Britanniaa 1980-luvun puolivälissä ravistellut kaivoslakko ei kuulosta kovin päivänpolttavalta aiheelta, mutta se on taas mitä ajankohtaisin jopa kahden kulttuurielämyksen vuoksi. Niistä toinen on parhaillaan teattereissa pyörivä Pride-elokuva (2014) ja toinen Helsingin kaupunginteatterin syksyllä ensi-iltansa saava Billy Elliot -musikaali (2005).
Billy Elliot perustuu samannimiseen elokuvaan ja kertoo koillisenglantilaisessa kaivosyhteisössä varttuvan herkän pojan kasvutarinan. Samalla kun Billyn isä, veli ja koko yhteisö osallistuvat kaivosmiesten toivottomaan taistoon taivaan valtoja – eli Thatcherin konservatiivihallitusta – vastaan, Billy aloittaa salaa tanssitunnit. Niillä hän ottaa kirjaimellisesti askelia kohti toisenlaista elämää ja kenties valoisampaa tulevaisuutta, jossa omaa miehisyyttä ei toteuteta nyrkein vaan näyttämöllä.
Näin Billy Elliotin Lontoossa vuonna 2009, ja se muutti tyystin aiemman käsitykseni musikaalista taiteenlajina, jonka yksinomaisena tavoitteena on viihdyttää turhia kiihdyttämättä. Billyn kasvutarinassa riitti uskottavia ja kipeitäkin samastumiskohteita myös aikuiselle miehelle, ja yksilön tarinaa syvensi kaivosyhteisön taistelu olemassaolon oikeudestaan. Kun tähän lisättiin vetoava musiikki, hurjat tanssikohtaukset, hienot lapsinäyttelijät ja taidokas tekninen toteutus, olin aivan myyty.
Sanonkin nyt Helsingin kaupunginteatterille kuin RuPaul putoamisvaarassa olevalle kahdelle drag queenille, joiden pitää huulisynkata henkensä edestä: ”DON'T fuck it up!”
Billy Elliot kertoo sen tavallisemman tarinan: erilaisen nuoren on jätettävä kotiseutunsa ja lähdettävä suureen maailmaan saadakseen haluamansa elämän. Matthew Warchusin ohjaama Pride-elokuva taas kääntää asetelman päälaelleen tuomalla suuren maailman pieneen yhteisöön. Elokuvan keskiössä on joukko homoaktivisteja, jotka päättävät alkaa kerätä rahaa lakon kurimuksessa eläville kaivostyöläisille – yhdistäähän heitä vasemmistolaisuus ja yhteinen verivihollinen: rautarouva Thatcher.
Kaivostyöläisten ammattiliittoa ei homojen tuki kiinnosta, joten aktivistit valitsevat avustuskohteekseen summanmutikassa walesilaisen kaivoskylän. Seurauksena on luonnollisesti joukko värikkäitä ja kuohuttaviakin kohtaamisia. Joillekin kyläläisille Lontoon homoihin tutustuminen tarkoittaa oman erilaisuuden tunnustamista. Joillekin aktivisteille taas kyläläisten kohtaaminen merkitsee oman henkisen homopakolaisuuden loppumista ja oman kotiseudun löytämistä uudelleen. Näin elokuva muistuttaa, että suuria sydämiä ja pieniä mieliä löytyy yhtä lailla kaupungista kuin maaltakin.
Pride on vahvan tarinan kannattelema hyvän tuulen elokuva, joka ei saanut edes kaltaistani kyynisyyteen taipuvaa katsojaa pahalle tuulelle. Elokuva oli sanalla sanoen ihana: se nauratti ja itketti vilpittömästi, ja huolellisesti toteutettu kasariajankuva oli kerrassaan herkullista nähtävää. Kaiken kruunasi syntikkavetoinen soundtrack, joka sai homodiskojen haamut heräämään henkiin.
Jos miinuspuolia haluaa etsiä, niistä suurin oli ehkä se, että Priden henkilöhahmot jäivät tarinan jalkoihin ja siksi hieman karikatyyrimäisiksi. Heidän motiivejaan, sisäisiä ristiriitojaan ja keskinäisiä suhteitaan ei ehditty valottaa kovin tarkasti, mutta erinomaiset näyttelijät ottivat materiaalista silti kaiken irti. Jenkkinäyttelijä Ben Schnetzer suorastaan loisti aktivistiporukan karismaattisena ja pelottomana johtajana, ja kylän vahvoja naisia esittäneet Imelda Staunton, Jessica Gunning ja Menna Trussler näyttelivät täydellä sydämellä. Heidän hersyvät hahmonsa tarjosivat elokuvan ehdottomasti parhaat naurut.
Kyläläisten ja kaupunkilaishomojen yhteisrintama olisi täysin epäuskottava, ellei se olisi täyttä totta. Järjestö Lesbians and gays support the miners todella oli olemassa, ja sen aktivisteihin sekä kyläläisiin voi tutustua katsomalla oheisen aikalaisdokumentin All out! Dancing in Dulais.
Kaivosmiesten perheille saatiin lopulta kerättyä noin 20 000 puntaa, josta suuri osa kertyi kieli poskessa nimetystä Pits and perverts -hyväntekeväisyyskonsertista. Upeinta tässä epätodennäköisessä yhteistyössä oli kuitenkin se, että homojen oikeudet saatiin sen luomassa nosteessa ensimmäistä kertaa mukaan Britannian työväenpuolueen ohjelmaan.
Varsinkin viimeaikaisten maailmantapahtumien jälkeen tuntui todella hyvältä nähdä vaihteeksi tositarina siitä, miten elämän juoksuhaudoista voidaan nousta, panna pilkkakirves syrjään ja ojentaa toiselle auttava käsi. Se saattaa kuulostaa kuluneelta kliseeltä, mutta jos se todella olisi sitä, moista pitäisi nähdä vähintään päivästä ja uutislähetyksestä toiseen.
Viime jaksossa löysimme Tähtitorninmäeltä kesäyön, joka oli katettu nautintoon. Puisto ja sen peltipyhättö kuhisivat vuosikymmenten ajan kaartilaisia, natseja, sovjetteja ja kultamitalivartaloita, kunnes aisti-iloista jäi muistuttamaan vain syreenien raskaana leijuva tuoksu.
Hetkeksi junani pysähtyi
jossain luona pienen aseman
toisella raiteella huomasin
ikkunan aukeavan
sanaa kaksi vain lausuttiin
muuta ehditty ei
eri suunnilta saavuttiin
eri suuntiin matka vei
tunnen katseesi polttavan
sitä unhoita en
toivon teidemme kulkevan
luokse aseman sen
(Saukki)
Ilmala. Pasila. Perillä. Pari vaunullista matkustajia purkautuu lähijunasta lämpimään iltaan, joka jäisi sääennusteiden mukaan tämän kesän viimeiseksi. Ilma tuntuu olevana tiheänä lauantai-illan iloista ja uhmasta, joka niin usein syntyy juuri vääjäämättömän edessä: vielä tänään nautittaisiin valosta ja lämmöstä ennen pitkää pimeää.
Huomaan itsekin kokevani ilonsekaista haikeutta yhden matkan päättymisestä ja toisen alkamisesta – samaa haikeutta, jonka symboleina junat ja odotushallit ovat aina olleet. Siksi on enemmän kuin paikallaan kulkea kesän viimeisiin kiusauksiin nimenomaan aseman kautta.
Onko Helsinkiin mänijöitä?
Asemat ovat olleet puistojen ja pisuaarien ohella homomiesten perinteisiä kohtauspaikkoja. Aiemmissa Tukholma-jutuissa olen jo kirjoittanut keskusrautatieaseman legendaarisesta Homoringistä, ja Tampere-jutuissa oli puhetta siitä, miten homomiehet löysivät ennen muinoin helposti seuraa rautatieasemalta ja sen viereisestä Posteljooninpuistosta.
Helsingin päärautatieasema ei sekään ole poikkeus säännöstä. Homorinkiä täältä on turha etsiä, mutta aseman komeiden ja lihaksikkaiden Kivimiesten kannattelemat lyhdyt ovat silti johdattaneet monta suomalaista homosukupolvea kuin majakat yössä.
Asemien suosioon homomiesten kohtauspaikkoina on ollut ainakin kaksi syytä: ne ovat tarjonneet hyvän tekosyyn oleskeluun sekä hyvät apajat. Asemahallien penkkejä saattoi kuluttaa pitkiäkin aikoja asiaa sen kummemmin perustelematta, ja tätä mahdollisuutta hyödynsivät homomiesten lisäksi myös kodittomat ja alkoholistit, joista sai ainakin aikalaiskirjoitusten perusteella seuraa viinaa ja yösijaa tarjoamalla. Muutenkin asemilla oli jatkuvan ihmisvirran vuoksi aina uutta nähtävää ja koettavaa, joten paikalla pyöri monia kokeneita kalamiehiä.
Jälkimmäistä seikkaa havainnollistaa hyvin F. Valentine Hoovenin III:n kirjoittama Touko Laaksosen elämäkerta (1992, suom. Eeva-Liisa Jaakkola), jossa kuvataan Laaksosen ensikosketusta Helsingin homoskeneen nuorena ylioppilaana syksyllä 1939:
”Kun Tom astui junasta Helsingissä, hän jäi ensimmäiseksi ihailemaan jugendtyylisen asemarakennuksen näyttäviä tiilikaaria. Mutta kun komea poliisi marssi tiukasti istuvassa univormussaan hänen ohitseen, Eliel Saarisen arkkitehtuurin kauneus unohtui. – – Jo rautatieasemalla Tom siis havaitsi, että sellaisia seksiä uhoavia miehiä jotka niin kiehtoivat häntä maaseudulla oli aivan yhtä paljon kaupungissa. Hän näki vielä useita samanlaisia odotussalin tungoksessa. Kaksi heistä maleksi siellä yhdessä. Toisin kuin maalaispojat, nämä miehet osasivat asiansa. Kun toinen näki Tomin tuijottavan häntä, hän sysäsi hattunsa takaraivolle ja iski silmää. Toinen pyyhkäisi virnistäen sormillaan muodikkaiden, korkeavyötäröisten housujensa sepalusta. Tom ryntäsi kasvot punaisina ja sydän pamppaillen uuden kotikaupunkinsa liikenteeseen.”
Samanlaisia punotus- ja tykytysreaktioita aiheutti myös Rautatientorin laidalla sijainnut katiskamallinen peltipisuaari. Kansallisarkistosta löytyy nimittäin Etsivälle keskuspoliisille vuonna 1935 lähetetty ilmiantokirje, jonka mukaan ”Rautatientorin katiskassa” oli aina ”niitä tyyppejä tuijottelemassa toisten yhteen ja toiseen paikkaan niin että hätäännyksissään voi tavallinen mieskansalainen laskea toisen taskuun!”.
Porttojen tapaan
Ilmiantokirjeen ja Hoovenin Tom of Finland -elämäkerran perusteella asemanseudun homosuosio oli siis vakiintunut jo 1930-luvulla. Sandra Hagmanin tuoreesta Seven queer brothers -väitöskirjasta (2014) ilmenee lisäksi, että sodan jälkeen alue oli Helsingin homojen suosituimpia tapaamispaikkoja Hesperian puiston, Esplanadin puiston ja Tähtitorninmäen ohella [ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun ja Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin].
Hagmanin mukaan suuri osa oikeuteen johtaneista homomiesten pidätyksistä tehtiin tuolloin nimenomaan rautatie- ja linja-autoasemalla sekä niiden ympäristössä. Eniten pidätyksiä tehtiin Hesperian puistossa, mutta siellä pidätettiin kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ja molempiin kieliryhmiin kuuluvia miehiä. Asemanseudun pidätyksille taas oli ominaista se, että varakkaat helsinkiläismiehet olivat jääneet nalkkiin houkuteltuaan maalaisnuoria aseman baariin ja sen jälkeen (maksulliseksi) seksiseuraksi. Tosin joissakin tapauksissa oli Hagmanin mukaan kyse myös maalta Helsinkiin tulleista ”seksituristeista”, jotka olivat ostaneet seksiä helsinkiläisiltä kodittomilta miehiltä ja nuorilta.
Juttusarjan aiemmissa osissa olen jo siteerannut Kallen, Jallun ja Viikon totuuden kaltaisia 1950–1960-lukujen sensaatiolehtiä, joissa varoiteltiin toistuvasti nuoria ja asevelvollisia saalistavista sedistä. Esimerkiksi Jallussa 11/59 kirjoitettiin aiheesta näin:
”Mitä homoseksualistien ikään tulee, ovat puntit jokseenkin tasan. Puolet on nuoria, jopa luvattoman nuoria sanalla sanoen. Tavallisesti he ovat olleet rahaa hankkimassa. Toinen puoli on tietysti maksava ja he ovat taas tavallisesti jo keski-iän sivuuttaneita, jopa vanhoja ukkoja. – – Muutamasta sadasta markasta ovat nuoret miehet myyneet itsensä porttojen tapaan – –.”
Sandra Hagmanin analysoimat oikeudenkäyntiasiakirjat vahvistavat sen, että lehtikirjoittelulla oli tiettyä totuuspohjaa. Toisaalta on ilmeistä, että kirjoittelun painopiste oli tarkoitushakuisesti prostituutiossa eikä niinkään tasavertaisten aikuisten välisessä kanssakäymisessä, joka oli tyypillistä muille tapaamispaikoille. Juttusarjan aiemmista osistahan on jo käynyt ilmi, että maksutonta seksiä oli yllin kyllin tarjolla esimerkiksi Espalla ja Tähtitorninmäellä.
Vaarallista elämää
Aikalaiskirjoittelusta voi päätellä, että asemalta iskemiseen liittyi monia muitakin riskejä kuin pidätetyksi tuleminen. Välillä oli suorastaan epäselvää, kuka käytti ketäkin hyväksi. Esimerkiksi Viikon totuus -lehdessä 1/63 kerrotaan seuraa ostavien homojen höynäyttämisestä:
”Useinkin ”viilataan homoa linssiin” – Rautatieaseman lätät antavat homofiilin houkutella itsensä ravintolaan, naukkivat päänsä täyteen tarjottuja aineksia ja ottavat ulkona kadulla jyrkkäsanaisen eron lähentelemään pyrkivästä miekkosesta.”
Viikon totuuden numerossa 5/65 kerrotaan myös nuorisosakeista, joiden jäsenet menevät vanhempien homoseksuaalien kanssa, kiristävät heitä ja ryöstävät heidät, elleivät muuten saa vaatimaansa rahaa tai muuta omaisuutta. Lehti kehittää ilmiöstä melkoisen porttiteorian, jolta ei säästy edes Jumalainen näytelmä:
”Vanhemmat ”homot” ovat helpointa saalista, mutta heidän pariinsa joutuminen merkitsee joutumista rikosten poluille ja tietä vankilan muurien taa. Homoseksualismi on vankilan muuri tai mielisairaalan portti, ja niin kuin kuulu italialainen Dante sanoo: ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää!””
Vastaavista varkauksista kirjoitti myös Valdemar Melanko, joka raportoi 1960–1970-lukujen vaihteen Helsingin homokulttuurista kirjassaan Puistohomot (2012). Melangon mukaan alttiimpia varkauksille olivat ”vaarallista elämää” viettävät poikamiehet, jotka eivät aina olleet kovinkaan tarkkoja partnerin valinnassa:
”Näille herroille, joista useat ovat liikkeellä ollessaan seksuaalisesti hyvin kiihkeitä, sattuu mitä milloinkin. Kun tällainen kaveri ei saa partneria ravintolasta eikä kohtauspaikalta (tai ei halua saada), saattaa hän mennä asemalle, missä on runsaasti kodittomia ja viinalle persoja liikkujia, jotka lähtevät mielellään mukaan. Näin syntyneellä suhteella voi toisinaan olla hyvin ikäviä seurauksia. Eräs tuntemani ”aktiivinen poikamies” kertoi, että ”aseman pojat” ovat vieneet häneltä useita matkaradioita, kirjoituskoneen, magnetofonin, rahaa ja lukemattoman määrän kaikenlaista pikkutavaraa. Kerran yksi kaveri yritti viedä jopa olohuoneen kristallikruunun. – – Kaveri oli ottanut kruunun alas katosta ja kääri sitä parhaillaan paperiin.”
Pidätyksistä ja muista riskeistä huolimatta Rautatieasema oli Helsingin homomiesten suosiossa ainakin vielä 1970-luvun alussa, koska se mainitaan kohtauspaikkana 96-homolehden 3/70 jutussa ”Niitä Helsingin paikkoja”. Ja toki asemalla on helppo bongata kaltaisiaan yhä myös ilman Grindria – tarvitsee vain istahtaa yhdelle Minuuttibaariin ja antaa silmän levätä ihmisvirrassa.
Retroväriä bongaukseen saa lukemalla Valdemar Melangon varhaista homoteemaista romaania Kristian (1967), jonka identiteettiongelmainen päähenkilö kulutti aikaansa juuri täällä, elämänsä pääteasemalla. Kristianin kohtalo liitetään myös tuon ajan lehtikirjoitteluun, ennen kaikkea Ilta-Sanomien ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” -kohujuttuun, joka oli julkaistu edellisvuonna ja jonka tiedetään johtaneen itsemurhiin [ks. Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan]:
”Aseman hallit olivat täynnä märkiä ihmisiä. He seisoivat jonoissa lippukassojen edessä, kulkivat junille ja tulivat junilta ja istuivat odottaen junaa. Koko rakennuksen läpi ulottuvan salin seinustoilla oli kioskeja, joista sai ostaa leipää, maitoa, hedelmiä, makkaraa, kahvia, makeisia, hammastahnaa, kukkia, paitoja, kirjoja ja kaupungin vaakunalla varustettuja matkamuistoja. Suurin tungos oli leipäkioskin luona kun taas paitapuodin edessä oli ihmisiä vähemmän. Matkaravintolaan johtavan oven luona penkillä istui vanha mies syöden voileipää. – – Pieni mustalaispoika, joka piti kädellään kiinni äitinsä koreasta hameenhelmasta, katseli miehen syöntiä. Kristian pysähtyi keskelle asemasalia ja seisoi paikallaan. – – Ihmiset olivat sanoneet hänelle: Tiedätkö sinä kuka sinä olet, Kristian? Olet hintti, Eos-man [Eos oli tanskalainen homolehti, jonka nimeä käytettiin koodina Helsingin Sanomien seuranhakuilmoituksissa], kiimainen mehiläinen. Sotilaspoikien pyydystäjä, alttiiden alivuokralaisten hakija, ruotsalaisten saarnamiesten iskijä! Sinun pelehtimisesi tuon Maijan kanssa on irvokasta. Ja tämän vuoksi Kristian oli kuollut.”
Hyvästelen Kivimiehet silmää iskien ja lähden kohti Bulevardia ja illan seuraavaa etappia: Aleksanterin teatteria. Jos olisi enemmän aikaa, Vanhankirkon puiston kohdalla voisi pysähtyä muistelemaan Suomen ensimmäistä, vuonna 1974 järjestettyä, homomielenosoitusta, josta kerrotaan Seta-lehdessä 1/75.
Mielenosoituksen taustalla oli Ilta-Sanomissa julkaistu juttu, jossa seurakunnan nuoriso-ohjaaja oli tilittänyt itseään nimimerkin suojissa. Lehti oli kuitenkin vuotanut työntekijän henkilöllisyyden Vanhankirkon seurakunnalle, mikä johti lopulta työntekijän erottamiseen. Kun kirkkoneuvosto kokoontui tekemään päätöstään asiassa, Vanhankirkon puistoon kokoontui kolmisensataa mielenosoittajaa – joukko, josta paisui 40 vuodessa 20 000 hengen Pride-kulkue.
Ookko käynny oopperassa?
Ookko käynny oopperassa, ookko kunnon ihminen?
juhlaviikko Junttilassa sulle antaa leiman sen
siellä jopa kuppiloissa laulut klassilliset soi
artistit kun nenä voissa illoin jodlaa ”hiiohoi” – –
kaikki jotka Junttilassa jotain merkitsee
näin irroittelee illanvietoissaan
näet monta elliä ja miestä kyltyrelliä
mut ulos sieltä lennä ei b-kansalainenkaan
(Juha Vainio)
Astellessani Bulevardin lehmusten katveessa ajattelen Junnun pilkkaamia ”miehiä kyltyrellejä” ja pohdin kestokliseetä, jonka mukaan homot ovat oopperafriikkejä. Se on vähintään yhtä katteeton yleistys kuin se, että homot ovat tyylitaitureita. Osa toki on, mutta suurin osa on kaikkea muuta. Pikemminkin voidaan todeta, että ooppera on tyylitaituruuden tavoin aina ollut eliittilaji myös homoille.
Vanhoja homolehtiä lukemalla selviää kuitenkin, että ooppera- ja balettinäytännöt ovat tarjonneet asiaan vihkiytyneille yhtä hyvän tekosyyn muiden samanhenkisten kohtaamiseen kuin asemat, puistot ja pisuaarit. Puitteet ovat vain olleet huomattavasti hulppeammat.
Suomen ensimmäisen homopainatteen, Ihminen ja yhteiskunta – Homo et Societas -lehden numerossa 2/68 neuvotaan ”ystävän” etsijöitä suuntaamaan nimenomaan Vanhan Kellariin, ravintola Adloniin tai Oopperaan, joka toimi Aleksanterin teatterissa vuosina 1919–1993. Jutussa oopperan ja baletin suosiota selitetään taiteenlajiin kohdistuvan kiinnostuksen lisäksi sen mahdollistamalla sosiaalisella kanssakäymisellä:
”Bulevardin varrella on Ooppera. Musiikin ja baletin harrastajien [määrä] ei ole kovin suuri, ja uudet kasvot tuovat piristävää vaihtelua seurapiiriin. Väliajalla voi nauttia viiniä ja keskustella ohjelmasta. – – Ystävyyssuhteiden solmimiseen ooppera on sopiva paikka; yleisöllä on yhteinen harrastus, joka kokoaa sen yhä uudelleen pariinsa.”
Oopperan, baletin ja ylipäätään taiteiden suosiota homojen keskuudessa pohtii myös säätyläispoika, joka muistelee Helsingin 1940–1950-lukujen homoelämää Seta-lehdessä 4/88. Hän pitää suosion keskeisenä selityksenä taiteilijapiirien vapaaksi miellettyä asennoitumista homoseksuaalisuuteen:
”Baletti ja kenties muukin taide-elämä vaikutti minuun ainakin piilotajuisesti. Ehkä yksi syy tähän oli se, että juuri näissä piireissä minun nuoruudessani uskottiin – oikein tai väärin – olevan suhteellisesti enemmän homoja kuin monilla muilla aloilla. Ainakin näiden piirien katsottiin suhtautuvan homoseksuaalisuuteen muita luontevammin ja ennakkoluulottomammin. Ja onhan koko kansainvälisen baletin historia samalla enemmän tai vähemmän myös taiteellisesti lahjakkaiden homojen henkilöhistoriaa. Ainakin Helsingin balettinäytöksissä sodan jälkeen ja 1950-luvulla tapasi runsaasti homoja.”
Oman elämänsä primadonnat
Erityisen intohimoisia oopperan ja baletin harrastajia olivat ”oopperasiskoiksi” tituleeratut elitistiset homomiehet. Heistä kerrotaan jo aiemmin siteeraamassani 96-lehden 1/70 jutussa ”Oopperasiskot ja muut siskot”, johon on haastateltu operettidiivaksi itseään kutsuvaa opiskelijapoikaa [ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin ja Pelastakaa siskot ry: Michal Witkowskin ”Hutsula”].
Opiskelijapoika kommentoi oopperasiskojen lukumäärää toteamalla, että yksistään balettitähti Maija Plisetskajan vierailunäytännössä oli ollut noin viisikymmentä siskoa ja että nämä kaikki olivat olleet melko rajoitetusta piiristä: balettia harrastavan ja Plisetskajaa idolinaan pitävien yhteisöstä. Lisäksi opiskelijapoika tarjoaa homojen ooppera- ja balettiharrastukselle lisää vaihtoehtoisia selityksiä. Hänen mukaansa harrastus tyydytti estetiikan ja romantiikan nälkää, tarjosi ”siskojen” koketeeraavalle käyttäytymiselle sopivat kulissit ja antoi oman elämänsä primadonnille mahdollisuuden erottautua masentavasta massasta:
”[Siskot] etsivät kauniita ihmisiä, ja kun eivät niitä raitiovaunusta löydä, menevät katsomaan balettia. Romanttisuus on toinen harrastusten valintaa määräävä tekijä. – – Oopperaan menoa tuskin kenellekään määräävät väliajan tapahtumiset, mutta myönnän, että koen pettyneeni, jos oopperaan mentyäni en tapaa ketään tuttavaani. Ja niin vain on, etteivät siskot käy taidenäyttelyissä: siellä on kovin vaikeata esiintyä. Ooppera toimii meillä jonkinlaisena klubin korvikkeena. – – Harrastusten valintaa ohjannee siskoilla melkoisesti oman arvon korostus. Eliittitaiteen harrastaja voi aina halveksuvasti tuhahtaa niille, jotka tyytyvät elokuviin ja popmusiikkiin.”
Viittaus popmusiikkiin on osuva, koska nykyisin homomiesten intohimoisin fanitus kohdistuu nimenomaan pop- ja rocktähtiin eikä oopperan lavalla tunteiden palossa räytyviin diivoihin [ks. esim. Da Bitchy-koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?]. Aikojen muuttumisesta kertoo sekin, että myös Aleksanterin teatteri tarjoaa nykyisin kosolti kevyempää viihdettä. Muistan itse kokeneeni siellä ainakin Showhatin drag show’n ja Antti Tuiskun tähdittämän Altar Boyz -musikaalin.
Ja kuin sattuman oikusta juuri tänään talossa saa ensi-esityksensä Marika Krookin ja Helena Lindgrenin Passione-konsertti, joka tarjoaa mainostekstin mukaan italialaisia ja napolilaisia lauluja, rakkautta, intohimoa, eroja ja kohtaamisia – sekä vierailijana Jorma Uotisen… Pääovella pyörii itse Lenita Airisto seuralaistaan odottamassa, joten esityksestä ei enää puutu kuin deus ex machina -käänne, jossa Aino Ackté ja Ella Eronen saapuvat haudan takaa mutapainimaan kaikkien edellä mainittujen kanssa.
Fazerin katiska
Oopperasta ja baletista puhuttaessa on mainittava myös Suomen Kansallisoopperan edeltäjän eli Suomalaisen Oopperan johtaja Edvard Fazer (1861–1943). Wikipedian mukaan Fazer oli pianisti ja impressaari, joka kuului suomalaisen oopperaelämän keskeisimpiin hahmoihin. Harvempi kuitenkin tietää, että Fazer jätti lähtemättömän jäljen myös Helsingin homoalakulttuuriin.
Itseäni askarrutti pitkään ”Jennyn teehuone” -pisuaaria koskeneessa Wikipedia-artikkelissa ollut maininta siitä, että yksi Helsingin vanhoista homopisuaareista kulki nimellä ”Fazerin katiska”. Ajattelin ensin, että se liittyi Fazerin kahvilaan, joka myös oli homomiesten suosiossa, kunnes vastaus löytyi tämän jutun alussa siteeraamastani Etsivän keskuspoliisin ilmiantokirjeestä vuodelta 1935.
Homoihin suorastaan pakkomielteisesti suhtautuva ja aihepiiriin epäilyttävän perusteellisesti syventynyt ilmiantaja suomii kirjeessä varsinkin teatteriväkeä, josta suurin osa on hänen mukaansa ”vaseliinimaestroja”. Puheidensa vakuudeksi hän kertoo muun muassa seuraavan ”Oopperassa kulkevan vitsin”, joka on julkaistu sittemmin myös Seta-lehdessä 5/93:
”Oopperan kulmalla (vastap. ryssän konsulaattia) oli pisuaari ja kävi niin että sinne ”poikkesi” eräänä iltana [eräs tunnettu professori] ja kai sitten siellä yritti ”seurustella” parin nuoren miehen kanssa. Jätkät seurustelivat [professorin] pyörryksiin ja veivät kalliin kultaisen muistokellon mutta Professori ei nostanut mitään melua ymmärrettävistä syistä! Siis poliisi sai olla rauhassa. Nyt kun oopperan johtaja Fazer kuuli asiasta oli hän vahingoniloisena hihittänyt ja sanonut: Mitäs menee minun kalavesilleni, äikkis [professorille]. Siitä alkain pisuaari sai nimen ”Fazerin Katiska”!”
Toinen Edvard Fazeriin liittyvä anekdootti löytyy edellä siteeratusta säätyläispojan haastattelusta:
”Ja opiskeluaikana kuulin eräältä tunnetulta helsinkiläiseltä seurapiirihomolääkäriltä, että Suomalaisen Oopperan kunnioitetulle johtajalle ja kansallisen balettimme luojalle eräät hänen läheiset ystävänsä olisivat lähettäneet sanaleikin muotoon puetun intiimin syntymäpäiväonnittelun: ”Alla stadens pederatser, gratulera Edward Fazer.””
Kansallisbiografian Edward Fazer -artikkelissa ei mainita sanallakaan hänen yksityiselämäänsä. Tässä kierrättämäni homokaskut jäävät siis kertomaan omaa tarinaansa, joka voi perustua totuuteen tai sitten ei. Anekdooteilla ja juoruillakin oli joka tapauksessa oma funktionsa, sillä Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -tutkimuksen (2002) mukaan ne vahvistivat homoseksuaalisesti tuntevien miesten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Käsitys homoseksuaalisesta identiteetistä rakentui siis miesten tuottamissa kertomuksissa.
Paitsi osa homokulttuuria, Fazeria koskevat kaskut ovat myös osa muistojen Bulevardia, josta Laila Kinnunenkin lauloi ikivihreäksi muuttuneessa euroviisussaan. Sitä hyräillen päätän lähteä ihailemaan ”Kirsikkapuistoa”. Tällä en nyt viittaa siihen Tšehovin klassikkoon, vaan siihen huomattavasti proosallisempaan, joka löytyy Merenkulkijoiden muistomerkin läheltä ja jossa alkaisi kohta illan ja koko tämän pitkän Helsinki-matkan viimeinen näytös.
Hei pojat, te siellä menneisyydessä! Tulkaahan pois sieltä katiskasta ja yhtykää vaihteeksi vaikka lauluun!
Taas kuljen Bulevardilla Helsingin
sadat kerrat kuljin kanssasi sun, oi rakkain
pois leijaa lehdet kuihtuvain lehmusten,
syksy saapuu sua odottaen – –
kaupungin silloin näimme kehtona rakkauden
kevätilloin valo täytti myös sydämen
taas kuljen Bulevardilla muistojen
niin kuin ennen sua odottaen
(Saukki & Börje Sundgren)
Jatkuu
Tekstissä siteeratut laulut:
Kohtaus asemalla. Esittäjä Eija Merilä. Sanat Saukki.1964.
Ookko käynny oopperassa. Esittäjä Juha Vainio. Sanat Juha Vainio. 1988.
Muistojen Bulevardi. Esittäjä Laila Kinnunen. Sanat Saukki & Börje Sundgren. 1966.
Pajtim Statovcin palkitusta esikoisteoksesta Kissani Jugoslavia (2014) jäi lähtemättömästi mieleen vanha jugoslavialainen hääperinne: hääyönä aviomies saattoi tuoda tuoreen morsiamensa eteen kissan ja tappaa sen paljain käsin osoittaakseen morsiamelleen ylivaltansa, opettaakseen tämän pelkäämään miestään.
Kirjan toinen kertoja, sopimusavioliittoon valmistautuva albaanityttö Emine välttyy tältä koettelemukselta, mutta pelkäämään hän kyllä oppii omaa Bajramiaan. Ja niin oppii myös kirjan toinen kertoja, pariskunnan homopoika Bekim. Hän on varttunut Suomessa, jonne perhe aikanaan pakeni Jugoslavian 1990-luvun julmia hajoamissotia.
Kuri-sanasta on vain muutama kirjain kuristamiseen, joten ei ole ihme, että Bekim pelkää pienenä kuollakseen käärmeitä – kalkkarokäärmeitä, valtavia kuristajakäärmeitä ja mustia pikkukäärmeitä, jotka osaavat puhua ja uhkailla. Pelkää aina siihen saakka, kunnes hän lopulta uskaltaa sanoa äitiä hakkaavalle isälle: ”Älä koske häneen. Tapan sinut muuten.”
Henkinen kamppailu isän ja äidin välillä kuitenkin jatkuu. Aikuisena Bekim ostaa lemmikikseen kuningasboan, ja homobaarista löytyy elämänkumppaniksi kissa – sietämättömän omahyväinen yksilö, jota Bekim kuitenkin palvelee yhtä nöyrästi kuin äiti isää aikanaan. Lopulta käärme yrittää kuristaa kissan, kunnes Bekim tulee väliin – jälleen kerran.
Jotta menneisyys hellittäisi kunnolla otteestaan, Bekimin on kohdattava verenperintönsä ja palattava maahan, jota ei enää ole: hänen äitinsä ja isänsä Jugoslaviaan.
Pajtim Statovcin symbolisesti ladattu esikoisteos kertoo siitä, miten kovalla työllä oma nahka on luotava eri kulttuurien, sukupuoliroolien ja parisuhdemallien ristipaineissa. Bekimin isä oli tiennyt paikkansa perinteisessä sukupuolijärjestyksessä, mutta maahanmuuttajan homopoika ei saa valmiina mitään käyttökelpoista, paitsi ehkä vapauden etsiä itsensä näköistä miehuutta. Ja hyvä niin – valmiit vastaukset kun sopivat vain niille, joilla ei ole mitään kysyttävää.
Kirjan vahvassa maahanmuuttokuvauksessa pakolaisuus vertautuu Eminen ja Bajramin pakkoavioliittoon. Kotona Jugoslaviassa miehen ylivalta oli selviö, mutta Suomessa järjestelmä ottaa myös perheen autoritaariselta isältä luulot pois kuin sulhanen morsiamelta hääyönä. Aivan kuten Emine ei koskaan saa mieheltään kiitosta siitä, miten täydellisesti hän hoitaa velvollisuutensa vaimona, myöskään suomalainen yhteiskunta ei suotta selkään taputtele niitä, jotka vessojamme siivoavat:
”Vittu jos ette osaa olla ihmisiksi, painukaa sinne mistä tulitte. – – Me jäimme eristyksiin – kahteen erilaiseen maailmaan, jotka jollakin tavalla kuitenkin alkoivat muistuttaa toisiaan, emmekä me enää kuuluneet kumpaankaan. Olimme irtolaisia, marginaaliin työnnettyjä kiertolaisia, ihmisiä vailla kotimaata, identiteettiä ja kansallisuutta.”
Kissani Jugoslavia on moderni eläinsatu, jonka tärkein opetus on ehkä se, että vanhemmilta omaksuttujen roolien ja kulttuurisen painolastin ei tarvitse antaa loputtomiin määrittää myöhempiä ihmissuhteita. Esimerkiksi kaikki homobaareista löytyvät kollit eivät näennäisestä suloisuudestaan huolimatta ole yhtä viattomia ja yhtä sinnikkään suojelun tarpeessa kuin ne kissanpennun kaltaiset nuoret morsiamet, jotka joutuvat käärmeen kanssa naimisiin.
Itseäni jäi erityisesti mietityttämään se, miten paljon yhteistä patriarkaalisissa kulttuureissa elävillä naisilla sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä voi olla perinteiden puristuksessa. Toisaalta mietin pakolaisuuden ja homopakolaisuuden yhtymäkohtia: lukemattomat homot ovat varsinkin menneinä vuosikymmeninä päätyneet lähtemään avarammille aloille väsyttyään ainaiseen sotimiseen. Bekim-poika onkin äärimmäisen kiinnostava päähenkilö, koska hänessä henkilöityvät kaikki nämä asiat. Samalla kotimainen maahanmuuttokirjallisuus täydentyy, kun Anja Snellmanin Parvekejumalien (2010) Anis ja Jari Tervon Layla (2011) saavat rinnalleen muslimiperheessä kasvavan erilaisen mieshahmon.
Hienointa Pajtim Statovcin kirjassa on kuitenkin se, että se jää lukemisen jälkeenkin elämään ja hengittämään, etten sanoisi kehräämään. Juuri tämän vuoksi se ansaitsi mielestäni Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon paremmin kuin Tommi Kinnusen sinänsä erinomainen Neljäntienristeys (2014), jossa siinäkin on kiinnostava homoteema: perheenisä Onnin seksuaalinen kipuilu jälleenrakennuskauden Suomen armottomassa asenneilmapiirissä. Kinnusen kirja innosti minua vähemmän siksi, että se oli kerronnallisesti huomattavasti perinteisempi ja että sen rakenne tuntui suorastaan liian harkitulta. Neljäntienristeyksen lukeminen vertautui palapelin kokoamiseen: lopputulos ei ollut niin kiinnostava kuin itse prosessi.
Kissani Jugoslavia taas on kuin perintömatto – rispaantunut mutta rakas, monenkirjavista muistoista kudottu.
Viime jaksossa tutustuimme asemanseutuun, Koskipuistoon, hotelli Tammeriin ja Työnpuistoon. Silmätkin seisoivat, kun vastaan tuli solttupoikia, atleettisankareita, korsettikuninkaallisia, metallimiehiä, vihreitä enkeleitä ja yksi todella ruma Suomi-neito. Postimuseon Tom of Finland -näyttelyn jälkeen matkamme jatkui homosetien saappaanjälkiä seuraillen Tillikkaan.
Kilttejä poikia ja sirittäviä sirkkusia
Olemme palanneet Kolmen kovan kullin kujalle eli Hämeensillalle taivastelemaan ”vanhaa klassillista” Tillikkaa, kuten 96-homolehti kirjoitti vuonna 1972 julkaistussa matkajutussaan ”Näe ja koe Tampere”. Tässä tapauksessa kyse ei ole ylisanoista, sillä Tampereen teatterin talossa sijaitsevan Tillikan paikalla on ollut ravintolatoimintaa jo yli 100 vuotta. Aiempina vuosikymmeninä Tillikka oli sivistys-Tampereen ehdoton keskipiste, kuten Seta-lehti kirjoitti numerossaan 3–4/93:
”Ilta illan jälkeen ravintola täyttyi paitsi sankasta tupakansavusta myös teatteri-ihmisistä, kuva-, sana- ja elämäntaiteilijoista, vallankumousta juonineista radikaaliopiskelijoista ja tietenkin valtavasta siipijoukosta, joka halusi nähdä ja tuntea pienen kaupungin suuret julkkikset ja maailmanparantajat – tai ainakin saada muutaman senttilitran heidän gloriastaan. Tässä kulttuurin, edistyksen ja uusien aatteiden temppelissä lesbot ja homot saattoivat sujuvasti sulautua osaksi värikästä ehtoollisjoukkoa.”
Tutkija Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -kirjasta (2002) selviää, että nykyisen Tillikan paikalla oli 1950-luvulla ravintola Napoli, joka muuttui myöhemmin Pusta-nimiseksi viiniravintolaksi ja edelleen Tillikaksi joulukuussa 1965. Juvonen toteaa, että hänen homoseksuaalisesti tuntevilla haastateltavillaan oli lämpimimmät muistot juuri Pustan ajoilta – ehkä siksi, että se oli ensimmäisiä meikäläisten omakseen ottamia tamperelaisravintoloita. Yhtenä selityksenä tälle puistoista sisätiloihin siirtymiselle Juvonen pitää ulkomaanmatkoilla saatuja vaikutteita. Tosin itse uskon, että mallia oli voitu ottaa myös Helsingistä, missä oli jo 1940–1950-luvuilla useitakin homojen suosimia ravintoloita [ks. Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle].
Juvosen haastateltavat kuvailevat Pustan ja Tillikan homoelämää näkyväksi ja ilmapiiriä sallivaksi. Ravintoloiden monenkirjava kävijäkunta ei homoja karsastanut, ja henkilökuntakin suhtautui myötämielisesti ”kilteiksi pojiksi” kutsumiinsa homoihin – he kun eivät pahemmin ryypänneet ja räyhänneet. Juvosen mukaan henkilökunnan vaivatonta suhtautumista meikäläisiin edesauttoi sekin, että talon tarjoiluhenkilökuntaan kuului vuosien varrella joukko homoseksuaalisia työtovereita.
Juvonen mainitsee, että homomiehet levittäytyivät koko Tillikkaan, mutta erityisesti suosiossa oli ilmeisesti ravintolan peräosa. Tätä muistikuvaa tukee 96-lehden eli Ysikutosen edellä mainittu juttu, jossa kerrotaan Tillikan takasalin tarjonneen suorastaan orientaalista eksotiikkaa:
”Kun pistäydyt Tillikan peräosan baaritiskille, et voi olla huomaamatta, missä seurassa olet, ja tunnelma tiivistyy joskus vallan itämaiseksi 20–30 sirkkusen sirittäessä ja pöyhiessä itseään baarissa.”
Halonhakkaajia ja kulttuuripersoonia
Puheet sirittävistä sirkkusista sopivat hyvin siskoina tunnettuihin homomiehiin, jotka sokeerasivat usein käytöksellään rikkomalla mieheydelle asetettuja rajoja. Eräs Juvosen haastateltavista puhuu osuvasti joidenkin miesten ”tilulii-kaudesta”. Hänen puheistaan välittyy hyvin se, miten karsaasti ”naismaisuuteen” on suhtauduttu ja suhtaudutaan yhä myös homoyhteisön sisällä [siskoudesta ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin ja Pelastakaa siskot ry: Michał Witkowskin Hutsula]:
”Olihan se semmonen tilulii-kausi sillon joskus muunnoin. – – Semmosia, kun ne niin tyttömäisesti käyttäyty jotkut tyypit sillon yhteen aikaan. Se oli sillon joskus kuuskytlyvulla. Etten sanoisi kanamaisesti, mutta sitte se siitä on vähentyny aikalailla, että ei kai niitä oo muuta ku Hesassa enää. Sillonhan niillä joskus oli jotain huivia ja kaikennäköstä, meikkii vähäsen ja, no erittäin vähän, mut kumminki tämmöstä maalaamista ja kaikkee tämmöstä. – – No eihän se nyt oo mistää kotosin.”
Siskouteen kuului myös humoristinen naistennimien käyttö, tosin homoseksuaaliset teot kieltäneen lain aikana lempinimiä käytettiin yleisemminkin heterojen hämäämiseksi ja yhteenkuuluvuuden luomiseksi. Juvosen haastateltavat olivat ottaneet nimiä esimerkiksi hyvin vanhasta kalenterista, joten Tampereen miesporukoissa pyöri Mantaa, Oliiviaa ja Sara Dagmaria. Vähemmän yleviä, mutta sitäkin kuvaavampia, nimiä olivat Mustahuora, Rotta ja Halonhakkaaja-Anne. Eräs Juvosen haastateltavista muistelee, että kun uudelle tulokkaalle oli keksitty nimi, ristiäiset saatettiin pitää Tillikassa.
Aluksi Tampereen ravintoloihin siirtyivät homoseksuaalisesti tuntevat miehet, koska yksinäiset naiset eivät edes päässeet ravintoloihin ennen vuotta 1967. Syynä oli se, että alkoholitarkastaja saattoi tiputtaa anniskelupaikan luokitusta prostituutioepäilyjen vuoksi. Seitsemänkymmentäluvulla Tillikkaan alkoi lopulta tulla miesten seuraksi myös homoseksuaalisesti tuntevia naisia, ja Juvosella on hauska anekdootti miehestä, joka alkoi käydä Tillikassa ystävättärensä kanssa:
”Tillikan henkilökunta kerran keräänty keittiöpiikoja myöten saliin katsomaan meitä, ku menimme teatterin jälkeen sinne paukulle. Ja minä olin parhaimmissani ja hän oli parhaimmissaan. Hänellä oli musta iltapuku päällä. Ja sitten kun hän kaivoi iltalaukustaan sikaarin ja rupes tupsuttelemaan sillä, niin sillon keittiöpiiat tuli salinpuolelle kattoon. Että siihen aikaan nainen polttaa sikaaria ravintolassa, niin sehän oli ihan hirvittävä näky.”
Vaan niin ovat ajat muuttuneet, että nyt homous alkaa olla arkipäivää, kun taas ravintolapöydässä tupruttelusta on tullut hirvittävä näky sukupuoleen ja suuntautumiseen katsomatta. Tillikka kyllä porskuttaa yhä, ja ravintola mainostaa nettisivuillaan tarjoavansa ”rehtiä ruokaa ja kulttuuripersoonia”. Kiireisen aikataulun vuoksi emme ehtineet sisälle tarkastamaan mainoslauseen todenperäisyyttä, mutta Ysikutosen 5/72 maalailemaa itämaista tunnelmaa Tillikasta tuskin enää löytyy – kuvan pyrstötähdistä puhumattakaan. Niitä täytyy lähteä bongaamaan Eteläpuistoon kaukoputki tanassa.
Popparipoikia ja vagabondeja
Ylitämme kosken ja kuljemme Ysikutosen kuvailemaa reittiä Hämeenkadulta Keskustorille, jonka varrella komeilee Georg Schreckin suunnittelema uusrenessanssityylinen raatihuone vuodelta 1890. Ysikutonen mainostaa, että rakennuksen nurkilla pyörii ”nuoria uneksuvasilmäisiä popparipoikia, jos heistä pidät”. No toki, mutta harmi vaan, että mokomista ei näy nyt jälkeäkään. Sen sijaan olemme jäädä parkkipaikalla kahden amisviiksisen karvanoppaelviksen auton alle. Miten tyylitön tapa lähteä!
Kun glamoröösi jet set -elämä on aikansa vilissyt meikäpoikien silmissä ja säikähdyksestä pörhölleen nousseet sulat ovat asettuneet, jatkamme tepastelua Ysikutosen noottien mukaisesti Hämeenkadun päähän ja sieltä vasemmalle Hämeenpuistoa pitkin kohti Eteläpuistoa.
Hyvä välietappi on osoitteessa Hämeenpuisto 28 sijaitseva Työväentalo, joka tunnetaan varsinkin Lenin-museostaan. Seta-lehden 3–4/93 matkajutun mukaan rakennuksessa voisi tosin olla myös homomuseo. Talon neljännen kerroksen Kerhoravintola oli nimittäin pitkään Tampereen ”perheettömien vapaa-ajanyhdistyksen” – eli vuonna 1973 perustetun Vagabondi-homojärjestön – vakipaikka. Ravintolassa pidettiin aluksi kerhoiltoja kerran kuussa ja sitten kahden viikon välein, kunnes Vagabondin tanssit siirtyivät taloon pysyvästi 1. lokakuuta 1977.
Seta-lehden jutussa todetaan, että Kerhoravintola oli toiminut siihen saakka lähinnä ammattiyhdistysten kokoontumistilana, joten se oli pahasti rappiolla: ”Yleisilme oli tuhansien ay-iltojen ja punaisten norttien jäljiltä nuhjuinen, kaikki pöydät olivat erikokoisia ja erikorkuisia.” Helpotusta silmäsärkyyn saatiin kuitenkin pian, kun homotanssit osoittautuivat suurmenestykseksi ja ravintoloitsija pisti paikan uuteen uskoon.
Loppuvuodesta 1982 ravintolassa tanssi joka lauantai satakunta sateenkaarevaa kävijää. Kolme vuotta myöhemmin hankittiin oikeat discovalot, ja ”hytkymistä” kokeiltiin myös keskiviikkoisin. Vuoden 1986 alusta Gay Disco Zip pyöri perjantaisin ja lauantaisin, kunnes Työväentaloon päätettiin siirtää yliopiston näyttelijäkoulutus. Haikeat jäähyväiset Työväentalolle jätettiin 31. joulukuuta 1986, mistä alkaneet Vagabondin vaellusvuodet päättyivät vasta oman sateenkaariravintolan Club Mixein perustamiseen Otavalankadulle 1990-luvun alussa.
Setan juttuun haastateltu ”homomamma” Hannele muistelee Työväentalon vuosia haikeana, mutta mukaan mahtuu toki ikäviäkin sattumuksia:
”Työväentalon ajat oli kauheen kivaa. Siellä kävi hirveästi porukkaa eikä siellä oikeastaan koskaan sattunut mitään välikohtauksia. Mitä nyt lesbot joskus veti toisiaan tukasta… mutta sitä ne tekee kyllä joka paikassa. Se on rajua tuo rakkaus. En uskaltanut naisten vessassa käydäkään. – – [Työväentalolla] oli ihan kaikenlaista harmitonta hauskaa, naamiaisjuttuja ja arpajaisia. Henkilökunta sanoi, että se oli melkein tappelu, kuka pääsee sinne töihin. – – Yks tyyppi katosi tanssien jälkeen marraskuussa 82 ja löytyi seuraavana keväänä jäistä. Koko tanssimassa ollut porukka joutui käymään tanssien jälkeen Sorilla (poliisilaitoksella). Siellä kävi 40 teikäläistä ja minä. Jumalauta sentään, millaista on virkavalta! Narisevaääninen poliisi kysyi, että onko tämä Hannele semmoinen tyttö, jota te käytätte silloin jos ette toisianne saa. Poliisi kyseli multa että mitä siellä työväentalolla tehdään. Sanoin, että mitä nyt tansseissa tehdään – tanssitaan! Niillä oli ilmeisesti semmoinen käsitys, että siellä naidaan pöydillä.”
Ruumiillisia ponnisteluja
Helsingissä homomiehet tapasivat lähteä Ruusulankadun Sirkan tansseista jatkoille Stadionin kentälle ja Jennyn teehuoneelle [ks. Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan]. Työväentalon 1970–1980-luvun homotansseista taas oli lyhyt matka läheiseen Eteläpuistoon, jonne mekin olemme nyt saapuneet voimalla neljän miehen.
Tampereen kaupungin julkaisemasta puistohistoriikista selviää, että Pyhäjärven rannassa sijaitseva Eteläpuisto rakennettiin kahdessa osassa vuosina 1915–1929. Homojen suosiossa Eteläpuisto oli Tuula Juvosen kirjan mukaan ainakin jo 1950-luvulla. Hänen haastateltavansa muistelevat, että puistossa pyöri vakituisen kymmenpäisen miesjoukon lisäksi parhaimmillaan kymmenestä kolmeenkymmeneen muuta kävelevää ja seisoskelevaa miestä. Toiset etsivät seksikumppania ja toiset ystävää, mutta kuten Juvonen kirjoittaa, puistossa liikkuvien miesten suuri määrä ja kirjo rohkaisivat hyvin erilaisia kävijöitä toteuttamaan omaa homoseksuaalisuuttaan:
”Joukossa oli nuoria kokeilijoita, varttuneempia perheenisiä ja hyvin erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevia miehiä. Erityisesti julkisuudessa tunnettujen tai muuten merkittävissä asemissa olevien miesten, kuten näyttelijöiden, lääkäreiden, arkkitehtien tai johtajien kohtaaminen puistossa kohotti miesten itsetuntoa.”
Puistossa pyörittiin kesät talvet, mutta Ysikutosen 5/72 mainostaa Eteläpuistoa ennen kaikkea ”kesäisen lemmen kuumimpana tantereena”. Tanner tömisi varsinkin Eteläpuiston suositussa pisuaarissa, joka sijaitsi Osuustoimintamuistomerkin liepeillä (kuva yllä). Wäinö Aaltosen suunnitteleman muistomerkin vastakkaisella sivulla on joukko suurta tukkia kantavia miehiä, jotka Tampereen taidemuseon mukaan ilmentävät yhteistoiminnan ruumiillisia ponnisteluja. Tirsk.
Vihreitä miehiä
Netin homofoorumilta löysin kiintoisan keskusteluketjun, jossa muistellaan kaihoisasti tätä Eteläpuiston ”vihreää enkeliä”. Erään kirjoittajan mukaan se oli pystyssä 1980-luvun loppupuolelle saakka ja toimi milloin makuuhuoneena, milloin kapakkana, kuten moni tuon ajan helsinkiläinenkin pisuaari:
”Voi sitä nainnin läiskettä, siellä moni poika sai parrua pakaroihinsa menneinä vuosikymmeninä. – – Pisuaari palveli heteroitakin, sinne mentiin ryyppäämään taskumateista pohjia ennen ravintoloihin menoa joskus 50- ja 60-luvuilla, jolloin julkisella paikalla juonti oli kielletty ja rikollista. Pisuaarin asiakkaiden kintut vaan näkyivät, koska pisuaari oli avoin alhaalta, ja ********** naipottelun ja imuttelun pystyi päättelemään jalkojen asennosta kuka tahansa ohikulkija.”
Vaikka pisuaarin sijainti oli rauhallinen, homot kohtasivat alueella myös häirintää, kuten toinen netistä bongaamani kirjoitus osoittaa:
”Silloin 80-luvun loppupuolella kun itse vielä jenkkiautolla tuolla kylillä pyörin, niin jo silloin eteläpuistoon kokoontui iltaisin näitä ”vihreitä miehiä”. Me tosin kutsuttiin niitä ihan tuttavallisesti hinttareiksi. Ilmeisesti niitä oli jotkut jenkkiautoilijat käyneet opastamassa terveempään seksuaalikäyttäytymiseen, koska aina kun me autoilamme saavuttiin sinne, niin puskista juoksenteli housut kintussa niitä pervoja ja osa lähti autoillaan pakoon. Oli meillä hauskaa, kun kesäiltaisin parin tunnin välein, käytiin niitä hinttareita säikyttelemässä.”
Junansuorittajia
Enää homojen ei välttämättä tarvitse puistoilla, mutta osalle se on yhtä kaikki mieluisa harrastus. Helsingissä nykypuistoilu keskittyy Laaksoon [ks. Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista], kun taas Tampereella tapaillaan homofoorumien keskusteluista päätellen yhä Eteläpuistossa sekä esimerkiksi Tuomikalliolla Kaupin Urheilupuistossa ja Alasenjärven ympäristössä.
Eteläpuistoa mainostettiin foorumeilla vielä lokakuussa 2013 Tampereen parhaaksi ulkotapaamispaikaksi, jossa sattuu ja tapahtuu etenkin laivalaiturin läheisyydessä olevien veneiden ympäristössä. Myös kävelytien puskissa on tehty varmoja ”pyrstötähtihavaintoja”.
Tänä lauantai-iltapäivänä Eteläpuisto on meitä lukuun ottamatta hiljainen ja homoton, mikä on suorastaan enteellistä – suunnitteleehan Tampereen kaupunki rakentavansa koko puiston täyteen asuntoja. Aiheesta käydään tietysti netissä kiivaita keskusteluja, joissa homotkin vilahtelevat. Esimerkiksi nimimerkki ”Tehdään juna” agitoi syyskuussa 2014 käydyssä keskustelussa sen puolesta, että Eteläpuisto säilyisi viheralueena ja homopuistona:
”Eteläpuiston puskissa vielä sentään kunnon teollisuus kukoistaa. Siellä tehdään junaa aika huuruissa – auton ikkunat, junansuorittajat ja puskat. Viheralueet kunniaan! Vaikka vaan perinteisessä metalliteollisuuskaupungissa eletään.”
Enkelihoitoa
Keskustaan palattuamme ihailemme vielä Tammerkosken itärantaa Hotelli Ilveksen puolella. Myös tässä Hämeensillan pielessä lähellä entistä Verkatehdasta sijaitsi Tuula Juvosen haastateltavien mukaan yksi homomiesten suosimista ”peltienkeleistä”. Sen ovet – tai pikemminkin siivet – heiluivat kutsuvasti tuulessa aina siihen saakka, kunnes pömpeli purettiin 1960-luvulle tultaessa.
Kunnon enkelihoitoa ei siis ole enää tarjolla, mutta Tampereen homohistorian syventävät opinnot on suoritettu. Tälläkään kertaa emme toki opiskelleet koulua vaan elämää varten, joten nyt on aika siirtyä asemiin odottamaan, millainen vonkale tänään narahtaisi syöttiin.
”Juna jyskyttää vanhaa ystävää”, vai miten se Virven ralli nyt menikään? No, meni miten meni, mutta meillä Treelle menolippu on! Päätin nimittäin siipan kanssa tehdä pienen nostalgiatripin Pirkanmaan pervopääkaupunkiin, jossa etäsuhteemme kukoisti ensimmäiset kymmenen vuotta. Matkan tarkoituksena oli moikata (niitä junan jyskyttämiä) vanhoja ystäviä, katsastaa Postimuseon Tom of Finland -näyttely ja tehdä pieni homohistoriallinen Tampere-kävely. Matkaoppaiksi nappasin Tuula Juvosen sateenkaarevan Tampere-kirjan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (2002), 96-homolehdestä 5/72 löytämäni herkullisen vintage-matkajutun ”Näe ja koe Tampere” sekä vuoden 1993 Vapautuspäiviä edeltäneen Seta-lehden 3–4/93 jutun ”Koski ja kaksi rantaa: onko muinaisesta vesivahingosta hämäläisten homomekaksi?”.
No onko siitä? Lukemalla se selviää.
*
Sotilaita ja merimiehiä
”Naisvaltaisen teollisuuskaupungin leimastaan huolimatta Tampere on ollut aina tunnetusti iloluontoinen kaupunki ja pyhiinvaelluspaikka monelle kokemattomalle ja kokeneelle yrittäjälle.” Näin vihjailevasti alkaa 96-lehden eli Ysikutosen reilun 40 vuoden takainen juttu, jossa Tamperetta tehdään tutuksi niille vähemmän kokeneille ”yrittäjille”. Itsekin katson kuuluvani tähän joukkoon siitä huolimatta, että junailin Helsingin ja Tampereen väliä ahkerasti vuosina 1999–2009. Kokemattomuus johtuu kai siitä, että siipan Tampere-vuosina olimme huomattavasti kiinnostuneempia kaupoista ja kuppiloista kuin kotiseutumuseoista, mutta näin neljänkympin korvilla alkaa väistämättä kaivella ”isoisien hinttipusseja” ja hahmottaa omaa paikkaansa muutenkin kuin suhteessa syksyn muotitrendeihin. Tällä reissulla kaivelu alkaa asemalta.
”Useimmiten ensimmäinen silmäys Tampereeseen luodaan rautatieasemalta, joka öisin saattaa olla aika mielenkiintoinen paikka kuten rautatieasemat yleensäkin. Ravintoloiden sulkemisen jälkeen asemaravintola täyttyy asiakkaista, joista useimmat nauttivat Tampereen kuuluisaa aseman papusoppaa. Jos olet hulluna uniformuihin eli sotilaisiin ja merimiehiin, niin paikka on edullisin heidän päänmenokseen”, hehkuttaa Ysikutonen 5/72.
”Pitää paikkansa”, tuumii paikallinen ystävämme M., joka on tullut meitä vastaan miehensä J:n kanssa. Yllytyksestä huolimatta emme kuitenkaan jää ahmimaan solttupoikia tai papusoppaa, vaan jatkamme asemanseutuun tutustumista viereisestä Posteljooninpuistosta käsin. Se mainitaan myös tutkija Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -kirjassa homojen vanhana kohtauspaikkana.
Juvosen tutkimien poliisikuulustelupöytäkirjojen mukaan tamperelaiset miehet ovat menneinä vuosikymmeninä tavanneet toisiaan rautatieasemalla ja sen liepeillä ja harrastaneet seksiä joko aseman käymälässä tai läheisissä matkustajakodeissa. Homoseksuaaliset teot kieltäneen lain aikana näissä paikoissa piti kuitenkin varoa asemapoliisia tai henkilökuntaa, joten Juvonen uskoo Posteljooninpuistossa sijainneen käymälän vakiintuneen jo varhain yhdeksi miesten ulkotapaamispaikaksi.
Enää puistossa ei ole käymälää, ja se on muutenkin sen verran pieni ja huomaamaton, että kaupungissa pitkään asunut J. ei ollut edes noteerannut sen olemassaoloa. Pysähdymme siis toviksi ihailemaan ruskan värejä ja vuonna 1936 valmistuneen rautatieaseman kellotornia – tuota 50 metrin korkeuteen kohoavaa seisokkisymbolia, joka Wikipedian mukaan liitettiin funkisrakennuksen suunnitelmiin jälkikäteen Rautatiehallituksen vaatimuksesta. ”Kannatti. Iso on ja paksu!” toteamme ykskantaan ja suuntaamme Hämeenkadulle.
Atleetteja ja sankareita
Ysikutosen 5/72 matkajutussa hehkutetaan, miten Hämeenkatu kätkee monta huvia ja houkutusta ja miten sen varrelta löytyy takuulla ”jokaiselle jotakin suuhunpantavaa”. Jutun mukaan kadun ensimmäinen kriittinen piste on Hämeensilta – ”Kolmen kovan kullin kuja” –, jota reunustavat Aaltosen ”todella rumat Suomen neito ja kolme pronssista miehenpuolta”.
Tampereen taidemuseon sivuilta selviää, että Ysikutosen parjaamat Wäinö Aaltosen Pirkkalaisveistokset (1929) kuvaavat Suomi-neidon lisäksi keskiajan pirkkalaisia hahmoja: veronkantajaa, eränkävijää ja kauppiasta. Runollisen neidon täyteläiset muodot uhkuvat kuulemma tervettä elinvoimaa, kun taas sillan ”kolme kovaa kullia” ovat lihaksikkaita atleetteja ja vahvatahtoisia sankareita. ”Eli kuin suoraan homon päiväunesta”, kiherrämme tyytyväisinä atleettisankarien jalkojen juuressa.
Ysikutonen maalailee myös, miten sillalta oikealle aukeaa Koskipuisto houkutuksineen ja edessä kimmeltää vanha klassillinen ravintola Tillikka. Tillikkaan tutustumme vähän myöhemmin, mutta ensin on koettava Koskipuisto. Ysikutosen mukaan se oli vuonna 1972 Tampereen vilkkaimpia ulkotapaamispaikkoja etenkin hotelli Tammerin – alkuperäiseltä nimeltään Grand Hotel Tammerin – tienoilla.
Vuonna 1929 valmistunut Tammer kuuluu nykyisin kovin epäseksikkäästi Sokos-ketjuun, mutta se mainostaa nettisivuillaan olevansa ”talo täynnä tarinoita”. Sitä sivuilta ei sentään selviä, että yksi herkullisimmista tarinoista liittyy hotellissa yöpyneeseen C. G. E. Mannerheimiin.
Korsettikuninkaallisia
Monet muistanevat homokohun nostattaneen Uralin perhonen -nukkeanimaation (2008), jossa marsalkka Mannerheim nähdään mm. sängyssä korsettiin pukeutuneena. Animaation ohjaaja Katariina Lillqvist kertoo Pispala.fi-sivustossa julkaistussa haastattelussa, että kohtaus perustuu hänen mummunsa omakohtaiseen Tammer-kokemukseen:
”Pispalassa on aina puhuttu Mannerheimin poikasuhteista, ja valtakunnallisestikin se on ollut puolijulkinen salaisuus. Mummuni on kertonut hotelli Tammerissa työskennellessään nähneensä Mannerheimin korsettiin pukeutuneena.”
Me pojat emme nyt lähde kiskomaan Mannerheimin luurankoa kaapista, vaan tyydymme toteamaan samoin kuin sota-ajan homoelämää muisteleva työläispoika Seta-lehdessä 3/88: ”Mannerheim käytti [liivejä] ryhtinsä vuoksi. Hän oli kuninkaallisen ja ylvään näköinen. Jos oli homo, niin olipas upea.”
Upea on kieltämättä myös 1930-luvulla nykymuotonsa saaneen Koskipuiston kansallismaisema, jota istahdamme hetkeksi ihailemaan. Ysikutonen mainostaa, että Koskipuistossa kelpaa tarkastella ”alkuperäispullotuksia”, mutta niitä ei nyt tule vastaan rantapromenadilla. Puiston kiinnostavimmaksi nähtävyydeksi jääkin Aimo Tukiaisen veistämä suomalaisen sotilaan muistomerkki Virvatulet (1971), jonka äärellä kelpaa muistella myös sodassa olleita homomiehiä. Yksi heistä oli Touko Laaksonen, jonka elämään ja taiteeseen tutustuisimme pian Postimuseossa.
Mummoja ja metallimiehiä
Pienen päivystyksen ja päivänpaistattelun jälkeen lampsimme hotelli Tammerin ohi, ylitämme Satakunnankadun ja päädymme pieneen puistoon, joka Työnpuistona tai Tampellan puistona tunnetaan.
Ysikutonen 5/72 mukaan se oli kesät talvet Tampereen vilkkain tapaamispaikka Koskipuiston lisäksi. Syy tähän oli suorastaan taivaallinen, sillä tässä Satakunnansillan kupeessa sijaitsi aikanaan yksi Tampereen ”peltienkeleistä” tai ”vihreistä enkeleistä”, eli räikeänvihreäksi maalatuista yleisistä käymälöistä.
Pääkaupungin vilkas pömpelikulttuuri on jo tullut lukijoilleni tutuksi Homohistoriallinen Helsinki-juttusarjasta, mutta touhua ja tohinaa riitti siis myös Tampereen tualeteissa. Tuula Juvosen haastattelemien homoseksuaalisesti tuntevien miesten mukaan Tampereen keskeisillä paikoilla olleet yleiset käymälät olivat 1950–1960-luvuilla erittäin suosittuja tapaamispaikkoja.
Seitsemänkymmentäluvulle tultaessa moni peltienkeli oli kaikesta päätellen menettänyt siipensä, koska Työnpuiston pömpeli oli Ysikutosen mukaan niitä harvoja Tampereella pystyssä olevia ja kulttuurimuistomerkki sinänsä: ”Edelleenkin kerrotaan kaihoten joulusta, jolloin tytöt veivät kynttilän palamaan pömpeliin ja koristelivat sen kuusenhavuilla”, lehti tunnelmoi.
Tuula Juvosen kirjasta ei ilmene, koska Työnpuiston pömpeli lopulta purettiin, mutta hän toteaa sen olleen tapaamispaikkana ”vielä hyvin myöhään, poliisien mukaan oikeastaan niin kauan kuin se ylipäänsä oli pystyssä”. Eräs Juvosen haastattelema mies tietää tarkentaa, että puisto hiljeni sen jälkeen, kun sen valaistusta oli lisätty tv-sarja Mummon (1987–1989) päätähden Anja Räsäsen vaatimuksesta: ”[Anja] huolehti kaupungilla, että sinne Tampellan-puistoon pitää saada lisää valoja, kun siellä liikkuu niin paljon miehiä ja hän ei uskalla mennä töistä kotiin. (naurua)”
Hiljenemisestä huolimatta Tammerkosken itärannan puistoalueet mainitaan iltahämärän kohtauspaikkana vielä Seta-lehden Tampere-matkajutussa vuonna 1993. Samassa jutussa tarkastellaan myös Tampereen työväenkaupunki-imagoa hieman pervommasta näkökulmasta toteamalla, että tehtaitten kulta-aikoina kaupungissa asui maan teollisuustyöväestä 40 prosenttia – ja siten myös tilastollisesti keskimääräistä enemmän duunarihomoja.
Duunarihomoille voi osoittaa kunniaa tästä samaisesta Työnpuistosta löytyvän Tampere-veistoksen (1934) ääressä. Tampereen taidemuseon sivuston mukaan metallimiestä kuvaavassa veistoksessa ”voidaan nähdä voittaja, nykyajan David. Hänen Goljatinsa on Tammerkoski, jonka hän on kahlinnut ja pannut sen voiman akselin välityksellä palvelemaan teollisuutta, uutta aikaa”. Hmm, you go girl!
Saapasjalkasetiä
Työnpuistosta jatkamme Tampellan tehtaan entisessä verstaassa toimivaan Museokeskus Vapriikkiin ja katsastamme Postimuseon Salaisuuksin suljettu – Kirjeiden Tom of Finland -näyttelyn. Kuten nimestä voi päätellä, näyttely keskittyy nimenomaan Touko Laaksosen kirjeenvaihtoon. Mukana on myös kiinnostavaa henkilökohtaista esineistöä, kuten asuja sekä piirustus-, maalaus- ja sävellystöitä aina lapsuudesta lähtien.
Näyttelystä päästyämme totesin, että aiempiin Tomppa-näyttelyihin (Jyväskylä 1999, Helsingin taidemuseo 2006 ja Turun Logomo 2011) verrattuna Postimuseon näyttely yllättää kesyydellään. Siksi myös näyttelyn nimen salaisuus-sana avautui eri tavalla kuin olin etukäteen ajatellut.
Näyttely ei suinkaan tarjoa meheviä paljastuksia à la Touko Laaksosen estottomat sota-ajan seksileikkailut, vaan juuri Laaksosen homoelämä on se salaisuus, joka on suljettu näyttelyssä nähtävien, etupäässä sisaruksille kirjoitettujen kirjeiden ulkopuolelle. Tarkoituksena on nostaa myytin takaa esiin se tavallinen Laaksonen: nuorukainen, sotilas, muusikko, mainospiirtäjä, veli, ystävä ja vanhus. Samalla näyttely kertoo siitä, miten valitettava ja toisaalta tärkeä seuralainen kaappi on homoille ollut ja on osittain yhä suhteessa työhön, perheeseen ja yhteiskuntaan. Näyttelyn kirjeitä voi muuten kuunnella myös Postimuseon sivustossa Ville Virtasen lukemina.
Yllättävintä Postimuseon Tomppa-näyttelyssä oli ehkä kuitenkin se, että myös Tom of Finlandin kuvien estoton seksuaalisuus jäi eräänlaiseksi julkiseksi salaisuudeksi. Suomeksi sanottuna en nähnyt vehkeen vehjettä – tosin siippa oli nähnyt yhden, kun oli sattunut oikeasta kulmasta katsomaan. Sitäkin intiimimpää oli tarkastella lähietäisyydeltä Laaksosen fetissivaatteita ja päästä kirjaimellisesti hänen nahkoihinsa. Nahkavermeitä jäi ihmettelemään myös takanani kävellyt utelias pikkupoika, jonka äiti sai haastavan selitystehtävän: ”Niin, siinä on sedän saappaat…”
Näyttelyn jälkeen päätimme tutustua ”klassilliseen” Tillikkaan, jotta ehtisimme huuhtoa historian pölyt kurkusta ennen Eteläpuisto-ekskursiota.
Viime jaksossa teimme ylitöitä Pääkonttorilla keskellä sota-ajan pimennettyä Helsinkiä. Lopuksi hyvästelimme Espan penkeillä päivystäneen kikattajien komppanian ja lähdimme Touko Laaksosen jalanjäljissä Tähtitorninmäelle ”tosimiehiä” etsimään.
Jalka paljon ei sotapojan paina
kun me marssimme näin rivittäin
laulu raikkaana kaikuvi aina ja näin
matka reippaasti käy eteenpäin
(Jouko Kukkonen)
Tämä yhden miehen iskujoukko marssii pitkin Fabianinkatua kohti kesäillan viimeistä etappia, Tähtitorninmäen puistoa. Sitä kauemmas homohistoriaan Helsingissä ei juuri voi sukeltaa, sillä alue oli meikäläisten suosiossa jo 1800-luvulla. Selitys tähän löytyy aivan kivenheiton päästä.
”Helsingissä Kasarmintorin eteläisellä laidalla kohoaa Engelin rakennustaiteellisesti tyylikäs ja ryhdikäs kasarmirakennus. Vuonna 1822 valmistunut kasarmi rakennettiin alkujaan Helsingin opetuspataljoonalle, joka muutamaa vuotta myöhemmin korotettiin keisarilliseksi henkivartiokaartiksi. Suomen kaarti eli Keisarillisen henkikaartin Suomen 3. tarkk’ampujapataljoona toimi kasarmissa runsaat 80 vuotta, ja sillä oli 1800-luvulla keskeinen sija Suomen kansallisessa tietoisuudessa.”
Näin kirjoittaa Torsten Ekman teoksessaan Suomen kaarti 1812–1905 (suom. Martti Ahti). Ekman analysoi seikkaperäisesti kaartin poliittista ja symbolista merkitystä tuon ajan suomalaisille, mutta tyystin käsittelemättä jää sen merkitys helsinkiläisille homomiehille. Tätä puolta avaa tutkija Kati Mustola Ranneliike.net-sivustossa julkaistulla Pride-kävelyn tallenteella. Mustola toteaa, että useimpien armeijakaupunkien homopuistot ovat syntyneet nimenomaan kasarmien yhteyteen, koska sotilaat ovat aina olleet äärimmäisen köyhiä ja hankkineet sitten vähän lisätienestiä prostituutiolla. Puistoihin hakeutui varakkaita herroja ostamaan seksiä näiltä nuorilta miehiltä, jotka eivät kaikki välttämättä olleet homoja, mutta suostuivat homoseksuaalisiin tekoihin rahantarpeessaan. Näin tapahtui myös Helsingissä, missä 1800-luvun homoille avautui melkoiset ostajan markkinat Kaarin kasarmin kupeessa Tähtitorninmäellä.
”Härra tahtto pärsse”
Tähtitorninmäen homoliikennettä ja sotilasprostituutiota koskeva varhaisin kirjallinen lähde on jääkäriliikkeen taustahahmon Fritz Wetterhoffin (1878–1922) antama parin sivun pituinen Helsingin homoelämän kuvaus, joka sisältyy Magnus Hirschfeldin kirjaan Die homosexualität des Mannes und des Weibes (1914). Kati Mustola tituleeraakin Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissaan Wetterhoffia Suomen ensimmäiseksi homohistorioitsijaksi. Artikkelissa Mustola myös siteeraa Wetterhoffin hersyvää kuvausta Helsingin 1900-luvun alkupuolen homoalakulttuurista:
”Pelkästään minä tunnen Helsingin sivistyneistöpiireistä noin 200 aikuista homoseksuaalia miestä. – – Ja tähän vielä lisäksi yhteiskunnan keski- ja alimmat kerrostumat. Entä naiset? Jos näkisitte suomalaisen naisasialiikkeen johtohenkilöiden marssivan paikalle, tunnistaisitte jo kaukaa tuon tyypin, parrakkaat, leveäharteiset naiset nuorine ystävättärineen.”
Tähtitorninmäen sotilasprostituutiosta Wetterhoff toteaa, että ”ennen vuonna 1905, kun Suomella oli vielä oma sotaväki, oli toiminta Kaartinkasarmin takana sijaitsevassa puistossa monipuolista ja ujostelematonta”. Samanlainen kuva välittyy herkullisesta anekdootista, joka sisältyy Seta-lehdessä 4/88 julkaistuun säätyläispojan omaelämäkerralliseen juttuun:
”Itseäni huomattavasti vanhemmilta miehiltä kuulin, että tämä alue [Saksalaisen kirkon lähistö Tähtitorninmäen juurella], lähellä Kaartin kasarmia, oli suosittu siellä liikkuneiden kaartilaisten vuoksi – ainakin vuosisadan vaihteen tienoilla. Eräänkin huonosti suomea puhuneen, leskeksi jääneen, korkean Suomen Senaatin virkamiehen kerrottiin issikoineen ja tulkin tehtäviä hoitaneine ajureineen olleen tuttu näky noilla kulmilla. Herralleen vapaaehtoisia kaartilaisia värvätessään – näin kulttuurikaskuna minulle kerrottiin – ajuri oli toistellut: ”Härra tahtto pärsse, tuppikulli ei kelppa.””
Kymppi per laaki
Suomen sotilasprostituutiota ei käsittääkseni ole sen tarkemmin tutkittu, ja tiedot siitä ovat hyvin sirpaleisia. Aiheesta löytyy yksittäisiä mainintoja paitsi Wetterhoffin ja säätyläispojan muisteloista myös 1950–1960-lukujen sensaatiolehdistä, kuten Jallusta ja Viikon totuudesta, joita olemme lukeneet jo juttusarjan aiemmissa osissa. Esimerkiksi Jallussa 11/59 varoitellaan asevelvollisia, jotka ovat vieraalta paikkakunnalta olevina mitä mieluisinta saalista epänormaaleille herroille. Prostituutioon viitataan suoraan toteamalla, että ”pienet päivärahat eivät tahdo riittää iltalomien ohjelman järjestämiseksi ja tämän tietävät myös nämä pyydystäjät”.
Lisävaloa 1800–1900-lukujen sotilasprostituutioon saadaan hyppäämällä toviksi lahden taakse Tukholmaan. Erinomainen johdattaja aiheeseen on kirja Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960 (1999), johon olen viitannut jo aiemmissa Tukholma-jutuissa. Kirjassa toimittaja Dodo Parikas kertoo tukholmalaisten sotilaiden salatuista elämistä tekemiensä haastattelujen sekä aikalaiskirjoittelun ja poliisiraporttien pohjalta.
Parikas kuvaa Tukholman sotilasprostituutiota ainakin vuosisadan kestäneeksi seksuaalisten ja sosiaalisten suhteiden kokonaisuudeksi. Ilmiön taustalla oli useita tekijöitä, joista keskeisimpiä oli varuskuntien sijainti aivan keskustan tuntumassa sekä ennen kaikkea iltalomien univormupakko. Kun univormupakosta luovuttiin 1960-luvulla, myös prostituutio hiipui, koska sotilaat eivät enää erottuneet katukuvasta.
Jos univormu oli prostituution mahdollistaja, ilmiön kimmokkeena toimi jo aiemmin mainittu sotilaiden vähävaraisuus. Ruotsalaissotilaiden päiväraha oli esimerkiksi vuonna 1950 vain 1,50 kruunua, kun taas seksistä sai 10–15 kruunua per laaki. Sillä rahalla pääsi jo nauttimaan suurkaupungin houkutuksista, jotka toivat helpotusta kovaan kasarmielämään simputuksineen kaikkineen.
Parikas toteaa Kati Mustolan tapaan, että kaikki itseään myyneet sotilaat eivät välttämättä olleet homoja, mutta osa tietysti oli. Homosotilaille prostituutio tarjosi hyvän kulissin oman seksuaalisuuden toteuttamiseen. Heterosotilaille taas olennaista oli miehisen roolin säilyttäminen suhteessa homoasiakkaisiin. Homo-, hetero- ja bi-jaottelun sijaan rintamalinja kulki siis miehekkään ja naisellisen välillä. Nuoria ja hyväkroppaisia sotilaita pidettiin jo sinänsä miehisyyden perikuvina ja ”oikeina miehinä” verrattuna ”naisellisiin” homoasiakkaisiin. Toimijoiden välistä etäisyyttä vahvisti entisestään raha sekä se, että sotilasprostituutiossa asiakas maksoi yleensä siitä, että hän sai tyydyttää myyjää eikä toisinpäin.
Parikasin haastattelemat miehet korostivat sitä, että sotilaiden maksullisia homokontakteja ei pidetty outoina, kunhan harrasti seksiä myös naisten kanssa. Parikas kertoo jopa tapauksista, joissa iltalomalaiset saattoivat vuorotellen käydä tienaamassa muiden puolesta rahaa yhteisiin huvituksiin. Kaiken lisäksi tieto tästä ansaintamahdollisuudesta levisi usein alipäällystöltä uusille alokkaille.
Välillä sotilaiden liikkumista prostituutiokaduilla yritettiin toki myös suitsia, mutta vasta univormupakosta luopuminen pani bisneksille pisteen. Vuoden 1965 jälkeen merisotilaita ja prameissa univormuissa kulkeneita kaartilaisia ei enää voinut bongata Tukholman katukuvasta.
Upea univormunäytelmä
Arvailujen varaan jää se, missä määrin Parikasin tutkimustuloksissa on yleispätevyyttä, joka auttaisi ymmärtämään ilmiötä myös Suomen näkökulmasta. Täkäläisten skandaalilehtien kirjoittelusta selviää lähinnä vain se, että sotilaat olivat univormujensa vuoksi tunnistettavissa ja että osa heistä oli valmiita harrastamaan homojen kanssa seksiä rahasta. Ilmiön yleisyydestä antaa jonkinlaista osviittaa se, että poliisi katsoi asiakseen varoitella asevelvollisia homoista Jallun sivuilla.
Myös Torsten Ekmanin Suomen kaarti -kirjasta löytyy tiettyjä mainintoja, jotka ovat linjassa Dodo Parikasin Tukholma-kuvausten kanssa. Sotilaiden näkyvyydestä 1800-luvun Helsingissä Ekman toteaa näin:
”Helsingin katukuvalle oli 1800-luvun lopulle saakka ominaista sotilaallinen leima, johon tavallisesti kuuluivat tyylikkäät univormut, marssivat joukot ja puhallinorkesterit. Paitsi kaupungin omaa varuskuntaa, jossa Suomen kaarti oli vain yksityiskohta venäläisten joukko-osastojen ohella, oli lisäksi Viaporin linnoitus ja sotalaivojen tukikohta, joiden miehistöt liikkuivat kaupungilla. – – Univormut, sotaväen harjoittelevat suorat rivistöt ja soitto tarjosivat upean näytelmän, joka samalla muistutti kaupunkilaisia keisarin ja Pietarin läheisyydestä.”
Ekman puhuu myös kasarmielämän kuluttavuudesta ja yksitoikkoisuudesta, johon sotilaat hakivat vaihtelua juopottelemalla ja käyttäytymällä kaupungilla muutenkin epäsotilaallisesti. Sotilaita esimerkiksi kiellettiin anelemasta almuja kaupunkilaisilta, mikä puhuu paljon heidän heikosta rahatilanteestaan. Ekmanin kirjasta osui silmään myös tieto, jonka mukaan sotilaita ja alipäällystöä kiellettiin keväällä 1879 istumasta Esplanadin puiston penkeillä järjestyshäiriöiden ehkäisemiksi. Dodo Parikasin Tukholma-tutkimuksesta ilmeni nimittäin myös se, että sotilaiden liikkumisen rajoittamista perusteltiin usein nimenomaan juopottelun ja järjestyshäiriöiden ehkäisyllä, mutta sattumoisin kielletyt alueet olivat myös keskeisiä prostituutioreittejä.
Tässä yhteydessä on mahdotonta muuta kuin spekuloida, missä määrin Espan penkeillä pyöri 1800-luvun loppupuolella myös homoja sotilaita riiaamassa, mutta Tähtitorninmäellä heitä ainakin riitti aikalaiskuvausten perusteella.
Eikä me olla veljeksiä
vaikka me ollaan kahden,
jalajallai jalajala vei vei vei
vaikka me ollaan kahden
(Reino Helismaa)
Krouvia raakaa peliä
Vaikka Suomen kaarti lakkautettiin vuonna 1905, Tähtitorninmäki säilyi homojen suosiossa vielä vuosikymmeniä sen jälkeen. Se mainitaan suosittuna 1930–1950-lukujen ulkotapaamispaikkana esimerkiksi Seta-lehdessä 2, 3 ja 4/88 julkaistuissa opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan muisteloissa.
Opiskelijapojan mukaan Tähtitorninmäki oli 1940-luvun lopulla kaupungin suosituin kohtauspaikka Hankkijan talon ympäristön [ks. juttusarjan 6. osa] ohella. Tähtitorninmäkeä suosittiin varsinkin alkusyksystä ja keväällä, kun siellä oli penkkejä ja puistoa mihin mennä, jos ei voinut kotiin ketään viedä. Homojen iltakierrosten vetonaulana oli täälläkin pisuaari, joka sijaitsi rinteessä Saksalaisen kirkon takana.
Tähtitorninmäen homoelämän kuvauksia löytyy myös F. Valentine Hoovenin III:n kirjoittamasta Touko ”Tom of Finland” Laaksosen elämäkerrasta (1992, suom. Eeva-Liisa Jaakkola) sekä Laaksosen vuonna 1990 antamasta haastattelusta, josta Kati Mustola on julkaissut otteita Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan (2006) artikkelissaan. Viime jaksossa kuljimme jo Laaksosen jalanjäljissä sodanaikaisessa Espan puistossa, ja sieltä hänen kävelyretkensä johtivat usein Tähtitorninmäelle. Kansainväliselle lukijakunnalle tehdystä elämäkerrasta löytyy myös iltakierrosten tarkka reittikuvaus:
”Pimennyksen aikaisista kävelyretkistä tuli vähitellen Tomille tapa. Hän kulki ensin pitkin Esplanadia, sen puiden alla. [– –] Sitten hän ylitti vanhan mukulakivillä päällystetyn Kauppatorin ja vaelsi rantaa pitkin kuunnellen veden liplatusta merimiehiä täynnä olevien laivojen kylkiä vasten. Ellei hän kohdannut ketään kiinnostavaa matkalla, hän saapui lopulta Helsingin eteläkärjessä kukkulalla sijaitsevaan puistoon. Siellä hän odotteli 1800-luvulta peräisin olevan vaalean observatorion rakennusten katveessa. Sitten joku tuli, niin kävi aina. [– –] ”Joskus jonain todella pilvisenä yönä ei edes huomannut että toinen seisoi siinä ennen kuin häntä kosketti tai tunsi hänen hengityksensä. Toisinaan ei sanottu yhtään mitään. Kuului vain hengitystä ja vyön avaamisesta johtuvaa kilinää.””
Laaksosen vuonna 1990 antamasta haastattelusta ilmenee, että Tähtitorninmäki osoittautui merkittäväksi paikaksi myös hänen taiteilijuutensa kannalta. Juuri täältä hän löysi kaipaamiaan ”tarpeessa olevia tosimiehiä”, joista tuli myöhemmin hänen tuotantonsa ydin:
”Oli myös yks duunari, jonka kanssa mä kävelin jonnekkin Kaivopuiston varjoihin. Se oli ensimmäinen, joka sitten niinkun tavallaan raiskas mut. Mä ensin ajattelin, että kauheeta, mitä tässä tapahtuu, mutta se oli hyvin mutkaton jätkä. – – Ja se oli se tapaus, josta mä rupesin sitten piirtämään näitä fantasioitani, pyrin niistä tekemään miehen näköisiä.”
Laaksoselle seksi oli seksiä ja politiikka politiikkaa. Sodan aikana hänellä oli Kaivopuistossa seksikokemus ”saakelin makeen näkösen” saksalaisen upseerin kanssa, ja kansainvälistä kyytiä hän sai myös Helsinkiin sodan jälkeen tulleilta valvontakomission sotilailta:
”Tuli nää sovjetit sitte. Ne oli ilmeisesti tarkotuksella jostain Siperiasta, semmosia oikein krouveja, jotka ei osannu kieliä ollenkaan, ettei ne pystyny kommunikoimaan suomalaisten kans. Nää sotilaat partioi kadulla kaksittain ja vahti, ettei mitään mellakoita ja häiriöitä oo. Ja hyvin nopeasti ne rupes kiertään tuolla Tähtitorninmäellä, joka oli siihen aikaan homojen suosima paikka. Siel oli semmonen pisuaari, siel ne aina seisoskeli kalu kädessä. Eikä ne ollu mitään niinkun ammattilaisia siinä mielessä, mut ne oli jumalattoman kiihkeitä ja innokkaita kokeileen kaikenlaista. Se oli heille uutta ja jännää vieraassa maassa. Ja ne oli ihan mongolin näkösiä, mutta hemmetin miehekkäitä tyyppejä. Ne oli semmosia, jotka nai, ne ei harrastanu mitään pussailua eikä tämmöstä, se oli krouvia raakaa peliä. Mutta siihen aikaan sitä just haluskin tosi hommaa.”
Elämäkerran mukaan Laaksosen päivystys Tähtitorninmäellä huipentui Helsingin olympialaisiin, joiden jälkeen hän alkoi kaivata miessuhteiltaan muutakin kuin vaihtelua. Maalaileva elämäkerta saa kieltämättä olympialaiset kuulostamaan melkoiselta puistouran huipentumalta:
”Vuoden 1952 olympialaiset olivat suurimmat siihen saakka järjestetyistä. Niihin osallistui 69 kansakuntaa. Katsojia oli satoja tuhansia kaikkialta maailmasta. Homojen tavanomaiseen määrään suhteutettuna se merkitsi sitä että kaduilla kiertelisi yöaikaan tuhansia uusia kasvoja. Tomin ei tarvinnut muuta kuin nojata johonkin Tähtitorninmäen puuhun ja odottaa että he kävelisivät suoraan hänen syliinsä. Ja kuka tiesi vaikka joku noista Tomin syleilemistä anonyymeista hahmoista olisi ollut jonkun olympiavoittajan kultamitalivartalo!”
Tuomen ja syreenin välissä
Kaartilaisia, natseja, sovjetteja ja kultamitalivartaloita… Huh huh, ei ole Tähtitorninmäki kuin ennen! Tänä kesäkuisena lauantai-iltana puistossa on minun lisäkseni vain pari kännäävää teinipoikaa eikä yhtään mitään sutinaa.
Tähtitorninmäen homoelämä hiipui ilmeisesti 1950–1960-lukujen vaihteessa, kun puiston pisuaari purettiin. Purkamisesta on maininta edellä siteeratussa Jallu-lehdessä 11/59, jossa kerrotaan myös Hesperian puiston supersuositun pömpelin purkamisesta [ks. juttusarjan 2. osa]. Tähtitorninmäen pömpelin purkamisen syynä oli mitä ilmeisimmin yletön homostelu, koska jutun mukaan pömpelin eriöiden väliin oli poliisin harhauttamiseksi porattu samanlaisia ”kalukoloja” kuin Hesperian puistossa. Pisuaarin purkamisen jälkeen Tähtitorninmäkeä ei enää juuri mainita homojen ulkotapaamispaikkoja koskevissa jutuissa.
Ruotsalaiset tapaavat sanoa, että alkukesän kiihkeä kasvukausi on hetken hurmaa tuomen ja syreenin välissä. Tuomi on näin kesäkuun puoliväliin mennessä jo tuoksunsa tuhlannut, mutta syreenipensaat kukkivat yhä, ja Tähtitorninmäen puistokäytävän asvaltti on paikoin kokonaan tuulen karistamien kukkien peitossa. Pysähdyn hetkeksi keskelle lilaa loistoa ja mietin, että tämäkin läpi talven, kevään ja kesän taitettu matka päättyy aikanaan syksyyn, jota koko kukkiva maa vielä niin itsepintaisesti uhmaa. Yhä on silti muutama tarina kerrottavana. Etäältä kuulen jo, miten meri ja ”Kirsikkapuisto” – tuo Helsingin hienostorannan harvinainen potenssimylly – kutsuvat.
Tuuli kuiskii hiljaa puissa,
ikkunaruudut tummentuu,
kun pisuaarin ritarikunta
pusikossa kokoontuu.
Kaupunki nukkuu,
ritarit valvoo,
yö on katettu nautintoon – –.
(Pirkko Saisio)
Jatkuu
Tekstissä siteeratut laulut:
Sotapoika. Esittäjä Virta Olavi. Sanat Jouko Kukkonen. 1939.
Eikä me olla veljeksiä. Esittäjä Rautavaara Tapio. Sanat Reino Helismaa. 1969.
Pisuaarin ritarikunta. Esittäjä Vanhojen homojen kuoro. Pirkko Saisio. 2011.
Kesä 1981. Täpötäysi lautta ajaa satamaan, ja laiturille purkautuu hilpeitä lomalaisia: taviksia, drag queeneja ja lihaskimppuja pikku speedoissaan. Oho, tuossa taisi vehjekin vilahtaa… Siis tervetuloa maanpäälliseen homoparatiisiin, jossa kuuluu nauttia kesästä ja pesästä!
Siinä tiivistys Ryan Murphyn tuoreen The normal heart -elokuvan alkukohtauksesta, jossa päähenkilöt saapuvat lomailemaan New Yorkin Long Islandin edustalla sijaitsevalle Fire Islandin saarelle. Saari on Yhdysvaltain homojen legendaarisimpia kesänviettopaikkoja, ja sinne pelmahtaa lomakaudella tuhansia ”teikäläisiä”. Alun perin homot löysivät tiensä Fire Islandin Cherry Grove -lomakohteeseen 1930-luvun lopulla ja ottivat sen ennen pitkää omakseen. Antropologi Esther Newton kutsuukin Grovea Yhdysvaltain ensimmäiseksi ”homokaupungiksi”. Viisikymmentäluvulla sen tuntumaan alettiin rakentaa perheille tarkoitettua Fire Island Pinesin lomakohdetta, jota alkoivat kuitenkin pian kansoittaa Groven homomainetta karsastaneet varakkaat (kaappi)homot.
The normal heartin alku sijoittuu juuri Fire Island Pinesin kesäidylliin ja tarjoaa fiktiivisen välähdyksen sen hedonistisesta homoelämästä aids-aikakauden kynnyksellä. Autenttista Pines-tunnelmaa taas tarjoaa muotilehtien luottokuvaajana tunnetun Tom Bianchin valokuvakirja Fire Island Pines – Polaroids 1975–1983. Kesäkuvien katselu näin syyspäiväntasauksen jälkeen on aina katkeransuloista, ja Bianchin teos varsinkin on suoranaista haikeuden taidetta. Se on elämäniloinen kunnianosoitus kuolleille ystäville, kadonneelle ajalle ja menneiden kesien muistolle.
Viisikymmentäluvun Chicagossa varttunut Tom Bianchi muistelee kirjansa esipuheessa, miten hän luki ensimmäistä kertaa Fire Islandista kirjaston kehonrakennuslehdestä. ”Tulisaari” kuulosti kutkuttavan epätodelliselta, ja hänen mielessään koko paikka väikkyi ihanana utopiana keskellä homovihamielistä arkitodellisuutta. Bianchille utopiasta tuli myös totta 1970-luvulla, kun hän vuokrasi Fire Island Pinesista kesämökin ystäviensä kanssa. Tuolloin hän ei ollut vielä nimekäs kuvaaja vaan nuori elokuvayhtiön lakimies, joka oli sattumalta saanut liikelahjaksi upouuden Polaroid SX-70 -kameran. Se oli aloittelijalle täydellinen väline, ja Bianchi ryhtyi innokkaasti ikuistamaan Fire Islandin kesiä ja kesäpoikia. Näin hän löysi pikkuhiljaa luovuutensa ja ryhtyi kokopäiväiseksi kuvataiteilijaksi.
Bianchin esipuhe pursuaa hauskoja anekdootteja Fire Island Pinesin elämästä. Paikalliset roskakuskitkin olivat kuulemma kuin suoraan mallitoimiston listoilta, ja lähikauppa ristittiin uudelleen jalokiviliike Tiffanyn mukaan, koska tuotevalikoima oli niin ylellinen. Asiakaskunnan valikoivasta mausta kertoi kaiken se, että myynnissä oli 13:a eri sinappia mutta vain yhdenlaista ketsuppia. Pinesin päättymättömissä kotibileissä saattoi olla ”alkudrinkkinä ”bilehuume Quaaludea ja ”jälkkärinä” poppersia. Juhlien viihdepuolesta vastasivat saarella lomaansa viettäneet eri alojen taiteilijat, ja vieraiden joukossa pyöri huippunimiä Calvin Kleinista Diane von Fürstenbergiin. Vuosien myötä kotibileet vaihtuivat valtaviin rantabileisiin, joissa tuhannet ihmiset tanssivat senhetkisen diskotähtösen tahdittamina. Aika moni vieraista päätyi jossain vaiheessa iltaa ”Meat Rackille”, eli Groven ja Pinesin välissä sijainneelle homojen ulkotapaamispaikalle, jossa vietettiin loputtomia yöllisiä orgioita.
Monille Fire Islandin huume-, seksi- ja vartalofiksaatio oli Bianchin mukaan aivan liikaa, ja koko paikka vaikutti lähinnä helvetin esikartanolta. Sellaisena se näyttäytyy myös Larry Kramerin Faggots-kirjassa, jonka päähenkilö saa yliannostuksen hupihomostelusta ja tajuaa kaipaavansa ennen kaikkea rakkautta. Rakkauden kaipuusta puhuu myös Bianchi toteamalla, että Pinesin homot eivät aina tienneet, mitä he oikein etsivät, mutta ainakin he toivoivat löytävänsä rakkauden – iltapäiväksi, yöksi tai koko elämäksi. Pines-elämä oli todellista hetken juhlaa: ”Pitkä rantakävely iltapäiväihastuksen kanssa saattoi tarjota ikuisuuden verran ihanuutta”, Bianchi kirjoittaa.
Kahdeksankymmentäluvun alussa Fire Islandin loputtomat bilekutsut vaihtuivat yhtä loputtomilta tuntuneisiin hautajaiskutsuihin, ja saaresta tuli yksi aids-tuhon keskuspaikoista – homoyhteisön ground zero. Suuri osa Bianchin polaroideihin tallentuneesta elämästä pyyhkiytyi pois kuin hiekkalinna aaltoihin, ja hänen iloisia muistoja pursuavasta kuvalaatikostaan tuli mausoleumi. Bianchi itse selvisi tartunnasta hengissä, mutta kesti kauan ennen kuin henkinen kipu hellitti ja teki tilaa kiitollisuudelle elettyä elämää kohtaan.
Kun hän vuosikymmenten jälkeen uskaltautui raottamaan kuvalaatikkonsa kantta, sieltä löytyi joukko nauravia ja leikkiviä ystäviä ja poikaystäviä – kaikki elossa taas. Nyt nämä miehet jatkavat ikuista nuoruuttaan Bianchin kauniissa kirjassa. Sen kuvista välittyy mielestäni samanlainen tarttuva ja puoliuhmakas elämänilo kuin oheisesta Claes Anderssonin runosta, jonka on suomentanut Jyrki Kiiskinen.
[– –]
Tällaisena päivänä kaikki tajuavat että elämä on saatu elettäväksi ja
huolet maton alle lakaistaviksi
Avasimme kahdeksantoistavuotiaan mallasviskin
ja kippasimme sen tavallisen kraanaveden kanssa kurkkuun
Oli upeaa tulla känniin ja löytää itsensä
tänä erityisenä päivänä
Arki kyllä rikkoo aikanaan ilomme (aavistimme)
ja pimentää ystävyyden ja lumon
Joka tekee siitä elämisen arvoista
Viime jaksossa löysimme onnen Olavinkadulta ja teimme baarikierroksen Hokista Hansan kautta Alcazariin, missä tarjoilija toi drinkin salaiselta ihailijalta. Jatkoille päädyttiin Espan puistoon.
Vaikka perähäs kääntyy päät
ja vaikka muita näät
sä vierellein kai jäät – –
muiden mukana tuskin vaan
mä sua kai laskisinkaan
näin Espaa kulkemaan
(Kari Tuomisaari)
Esplanadin puisto on Helsingin homojen vanhimpia kohtauspaikkoja Tähtitorninmäen ohella. Varhaisin maininta Espan homoelämästä löytyi Etsivälle keskuspoliisille vuonna 1935 lähetetystä ilmiantokirjeestä, joka on luettavissa Kansallisarkistossa. Sydämistynyt ilmiantaja mainitsee ”Espalla pyydystelevät homosecxualit” ja kertoo, että Espan ja Mikonkadun kulmaa lähellä olevat penkit ovat ”apajoita joissa hyvin helposti joku pappa tai tirehtööri pyytää ryypylle – etenkin sotilaita!”. Ilmiantajan mukaan ”niihin pitäisi panna joku syötiksi – ja sitten”.
Sisäpiirin tietoa Espan 1930–1950-lukujen homoelämästä löytyy Seta-lehden numeroissa 2–4/88 julkaistuista opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan nuoruusmuisteloista, joihin tutustuimme jo viime jaksossa. Neljäs keskeinen lähde on Touko ”Tom of Finland” Laaksosen vuonna 1990 antama haastattelu, josta Kati Mustola on julkaissut otteita Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan (2006) artikkelissaan.
Pääkonttorin pojat
Kiertelen tänä kesäkuisena lauantai-iltana Teatteriesplanadilla, eli Ruotsalaisen teatterin ja Korkeavuorenkadun välisellä alueella, jolle Espan homoliikenne aikanaan keskittyi. Kuten juttusarjasta on ilmennyt, homojen ulkokohtaamispaikkojen magneettina toimi yleensä käymälä, ja niin oli myös Espan puistossa. Espan suorastaan legendaarinen pömpeli mainitaan opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan muisteloissa, ja sen perään haikailee myös Touko Laaksonen.
Laaksonen mainitsee haastattelussaan ”Ruotsalaisen teatterin takana olleen pyöreän pömpelin”, ja Seta-lehdessä 2/88 julkaistusta opiskelijapojan muistelosta löytyi sille nimikin: ”Pääkonttori”. Kaupunginmuseon kuva-arkistosta onnistuin kaivamaan pari 1920–1930-luvuilla otettua kuvaa Teatteriesplanadin yleisökäymälästä, mutta pyöreää pömpeliä siitä ei saa tekemälläkään. Pikemminkin se oli komea kivilinna, ja yhdessä kuvatekstissä rakennuksen piirtäjäksi mainittiin kaupunginarkkitehti Theodor Höijer.
En malta olla ajattelematta, että Pääkonttori-nimi oli alun perin annettu nimenomaan Höijerin suunnittelemalle käymälälle, joka purettiin kaiketi joskus 1930-luvulla. Ainakin myöhäisin rakennuksesta löytämäni kuva oli ajoitettu noin vuoteen 1930. Oma veikkaukseni on, että Höijerin Pääkonttorin tilalle tullut peltipömpeli peri vanhan nimen, vaikka siltä puuttuivat kaikki edeltäjänsä arkkitehtoniset meriitit. Asiansa nimi kyllä ajoi, koska tällaiset humoristiset lempinimet olivat omiaan helpottamaan homojen kanssakäymistä. Ympärillä olevat heterot tuskin ymmärsivät paheksua, kun kaksi herraa sopi tapaamisesta ”pääkonttorilla”.
Suomen verisin paikka
Touko Laaksosen vuoden 1990 haastattelusta ja Seta-lehdessä 4/88 julkaistusta säätyläispojan muistelosta ilmenee, että Espan pömpelin homomaine oli myös heterojen tiedossa. Säätyläispoikaa jopa varoitettiin paikasta kouluvuosina 1930-luvulla:
”Ollessani koulupoika kriminalistiikasta kiinnostunut isäni sanoi minulle kerran, osoittaen Esplanadin puistossa olevaa pisoiria, että se on Suomen verisin paikka ja ettei missään niin pienellä pinta-alalla ole tehty niin monta verityötä kuin siellä. Vasta vuosia jälkeen päin, tultuani tietoiseksi siitä, että se oli homojen ehkä tunnetuin ulkotapaamispaikka Helsingissä, aavistin todennäköisen syyn tähän…”
Väite on hurja, enkä ole löytänyt sille tukea muista lähteistä. Esimerkiksi 1930-luvun homoelämää muisteleva työläispoika mainitsee Seta-lehdessä 3/88, että punkkereissa – kuten pisuaareja silloin kutsuttiin – sai yleensä tutustua melko rauhassa poliisin harjoittamaa häirintää lukuun ottamatta:
”Mutta kyllä poliisi usein ratsioi niissä, milloin siviilipukuiset, milloin virkapukuiset. Usein ne olivat siviilipukuisia eikä ne suinkaan olleet niin helläkätisiä. Aina otettiin tiedot ja joitakin kutsuttiin kuulusteltavaksi. Jos siellä tavattiin työskentelemässä niin silloin oli aina kuulustelu tiedossa. – – Sitä paitsi poliisit olivat monta kertaa hyvin ärsyttäviä. Ne jopa näyttivät oman tavaransa siellä punkkerissa ja tällä tavalla sitä eksyi tekemään vähän lähempää tuttavuutta.”
Varsinkin sota-aikana Teatteriesplanadia pidettiin yleisesti homojen reviirinä, jonka mukavuuslaitoksen heteromiehet kiersivät kaukaa, eikä poliisikaan ilmeisesti pahemmin hätyytellyt. Touko Laaksonen toteaa haastattelussaan, että pömpeli oli ”joka ilta täynnä homoja”:
”Kaikki heterot tiesi, ettei sinne pidä mennä kuselle, että siellä on kymmenen kättä heti kiinni. Heterot meni puistoon, ne kusi jonnekin puunjuurelle. Siis kaupunkilaiset tiedosti sen, että toi on homojen paikka, mutta kukaan ei tehnyt mitään, ei mikään poliisi käyny koskaan pitämässä ratsioita tai muuta.”
Vastaavia muistoja on työläispojalla, joka palveli sota-aikana Suomenlinnan varuskunnassa:
”Sota-aikana yöllä nimenomaan Esplanadin ruljanssi oli menossa. Siellähän oli ihan kymmeniä miehiä. Ja siinä vastapäätä oli ravintola Bensowin talossa – ikkunat laudoitettuina, niin että ne ei nähneet sisältä mitään. – – Kyllä se [homoseksuaaliset teot kieltänyt] laki voimassa oli, mutta en tiedä että koskaan sota-aikana poliisi olisi tullut sinne punkkereihin. Ei ainakaan silloin kun minä olin siellä. Ja minä siellä aika paljon olin. Eihän sitä voinut mennä Suomenlinnan lautalle ettei olisi kiertänyt.”
Yö kerran unhoa annoit
Sota-ajan homoelämää ja heterojen suhtautumista siihen kuvaillaan useissakin muisteloissa hyvin vapaamieliseksi ja lähes karnevalistiseksi. Useimmiten tätä selitetään sillä, että ihmisillä oli paljon suurempiakin huolia kuin homojen edesottamukset ja että sota-aika ylipäätään horjutti moraalikäsityksiä, kuten säätyläispoika kertoo Seta-lehdessä 4/88:
”Sodan aikana seksuaalisuus eli voimakkaana ainakin ankeista rintamaolosuhteista lomalle päässeiden elämänjanoisten poikamiesten keskuudessa; ukkomiehistä en tiedä. Sodan aikana oltiin myös seksuaalisuuden toteuttamisen nähden – ainakin rintamamiesten kyseessä ollen – epäilemättä sallivampia ja suurpiirteisempiä kuin rauhanajan oloissa. Elettiinhän tuolloin usein kuolemanvaaran läheisyydessä olosuhteissa, joihin toisten yksityiselämän moralisoinnit eivät oikein sopineet.”
Tämän sai huomata myös Touko Laaksonen, joka palveli Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan mukaan mm. Pitäjänmäen Pajakukkulan ilmatorjuntapattereissa ja oli suunnilleen joka toinen ilta iltalomalla pimennetyssä Helsingissä:
”Joka ilta kaupunki pimeni. Ah, ei voi millään tietää millaista se oli, ellei ole koskaan kokenut suurta kaupunkia, jonka kaikki kadut on täysin pimeät! Se oli mulle jostain syystä seksuaalisesti kiihottavaa – ehkä vaan siksi että mä olin nuori – ja mulla oli tapana lähteä ilta illan jälkeen ulos ja risteillä sysipimeillä kaduilla seksiä etsien. En mä ollut ainoa, jonka mielestä se oli kiihottavaa. Sain seksiä niin paljon kuin halusin. Siellä pimeydessä hiippaili paljon muitakin kuin sotilaita ja merimiehiä. Seksi se veti sinne kaduille miehiä iskemään. Kukaan ei tiennyt elääkö sitä huomenna ja tuleeko huomista aamua ylipäätään ollenkaan. Niin sitä sitten elettiin kuin viimeistä päivää. Otettiin kaikki irti. Se oli estotonta touhua se! – – Stockan edessä oli ratikkapysäkki, jonain sumuisena iltana – kaikki valot oli vekka kadulta pommitusten takia – keskellä ratikkapysäkkiä, keskellä katua naitiin jonkun kaverin kanssa. Jotkut hahmot oli siinä vähän matkan päässä, eikä ne tullut lähelle kun ne huomas, että siellä oli jotain tällästä tapahtumassa.”
Pimennetyn Helsingin ilot avautuivat myös Paavo-nimiselle homomiehelle, jonka muisteloja voi lukea Ihminen sodassa -kirjassa (2006) julkaistusta Kati Mustolan artikkelista:
”Täällä Helsingissähän oli aivan loistavat markkinat sitten, ku mä pääsin sairaalasta ja kykenin ulos. Ruotsalaisen teatterin päädyssä oli semmonen peltitoosa ja se oli täynnä kun oli pimennyksen aika. Sinne ei mahtunu, ei millään, vaikka ois koittanu. Se oli ihan täynnä sotilaita. Niitoli joka paikassa.”
Joillekin, kuten Touko Laaksoselle, seksuaalisuus kytkeytyi vahvasti kaikkialla näkyviin vallan ja miehisyyden symboleihin: ”Univormufetissi tuli mulle sodan aikana hyvin voimakkaaks, se liitty aina semmoseen miestyyppiin, jota halus tavottaa. – – Se kytkeyty mulla jollain tavalla koko homma aina asepukuun. Ja jos sillä sattu olee vielä omat saappaat, jotka oli vähän killtävämmät kun armeijan saappaat, jotka oli sellaista rasvanahkaa, ni se kiihotti vielä enemmän.”
Myös säätyläispoika uskoo sota-ajan lisänneen sotilasidoleihin kohdistunutta arvostusta: ”Ja kyllähän sotilaspukuinen nuorukainen aina siviilin voitti. Erityisesti housuissaan ns. luukkulaitteet omanneet matruusit ja ratsuväen punahousut sekä nätit soitto-oppilaat olivat suosittuja. Ja olihan sodanaikainen uniformu muutenkin saappaineen, nahkavöineen ja joskus kannuksineenkin paljon puoleensa vetävämpi kuin nykyinen sotilaspukumme – –.”
Unhoittui lantut ja voikukkakorvikkeet
ruisjauholeivokset, vadelmanlehtiteet
mieleni hurmasi huulesi auenneet
ruskeat silmäsi yöhön jo rauenneet
muistatko mennehen?
(Veikko Lavi)
Kollektiivinen muistinmenetys
Touko Laaksonen toteaa haastattelussaan, että hän ei muista mitään protesteja heterojen taholta sota-ajalta. Vasta sodan jälkeen ”ruvettiin moralisoimaan kauheesti ja nää lait tuli korostetusti esille”. Tämä näkyi mm. sensaatiomaisena lehtikirjoitteluna ja homoseksuaalisista teoista langetettujen tuomioiden huomattavana kasvuna, kuten juttusarjan 2. osassa oli jo puhetta.
Sodan poikkeusluonnetta korostaa sekin, että sodan päätyttyä kaikki vetäytyivät takaisin omiin leireihinsä. Touko Laaksonen kertoo siitä, miten sodan jälkeen tuli usein kadulla vastaan miehiä, joiden kanssa hän oli ollut sodan aikana seksihommissa. Nyt miehillä oli vaimot ja lapset ympärillään. ”Kun sodan aikana ei ollut naisia saatavilla, nämä aviomiehet ja isät olivat hakeneet iloja meikäläisten maisemista”, Laaksonen toteaa.
Kati Mustola puhuu Ihminen sodassa -kirjan artikkelissaan suoranaisesta kollektiivisesta muistinmenetyksestä, joka koski sota-aikaista homoseksuaalisuutta. Sota vinksautti monet asiat uusille ja erilaisille raiteille, ja tavanomaiset kontrollimekanismit murtuivat. Kuolemanpelko sai miehet hakemaan turvaa ja läheisyyttä toisistaan, ja rintamalla ja kaupungeissa tapahtui paljon sellaista, mistä hetero- ja homoveteraanit eivät myöhemmin halunneet puhua.
”Sodanaikaisista homokokemuksista vaikenemisessa oli jotain paniikinomaista, samoin kuin kouristuksenomaisessa tarrautumisessa heteronormiin. Näin silloinkin, kun heteromuottiin asettautuminen on ollut väkivaltaista ihmiselle itselleen ja hänen läheisilleen”, Mustola kirjoittaa. Tuore kaunokirjallinen esimerkki tästä löytyy Tommi Kinnusen kirjasta Neljäntienristeys (2014), jossa seurataan perheenisä Onnin kipuilua oman seksuaalisuutensa kanssa jälleenrakennuskauden Suomen armottomassa asenneilmapiirissä.
Kontrollin tiukentuminen johti 1940–1950-luvuilla myös homojen suosimien pisuaarien purkamiseen. Juttusarjan 2. osassa oli jo puhetta Hesperian puiston pisuaarista, joka purettiin huoltopoliisin vaatimuksesta vuonna 1958. Espan puiston pömpelille purkutuomio tuli huomattavasti aikaisemmin, ja veikkaan, että tarkoituksena oli nimenomaan homotrafiikin suistsiminen. Pääkonttorin tarkka purkuaika ei ole tiedossa, mutta sitä ei ollut pystyssä ainakaan enää syksyllä 1946, kun Seta-lehdessä 2/88 muisteleva opiskelijapoika muutti Helsinkiin. Homojen keskuudessa kiersi tuolloin vain hauska anekdootti yhdestä kuopiolaisesta alan miehestä, joka kaupunkiin tultuaan oli mesonnut ja kironnut sitä, ”kun Piäkonttori hävitettiin”.
Minä kaipaan Espalle takaisin
elämän kevääseen
minä kaipaan Espalle takaisin
siihen hukattuun nuoruuteen
(Jukka Virtanen)
Kikattajia ja tosimiehiä
Pääkonttorin sulkeminen ei kuitenkaan merkinnyt loppua homojen bisneksille, vaan Teatteriesplanadin homoelämä jatkui vilkkaana myös sodan jälkeen. Seta-lehdessä 4/88 muisteleva säätyläispoika kertoo, että tunnetuin homojen ja heistä kiinnostuneiden ulkokohtaamispaikka oli sodan jälkeen Pohjoisesplanadin puistonpuoleinen katuosuus penkkeineen. Alueella oli vilkasta varsinkin myöhäiskesän ja syksyn tummina iltoina.
Ehkä Kalle-lehden toimittajat vakoilivat juuri täällä kerätessään aineistoa kaksiosaiseen juttuunsa ”Inhottu, halveksittu ja paljon puhuttu Kolmas sukupuoli”, joka julkaistiin numeroissa 7–8/51:
”Hämärtyvässä illassa istuu puiston penkillä kaksi keskusteluun vaipunutta ihmistä. Toinen miehistä sytyttää savukkeen, jonka hehkuva kärki jää valokärpäsen lailla kimaltelemaan tummaa taustaa vasten. He keskustelevat kuin kaksi iltakävelyllään hetkeksi huoahtamaan istahtanutta ”tavallista ihmistä”, kunnes toinen miehistä kietoo käsivartensa toisen kaulan ympärille ja suutelee häntä kuiskaten samalla hehkuvia rakkaudentunnustuksia. Saastaista!”
Nenäänsä nyrpisti myös Touko Laaksonen, joka oli sodan aikana elänyt Espan yössä kiihkeää elämää. Kun univormut riisuttiin, niiden alta tuntui Laaksosen kauhuksi kuoriutuvan komppaniallinen kikattajia:
”Mä olin kävelemässä pitkin Espaa ja rupesin huomaamaan, et ne oli suurin piirtein kaikki näit tämmösiä kikattajia, mitä siellä liikku siihen aikaan. Ja mä tajusin, et noiden täytyy olla homoja, koska mä ite uskoin kanssa siihen, taikka mulla oli jonkinlainen mielikuva, että pitää olla naismainen jos kerran on homo. – – Ja pitkän aikaa mä yritin matkia sitä samaa linjaa ja pääsinkin niitten seuraan. Muuten ei päässy, jollei pelannu heidän ehdoillansa. Penkit oli täynnä homoja ja sit ne sipsuttelivat penkiltä toiselle, ja ”hei siellä” ja muuta. Mulla oli kauhee sätky, pelkäsin, et jos mä oon joskus siellä ja joku siviilituttava sattuu menemään ohi ja näkee mut siellä penkillä leikkimässä jotain tämmöstä leikkiä, niin mul on hätä kädessä. Pitkän aikaa yritin tätä linjaa eikä se oikein niinku istunu mulle. Mä en viihtyny niissä kuvioissa, eikä se tuntunu aidolta. Tähtitorninmäeltä mä löysin sitten semmosia tarpeessa olevia tosimiehiä.”
Ennen pitkää Espalta lähtivät muutkin homot, kun homoliikenne alkoi siirtyä yhä kauemmaksi keskustasta [ks. juttusarjan 4. osa]. Viimeinen löytämäni merkintä Espan kukoistuksesta on vuodelta 1963, jolloin Viikon totuus -skandaalilehti kehotti ”siviilipuvussa liikkuvia huoltopoliisin miehiä seuraamaan myöhemmin illalla Esplanadin penkeillä rietasta peliään harjoittavia homofiilejä”.
Kuusikymmentäluvun lopulla Espan kultaiset vuodet olivat jo auttamatta ohi. Tästä kertoo se, että puistoa ei mainita enää Suomen ensimmäisen homopainatteen, vuonna 1968 ilmentyneen kaksinumeroisen Ihminen ja yhteiskunta -lehden seuranhakujutussa. Maininnat ovat harvassa myös Valdemar Melangon Puistohomot-kirjassa (2012), joka perustuu hänen vuosina 1969–1970 keräämäänsä aineistoon.
Tänä viileähkönä kesäiltana Espa on ylipäätään kovin hiljainen. Päivystyspaikaltani olen nähnyt vain satunnaisia päämäärättömiä turisteja ja kuunnellut lehmusten huokailua ja supinaa. Osa niistä on nähnyt jopa alkuperäisen Pääkonttorin rakentamisen 1800-luvun lopulla ja vielä useampi on todistanut sota-ajan yöllisiä kohtaamisia. Osa puuvanhuksista saatetaan kuulemma pian joutua kaatamaan, koska ne alkavat olla vaarallisia. Taitavat vain tietää liikaa, tuumin itsekseni ja lähden sipsuttelemaan Tähtitorninmäelle niitä Tompan mainitsemia tosimiehiä etsimään.
Jatkuu
Tekstissä siteeratut laulut:
Espa, helmi on Helsingin. Esittäjät Brita Koivunen ja Eino Virtanen. Sanat Kari Tuomisaari. 1960.
Muistatko. Esittäjä Tapio Rautavaara. Sanat Veikko Lavi. 1964.
Minä kaipaan Espalle takaisin. Esittäjä Sinikka Sokka. Sanat Jukka Virtanen. 1979.
Hulivilipoika täyttää huomenna vuoden ja pojan isä 37 vuotta. Tämän lisäksi talvella tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun tulin ensimmäisen kerran kaapista. Se tapahtui ehtaan ”kun setä Seta-lehden osti” -tyyliin kirjeitse – sähköpostihan ei kulkenut jokaiseen savupirttiin vielä vuonna 1994, enkä ollut totta puhuen edes kuullut mokomasta. Nyt kirjeiden kirjoittaminen on jo sen verran retroa, että ehkä joku tämän päivän 16-vuotias innostuu elvyttämään coming out -kirjeperinteen ja tehostaa sanoman perillemenoa liimaamalla kuoreen valtionyhtiön painattaman Tom of Finland -takapuolen.
Takapuolesta tuli mieleen, että aloitin sekä homostelun että bloggaamisen nimenomaan perä edellä – siis haeskelemalla. Bloggaamisen opettelu oli tosin huomattavasti helpompaa, hauskempaa ja vähemmän nöyryyttävää kuin homostelun, vaikka kimmoke siihen tuli vasta ison elämänkriisin ja kaverini kuoleman myötä. Minua on kyllä aina kannustettu kirjoittamaan, mutta vasta vaikeudet toivat tunteen siitä, että suurelle sanavarastolle voisi olla myös muuta kuin ammatillista käyttöä.
Synnytettyäni Hulivilipojan ymmärsin pian, että haluan keskittyä ajankohtaisten aiheiden sijasta homohistoriaan ja tehdä eräänlaista homosukututkimusta. Sen – kuten kaiken sukututkimuksen – tarkoituksena on kai omien juurien löytäminen ja nykyisyyden ymmärtäminen menneisyyden kautta.
Nykyisin homoperinteitä välittää tehokkaimmin populaarikulttuuri, joka tarjoaa sekä kliseisiä että hyvinkin realistisia samastumiskohteita. Ennen vanhaan homoperinteet taas omaksuttiin kirjaimellisesti puskaradion kautta siten, että mentiin kadunkulmiin ja puistoihin, missä kokeneemmat opettivat nuorempansa alan tavoille. Tässä blogissa olen sukeltanut sekä populaarikulttuuriin että puistokulttuuriin ja todennut, että puistojen pojat ja metsien miehet ansaitsevat ehdottomasti päästä ääneen myös somessa.
Välillä kuulee sanottavan, että entisaikojen puistoilusta oli politiikka kaukana, mutta minusta se oli jo itsessään mitä poliittisinta toimintaa varsinkin aikana, jolloin mitään homoliikettä ei ollut Suomessa olemassakaan. Puistoilu tyydytti seksuaalisten tarpeiden lisäksi myös yhteisöllisiä tarpeita ja uhmasi vallitsevaa järjestystä, mikä loi perustaa myöhemmälle yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle.
Historiaan keskittymisen lisäksi olen halunnut karttaa kaikkinaista kaunistelua ja tietoista homojen julkisuuskuvan kiillotusta. Ihka ensimmäisen kirjoitukseni voikin nähdä eräänlaisena ohjelmanjulistuksena. Käsittelen siinä kirjailija Bret Easton Ellisin esseen pohjalta Yhdysvaltain homoliikkeessä yleistynyttä poliittisen korrektiuden kulttuuria, johon liittyy seksin häivyttäminen ja määrätietoinen kielenkäyttöön puuttuminen myös hlbti-yhteisön sisällä.
Vastaavaa keskustelua on käyty viime vuosina myös Ruotsissa, joten olin pitkään varpaillani, kun julkaisin tekstejäni. Pelkäsin, että kirjoitteluni esimerkiksi puistokulttuurista ja ylipäätään seksistä herättäisi pahaa verta, koska homoliike on ymmärrettävistä syistä joutunut ponnistelemaan paljon sen eteen, että homot nähtäisiin kokonaisina ihmisinä eikä vain seksikoneina. Yhdysvaltalaiset esimerkit osoittavat kuitenkin sen, että äärimmilleen vietynä tämä saattaa johtaa historian kieltämiseen ja yksiäänisyyteen, joka ajaa vähemmän ”yhteiskuntakelpoisia” homoja marginaaliin, uudenlaiseen kaappiin.
Ilokseni voin todeta, että pelkoni osoittautui vääräksi. Tämän 50 kirjoituksesta koostuvan ihmiskokeen perusteella uskallan nimittäin väittää, että Suomen homoja ei riivaa turha poliittisen korrektiuden paine, eivätkä heterotkaan ole yrittäneet ajaa minua koneen äärestä soihtujen ja seipäiden kanssa, vaikka olen vähän seksistä kirjoittanutkin. No, okei – paljon. Ja mikäs siinä on kirjoittaessa, kun blogini luetuin teksti ja kestosuosikki on nimenomaan homopornokirjan arvio. Se on selvä pyy, että seksi myy.
Hämmästyttävintä on kuitenkin ollut se, että en ole saanut kirjoituksistani yhtäkään kielteistä tai vihamielistä kommenttia, vaan ystäväni ja lukijani ovat olleet yksinomaan kannustavia. Varmasti toisinajattelijoitakin on, mutta he ovat vain kohteliaasti jättäneet kirjoitukseni omaan arvoonsa, kun eihän blogilla voi vesilintuakaan heittää.
Mieleen tulee oikeastaan vain yksi kaappitapaus, joka yritti sanaharkan yhteydessä piikitellä siitä, että minulla on meneillään ”identiteettiprojekti” netissä. Ajattelin itsekseni, että tuskin koskaan puhut asiaa, mutta nyt puhut. Perimätiedon jakamisen lisäksi blogissani on ilman muuta kyse myös oman identiteetin julkisesta työstämisestä. Ja eikö se loppujen lopuksi ole aika luonnollista tänä some-avautumisen kulta-aikana? Kukaan ei ylipäätään pääse ihmisenä tai kirjoittajana mihinkään ilman toisten tukea, joten identiteettiprojektin toteuttaminen pussi päässä perunakellarissa tuskin olisi kovin mielekästä.
Olen yhä äärettömän kiitollinen ystävälleni Annukalle, joka vuonna 1994 luki coming out -kirjeeni ja vastasi siihen pohjalaisen suoraselkäisesti: ”Miksi mä en hyväksyysi sua sellaasena, kun sä oot? Lupaan olla luottamuksen arvoinen.” Samoin olen todella kiitollinen kaikille tutuille ja tuntemattomille, jotka ovat tekstejäni lukeneet sekä rohkaisseet ja kannustaneet minua tässä ”hullun hommassa”, kuten tapaan harrastustani kutsua.
Haluan kiittää erityisesti Kuuntelija-musiikkiblogin Annaa, joka toivotti Hulivilipojan heti tervetulleeksi bloggaajayhteisöön ja kelpuutti minut assaripojukseen. Olemme kirjoittaneet yhteisiä kieli poskessa -juttuja Ruotsin Melodifestivalenista ja Köpiksen viisuista, ja Annan neuvoista ja kannustuksesta on ollut iso apu opintiellä. Lisäksi haluan kiittää siippaani Mikkoa hienoista Helsinki-kuvista, arkistoenkeli Idaa kaikesta avusta sekä Maria tuesta ja hyvistä keskusteluista.
Koska lukijoinani on laidasta laitaan homoja, heteroja ja kaikkia siltä väliltä, olen alkanut nähdä blogini eräänlaisena julkisena mukavuuslaitoksena tai puistopömpelinä, jossa toiset käyvät sattumalta asialla ja toiset säännöllisesti sydämen asialla. Monet ovat raapustaneet pömpelin seinään myös palautetta, ja synttärilahjaksi itselleni olen koonnut alle liudan kommentteja, joita olen saanut blogissa, blogin Facebook-sivulla ja Twitter-tilillä, omalla Facebook-sivulla, sähköpostitse sekä Ranneliike.net-sivustossa, jossa olen myös julkaissut tekstejäni. Lisäksi listaan blogini kymmenen luetuinta tekstiä.
Mutta nyt jorinat sikseen ja ”Champagne for everyone”, kuten Bubbles DeVere sanoisi. Puhallan kakusta kynttilän än yy tee NYT!
Hulivilipojan Top/Bottom 10
10. Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit 1/2
9. Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi
8. Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
7. Isieni mailla: Gay sex in the 70s
6. Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen Voi pojat, kun tietäisitte!
5. Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
4. Homolehdet esittelyssä 1: Attitude
3. Homolehdet esittelyssä 3: DNA
2. Homopornoa suomeksi 2: Kädet ylös, housut alas!
1. Homopornoa suomeksi: Phil Androsin Kreikkalainen naimajuttu
Yleispalautetta
”Kiitos tästä blogistasi, joka on kiinnostava – tekisi mieli sanoa: ainutlaatuinen”
”Kiitos kun jaksat pitää tätä mainiota blogia.”
”Ilahduin suuresti! Kirjoitat hyvin ja kiinnostavasti homokulttuurista.”
”Sulla on #muuten kertakaikkisen mahtava blogi.”
”Sun blogi on ihan helvetin laadukas. Meirän lakeuksilla ei kehuta kuin aiheesta!”
”Kyllä perkele kirjoitat niin hyvin. Teksti elää ja on herkullista.”
”Olen lukenut blogiasi ja kirjoituksiasi, ihaillut, nauranut, viihtynyt, itkenyt, surrut. Sinulla on upea taito yhdistää viihde ja sitten se tosi arki. Ja varsinkin se kaikki siltä väliltä.”
”Hauskaa lukea blogia, jonka kirjottamisen on nähty vaivaa, aikaa sekä taustatyötä.”
Palautetta jutuista Homohistoriallinen Helsinki 1–6
”Mielenkiintoista! Kiitos, kun avaat tämän uuden maailman.”
”Tasaisen korkeaa hulivililaatua tämäkin bloggaus.”
”Olen jotenkin rakastunut tähän Homohistoriallnen Helsinki -sarjaan. Ei voi mitään <3”
”Hieno artikkeli taas sinulta Helsingin homohistoriasta. Juttusarjasi on aivan mahtava.”
”Odotan aina yhtä kiinnostuneena uutta blogikirjoitusta, en ole joutunut pettymään. Sinun pitäisi kirjoittaa kirja aiheesta.”
”Se on hienoa ja käsittämätöntä, kun blogi vastaa tasoltaan HS Kuukausiliitettä tai @imagelehti:ä. Olen unohtanut kehua.”
Palautetta jutusta Sutinaa suviyössä: Stranger by the lake
”Jälleen kerran ihastuttava kirjoitus – kiitos siitä – ja elokuva, joka oli mielestäni kauhea.”
Palautetta jutusta Kaatuneiden muistopäivä: We were here -dokumentti
”Sinä teet juuri sitä oikeaa työtä, kun blogissasi kirjoitat usein myös AIDS:sta. AIDS ei toistaiseksi yllä enemmistön sympatioiden tasolle verrattuna mm. holokaustiin ja apartheidiin – mutta joskus kyllä.”
Palautetta jutusta Nuoruuden peilisaleissa: Honkasalon ja Saision Betoniyö
”Sinun kirjoituksiasi odottaa aina, kuin kuuta nousevaa. Olen niin koukussa.”
”Blogikirjoituksesi oli loistava ja avasi jotain elokuvan teemoja minulle hieman paremmin.”
Palautetta jutuista Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
”Jopas nyt toistan itseäni. Mutta @hulivilipoika kirjoittaa ja analysoi terävästi ja hienosti Suomi-popin pervoista.”
Palautetta jutusta Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen Kommentteja kahteen elämään
”Hieno kirjoitus! Tulee voimaton raivontunne, kun ajattelen, miten vaikeasti joidenkin on elettävä elämänsä – muiden, ”hyvien” ihmisten ennakkoluulojen takia.”
”Yhtä koskettava kirjoitus kuin lukukokemus oli aikoinaan.”
”Kerrassaan upea kirjoitus! Täältä iso #highfive ja #respect!”
Palautetta jutusta Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen Voi pojat, kun tietäisitte!
”Mainio kirjoitus, sun kielikuvat on nerokkaita!”
”Taas hieno kirjoitus kiinnostavasta aiheesta varmalla tyylilläsi.”
”Upeaa tekstiä!! Kiitos, että sain tutustua tähän ”neverheard”:iin ja uuteen termiin; rahantuhlaamisen tasokkuus :o)”
Palautetta jutusta Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”Taas aivan loistava blogikirjoitus!!! Niiden lukeminen on kun jäystäisi herkullista lampaanpotkaa, kokoajan tulee tosi hyviä sattumia, meheviä kohtia ja hampaankoloonkin jää paljon maiskuteltavaa.”
”Viiltävää analyysiä, loistavaa tilannetajua sekä tietty, kun susta puhutaan hervottoman hauskaa ollen samalla äärimmäisen suoraa.”
”Toistan taas itseäni, mutta blogisi on tämän [Ranneliike.netin] ehdotonta parhaimmistoa. On mukava lukea hyvin kirjoitettua tekstiä.”
”Hyvä kirjoitus, olet kyllä hyvin popkulttuuriin perehtynyt.”
Palautetta jutusta Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi
”Blogisi Tom-juttu on todella hyvä, kiitos siitä!”
”Oli ilo lukea! Kuten muitakin blogauksiasi, joihin eksyin tässä samalla. Sujuvaa, hauskaa ja kiinnostavaa.”
Palautetta jutusta ”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa
”Olen aina yhtä vaikuttunut näistä sun some-esseistä.”
”Kiitokset hyvästä blogikirjoituksesta, jonka ajatuksiin on helppo yhtyä.”
Kiitos teille. Palautteenne toimii näemmä kuin Suomen tv:stä tullut Emmanuelle ennen muinoin Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa. Vetäydyn siis tästä juhlimaan nenäliinapakkauksen kanssa, kunnes kuullaan taas!
Picture it: kommunistiajan Puolan ensimmäinen Shame-kulkue, jossa lumpuista tehtyjä sateenkaarilippuja kantavat melkoiset miehenpuolet. Kulkueen keulakuvina ovat Kaunis Cincillia, Suutarin Katariina, Joaska Myllärinakka ja Teurastajan Katarzyna. Heidän perässään kihertävät Pilluncia, Sauna Lucia sekä Pyhä Reliikki-Maria eli Kaikkien Pappien Rakastaja. Hännänhuippuna laahustaa vielä tippapulloon nojaten Zdzislaw Aidsinen, joka yrittää kovasti huutaa iskulauseita muiden mukana: ”Siskot ei toistensa kanssa lesboile! Me tarvitaan heterolihaa!”
Moista kulkuetta ei tietysti koskaan järjestetty, mutta sen hulvaton henkilögalleria marssii lukijan eteen Michal Witkowskin kirjassa Hutsula (Lubiewo, 2007, suom. Tapani Kärkkäinen). Kirjassa toimittajaksi tekeytynyt ”Michal Witkowski” – lempinimeltään Lumikki – haluaa luoda hinttarien oman Decameronen haastattelemalla vanhoja neitihomoja heidän elämästään kommunistisen Puolan homoalakulttuurissa. Nämä vanhan maailman siskot puhuivat itsestään feminiinimuodossa, keimailivat työkseen ja yrittivät pokata heterojulleja puistokäymälöissä ja kasarmeilla. Pisuaarit olivat siskoille yhtä pyhiä kuin nykyiset kauppakeskukset keskiluokalle, mutta nyt luukulle on pantu lappu. Kaapista on tultu ulos, ja Puolan uudet emansipoituneet gayt ovat kääntäneet vääräuskoisille siskoille selkänsä. ”Ne ajat ovat menneet, perse on kuivettunut, kaikki on menneen talven lumia!” summaa Lumikin haastattelema vanharouva Patricia.
Lumikki-Michal ei ole mikään puolueeton homokansanperinteen kerääjä, vaan haastateltaviensa tapaan hän on ”vanha, suvaitsematon, epäurheilullinen, ilkeä ja maneerinen sisko, kuuro teidän diskursseillenne ihan kuin lihakauppa kuuden jälkeen kommunismin aikaan”. Hänen kokoamistaan tarinoista rakentuu kirjan edetessä Puolan Suuri Siskoatlas ja kartta kadonneesta maailmasta, jossa homot olivat lainsuojattomina ja kävivät vessassa sydämen asialla. Siinä maailmassa heillä oli oma selkeä roolinsa nyrkin ja kusirännin välissä, mutta järjestelmän sorruttua he jäivät tyhjän päälle kuin itäblokin mummot, joiden säästöt inflaatio söi. Siskoista tuli ennen pitkää homoeetoksen häpeäpilkkuja, mikä saa Michalin puhisemaan:
”Ahaa, mietin mielessäni, nyt saa riittää, otan pilluni ja käyn. Lähden tieheni ja menen omalle huovalleni, kuusikymmentäluvulle, seitsemänkymmentäluvulle, lasipurkkiin pannun tomaattikeiton äärelle, jota Eläkeläistanttani nro 2 on tuonut Spolemin kanttiinista. Heidän seuraansa minä menen. Me puistojen ja assanvessojen hinttarit, me maneerien kuningattaret, uuden Puolan – Kolmannen Tasavallan – marginaalissa kuin paise perseessä. Nostan helmani ja käyn. Lähden kirjoittamaan.”
Nykyiseen out and proud -homoelämään verrattuna vanha siskokulttuuri kuvataan suorastaan vallankumouksellisena, vaikka se oli sitä paljolti olosuhteiden pakosta:
”– – mikään ei ole enää niin kuin ennen. Ei ole sotilaita eikä puistoa, ja hintit pitävät hauskaa viimeistä huutoa olevissa hienoissa baareissa, joissa on muodikasta näyttäytyä – joka paikka täynnä toimittajia ja muita silmäätekeviä. Eikä enää ole hinttejä, kaikki ovat gay. Solarium, tekno ja muut hömpänpömpät. Mikään ei enää haiskahda likaiselta eikä rikolliselta. Kaikki vaan pitävät hauskaa. Mutta ennen… Ennen seistiin kadun varressa tai kusiputkan räystään alla, ja oli heti selvää että nyt oltiin tekemisissä jonkin likaisen kanssa.”
Puolassa niin kuin kaikkialla muuallakin on tietysti aina ollut myös miehekkäitä homoja, mutta heitä ei Hutsulassa nähdä lainkaan. Miehen rooli on varattu heteroille, joita ranteita heiluttavat, muhkeamahaiset ja läpeensä rasvaiset siskot tarinoissaan iskevät. Näin nimenomaan siskoista tulee symboli kaikelle sille, mikä homokulttuurista on hävinnyt emansipaation myötä.
Homo-ostalgiaa
Hutsulan voi sanoa edustavan entisissä sosialistimaissa yleistynyttä itänostalgiaa eli ostalgiaa, mutta kirjassa muistetaan toki myös kommunismin aikaisen homoelämän ongelmia, kuten poliisiratsioita, brutaaleja viharikoksia ja sukupuolitauteja, joista kerrotaan siekailemattomaan tyyliin. Esimerkiksi aids oli yhtä kuin ”Erikoistarjous! Kaikki Egyptin kymmenen vitsausta kerralla!”.
Homojen suhdetta kommunismiin kuvataan ”kommunistisiskojen” tai ”systeemisiskojen” kautta. Poliisiratsioissa kiinni jääneet homot pääsivät nopeasti pälkähästä, jos he kuuluivat puolueeseen tai olivat muuten hoitaneet asiansa hyvin. Muut taas joutuivat kiven sisään pitkiksi ajoiksi. Uhmalle ei ollut yksinkertaisesti tilaa:
”En tunne niiltä ajoilta ainuttakaan kapinallista siskoa tai ”systeemi vittuun” -siskoa. En yhtään Taistelevaa Siskoa. – – Naisellinen alistuminen, joka oli niin tyypillistä siskoille ja entisaikojen (vapautumisen aikaa edeltäville) naisille, ei jättänyt tilaa kapinoinnille. Siskot halusivat antaa persettä systeemille, olla passiivisia ja kuuliaisia… Tai sitten elellä haavemaailmoissaan ja vähät välittää todellisuudesta. Enkä voi moittia heitä siitä.”
Hutsula kuitenkin antaa ymmärtää, että myös nykyhomot ovat omalla tavallaan passiivisia ja kuuliaisia – kuuliaisia emansipaatioideologialle sekä kulutus- ja kauneusihanteille, jotka he ovat nielaisseet karvattomuuksineen kaikkineen. Suurin synti on se, että emansipoituneet homot eivät ole kovin suvaitsevia niitä kohtaan, jotka eivät halua elää sisäsiistiä homoelämää tai jotka eivät ole riittävän hoikkia tai ”miehekkäitä”. Tämä vanhan ja uuden maailman kohtaaminen ja siihen liittyvä homokulttuurivallankumous tiivistyy satiiriseen kohtaukseen, jossa Lumikki kuuntelee kultivoituneen gayn läksytystä ”Hutsulaksi” nimetyllä homojen kruisailurannalla:
”Raotan suuta ja olen jo käymässä toimeen, kun reidet alkavatkin liikehtiä levottomasti, että ei ei, että adoptio-oikeus, että vapautuminen, oikeus avioliittoon, Vihreä puolue ja ylipäätäänkin oma mies, vakikumppani, turvaseksi (oman kumppanin kanssa), kortsut. Me ollaan sivistynyttä väkeä ja halutaan hoitaa hommat siististi ja eettisesti, niin että yhteiskunta hyväksyy, valkoisin hansikkain (kunhan eivät vaan tahriintuisi). Ja hän alkaa valistaa minua, että juuri minun kaltaisteni takia ihmisten kuva homoista on niin surkea, että me (eli minä ja Eläkeläistantat ja Vaaleatukkainen ja muu dyynikansa) puuhailemme kuin koirat pusikoissa, kun he taas lähestyvät meitä tarjoamalla pallopeliä, urheilua ja fyysisyyttä ja haluavat vapauttaa meidät postkruisailu- ja pre-emansipaatioajan alennustilasta – sanalla sanoen: haluavat saada meidät mukaan tekemään jotain hyödyllistä. Naismaiset ja läskit älkööt vaivautuko.”
Siskojen pannaanjulistamisen lisäksi homokulttuurin muuttuminen näkyy selkeimmin juuri suhtautumisessa seksiin, joka mullistui aids-kriisin myötä. Hutsulassa muutos henkilöityy ”steriloituun, tyystin antiseptiseen ja medikalisoituneeseen” Apteekkariakkaan:
”– Ja tytöt, spermaa ei sitten mistään hinnasta saa hieroa ihoonsa!
– Eikä koskettaa kyrvällä naamaa, jos parranajosta on vähemmän kuin neljä tuntia, voi olla mikrohaavoja…
– Eikä voidella persreikää Nivealla, koska kortsuun voi tulla voiteesta mikrohaavoja…
– Eikä pestä hampaita ennen suihinottoa! Koska siitäkin voi tulla mikrohaavoja…
– No eikä ylipäätään saa ottaa suihin. Kosketat kyrvällä hammasta – aids, kosketat parranajossa tulleeseen haavaan – sama juttu, kosketat sitä [kiimalima]pisaraa – hauta aukeaa. Nykyään ei voi tehdä enää yhtään mitään.
Apteekkariakka ottaa esiin Vichy Thermal -kasvovesipullon ja suihkauttelee siitä kalpealle iholleen. Hän sanoo:
– Pitää viilentää ihoa, mikroainesosat myös rauhoittavat auringonärsytystä.”
Hutsula on kirjana hieman epätasainen ja sinne tänne rönsyilevä kokonaisuus, mutta se tarjoaa kertakaikkisen hihityttävän lukukokemuksen. Suomalainen lukija voi kiittää tästä ennen kaikkea Tapani Kärkkäisen orgastista suomennosta, jossa dialogi luistaa kuin rasvattu ja supisuomalaiselta kuulostavia säädyttömyyksiä satelee kuin munankuvia Manhuntissa. Myös homoslangi on hienosti hallussa, mikä on käännöksen uskottavuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää.
96-lehdessä 1970-luvun alussa vilahtaneista Harmooni-Siskoista olisi varmasti ollut vastinetta puolalaiskollegoilleen. Tytöt olivat kuulemma saaneet vartioitua siveyttä niin hyvästi, ettei siitä ollut näkynyt häivääkään. ”Yritämme – – tuoda iloa niin köyhille kuin rikkahillekin. Etupäässä köyhille ja takapäästä rikkahille. Toivomme ihmisten yhtyvän meihin ja tarkoitusperiimme ja ilolla työmme vastaanottaman!”
Siskojen sukupuutto
Kun laskin Hutsulan kädestäni, teki taas mieleni huokaista: mihin kummaan katosivat siskot? Siskojen sukupuutto ei suinkaan ole rautaesiripun romahduksesta johtuva puolalainen ilmiö, vaan ”naismaista” homomiestä kuvaava sisko-käsite on ollut ahkerassa käytössä Suomessakin. Vielä 1970-luvun alussa 96-homolehti julkaisi useita juttuja, joissa valotettiin ”siskojen puolimaailmaa”, mutta käsite tuntui häviävän käytöstä 1980-luvulle tultaessa ja kaikki alkoivat olla vain homoja. Ehkä englannin homoslangista lainattu sister koki monen muun slangisanan kohtalon ja menetti hohtonsa tai ehkä siskouteen liittynyttä naisen roolin omaksumista alettiin pitää pahana, kun samalla yritettiin kaikin tavoin ehkäistä homojen naismaisuuteen liittyneitä ympäristön ennakkoluuloja – mene ja tiedä.
Neitihomot sinänsä eivät ole kadonneet yhtään mihinkään, mutta meistä/heistä ei vain puhuta enää siskoina, mitä pidän suurena menetyksenä. Kun ilmiö on olemassa, mutta sille ei ole nimeä, jäädään häilymään jonnekin kielen ulkopuolelle kuin tauti, jota ei ole vielä sairausluokituksessa. Jäljellä on todella vain käsite neitihomo, joka on yksinomaan kielteinen, kun taas sisko on sinänsä neutraali sana ja siskous oli kokonainen yhteisöllinen elämäntapa, johon homomies saattoi halutessaan sitoutua ja rakentaa sen varaan identiteettiään. Vain yksi asia on ennallaan: homokulttuurissa saattaa yhä edelleen olla suuri synti, jos on liian naismainen. Naismaisuus on sallittua vain drag queeneille.
”Siskot, eli niinsanotusti naismaisesti esiintyvät miehet, nimenomaan hinttisellaiset, on kaikkien kynsissä ja hampaissa, ei niistä ihmeemmin diggata heteroitten ku sen toisen leirinkään parissa. Pähkinänkuaressa asian ilmaistakseni siskot on hinttikulttuurin mustalaiset, syrjitty vähemmistö, johon ympäristön suhtautuminen on huamattavan negatiivisesti tunnevärittynyttä”, kirjoitti 96-lehden kolumnisti ”Bibinette” numerossa 1–2/75. Aikaa on kulunut pian 40 vuotta, mutta mikään ei tunnu muuttuneen. Sisko-sanasta luopuminen ei siis ole ainakaan edistänyt vapautumista tai suvaitsevaisuutta.
Harva A&F:n paitaan verhoutunut homobaarin salibarbi sanoisi selvin päin hakevansa ennen kaikkea naismaista miestä. Naismaisella kun tarkoitetaan yleensä ranteita heiluttavaa kiljukaulaa, jolla on napapaita ja aivojen tilalla hattara. Naismaiset homot ovat pinnallisia ja tyhmiä, koska naiset ovat pinnallisia ja tyhmiä. Niinkö? Todellisuudessa siskous on hyvin kirjavaa ja siskoja riittää moneen suklaajunaan. Itse opin viimeistään 18 vuoden Etelä-Pohjanmaa-internaatin ja sen jälkeisen intensiiviterapian myötä, että ”naismaisuutensa” kanssa voi hyvin elää ja pärjätä, kun siihen suhtautuu ymmärtäväisesti ja osaa nauraa itselleen, muiden asenteille ja ylipäätään älyttömille sukupuolirooleille.
Naismaisuus ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin naiset yleensä ovat, koska naiset nyt yleensä ovat aika monenlaisia ja koska monella naisellakin on vaikeuksia sopeutua tähän mystiseen naismaisuuteen. Pikemmin naismaisuudessa on kyse tietyistä naisiin liitettävistä ennakkoluuloista, eräänlaisesta naisen karikatyyrista. Kun näitä piirteitä tunnistaa itsessään – tai kun muut tunnistavat niitä sinussa jo pienestä pitäen –, niitä pitäisi ilmeisesti koettaa kaikin tavoin hillitä kelvatakseen miehenä ja homomiehenä (vrt. englannin ilmaus tone down the camp factor). Itse en kuitenkaan tapellut koulujen pihoilla 12:ta vuotta vain siksi, että voisin isona poikana panna sordiinoa aktini päälle. Ei, mieluummin päästelen kuin säästelen ja nauran raikuvasti sen merkiksi, että kaikki ”miehekkyys” ja ”naisellisuus” on yhtä häilyvää ja rakennettua. Ylpeyden takaa voi toki tunnistaa myös oman surun siitä, että joutui jo lapsena kuulemaan aikuisilta sen tyyppisiä kommentteja, että ”muut pojat menevät olympialaisiin, mutta sinä menet Miss Universum -kisoihin, kunhan ensin laihdutat”.
No niin, pojat. Näyttäkää te ensin mulle ne olympiamitalit, niin mä näytän teille mun kruunun. Armi motherfuckin' Kuusela has entered the building.
”Suurin osa siskoista ei ole transseksualisteja, vaan diggaa sitä ylikokosta clittaansa sangen paljon. Tää on ihan okei ja niinku pitääkin. Jos mä heittäytyisin runolliseks ja lankeisin viäl hiukan syvemmälle ylätyyliin ynnä kosmisiin klisheisiin niin mä laulasin siskoista luannon rajattomassa monipuolisuudessaan luama[na] erityisilmiö[nä], jossa hermafroditistisin symbolein esiintyy vastakohtien yhteenkuuluvuus yhtä luantevan perverssisti kuin orkidean muadossa. Orkideat vaan kerää paremmat pinnat, kun ne ei flaidaa [tappele] raflan eteisessä. Tässä liänee asian ydin”, sanaili Bibinette 96-lehdessä 1–2/75.
Hutsulan kannustamana julistankin nyt riemumielin kaikille olevani nimenomaan sisko – enkä mikä tahansa sisko, sillä Puolan Suuri Siskoatlas auttoi minua tunnistamaan myös oman alalajini. Pika-analyysin perusteella myös aika moni tuttuni mahtuu johonkin seuraavista kategorioista:
Eleganttisisko: suurkaupungeissa esiintyvä neutraali ja sivistynyt laji, joka ansaitsee yli kolme tonnia kuussa, käyttää palveluita ja keraamisia suoristusrautoja ja on oikein sympaattinen.
Vanhat siskot: emansipaatiota edeltäneen aikakauden laji, joka haiskahtaa alamaailmalta ja assanvessoilta.
Puolisiskot: naismaisia maneereja karttava laji, jota naismaisuus vaanii joka ikisessä eleessä: pää on ajeltu mutta perse keikkuu ja lihakset pullistelevat, mutta aurinkovoide taputellaan niille diivan elkein.
Kulutussisko: kauppakeskuksissa esiintyvä laji tai laji, jonka kulutuskäyttäytyminen on tyyppiä ”kaikkea kotiin ja puutarhaan”.
Operettisisko: laji, jonka mutaatiot ovat Baletti-, Ooppera- ja Pantomiimisisko.
Edustussisko eli Homoyhteisön Mediasuhteidenhoitajasisko
Iänikuinen Tuote-esittelijäsisko
Goottisisko
Narikkasisko
Taiteilijasisko
Kampaamosisko.
Ai että kuka minä olen? Viimeistään tämän kirjoituksen luulisi osoittaneen, että olen tietysti Pseudoälykkösisko.
