuuta. En tiedä, viittaako uskaliaisuus seksikohtauksiin, mutta jostain syystä koin ne suorastaan vastenmielisiksi – kuin joutuisin seuraamaan ikävien ihmisten touhuamista. Tämä oli uusi kokemus, koska kynnykseni näissä asioissa on todella korkea. Ehkä tässäkin oli pohjimmiltaan ongelmana kertojan muka nokkela sävy, joka tappaa tehokkaasti kaiken aidon eläytymisen.

Minä olen monta -kirjassa oli loppujen lopuksi kiinnostavinta aihepiiri, muutamat mehevät juonenkäänteet, Timo Mänttärin suunnittelema hykerryttävä kansi ja Irvingin hovikääntäjän Kristiina Rikmanin loistavan hyvä ja toimiva suomennos. Irvingiin ei kyllä huvita toiste tarttua, sillä hänen tyylinsä ei kerta kaikkiaan uppoa minuun. Loppukin vaatii siis J. Karjalaista: ”Sä revit lehden muistokirjasta / oon sun mielestä poissa kokonaan.”

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2013/12/mina-olen-turhankin-monta-john-irvingin.html

Haluatko homolehden, jota et taatusti kehtaa lukea junassa? Siinä tapauksessa valintasi on australialainen DNA, joka tuo kesän talvenkin keskelle.

Olen tilannut DNA:ta kolmisen vuotta, ja tänä aikana se on pitänyt visusti kiinni konseptistaan. Muihin lukemiini suuriin homolehtiin verrattuna DNA tarjoaa selkeästi eniten ihoa: sivukaupalla valokuvia komeista ja lihaksikkaista miesmalleista toinen toistaan pienemmissä alkkareissa – tai Australiassa kun ollaan – uikkareissa.

DNA:n ulkokuori on komea ja ote rento kuin Bondi Beachin surffaajalla. Lehden artikkeleissa tutustutaan milloin sanfranciscolaiseen pornostudioon (”yli 70 pysyvästi lavastettua tilaa, ml. avaruussukkula, luokkahuone ja teurastamon kylmätila, 100 vakituista työntekijää sekä liukuvoidetta 200 litran tankeissa”), milloin homojen seksivalistukseen 1970-luvulla (”Sukupuolitautien välttämiseksi muista peseytyä kunnolla orgioiden jälkeen.”). Sama linja jatkuu matkajutuissa, joissa toimittaja panee itsensä kaikin tavoin likoon. Esimerkiksi taannoiset jutut Karibian-risteilystä ja hiihtolomasta Alpeilla olivat niin seikkaperäisiä, että päätin ne luettuani pysytellä itse kiltisti Ruotsinlaivalla tai Rukalla.

DNA:ssa on tuttuun homolehtityyliin omat sivunsa kulttuurille, muodille, kauneudelle ja terveydelle, eikä aktivismiakaan unohdeta. Kepeiden artikkelien seassa on myös laajoja ja kaunistelemattomia juttuja homojen asemasta eri puolilla maailmaa. Viimeksi on luodattu esimerkiksi Venäjän tilannetta. Maailmantuska ei silti koskaan jää pysyvästi päälle, koska jo parin sivun päässä odottaa lihaksiaan pullisteleva ja joka suuntaan pyllistelevä Ernesto tai Stefan tai Adrian tai Jared tarjoten hetken helpotusta.

DNA:ta lukiessa huomaa nopeasti, että nyt ollaan tyystin toisella puolella maapalloa. Välillä tuntuu siltä kuin seuraisi Big Brotherin ”julkkisversiota” – sen verran paljon lehdessä esitellään suomalaisille tuiki tuntemattomia paikallisia suuruuksia. Eksoottista lisäväriä tuo myös se, että DNA:ssa hehkutetaan kesän iloja silloin, kun Suomessa on keskitalvi. Aussipoikien ”juhannusjuhlista” lukeminen nostattaa täkäläisen lumipyryn keskellä melko akuutin kaipauksen kesän lämpöön.

Kenelle? DNA on nappivalinta niille, jotka kaipaavat homolehdeltä ennen kaikkea silmäniloa ja siinä sivussa helppolukuisia artikkeleja. Yleensä puhutaan sohvapöytäkirjoista, mutta DNA on mieskauneudesta pitävälle täydellinen sohvapöytälehti, jonka komean kannen näkeminen tuo piristystä päivään kuin päivään – ainakin siihen asti, kunnes yllätysvieraat rimputtavat ovikelloa ja alipukeutunut Alejandro on äkkiä siivottava pois silmistä.

DNA:n esittelystä ei sovi unohtaa myöskään lehden mukana ajoittain tulevia ”jääkaappipoikia” (Fridge boys), eli magneetilla varustettuja fanikuvista, joissa poseeraa antaumuksellisesti lehden aiempia malleja. Niitä kun lätkii jääkaapin oveen, niin asunto kuin asunto alkaa hyvin nopeasti muistuttaa autokorjaamon sosiaalitiloja tissikalentereineen päivineen. Kunpa vain näiden trimmattujen lihaskimppujen näkeminen motivoisi pitämään näpit irti jääkaapin kahvasta.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2013/12/homolehdet-esittelyssa-3-dna.html

http://www.facebook.com/hulivilipoika