Hulivilipoika

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2015/08/la-dolce-vita-aanioikeudeton-suru-ja.html (lisää kuvia + videoita täällä)

*

Abortti. Keskenmeno. Homokumppanin kuolema. Ystävän kuolema. Entisen puolison kuolema. Lemmikin kuolema. Potilaan kuolema.

Nämä kaikki mainitaan Suomen Mielenterveysseuran sivustossa esimerkkeinä tilanteista, joissa ihminen saattaa kokea menetyksen ilman, että hänellä on sosiaalisesti tunnustettua oikeutta surra sitä. Puhutaan äänioikeudettomasta surusta, jonka ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi kyvyttömyys puhua kokemastaan surusta ja tuensaannin vaikeus.

Äänioikeudettoman surun taustalla ovat yhteiskunnalliset käytännöt siitä, kenen odotetaan surevan ja millä tavalla, ja ne voivat olla yksilön näkökulmasta todella julmia: ”Yhteiskunnan tapa normittaa surun kestoa ja tunnustaa vain tiettyjen ihmisryhmien oikeus surra voi aiheuttaa suurta tuskaa”, Mielenterveysseura kirjoittaa.

Toisaalta myöskään äänioikeutetut surijat eivät välttämättä halua käyttää oikeuttaan, kuten Helsingin Sanomat kirjoitti 22. heinäkuuta jutussaan ”Kuolemanpelko muuttaa hautausperinteitä”. Jutun mukaan suomalaiset ovat vieraantuneet kuolemasta ja alkaneet jopa karttaa hautajaisten järjestämistä. Hautauspalvelun johtaja mainitsi ääriesimerkkinä asiakkaat, jotka eivät halua järjestää hautajaisia ollenkaan. Niinpä hautauspalvelu kuljettaa omaisen ruumiin sairaalasta krematorioon, ja seurakunta ripottelee tuhkan muistolehtoon. Persoonattomien hautajaisten vastakohtana taas ovat vainajan itsensä näköiset hautajaiset, joista on tullut uusi normi.

Ruumis kaapissa

Aänioikeudeton suru ja persoonalliset hautajaiset ovat aiheena myös ruotsalaisen etnologin Ingeborg Svenssonin väitöskirjassa Liket i garderoben: bögar, begravningar och 80-talets hivepidemi (2007/2013), suomeksi jotakuinkin Ruumis kaapissa: homoista, hautajaisista ja 80-luvun hiv-epidemiasta. Siinä Svensson analysoi aidsiin kuolleiden ruotsalaisten homo- ja bi-miesten hautajaisia 1980-luvulta aina 1990-luvun puoliväliin, jolloin yhdistelmälääkitys muutti hivin kuolemanrangaistuksesta krooniseksi infektioksi.

Jos Hesarin juttu käsittelisi Ingeborg Svenssonin väitöskirjaa, otsikkona voisi olla: ”Homopelko muuttaa hautausperinteitä.” Väitöskirjassa ja jutussa on nimittäin kiinnostavia yhtymäkohtia. Edellä mainittu karu kertomus kokonaan ulkoistetusta viimeisestä matkasta tuo esimerkiksi mieleen Svenssonin kirjan kuvaukset siitä, miten aidsiin kuolleita miehiä kohdeltiin kuin ongelmajätettä: ruumis mustaan muovipussiin ja päälle tartuntavaarasta kertova tarra. Tai kuvaukset hautajaisista, joissa omaiset tekivät kuolleesta pojastaan jälleen heteron ja siivosivat koko aikuiselämän näkyvistä aina puolisoa ja ystäviä – noita äänioikeudettomia surijoita – myöten. Kauhutarinoiden rinnalle nousevat Hesarissakin mainitut yksilölliset hautajaiset, jollaisia homomiehet järjestivät Svenssonin mukaan ensimmäisten joukossa ja joskus jopa teatterin lavalla!

Mainitsemani esimerkit tuovat varmasti monelle mieleen Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian (2012–2013) ja samaisen tv-sarjan väkevine kohtauksiin. Svenssonin väitöskirja onkin toiminut Gardellin keskeisenä lähteenä, ja Gardell toteaa Svenssonin kirjan esipuheessa puolileikillään, että hänen teoksensa ovat Liket i garderobenin dramatisointeja.

Ansaittu kuolema

Ingeborg Svenssonin väitöskirjan pääasiallinen aineisto koostui noin 50 homo- ja bi-miehen hautajaisiin liittyvistä dokumenteista (kuolinilmoituksista muistopuheisiin, valokuviin ja videoihin) sekä niitä täydentäneistä läheisten, aktivistien, hautausalan ammattilaisten ja pappien haastatteluista. Aineistoaan Svensson suhteuttaa aids-hysterian aikaiseen ja sitä edeltäneeseen ruotsalaiseen asenneilmastoon, jota hautajaiset tavalla tai toisella heijastelivat.

Homoutta ei Svenssonin mukaan enää kammoksuttu tai pidetty uhkana 1970-luvun lopun ja 1980-luvun Ruotsissa. Ruotsin valtiopäivät oli jo vuonna 1973 linjannut, että homoseksuaalinen parisuhde on yhteiskunnan näkökulmasta täysin hyväksyttävä. Toisaalta homoseksuaalisuus oli valtaväestölle vieras ja näkymätön asia, josta ei juuri hiiskuttu laulunteksteissä, mainoksissa, arkikeskusteluissa, romaaneissa tai juorulehdissä.

Aidsin tulo Ruotsiin teki homouden näkyväksi julkisessa keskustelussa, mutta argumenteissa alettiin jälleen toistella jo Mooseksen laista tuttuja käsityksiä samasukupuolisen seksin tuhoisuudesta. Svensson toteaa, että aidsissa kiteytyivät anaaliseksiin jo vanhastaan ladatut tuhon, vaaran, lian ja kuoleman mielikuvat ja että irtosuhteita harrastavasta, nautinnonhaluisesta ja itsetuhoisesta homosta tuli koko epidemian selittäjä. Tieteellistä pohjaa homoruttopuheilla ei ollut, mutta epidemian alussa operoitiinkin enemmän luulon ja uskon kuin tiedon varassa. Olihan aivan selvää, että jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat itse ansainneet kuolemansa.

Tältä pohjalta ei ole kovin ihmeellistä, että aidsiin kuolleiden ruumiita käsiteltiin kuin ongelmajätettä. Monia epidemian alkuvaiheessa kuolleita ei puettu perinteiden mukaisesti kuolinpaitaan, vaan heidät arkutettiin ruumispusseissa. Tällöin omaiset eivät halutessaan päässeet näkemään arkutettuja vainajia.

Myöhemmin ruumiit arkutettiin normaalisti, mutta ruumispusseja käytettiin yhä kuljetuksissa, koska kuljettajat eivät muuten suostuneet koskemaan ruumiisiin. Vanha ”tieto” homoseksuaalisuuden vaarallisuudesta yksinkertaisesti syrjäytti jo vuonna 1985 tunnetun faktan, jonka mukaan ruumiiden käsittely ei vaatinut käsineitä kummempaa suojausta.

Hiv-positiivisille ja aids-potilaille ajatus mustaan muovipussiin päätymisestä oli tietysti jatkuva ahdistuksen aihe, mutta käytännöstä alettiin luopua vasta vuonna 1993.

Ylpeitä ja häpeämättömiä

Koska homoseksuaalisuuteen liittyvät mielikuvat olivat niin vastenmielisiä, osa omaisista päätyi häivyttämään vainajan koko aikuiselämän. Suurkaupunkiin seksuaalipakolaiseksi lähtenyt poika ”rehabilitoitiin”, palautettiin kotiseudulle ja haudattiin sukuhautaan, vaikka se ei olisikaan ollut pojan ja hänen elämänkumppaninsa tahto. Homoseksuaalisuus näyttäytyi perheen vastakohtana.

Toisinaan lehdissä näki vierekkäin vanhempien sekä vainajan elämänkumppanin laatimia kuolinilmoituksia, jotka olivat melkoisessa ristiriidassa keskenään. Yhdessäkin Svenssonin analysoimassa kuolinilmoituksessa äiti muistelee poikaansa ”juuri sellaisena kuin olit”, ja muistamiset pyydetään osoittamaan Syöpäsäätiölle. Toisessa, saman henkilön kuolinilmoituksessa on pääomaisena mies ja symbolina ristin sijasta nahkaan puettu nallekarhu. Mahdolliset lahjoitukset pyydetään tekemään Aids-tukikeskukselle.

Jälkimmäinen kuolinilmoitus edustaa peittelyyn verrattuna täysin vastakkaista asennoitumista homoseksuaalisuuteen ja aidsiin liitettyyn häpeään. Tällaista ylpeys- tai häpeämättömyysstrategiaa edustavat myös monet Svenssonin analysoimista homo- ja bi-miesten hautajaisista, joita Svensson kutsuu elämäkeskeisiksi hautajaisiksi tai elämäntyylihautajaisiksi. Ne eivät toisin sanoen keskittyneet kuolemaan, vaan elettyyn elämään, ja perustuivat vainajan itse laatimiin ohjeisiin. Tuloksena oli kirjavia kollaaseja, joille oli usein ominaista tunteellisuus, esteettisyys ja spektaakkelimaisuus – sanalla sanoen hintahtavuus.

Kuohahtavaa iloa

Aids-aktivisti Janne halusi kunnon ”hinttihautajaiset”, viimeiset suuret juhlat kaikille ystävilleen, ja ne hän myös sai vuonna 1988. Hautajaisissa kaikki näyttäytyi kuin vaaleanpunaisten silmälasien takaa: oli vaaleanpunaisia lippuja ja kukkakimppuja – joka puolella pelkkää roosaa. Vain Jannen toivomat vaaleanpunaiset kolmioleivokset jäivät toteuttamatta. Niiden sijasta vieraille jaettiin vaaleanpunainen kolmio, jolla he saattoivat halutessaan viimeistellä asunsa.

Tukholman homokuoro lauloi hautajaisissa Jannen toivoman Evert Tauben kappaleen ”Purjehdus” (”Så länge skutan kan gå”, suom. Pentti Saaritsa):

Sä muista silloin, kun murhe sua painaa
on elo vain lyhytaikaista lainaa
se silti estää ei saa iloa kuohahtavaa
siis valssin pyörteissä taas kerran pyöriköön maa

On onni valtava maailmalla kulkea näin
satamaan mennä tanssimaan ja juomaan
kun juhlat loppuvat lähdet taas aavoja päin
pelotonna käyt tuulien huomaan

Lopuksi hautaustilaisuuden toimittaja laski Jannen arkulle kolme ruusua hiekan heittämisen sijasta: keltainen ruusu lapsuudelle, suvulle ja perheelle, vaaleanpunainen ruusu homoelämälle ja vapautustaistelun barrikadeilla seisoneelle ylpeälle miehelle sekä lopuksi punainen ruusu rakkaudelle – sille, joka pyhittää kaiken.

Sopimatonta ja yletöntä

Jannen puhe ”hinttihautajaisista” kuvastaa hyvin Svenssonin analysoimaa ylpeysstrategiaa, joka uhmaa homovapautusliikkeen hengessä näkymättömyyttä, häpeää ja itsensä kieltämistä – myös suhteessa aidsiin, jota julkisuudessa pidettiin ansaittuna rangaistuksena. Näissä hautajaisissa ei pyydelty anteeksi eikä kaduttu mitään. Samalla niissä sivuutettiin homouden ja kuoleman yhdistäminen keskittymällä yksinomaan elettyyn elämään, joka todella oli ollut elämisen arvoinen.

Häpeämättömyysstrategialla Svensson puolestaan viittaa hautajaisiin, jotka eivät uhmaa stereotypioita – kuten homomiehen yltiönaisellisuutta tai -miehekkyyttä –, vaan suorastaan syleilevät niitä camp-hengessä ironian, esteettisyyden, huumorin ja ylenpalttisuuden keinoin. Jos ylpeä homo kieltäisi kategorisesti olevansa perverssi, häpeämätön homo sanoisi kenties: ”Niin olenkin. Meille vai teille?”

Svenssonin analysoimat häpeämättömät homohautajaiset olivatkin suoranaisia stereotypioiden runsaudensarvia: hautajaismusiikkina kuultiin euroviisuja, musikaalisävelmiä ja oopperaa, eikä kullassa, glitterissä ja paljeteissa säästelty. Vainajaa saatettiin myös kiittää muistopuheessa ”erittäin kevytmielisestä hinttihuumorista ja maneereista, jotka olivat yhdistelmä kuningatarta, majesteettia ja maailmannaista”. Toisaalta häpeämättömyyttä edustivat Svenssonin aineistossa nahkahomojen yltiömaskuliiniset hautajaiset, jotka nekin olivat camp-henkisen liioittelevia.

Osa Svenssonin haastateltavista piti ylpeys- ja häpeämättömyysstrategiaa edustaneita hautajaisia sopimattomina ja ylettöminä. Svensson analysoikin kiinnostavasti sitä, miten arvokkuuden puute ja ylettömyyden vaikutelma tuntuu liittyvän nimenomaan homoseksuaalisuuden avoimeen ilmaisemiseen. Arvokkuuden puutetta on näin ollen se, että aids-kuolemansa ansainnut homo ei suostunut häpeämään seksuaalisuuttaan, olemaan vaiti ja näkymätön tai kieltämään itseään edes kuoleman jälkeen.

Svensson toteaa osuvasti, että ”oikeanlaiset” hautajaiset – eli hillityt ja rationaaliset – muistuttavat läheisesti oikeanlaisen miehen ihanneominaisuuksia. Tosimies ei ole koskaan ”liian” mitään.

Vain sydän auki

Ingeborg Svensson analysoi homo- ja bi-miesten hautajaisia myös elämän jatkumisen näkökulmasta. Yleensähän elämän ajatellaan jatkuvan suvun kautta, ja Svensson selittääkin tällä sitä, miksi jotkut vanhemmat päättivät haudata poikansa siten, että koko homous kiellettiin. Vain poikana, ei siis homomiehenä, vainajalla oli mahdollisuus jatkaa elämäänsä osana sukuyhteyttä. Homous sen sijaan edusti kaiken loppua, josta ei ollut löydettävissä mitään toivoa tai jatkuvuutta. Tästä näkökulmasta myös vainajien ”omavalintaisen perheen”, eli elämänkumppanin ja ystävien, suru oli äänioikeudetonta, tyhjän suremista.

Useimmissa Svenssonin analysoimissa homo- ja bi-miesten hautajaisissa elämän jatkumista tarkasteltiin rakkauden näkökulmasta. Svensson toteaa jopa, että monet hautajaiset muistuttivat runsaan rakkausretoriikan vuoksi heterohäitä. Surullisen juonteen tähän tuo se, että hautajaiset olivat vielä tuolloin ainoa tilaisuus, jossa homot saattoivat saada rakkaudelleen tunnustusta nimenomaan kirkossa. Rakkauspuhe oli siis osittain keino, jolla pyrittiin ylittämään homoseksuaalisuuden ja uskonnon välinen juopa.

Papit valitsivat hautajaispuheisiinsa raamatunkohtia, joita kirkkokäsikirja suositteli vihkijumalanpalveluksiin (esim. Laulujen laulun ”rakkaus on väkevä kuin kuolema” ja 1. Korinttilaiskirjeen ”suurin niistä on rakkaus”). Jos homohautajaiset olivat uskonnolliset, myös virsivalinnat olivat tavallisuudesta poikkeavia. Svensson mainitsee esimerkkinä virren ”Blott i det öppna” (sanat Britt G Hallqvist), joka rohkaisee elämään avoimesti, sillä muuten ihminen kuihtuu ja kuolee. Vetoomus kuulostaa hyvin samalta kuin homovapautusliikkeen kehotus tulla ulos kaapista häpeämästä.

Anna-Maija Raittilan suomennoksesta ”Sydän auki” tämä monitulkintaisuus ei samalla tavalla välity. Raittila on sisällyttänyt säkeisiin uskoon tuloon liittyvää kuvastoa (kätkettyjen teiden löytäminen, lähteelle löytäminen), joka paradoksaalisesti sulkee sydämet homotulkinnalta:

Blott i det öppna har du en möjlighet
låser du om dig, kvävs och förtvinar du – –
blott i det öppna ligger din möjlighet.

Vain sydän auki tiet löydät kätketyt
lukkojen suojaan kuihdut ja käperryt – –
vain sydän auki lähteelle löytyy tie

Suuri puutarha

Rakkauspuheella korostettiin hautajaisissa yleisten asenteiden vastaisesti sitä, että homoseksuaalisuudessa ei ole mitään väärää: se on pohjimmiltaan rakkautta, ja rakkaus tekee myös homoelämän mielekkääksi. Svenssonin tulkinnassa tällainen rakkauspuhe edustaa ylpeys- ja häpeämättömyysstrategioiden sijasta eräänlaista normaaliusstrategiaa. Se ei uhmaa eikä liioittele, vaan korostaa homo- ja heteroseksuaalisuuden yhteistä perustaa häivyttämällä koko seksin näkyvistä.

Ylpeyttä ja häpeämättömyyttä rakkauspuhe edustaa taas silloin, kun se keskittyy hedonismiin ja elämästä nauttimiseen kaltaisten kanssa – asenteeseen, joka kiteytyy yhdessä Svenssonin analysoimassa kuolinilmoituksessa muotoon ”Olen elänyt”.

Hedonistinen ja homoyhteisöön liittyvä rakkauspuhe vie huomiota pois verisuvusta ja korostaa sen sijaan itse valitun ja luodun perheen merkitystä. Siten se tekee Svenssonin mukaan ystävistä omaisia ja sukulaisia, joiden kautta elämä jatkuu osana suurempaa kokonaisuutta. Tämä ajatus on löydettävissä myös itselleni hyvin tärkeästä Edith Södergranin runosta ”Suuri puutarha” (suom. Uuno Kailas):

Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia
ja kaikki me olemme sisaruksia.
Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme,
mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten? – –

Jos minulla olisi suuri puutarha,
kutsuisin sinne kaikki sisarukseni.
Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen.
Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi.
Me rakennamme muurin puutarhan ympäri,
että ei mikään maailman ääni saavuta meitä.
Hiljaisesta puutarhastamme
annamme maailmalle uuden elämän.

Äänioikeutettu suru

Kuten alussa referoimani Hesarin juttu kertoo, nykyhautajaiset ovat yhä useammin vainajan itsensä näköisiä. Vielä 1980-luvulla tällaiset hautajaiset olivat kuitenkin poikkeuksia, ja aidsiin kuolleet homo- ja bi-miehet toimivat Svenssonin mukaan etujoukkona hautausperinteiden muuttamisessa. Hänen haastattelemansa hautausurakoitsijat kertoivat saaneensa homoasiakkailtaan monia tavanomaisesta poikkeavia ideoita, joita he olivat sittemmin suositelleet muille asiakkaille.

Hautajaisiaan suunnitelleiden homomiesten luovuus oli osittain pakon sanelemaa: perinteisen hautausrituaalin heteronormatiivisuus, sukukeskeisyys ja ”miehinen” arvokkuus olisivat helposti saaneet hautajaiset näyttämään jonkun vieraan ihmisen viimeiseltä matkalta.

Perinteiden muuttamiseen vaadittua rohkeutta Svensson selittää myös sillä, että monilla hiv-positiivisilla ja aids-potilailla oli ikään nähden poikkeuksellisen laaja kokemus sairaudesta ja kuolemasta. Hautajaisissa ei siis haluttu enää keskittyä kuolemaan, vaan elämään, iloon ja vaikka hirtehishuumoriin. Yksissäkin Svenssonin analysoimissa hautajaisissa tilaisuuden toimittaja oli vainajan ohjeistamana piruillut hautajaisvieraille ihan vainajan tyyliin.

Kun aidsiin kuoleva homomies suunnitteli hautajaisiaan 1980-luvulla ja 1990-luvun alkupuolella, hän nosti keskiöön eletyn elämän, joka pian sammuisi, ja teki hautajaisista itsensä näköiset. Näin hän korosti myös sitä, että elämä todella oli ollut elämisen arvoinen ja että sen loppuminen oli aito menetys, vaikka yhteiskunta kuinka sanoisi: ”Olet itse ansainnut kuolemasi.” Oma elämä oli ollut arvokas, siinä ei ollut mitään hävettävää, ja sen päättymistä, omaa historiaa ja omaa yhteisöä oli oikeus surra.

Kun jälleen yksi vainaja suljettiin mustaan ruumispussiin ja päälle liimattiin tartuntavaarasta kertova tarra, itse suunnitellut hautajaiset jäivät kertomaan elämästä, jossa tarttuvinta oli sittenkin ollut ilo.

Minä sammutin elämän janoa vaan
minä osasin onnea anoa vaan
jälkeen kaiken nyt saatan sen sanoa vaan:
la dolce vita!
(Turkka Mali)

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2015/08/enka-suostu-hapeemaan-kikka-homomiehen.html (videot täällä)

Muistan vuoden 2005 itsenäisyyspäivästä sen, että laulaja Kikka oli juuri kuollut.

Kolme vuotta aikaisemmin olin bailannut ystävieni kanssa Kikan tahtiin Kaisaniemen puiston Pride-juhlassa. Se oli hyvin mieleenpainuva keikka jo siksi, että Kikan kaikki kaksimielisyydet tulkattiin näyttävin elkein viittomakielelle. ”Kiihkeät tuulet”, ”Käyrä nousemaan”, ”Sukkula Venukseen” – ja sama gesturaalis-visuaalisesti.

Muistan myös elävästi, miten ”lämppärinä” toiminut Jorma Uotinen sai täystyrmäyksen kesken yltiödramaattisen chansonin. Eräälle transvestiitille tuli mitta täyteen, hän könysi nurmelta pystyyn ja huusi kuin keltaiseen leninkiin verhoutunut tuomiopäivän pasuuna: ”Pois! Pois! Kikka lavalle!”

Keikan jälkeen Kikka signeerasi pyynnöstäni lippiksen, jonka hän oli jo kertaalleen signeerannut tasan 10 vuotta aikaisemmin kotipuolessa pimeimmällä Pohjanmaalla. Jos olisin katolinen, lippikseni olisi nyt reliikki, jota pitäisi varjella restauroivilta nunnilta.

Löysin Kikan ala-asteen luokkaretkellä vuonna 1990. Jollakulla oli mukanaan kopsattu Kikan kasetti, jota pakotimme bussikuskin soittamaan kerta toisensa jälkeen matkalla Ähtärin eläinpuistoon ja takaisin. Paras biisi oli ”Anna rakas raju hetki”, koska siinä laulettiin ”maistelin paukustain, kustain, kustain”.

Sinä syksynä aloitin yläasteen, mikä oli helvettiä. Kestin sen muun muassa siksi, että löysin Osuuskaupasta Kikan kasetin yhdeksällä markalla – sen esikoisen, jossa maisteltiin kustain. Kikasta tuli porttihuumeeni Suomi-iskelmään, jota en ollut kuunnellut sitten varhaislapsuuden tangoinnostuksen. Ensin oli tango, ja sitten oli tangat. Kikalla nimittäin, sen esikoiskasetin takakannessa.

Rakastin sitä kasettia. Se oli paljon nimellisarvoaan suurempi, aivan kuin Kikka itse. Kikan salaisuus oli nimittäin hänen näennäisessä halpuudessaan. Oikeasti Kikassa oli niin monta puolta, että hän oli – ystäväni sanontaa lainatakseni – käytännössä pallo.

Monet homot tiedostavat jo hyvin nuorena, että on olemassa jokin aitona ja oikeana pidetty malli, johon he eivät sovi. Kun oma aito tapa olla tuomitaan epäaidoksi, myös se aitona pidetty malli menettää täysin uskottavuutensa. Syntyy tietoisuus maailmasta, joka on pohjimmiltaan tekemällä tehty ja naurettava. Syntyy ylikorostunut kyky bongata kaikki hieman vinksallaan oleva ja normista poikkeava ja nauttia siitä, koska se uhmaa aitousvaatimusta. Syntyy kyky löytää mitä pinnallisimmista asioista suuria syvyyksiä, koska on tottunut siihen, että pinta on pintaa vain niille, joiden ei koskaan ole tarvinnut sukeltaa henkensä edestä. Syntyy nauru, koska maailma on epäaidoksi tuomitun yksilön silmissä läpeensä kaksimielinen, ihan kuin Kikan sanoituksetkin.

Kikka oli homokulttuuriin usein yhdistettävän camp-käsitteen henkilöitymä: kriitikoiden mielestä mauton, kummallinen, yliampuva ja räikeä – sanalla sanoen epäaito ja myös vääränlainen nainen, popin prostituoitu. Olemalla tahallisen yliampuva Kikka tuli kuitenkin sanoneeksi suuremman totuuden siitä, miten epäaito koko aitousvaatimus on niiden silmissä, jotka eivät vaatimusta täytä. Olemalla halpa Kikka teki itsestään monille hyvin kallisarvoisen.

Oman vääränlaisuutensa kipeästi tiedostaneen yläastepojan silmissä Kikka oli suuri kapinallinen, sielunsisko. ”Minua kiusataan koulussa”, uskouduin Kikalle ihailijakirjeessä. Sain paluupostissa kopiokoneella myllytetyn vakiokirjeen, jossa Kikka vastaili ”kysymyksiisi”, joita en ollut edes esittänyt. Jopa Kikan kirje väisteli aitouden vaatimusta. Olin myyty. Liityin tietysti viivana uuteen Kikka Fan Clubiin.

Taistelutoveruutemme kesti vuosia, ja rintamamuistot ovat rakkaita. Kikka oli ensimmäinen artisti, jota menin katsomaan yksin keikalle. Olin varma, että saisin turpaan. Sainkin audienssin takahuoneessa ja nimmarin siihen lippikseen. Meistä on kuvakin, jossa Kikka on kuin maitolavan Marilyn ja minulla on rillit huurussa kuin missin kanssa vahingossa treffeille päässeellä juntilla.

Sitten minä tulin kaapista ja aloin elää seksuaalisuuttani muutenkin kuin vain Kikan laulujen kautta. Parhaiden naisystävieni mielestä Kikka oli hirvittävän nolo, ja minuakin alkoi nolottaa. Kikka jäi taakse kuin pitkospuut, joita pitkin olin astellut pois puutteesta.

Löysimme toisemme uudelleen vasta, kun aloin seurustella 1990-luvun lopussa. Mieheni fanitti Kikkaa lupia kyselemättä, ja omista vanhoista vapautuslauluistani tuli nyt yhteisiä laulujamme, yhteisömme lauluja.

Kikka tiesi, miten homoja hellitään. Esiintyessään DTM:ssä joskus 2000-luvun alkupuolella hän avasi keikkansa ”Tartu tiukasti hanuriin” -hitillä (1993) ja tiedusteli miesvoittoiselta yleisöltä: ”Onko täällä yhtään hanuristeja?”

Olihan meitä, ja samastumalla Kikan kappaleiden naiskertojaan pääsimme mielessämme kieriskelemään kaiken maailman mahtimestarien, gladiaattorien ja tee se itse -miesten kanssa. Fantasiamme oli joka tapauksessa yhteinen, kuten ”Zoomaile mua” -biisissä (1992): ”Sä laitat taustan meille valkean / sun järjestelmääsi mä halkean.”

”Enkä suostu häpeemään / kun oikeeks tajuun tään”, Kikka lauloi kakkossinglellään, mikä tuo mieleen homovapautusliikkeen iskulauseet. Häpeämättömyys oli tietysti vale, koska kyllähän Kirsi Sirén myös häpesi taiteilijapersoonansa Kikan seksuaalisuutta ja koki siitä ainaista ristiriitaa. Ei ehkä niinkään aluksi, mutta myöhemmin kyllä. Välillä korsetti peittyi jakkupukuun.

Kenties Kikka-hahmon koettu epäaitous puhutteli homoja myös siksi, että me näimme Kikan takaa aina myös sen Kirsin, johon sattui. Kirsi oli kaapissa nimeltä Kikka, ja kaapeista me homot tiesimme aivan kaiken. Kikka edusti meille rajoja uhmaavaa seksuaalisuutta ja siihen kiinteästi liittyvää häpeän kokemusta, joka hiertää monen sielua niin kuin Lauri Viidan runossa hiekanjyvä helmisimppua, kunnes siitä syntyy korvakoru. Ehkä drag queenille.

Kaikkia tuska ei jalosta. Kikka kuoli vain 41-vuotiaana 3. joulukuuta 2005.

Suomi-neito menetti sodassa käsivartensa, mutta Kikan myötä homo-Suomi-neito menetti äänensä. Se ei ollut kokemuksen tumma ääni niin kuin Paulalla eikä sinivalkoinen kuten Katrilla. Se oli vaaleanpunainen – kuin hattara tai se natsien kolmio.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2015/07/sokeaa-rakkautta-hieno-nuortenelokuva.html (traileri täällä)

”Mitä silloin tapahtuukaan / ensisuudelma kun ohi on?” Tähän iskelmästä poimittuun elämänfilosofiseen kysymykseen pureutuu brasilialainen nuortenelokuva The way he looks (Hoje eu quero voltar sozinho, 2014), joka palkittiin parhaana queer-elokuvana Berliinin viimevuotisilla elokuvajuhlilla. Ohjaaja-käsikirjoittaja Daniel Ribeiron hieno pieni elokuva kuvaa sokean päähenkilönsä kautta sitä aikaa nuoren elämässä, jolloin suuret tunteet saavat silmät avautumaan.

Leonardo on sokea lukiolainen, joka on täysin kypsä ylihuolehtiviin vanhempiinsa – kotoa pitäisi päästä vaikka vaihto-oppilaaksi jenkkeihin. Lohtua tuo paras kaveri Giovana, jonka kanssa Leonardolla on tiivis ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosuhde. Kaveruus joutuu kuitenkin koetukselle, kun parivaljakko täydentyy luokan uudella pojalla Gabrielilla.

Pojat alkavat tehdä yhä enemmän juttuja keskenään, ja Giovana tuntee itsensä hylätyksi myös romanttisesti - hänellä kun on orastavia tunteita Gabrielia kohtaan. Mutta niin on myös Leonardolla. Tilannetta ei helpota se, että Gabriel menee ja pussaa Leonardoa äkkipäätä kotibileiden jälkimainingeissa. Ensisuudelma tuli ja meni, mutta mitä sitten?

The way he looks on siitä virkistävä elokuva, että homous ei ole siinä se suurin juttu, kuten ei myöskään sokeus. Molemmat saavat toki osakseen pilkkaa luokan suurisuilta, mutta Leonardolle itselleen ne ovat syntymälahjoja. Voisi jopa sanoa, että sokeus ja homous ovat pikkujuttuja sen epävarmuuden rinnalla, pitääkö tuo toinen minusta ja kelpaanko hänelle ihmisenä.

Sokeuden kautta ohjaaja-käsikirjoittaja Daniel Ribeiro kohdistaa kuitenkin huomiota miestenvälisen läheisyyden tabuihin: miehet voivat kävellä julkisesti käsikynkkää enintään silloin, kun toinen on sokea, mutta aurinkovoiteen levittäminen toisen iholle on jo kulttuurisesti liian latautunutta. Meistä jokainen tarvitsee silti kosketusta ja on yhtä oikeutettu siihen kuin sokea saattajaan, tuntuu Ribeiro viestittävän.

Leonardon ja Gabrielin välisen suhteen kehittyminen on kuvattu todella kauniisti ja hienovireisesti. Kun toista ei voi nähdä, jokainen kosketus ja muu aistimus korostuu. Esimerkiksi kohtaus, jossa Leonardo nuuhkii Gabrielin unohtamaa hupparia, on eroottisin, minkä olen nähnyt miesmuistiin. Muutenkin elokuvan luontevien nuorten näyttelijöiden välillä on hieno jännite, joka kantaa loppuun asti. Katsoja ei voi kuin pelätä pahinta ja toivoa parasta.

Vaikka kullatut muistot toisin väittävät, ensirakkaus on harvoin mikään öljymaalaus. Pikemmin se on rujo graffiti, jonka ääriviivat hahmottuvat betonista vielä vuosien ja lukemattomien pesujenkin jälkeen. The way he looks on tässä mielessä harvinaisuus: ei mikä tahansa töhry, vaan pieni taideteos, joka antaa toivoa taannehtivasti.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2015/07/et-ole-sellainen-erilaisuus-antti.html (biisilinkit täällä)

”Homo? Hetero? En kommentoi!” Antti Tuiskun uuden En kommentoi -levyn (2015) nimikappale vain sinetöi sen, minkä jo ennestään tiesimme: Tuisku ei halua puhua omasta seksuaalisuudestaan julkisuudessa. Tuotannossaan hän on kuitenkin käsitellyt viime vuosina yhä enemmän erilaisuutta, kuten normista poikkeavaa miehisyyttä ja rakkautta.

Tässä jutussa tarkastelen Tuiskun sanoituksia ja niiden kehitystä siitä näkökulmasta, millaista tarttumapintaa ne tarjoavat sateenkaarevalle kuulijakunnalle.

”Tytöt ovat kauneimmillaan, pojat komistuu”

Kahdella ensimmäisellä levyllään – Ensimmäinen (2004) ja Antti Tuisku (2005) – Tuisku teki vielä sitä, mitä häneltä teini-idolina odotettiinkin: lauloi suoraan tytöille. Esimerkkinä tästä on esikoislevyn Vaarallinen-kappale (sanat Patric Sarin ja Ronja), joka kuvaa esiintyjän ja yleisön välistä suhdetta hyvinkin lihallisesti.

Tanssi mun tahtiin koska osaat sen
noi sun liikkees vakuuttaa
ja mä teen susta niin hikisen
kun laulan, en aio perääntyy

Laulun kertoja on poiminut yleisöstä yhden ”villin tytön”, josta hän aikoo tehdä ”niin hikisen” ja jonka kesyttämistä hän aikoo yrittää. Sitten ”työstetään lannetta” ja todetaan, että yöstä tulisi pitkä – tämä bändärin kehtolaulu ei todellakaan jätä paljon arvailujen varaan.

Kakkoslevyn Jätä rauhaan -kappale (sanat Ronja) on muuten kuin suoraa jatkoa edelliselle, mutta sävy on tyystin toinen.

Mä oisin paennut
jos oisin tajunnut
tyttö sekaisin oot

Nyt laulun kertoja sättii ”sekaisin olevaa tyttöä” tuppautumisesta, tarrautumisesta ja huomion kerjäämisestä. ”Aluksi mysteerinen / nyt oot vain hysteerinen”, kertoja puuskahtaa ja kuittaa: ”Jaoimme vain yhden yön / sen voisit jo unohtaa / ei tule enää toistumaan.”

Nämä säkeet olivat sikäli enteelliset, että Tuiskun tuotannossa ei tämän jälkeen lauleta heteronormista käsin, vaan rakkaudesta tai intohimosta kertovat laulut ovat täysin sukupuolettomia. Poikkeuksena on Aikaa-kokoelmalevyllä (2007) kuultava Kesäkumibiisi Hyppää kyytiin (sanat Ronja ja Mariska), jossa mainitaan tyttöjen rinnalla myös pojat halun kohteina.

Kaupunki ku kaupunki kesällä uneton
tytöt ovat kauneimmillaan, pojat komistuu
näät sata tyyppii päiväs joihin voisit ihastuu

Laulussa päädytään myös silmää iskemään Lost & Foundiin, tuohon muinaiseen ”heteroystävälliseen homoravintolaan”. Vink, vink!

”Mulle kaikki vieras onkin teille tärkeintä”

Aikaa-kokoelmalevyn jälkeiselle Tuiskun tuotannolle on ominaista paitsi heteronormista etääntyminen myös oman erilaisuuden hahmottaminen suhteessa vakiintumista ja perheellistymistä koskeviin odotuksiin.

Hengitän-albumilla (2009) kuultavassa ja Tuiskun itsensä sanoittamassa Mun elämää -kappaleessa on vielä hieman anteeksipyytävä sävy, kun kertoja vertaa elämäänsä koulutoverien elämään.

Muilla tuntuu olevan jo kaikki valmiina
tutkinnot ja perheet, farkkuauto parkissa
mut mä vielä etsin omaa paikkaa

Samalla hän tuskailee lähipiirin parisuhdeutelujen kanssa ja murehtii myös vanhempiensa odotuksia, jotka liittyvät vakiintumiseen ja aikuistumiseen.

Sukulaisten kahvipöydässä taas kysellään
kuuluuko meidän iltatähden sydän kellekään – –
mä näen huolen vanhempien kasvoilta
ne toivoo, että seisoisin omilla jaloilla

Toisten valinnat eivät tunnu omilta, mutta omakaan suunta ei ole vielä kunnolla hahmottunut. Itseään psyykatakseen kertoja kuitenkin toistelee: ”Tää on mun elämää / päivääkään en vaihtais toiseen – – ja paljon on edessä.”

Samaa aihepiiriä luotaa Kaunis kaaos -levyn (2010) kappale Mustavalkoinen, jonka Tuisku on sanoittanut yhdessä Paula Vesalan kanssa.

Laulusta välittyy jälleen sisäinen ristiriita sen suhteen, millainen kertoja kokee olevansa ja millaisiksi hän kokee vanhempiensa odotukset. Koti, uskonto ja isänmaa -tyyppinen elämä ei tunnu omalta, mutta ruodusta poikkeaminen aiheuttaa syyllisyyttä ja pelkoa siitä, että on vanhempien silmissä ”toivoton tapaus”.

Teistä tein taas virheen – –
kuinka meillä voikaan olla kieli yhteinen
vielä en oo saanut mitään mitä teillä on
sisko onnistuu ja mä oon se toivoton
mulle kaikki vieras onkin teille tärkeintä
koti, perhe, työ ja ikuisuus yhdessä

Laulun loppu on kertojan pohdintaa siitä, miksi hän ei ole kyennyt vastaamaan sisäistämiinsä odotuksiin. Hän toteaa, että maailma ei ole enää ”niin mustavalkoinen kuin ennen” – kenties sellainen kuin se ennen oli pienillä paikkakunnilla, joilta ihmisen ei odotettukaan lähtevän. Jos vain töitä oli, kotipaikalle jäätiin, perustettiin perhe ja rakennettiin talo.

Varsinkin monille hlbti-ihmisille lähtö on kuitenkin ollut ainoa todellinen vaihtoehto, koska pienen yhteisön kontrolli ja oma poikkeavuus ovat usein kestämätön yhdistelmä. Lähtö ei kuitenkaan pelasta ristiriidoilta, joita syntyy omien elämänvalintojen erilaisuudesta suhteessa oman perheen elämään ja arvomaailmaan – varsinkaan, jos suhde perheeseen on lämmin: ”Pettymyksen pitkä hiljaisuus, hiljaisuus / en tehnyt kuin multa ootetiin ja toivottiin”, tilittää Mustavalkoinen-laulun kertoja.

”Tahdoit naisen tai miehen, ehkä sen oikean”

Sisäistettyjen odotusten ja todellisuuden välistä ristiriitaa kuvaa samaisen Kaunis kaaos -levyn Et ole sellainen (sanat Antti Tuisku ja L. Sundström). Tulkitsen kappaleen kertojan sisäiseksi puheeksi, jossa hän haastaa omat aiemmat odotuksensa sekä laajemmin yhteisön ja yhteiskunnan odotukset siitä, miten pitäisi elää.

Tahdoit veneen tai laivan ja sille sataman
naisen tai miehen, ehkä sen oikean
halusit puvun ja solmion ja hääpäivän
onnen niin soikeen, ikuisesti kestävän

Kertoja on tehnyt pesäeron aiempiin haaveisiinsa, johon liittyi nainen tai mies, häät ja ikuinen onni. Tilalle on tullut rehellisyys omia tunteita ja tarpeita kohtaan. On tärkeintä surra, jos surettaa, ja mennä, jos menottaa vailla suoritus- ja saavutuspainetta: ”Voisit häilyä ja häipyä vieraaseen yöhön / etkä kärsiä ja riutua raskaaseen työhön.”

Muiden odotukset ahdistavat yhä, mutta nyt kertoja haluaisi surkuttelun sijasta huutaa koko maailmalle olevansa erilainen, epävakaa ja epätäydellinen.

Haluaisit huutaa mäen päältä
näät kaikki odotukset sieltä
muut on vakaita ja valmiita
kauniit kodit täynnä lapsia
et ole sellainen

Kertoja vakuuttaa, että ”näinkin voi elää elämäänsä” ja että hän on kokonainen myös ilman tutkintoa, puolisoa ja lapsia. Jos muut pyrkivät lokeroimaan hänet ja työntämään hänet ”lyhyyttä kasvamaan”, hän potkii takaisin.

Lopulta kertoja purkaa turhautumisensa ja todella ”huutaa mäen päältä”: ”Oon täysi vaikken valmis vielä.” Uhma kätkee kuitenkin haavoittuvuuden: kertoja ajattelee kaikkien muiden olevan valmiimpia ihmisinä ja elävän perheidylliä, jollaista hänelle ei ole tarjolla ja jota hän ei muutenkaan (tai juuri siksi) tunne omakseen.

Laulun teemat – sinkkuus ja lapsettomuus – eivät toki ole hlbti-elämän ominaispiirteitä, mutta moni meikäläinen varmasti tunnustaa itsensä laulun uhmasta ja ”tunkkinne pitäkää” -tunnelmasta. Moni seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva ei edes uskalla haaveilla vaikkapa lapsista, mikä saattaa näkyä käänteisenä reaktiona: ei voisi vähempää kiinnostaa lasten saaminen.

Samoin saatetaan uhmata heteroydinperhettä, koska änkyrät ovat käyttäneet sitä lyömäaseena ja ainoana oikeana perhemallina. Tietysti on myös niitä, jotka aidosti eivät halua sitä ”kaunista kotia täynnä lapsia”.

Et ole sellainen -laulu on uhmakkaampi kuin Mun elämää tai Mustavalkoinen, mutta sen kertoja tuntuu yhä vain kysyvän: jos en ole sellainen, millainen sitten olen? Mitä on olla minä?

”Oon rajalla, oon valmiina”

Toisenlainen tie (2013) on sateenkaarinäkökulmasta Tuiskun tuotannon merkittävin levy, koska se jo nimeään myöten summaa niin monen hlbti-ihmisen elämäntarinan ja koska sen kappaleissa pohditaan mm. rakkauden oikeutusta ja miehuuden olemusta. Jälkimmäisestä on esimerkkinä Toni Wirtasen sanoittama puhutteleva laulu Mies.

Oon nähnyt syntymää ja kuolemaa
ja aavistan mitä vastuu tarkoittaa
riittääkö se kuitenkaan,
että mieheksi kutsutaan
mitä muuta siihen vielä tarvitaan?

Laulun kertoja myöntää tuntevansa yleisen miehisyysmuotin (”mä tunnen muotin, joka annettiin”), mutta asemoi itsensä sen ulkopuolelle – jälleen aihe, johon esimerkiksi homo-, bi- ja transmiesten on helppo samastua.

Samoin kuin edellisistä kappaleista, myös Miehestä välittyy ulkopuolisuus, irrallisuus sekä epävarmuus oman tien oikeutuksesta. Omat jalat vievät harhaan, eikä elämällä ylipäätään tunnu olevan kiintopistettä, vakiinnuttavia juuria.

Mun jalat liikkuu ja ne kuljettaa
senhän ne aina osaa parhaiten
mut mihin ne mua vie
kun valot harhaan johdattaa
miten ihminen voi juuret kasvattaa?

Kappaleen kertosäe on mielenkiintoinen, koska se esittää laulun ”sinälle” (yhteiskunnalle?) toistuvasti suoran kysymyksen: ”Hei kerro, kuinka ollaan mies? Kuinka se oikein ansaitaan?” Kysymyksessä on haastava sävy – ikään kuin kertoja kivahtaisi jonkun kritisoitua hänen epämiehekkyyttään tai naisellisuuttaan. Jos kerran tiedät paremmin, kerro sitten sinä!, tuntuu kertoja sanovan.

Kertosäkeen loppu ”jos löydän sinne jostain tien / sittenkö musta kasvaa mies?” on suorastaan ironinen: sittenkö ehkä kelpaan, kun muutan ensin aivan kaiken itsessäni?

Viimeisessä säkeistössä kertoja on elämässään tienhaarassa: ”Oon rajalla, oon valmiina / mun käsissä on avaimet ja valinnat.” Hän tiedostaa, että valintojen ja keinojen on oltava omia, mutta samalla hän vetoaa: ”Mua opasta.”

Tästä on ironia kaukana, ja jäljellä on vilpitön pyyntö – sellainen, jonka voisi esittää parisuhteessa, johon on kantanut kaikki omat kipunsa ja jossa on ihmisenä paljaimmillaan ilman sitä ainaista suojaavaa uhmaa ja halua taistella tai paeta. Kenties yhteisyydestä löytyy varmuus, jonka turvin voi kasvaa rohkeasti siksi ihmiseksi, joka pohjimmiltaan on: ”Mä teen sen tien, se on mun tie / on, on, se on mun tie!”

”Kaikki eivät hyväksy, silti älä pysähdy”'

Toisenlainen tie -levyllä kuultavan Pysy lähellä mua -kappaleen (sanat Saara Törmä ja Antti Tuisku) kertoja on kuin muuttunut mies. Anteeksipyytely ja puolustelu ovat jääneet, ja jäljellä on varmuus omasta tiestä, jota kertoja ei kuitenkaan enää taivalla yksin. Elämään on tullut rakkaus, jonka jotkut tuomitsevat synniksi. Tuomitkoot, sanoo kertoja – taistellaan sitten yhdessä.

Pysy lähellä mua
jos luojamme meidät kieltää
jos ihmiset hylkää, maailma selän kääntää
pysy lähellä mua
me rakkautta suojellaan
sitä puolustetaan, mihin tahansa hintaan

Laulun loppupuoli on täynnä latautunutta uskonnollista käsitteistöä: taivaaseen tai kadotukseen päätyminen, luojan kohtaaminen, liekkeihin ja villipetojen kynsiin joutuminen. Aiempien laulujen kertojaa ahdistivat vanhempien ja yhteiskunnan odotukset, mutta nyt hänen ”sydäntään ei taivuteta pelkäämään” enää mitään – ei edes sitä kuuluisaa viimeistä tuomiota. Rakkaus on kaiken taistelun arvoinen.

Luojamme
jos nyt kohdata saan
siitä kiitän vaan
kuinka mä rakastin
nyt jos me joudutaan liekkeihin – –

Sama vankkumaton varmuus välittyy Toisenlainen tie -levyn hittibiisistä Rakkaus on (sanat Saara Törmä ja Aku Rannila). Laulun kertoja kyllä tiedostaa maailman odotukset – varsinkin parinvalintaan liittyvät – mutta ei enää välitä niistä. Järjestys on sekoittamista varten, ja rakkaus on rajoittamaton, ”vaikka miten se tuomitaan”.

Hiljainen ja näkymätön laki se on
kuka sua saa tulla lähelle
ja koskettaa
tänä yönä lokeroita sekoitetaan
rakkaus on rajaton
päästä sinun suojakuori hajoamaan
ole vapaa
ole vapaa

Laulun loppupuoli voidaan tulkita rohkaisuksi kaikille muillekin rakastavaisille, jotka synnintekijöiksi leimataan. Huomio kääntyy näin pois omasta nava(naluse)sta, ja kiirastulensa pohjalta kertoja tietää, että pelko ja epävarmuus antavat kyllä periksi. Tästäkin kappaleesta olisi saanut melkoisen Pride-tunnarin!

Kävi miten kävi
sinä tiedät jo sen
kaikki eivät hyväksy, silti älä pysähdy
sinulla on lupa olla onnellinen
sydämesi on vielä joku päivä peloton – –
päivä päivältä
helpompaa
rakkaus on

”Peto on irti”

Antti Tuiskun uuden En kommentoi -laulun kertoja listaa lukemattomia asioita, joita hän ei kommentoi – aina Hemohesistä homosteluun. Ja samapa tuo. Tuiskun tuotantoa kuunnellessa on nimittäin selvää, että hän on kommentoinut seksuaalistakin erilaisuutta ja poikkeavaa miehisyyttä jo monella tavalla. Monet näistä kappaleista ovat vieläpä hänen itsensä sanoittamia ja tuntuvat ilmeisen omaelämäkerrallisilta.

Ovatko ne siis todisteita siitä, että Tuisku on homo? Eivät välttämättä, mutta ilmeisen queer hän joka tapauksessa on karttaessaan visusti sekä hetero- että homoleimaa. Tuisku laulaa sukupuolesta ja seksuaalisuudesta siten, että niitä ei voida tarkkaan määritellä. Siten myös hlbti-yhteisö voi löytää useista hänen kappaleistaan tarttumapintaa ja samastumiskohteita, vaikka ei itse musiikista välittäisikään. Tämä välittyy myös tuoreesta keikka-arviosta, joka on luettavissa Tämän kylän homopojan blogissa.

Tuiskun Kaunis kaaos ja Toisenlainen tie ovat mielestäni suomalaisen pop-iskelmän ”pervoimpia” levyjä Jari Sillanpään Rakkaudella merkitty mies -albumin (2014) ohella. Ne kestävät vaikka isältä pojalle – jos siis sattuu haluamaan sen kauniin kodin täynnä lapsia. Mutta kyllä kummipoika tai -tyttökin osaa varmasti arvostaa sitä, kun setä ”laittaa Haddawayn soimaan”.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2015/07/viisi-biisitarppia-2.html

*

Hulivilipojan Hittimittari tarjoaa taas viisi hyvää homorummutusta, eli kaikenkarvaista ja -karvatonta kappaletta, joissa podetaan nuoruutta, kohdataan vihaa, röyhistetään rintaa ja ratsastetaan Raamattu-rodeossa. ”Sus siunatkoon!” sanoo Seinäjoen alueraati Toojin videosta...

Shlomi Levi & Shay Rokach feat. Mei Finegold: Sweet harmony

”And before I leave / let me show you Tel Aviv”, vihjaili Israelin tämän vuoden euroviisuedustaja Nadav Guedj kilpailukappaleessaan Golden boy. Hänen edeltäjänsä Mei Finegold sen sijaan tekee muutakin kuin vain vihjailee Sweet harmony -kappaleensa musiikkivideossa, joka esittelee Israelin homomekkaa edestä ja takaa. Tämä turboahdettu cover-versio The Belovedin vuoden 1993 hitistä toimi myös Tel Avivin viimevuotisen Pride-viikon tunnuskappaleena.

Mei on ehdottomasti kesän kuumin lumikuningatar, ja kokonaisuus villitsee muutenkin siinä määrin, että tekee heti mieli ruveta pesemään ikkunoita pelkissä bikineissä. Ja biksuista tuli mieleen, että Nadavin Golden boyta on hyväksikäytetty israelilaisen mallitoimiston antimia esittelevässä videossa. Toivottavasti ette pane pahaksenne (vaan iloksenne panette), että jaan senkin tässä.

Tooji: Father

Homoseksiä alttarilla kirkkokansan kasvojen edessä? Kyllä vain. Saako olla lisää sitä viiniä ja öylättiä?

Norjan vuoden 2012 euroviisuedustaja Tooji teki oslolaiselle Frognerin kirkolle melkoiset oharit. Seurakuntaneuvosto antoi nimittäin Toojille luvan käyttää kirkkoa homoteemaisen musiikkivideon kuvauksissa, koska neuvosto halusi edistää keskustelua uskovien ja uskonnollistaustaisten homojen asemasta. Lopputulos ei kuitenkaan vastannut synopsista. Kirkkoneuvostolle luvatun ”kahden alastoman miehen aistikkaan syleilyn” lisäksi Tooji nähdään ratsastamassa hottispastorin päällä kuin missäkin Raamattu-rodeossa.

Kirkkoneuvoston puheenjohtaja jylisee Norjan yleisradion haastattelussa, että videon raflaavuus uhkaa vesittää koko hyvän tarkoitusperän ja sanoman, jonka mukaan homojen ja lesbojen rakkaudella on Norjan kirkon siunaus. Tooji itse kiistää sopimusrikkomukset ja korostaa, että kyse on taideprojektista, joka kohdistaa huomiota seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvaan syrjintään. Samalla hän korostaa verovaroin tuettavan kirkon vastuuta syrjinnän ehkäisyssä.

Videossa Toojin esittämän miehen saapuminen kirkkoon saa pastorin tolaltaan. Miehillä on ilmeisesti ollut rakkaussuhde, mutta papin rooli ja usko ovat muodostuneet sen esteiksi. Tooji pyrähtää rauhankyyhkyn lailla alttarille ja alkaa paritella pastorin kanssa seurakunnan katsellessa ja buddhalaisen rauhanrukouksen kaikuessa taustalla: ”May all frightened cease to be afraid. And may those bound be free. May the powerless find power. And may people think of befriending one another.”

YouTubessa julkaisemassaan vimmaisessa videossa Human rights above religion (alla) Tooji kiittää kotimaataan Norjaa sen suvaitsevaisuudesta ja muistuttaa samalla, että hänen synnyinmaassaan Iranissa tapetaan ja raiskataan nuoria hlbti-ihmisiä šaria-lain varjolla. Samalla Tooji ruotii kovin sanoin uskonnon merkitystä homojen vainoamisessa ja kantaa huolta varsinkin nuorten itsemurhista. ”Olen homo ja puolustan oikeuksiani. Siksi tein Father-videon”, Tooji tiivistää.

Video on herättänyt ihastuksen lisäksi vihastusta myös hlbti-yhteisössä. Ruotsalainen Bögministeriet-kollektiivi nimitti sitä mauttomaksi, ja omassakin ystäväpiirissäni on paitsi hehkutettu myös paheksuttu Toojin tempausta. Itse ajattelen, että Toojin uhma on helppo tunnistaa omakseen. Juuri siksi se myös surettaa ja uuvuttaa ja pistää miettimään, löytyisikö muutos sittenkin jostain saarnatuoliseksin ja šarialain välimaastosta.

Peter Jöback: Ingen är där

Ruotsinmaan oma Tomi Metsäketo otti ja repäisi esittämällä transhahmo Candy Darlingia Jonas Gardellin menestysmusikaalissa Livet är en schlager (2014). Näin musikaalin viime syksynä, ja vaikka sillä oli hetkensä, kokonaisuudesta jäi valitettavan farssimainen maku, joka jämähti kitalakeen kuin vitriinissä viikon maannut Västerbottensost-piirakka. Parasta musikaalissa oli nimenomaan Jöback sekä musiikki, joka koostui Melodifestivalen-magnaatti Fredrik Kempen säveltämistä ja Jonas Gardellin sanoittamista viisupastisseista.

Jöbackin tulkitsema Ingen är där kuultiin kohtauksessa, jossa Candy Darling joutui homovihaajien hakkaamaksi, ja se erottui koreasta kokonaisuudesta kuin ruumisarkku Pride-kulkueesta. Sysimusta sanoitus on minusta painavampi puheenvuoro syrjintää vastaan kuin Toojin täystyrmäys, ja se muistuttaa siitä, että monessa totalitaarisessa maassa vähemmistöihin kuuluvat todella saavat taistella ypöyksin sekä vihaajia että viranomaisia vastaan.

Vapaudella on hintansa, ja sinä olet sen maksanut
unelmaasi ei voi lyödä, mutta sinua voi – –
yksin saat kaatua
hapuilla turhaan tukea
yksin saat pelätä, kaivata, hävetä – –
olet yksin
kun koirat ovat saaneet sinut kiinni

Ola Salo: Youth is a time of sorrow

Ruotsi-rockin riikinkukko Ola Salo palaa Wilderness-soololevynsä (2015) kappaleessa Youth is a time of sorrow samaan nuoruusteemaan kuin taannoisessa Du växer upp -coverissa. Pohjattoman haikea kappale tiivistää nuoruuteen usein kuuluvan ehdottomuuden, toivottomuuden ja yksinäisyyden, jotka eivät hellitä kuin enintään aikakoneessa. Itse ainakin muistan liiankin hyvin sen ihmisen, joka ajatteli juuri näin seuratessaan ylioppilasruusujen kuivumista kotona maalla:

Oh, youth is a time of sorrow
When no love is around to find
No love and no tomorrow
The flower's black in the crown we bind – –.

Bojana Stamenov: Beauty never lies

Show ei tunnetusti ole ohi ennen kuin tuhti täti tempaisee. Näin on myös tällä kertaa, kun lavan valtaa Serbian tämän vuoden viisuedustaja Bojana Stamenov. Bojanan Beauty never lies herätti Euroviisut balladikoomasta, ja suoraan naamalle varoittamatta tullut camp-pläjäys teki muutenkin selvää jälkeä.

Kappaleen sanoitus on ainakin 150 000 kertaan kuultu tarina vastoinkäymisten voimaannuttamasta tytöstä, joka löytää sisäisen kauneutensa. Toisto on kuitenkin paikallaan, sillä itsetunto rakentuu kuin Iisakin kirkko ja näitä kolmen minuutin kasvojenkohotuksia tarvitaan kuin taukojumppaa kesken OITNB-maratonin.

Laulua voi kuunnella Mikan Big girl (you are beautiful) -tyyppisenä XL-naisten ylistyksenä, mutta yhtä hyvin se sopii homodiskoihin, Pride-lavoille ja kylpyhuoneen peilin ääreen, jossa sitä voi hyräillä uhmakkaasti sille pahimmalle vastustajalleen.

Beauty never lies, never hides, never gives a damn!
Beauty never lies, no, it cries “Here I am!”
Finally I can say , yes, I’m diff’rent, and it’s okay!
Here I am!

Lisää kuvia täällä: http://hulivilipoika.blogspot.fi/2015/06/keskella-liljain-ja-ruoskien.html

*

Mitä yhteistä on nahkahomolla ja tulppaanilla? Tätä sopii ihmetellä Kiasmassa, jossa on meneillään sukupolvensa parhaana studiokuvaajana pidetyn Robert Mapplethorpen näyttely. Tuhtia taustalukemista näyttelylle tarjoaa Patricia Morrisroen kirjoittama virallinen elämäkerta Mapplethorpe: a biography (1995). Niin tuhtia, että se teki näyttelykokemuksesta turhankin raskaan.

Tosimiestä etsimässä

Patricia Morrisroe ehti haastatella Robert Mapplethorpea (1946–1989) yhteensä 16 kertaa ennen kuin taiteilija kuoli aidsiin. Näistä ja Mapplethorpen läheisten haastatteluista syntyy kuva keskiluokkaisesta katolisesta pojasta, joka kipuili miehisyytensä ja seksuaalisuutensa kanssa ja löysi kuvataiteesta väylän tämän kaiken kanavoimiseen.

Nuorena Mapplethorpe yritti kaikin tavoin käydä heteroseksuaalisesta ”tosimiehestä”, mutta tunsi usein ulkopuolisuutta suhteessa isäänsä, veljeensä sekä koulu- ja opiskelukavereihinsa. Orastavat homoseksuaaliset tunteet taas aiheuttivat uskonnosta kummunnutta syyllisyyttä, kunnes kuusikymmentäluvun radikalismi, hippikulttuuri huumeineen ja ystävystyminen rokkarirunoilija Patti Smithin kanssa saivat Mapplethorpen vapautumaan. Smith oli Mapplethorpelle kaikkea yhtä aikaa: tyttöystävä, kollega, elättäjä ja kaksoisolento.

Kun Smithin ja Mapplethorpen symbioosi purkautui vuonna 1968, jäljelle jäi elinikäinen ystävyys ja Mapplethorpen homous pääsi valloilleen. Seuraavan vuoden Stonewallin homomellakoista alkoivat gay liberationin kultaiset vuodet, ja myös Mapplethorpelle vapautuminen oli yhtä kuin vapaa seksi. Poikavuosien miehisen ulkopuolisuuden vastapainoksi Mapplethorpe suorastaan sukelsi alati machoutuvaan homokulttuuriin ja alkoi koluta New Yorkin West Villagen baareja seitsemänä iltana viikossa. Hänen suosikkipaikoikseen valikoituvat ennen pitkää pahamaineinen seksibaari Mineshaft sekä Kellerbar, jota kansoittivat hänen fetissoimansa mustat homomiehet.

Hetkien herra

Mapplethorpen ensimmäiset taidekokeilut olivat installaatioita ja lehtien pornokuvista koostettuja kollaaseja. Saatuaan kameran hän alkoi kuitenkin napsia valloituksistaan kuvia, joista muodostui vuosien saatossa hänen seksuaaliseikkailujensa päiväkirja ja tuotantonsa kova ydin.

Homojen SM-kulttuuria dokumentoivia otoksia ei ollut kovin helppo myydä keräilijöille, ja Mapplethorpen tuotantoa täydensivätkin alusta lähtien myös muotokuvat ja aistikkaat kuvat leikkokukka-asetelmista. Toisin sanoen porno toi Mapplethorpelle pahan pojan maineen, ja muut kuvat toivat hänelle rahaa.

Morrisroen mukaan Mapplethorpe ei pitkään aikaan pitänyt valokuvausta kummoisenakaan taiteenlajina, mutta siitä tuli hänelle luonteva ilmaisumuoto kahdesta syystä: hän ei osannut maalata eikä ylipäätään jaksanut keskittyä mihinkään kovin pitkään. Mapplethorpe oli hetkien herra niin taiteessaan kuin seksielämässäänkin.

Jos Morrisroeta on uskominen, Mapplethorpe ei myöskään ollut kulttuurisesti järin sivistynyt, vaan hän oli kiinnostunut lähinnä itsestään ja urastaan. Taitavana kiipijänä hän kuitenkin onnistui ujuttautumaan rikkaisiin taidepiireihin ja syvensi niiden avulla tietämystään valokuvauksen tekniikasta ja valokuvataiteen historiasta.

Mapplethorpen läpimurto oli vuonna 1977 pidetty kahden gallerian näyttely, joka koostui toisaalta mutkattomista muotokuvista, toisaalta hätkähdyttävistä SM-tutkielmista. Tästä alkoi taiteilijan kymmenvuotinen nousu valokuvan kaanoniin. Uransa aikana hän loi hyvin tunnistettavan tyylin, jota on sittemmin kopioitu loputtomasti populaarikulttuurissa muotikuvia ja Madonnan SEX-kirjaa (1992) myöten.

Mapplethorpen uran tähtihetki oli joulukuussa 1988 avautunut retrospektiivinen The perfect moment -näyttely, jonka myöhempi Yhdysvaltain-kiertue nostatti niin suuren kohun, että julkiselle taiderahoitukselle yritettiin runnoa senaatissa teosten sensurointia koskevia pykäliä. Tätä kohua Mapplethorpe ei kuitenkaan ehtinyt nähdä, sillä aids – tuo ankarin mestari kaikista – nujersi hänet maaliskuussa 1989.

Eloton elämäkerta

Mapplethorpe piti elämäänsä valokuviakin kiinnostavampana, mutta itselleni Mapplethorpeen tutustuminen oli yllättävän vastenmielinen kokemus – olkoonkin, että kyse on Morrisroen tulkinnasta. Elämäkerran luettuani toivoin, että tietäisin sittenkin vähemmän hänen narsismistaan, rahanahneudestaan, rasismistaan, pyrkyryydestään ja petipuuhistaan.

Morrisroen hahmottelema taiteilijakuva jätti minut jääkylmäksi. Vaikka elämäkerturi kuinka yrittää psykologisoida Mapplethorpea tulkitsemalla hänen rankempaa tuotantoaan lapsuuden ja nuoruuden syyllisyyden- ja häpeäntunteista käsin, vaikutelma jää ontoksi ja karikatyyrimaiseksi. Morrisroen Mapplethorpe oli mestarikuvaaja, mutta itsekäs ja inhottava ihminen – ”värikäs taiteilijapersoona”, kuten poliittisesti korrekti luonnehdinta kuuluu.

Taiteilijan ei tietysti tarvitse olla hieno ihminen, jotta hän voisi olla hieno taiteilija. Silti vähältä piti, ettei Morrisroen elämäkerran kasaama pa(i)nolasti pilannut myös kokemustani Kiasman näyttelystä. Näytteillä olleet kuvat kun tuntuivat pikemmin vahvistavan kuin liennyttävän kerryttämääni Mapplethorpe-antipatiaa.

Halujen puutarha

Kiasman Mapplethorpe-näyttelystä tarvitsee nähdä vain ensimmäinen huone, ja se on sillä selvä: kuvat ovat äärimmäisen estetisoituja, etäännyttäviä ja esineellistäviä. Ihmisruumis ei ole marmoripatsasta kummempi, ja se typistyy usein pelkiksi raajoiksi tai elimiksi vailla henkeä ja elämää.

Näyttely jakautuu Mapplethorpen tuotannon tavoin muoto-, kukka- ja seksikuviin, mutta kaikesta välittyy yhtenäinen näkemys: joka raajastaan kahlehdittu nahkahomo on lopultakin vain kuin seuraavan huoneen säntillisesti sommiteltu kukka-asetelma Mapplethorpen kalujen puutarhassa. Julkkismuotokuvat taas tuntuvat useimmiten staattisilta ja hengettömiltä lukuun ottamatta Patti Smithistä otettuja kuvia, joissa on herkkyyttä, hallitsemattomuutta ja hienoa hulluutta. Smith ei ollut marmoria Mapplethorpen taltan alla, vaan lihaa ja verta.

Muotokuvien rivistöstä erottuu myös pilke silmässä katsova Touko ”Tom of Finland” Laaksonen – Mapplethorpen veroinen homoikoni, joka myös ikuisti omaan tuotantoonsa nahka- ja SM-skeneä. Taiteilijoina Touko ja Robert olivat kuitenkin tyystin erilaisia.

Oman näyttelykokemukseni pelastukseksi koitui yllättäen heidän tuotantonsa vertaaminen sekä näyttelyn päättävä dark room -tyyppinen osio, johon on koottu Mapplethorpen pahamaineisen X Portfolion (1978) kuvia.

Munasuoja ja menopaussi

Harri Kalha puhuu Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi -kirjassaan (2012) Tom of Finlandin ironisoivasta huumorista; Tompan kuvien yltiömaskuliinisilla kloonimiehillä on aina hauskaa, vaikka kuvattu seksiakti olisi kuinka brutaali ja mahdoton. Kuvista välittyvä ilo houkuttelee myös katsojaa osallistumaan tähän piirrettyyn fantasiaan – vaikka lakanakaupassa.

Mapplethorpe taas dokumentoi aitoja seksiakteja eikä turhia houkuttele. Pikemminkin hän pakottaa alistumaan ja katsomaan: tässä on halu paljaimmillaan ilman vapauttavaa naurua. Äijä raudoissa. Nyrkki takapuolessa. Virtsaa suussa. Penis verillä.

Oksettaako? Hävettääkö? Kiihottaako? Pelottaako? Hyvä. Mapplethorpe oli sittenkin radikaalimpi taiteilija kuin Touko Laaksonen, ja tätä rohkeutta ja ehdottomuutta on pakko arvostaa.

Kujanjuoksumaisen ripustuksen loppuvaiheilla silmiin osuu kuva miehestä, jolla on kovin käytetyn näköinen munasuoja hengityssuojana. Jostain syystä mieleeni tulee parhaillaan leviävän MERS-viruksen torjunta ja Mapplethorpe-elämäkerran nippelitieto, jonka mukaan kuolevan SM-kuninkaan lempiohjelma oli Tyttökullat.

Ja tuleehan se sieltä sentään: nauru.

Lisää kuvia täällä: http://hulivilipoika.blogspot.fi/2015/06/homohistoriallinen-helsinki-10.html

*

Viime jaksossa vietimme vaarallista elämää aseman poikien seurassa, kihersimme tovin Kivimiesten kanssa ja kävimme kokemassa Rautatientorin katiskan ennen kuin muistojen Bulevardi kutsui. Oopperatalon iltanäytös tarjosi hienoja ellejä ja miehiä kyltyrellejä, ja (ruumiin)kulttuurin innoittamina suuntasimme lopuksi kohti ”Kirsikkapuistoa” lausumaan jäähyväisiä kesälle.

Kulkea sain sateenkaareni päähän
etsinyt en kultakirstua vain
joukkoon lehtien keltaisten
hiljaa hukkua sain
aavistus yön nukkui kasteiseen ruohoon
unohdus vaan peitti verhoilla maan
syyskuun äänistä lohduksein
kaipuun yhteisen saan
(Pertti Reponen)

Miesten valtakunta

”Kirsikkapuisto” tuo mieleen lähinnä Tšehovin näytelmän, mutta 1960–1970-lukujen helsinkiläishomoille se oli yhtä kuin Eirassa sijainnut miesten ulkotapaamispaikka pisuaareineen.

Jälleen kerran on siis annettava pojille tunnustusta kekseliäisyydestä ja kieroutuneesta huumorista: Kirsikkapuisto kalskahti ulkopuolisten korvaan varmasti yhtä komealta ja viattomalta kuin ”Jennyn teehuone”, ”Tervahovi” ja ”Pääkonttori” – kaikki tyynni homojen suosiossa olleita ”pahennuksen pömpeleitä”, kuten aikalaiset niitä kutsuivat [ks. esim. Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy, Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista ja Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin].

Ensimmäinen kirjallinen maininta Kirsikkapuistosta löytyy Viikon totuus -skandaalilehden 7–8/63 lukijakirjeestä, jossa luetellaan homojen suosimien pisuaarien lempinimiä. Siinä Kirsikkapuisto tosin sijoitetaan virheellisesti Neitsytpolun päähän, kun taas kaikki myöhemmät lähteet sijoittavat sen Merikadun varteen Merenkulkijoiden muistomerkin ja nykyisen Café Caruselin väliin.

Seuraavaksi Kirsikkapuisto mainitaan Ihminen ja yhteiskunta – Homo et Societas -homolehdessä 2/68, jossa aluetta markkinoidaan ”ystävän etsijöille” kautta rantain kaarrellen – elettiinhän tuolloin vielä ”kieltolain” ikeessä:

”Merikadun varrella on pieni puisto, aivan meren rannassa, sopivan kävelymatkan päässä keskustasta. Siellä on merenkulkijain muistomerkki, hiekkakäytäviä, pensasistutuksia, penkkejä pitkin rantaa. Liikenteen melu hiljenee iltaisin, puisto on syrjässä läpikulkuteiltä, kauniissa paikassa. Purjeveneitä kelluu poukamassa, merellä näkyy liikkuvan laivan valot. Istahdan penkille ja sytytän savukkeen. – – Oikeastaan täällä on aika paljon ihmisiä. Yksinäisiä kulkijoita liikkuu käytävillä, poikia farmarihousuissaan, keski-ikäinen mies villapusero yllään. Jotkut pysähtyvät juttelemaan, ei ole kiirettä minnekään. – – Tämä on miesten valtakuntaa.”

Miesten valtakunnan valtaistuinsalin virkaa toimitti pensaiden siimeksessä ollut puurakenteinen käymälä, jossa oli myös ovellisia koppeja naisten ja miesten puolella. Näiden eriöiden vuoksi pömpeli kävikin pikku bordellista, kuten Valdemar Melanko osuvasti luonnehtii Helsingin 1960–1970-lukujen homoalakulttuuria luotaavassa Puistohomot-kirjassaan (2012). Pömpelin lisäksi Kirsikkapuiston toinen varsinainen aktipaikka oli Merenkulkijoiden patsaan luona oleva rantakivikko, kun taas rantatie penkkeineen ja pallokenttä toimivat kohtaus- ja seurustelupaikkoina.

”Kirsikka” oli Melangon mukaan kontaktipaikoista eniten altis sään vaihteluille ja syrjäisyytensä vuoksi varsinkin autoilijoiden suosiossa. Kylminä talvikuukausina liikehdintä oli vähäistä, kun taas lämpiminä ja hämärinä kesäiltoina alueella saattoi nähdä kerralla kymmeniä kulkijoita.

Ehkä heitä villitsi Kirsikkapuiston keltakukkaisista pensaista lähtenyt ”voimakas spermanhajuinen aromi”, jonka paikan vakikävijä ”Tarmo” mainitsee fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistussa kirjoituksessa. Ystäväpiirini pinkit puutarhurit arvioivat, että kyseessä on hurmehappomarja, jossa on kesäkuussa keltaiset, pistävästi tuoksuvat kukat.

Ei käynyt tiemme suureen hotelliin
ei salattuihin makuuhuoneisiin
ei jäänyt porttieeri katsomaan
jälkeemme rahaa kourassaan – –
vain katu helli puisto suojasi
ja silta kaartui meri kohahti
ja linnut nauroi, lensi pareittain
se oli puolen tunnin onni vain
(Marja-Leena Pirinen)

Hienostorannan potenssimylly

Kuljen puiden varjossa kohti merta ja istahdan rantatien penkille muistelemaan miesten valtakuntaa, jonka Helsingin homot luovuttivat jo vuosikymmeniä sitten lenkkeilijöille, skeittareille ja kahvilavieraille.

Kirsikkapuiston kukoistusaikana 1960–1970-luvuilla täällä oli ulkopuolisten suhteen huomattavasti rauhallisempaa, kuten Touko ”Tom of Finland” Laaksonen muistelee Prätkäposti-lehdelle keväällä 1990 antamassaan haastattelussa: ”Se oli hyvä paikka sikäli, kun se oli sen verran syrjässä ja kaukana keskustasta, niin ne, jotka siellä yleensä kävi, oli tosiaan asialla.”

Asiattomia olivat sen sijaan Hymylehden (myöhemmin Hymy) toimittajat, jotka alkoivat 1960-luvun lopulla valistaa kansan syviä rivejä homojen edesottamuksista. Ensimmäinen maininta Kirsikkapuistosta löytyy Hymylehdestä 5/1969, jossa kerrottiin helsinkiläisessä Lucci-ravintolassa pidetyistä homotansseista [ks. Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan]. Samalla siteerattiin edellä mainittua Ihminen ja yhteiskunta -lehden juttua kaupungin kohtauspaikoista ja todettiin, että Merenkulkijoiden muistomerkin ympäristö on niitä paikkoja, joissa ”poika saattaa varmimmin käydä pyytimeen”.

Seuraavan kerran Hymy palasi tänne numerossa 8/73 julkaistussa jutussa ”Homomatic: Helsingin hienostorannan harvinainen potenssimylly”, joka on paraatiesimerkki lehden viljelemästä sosiaalipornosta. Jutun kirjoittaja kuvaa ”Homomaticiksi” ristimäänsä Kirsikkapuiston käymälää miestenmiesten kohtauspaikaksi ja arvioi sitä kuin mikäkin toilettitieteilijä:

”Arkkitehtoonisesti [sic] Homomatic on matalalinjainen ja sulautuu vaatimattomasti merelliseen taustaansa. Huomaamattomat maanläheiset värit ja ympärille kasvatettu pensaikko estänevät Homomaticin [sic] tuottamasta häiriötä Merikadun ehjään maisemakuvaan – –. Muuten Homomatic vaikuttaa lähes tavanomaiselta käymälältä, joka talvella haisee ja kesällä lemuaa, mutta muista kaltaisistaan se eroaa huomattavasti siinä suhteessa että tuon käymälän asiakkaat tulevat usein paikalle varta vasten omilla autoillaan.”

Toimittaja tietää kertoa, että vaikka käymälässä on myös naisten puoli, naisia täällä ei juuri näe. Sen sijaan naisten osastosta on muodostunut Homomaticin ”konehuone”, se Melangonkin kuvailema pikku bordelli:

”Tarkemmin sanottuna naisten puolella hääräävät ne homoseksualistit jotka toimivat Homomatickoneistona ja siinä sivussa rahastavat mikäli innokkaalta työskentelyltään ennättävät. Homomaticin pelkistetyn yksinkertainen kojetaulu on rakennettu siihen puiseen väliseinään, joka erottaa konehuoneen eli naisten osaston ja virallisen miesten rännilän toisistaan. Tuossa väliseinässä on sopivalla korkeudella kaksi koloa elikkä aukkoa. Alempi aukoista on suurempi, jopa voitaisiin väittää imartelevan suuri. Se on ilmeisen lähellä suomalaisen keskivertomiehen seisovan kalun vaakatasoa. Ylempi aukoista on pienempi ja se lienee keskiverto kundin olkapään lukemissa. Lyhyitä miehiä varten seinustan tuntumassa on palli, joka erehdyttävästi muistuttaa kansalliskäytännöllistä lypsyjakkaraa. Ja siinä koko automatiikan kojetaulu.”

Tätä teknistä erittelyä seuraa suorasukaisin homoseksin kuvaus, jonka olen kuunaan koko kansan lehdestä lukenut. Hymyhän oli noihin aikoihin Suomen myydyimpiä lehtiä, jolla oli satojatuhansia lukijoita. Voi siis vain kuvitella, miten tuvissa ja tölleissä on äimistelty oheisia ”miesten ikioman talouskoneen” käyttöohjeita ja niitä täydentävää valokuvaa vessanseinän aukosta työntyvästä puolikovasta peniksestä.

”1. Avaa vetoketju/napit. Laske housut kinttuun.
2. Tule kojetaulun ääreen.
3. Sovita kalu (mieluimmin esijäykistettynä) alimpaan, siihen suurempaan koloon.
4. Työnnä kymppi sisään ylimmästä aukosta.
5. Kun tunnet automaatin saavan huuli- tai kouraotteen kalustasi, niin nojaa eteenpäin…
6. Kun linkoamis- ja siemennysvaihe on ohi siirrä siitin takaisin housujen kätköön.
7. Tee tilaa seuraaville.
8. Jos kone ei ottanut kymppiäsi. Onneksi olkoon. TALO TARJOSI.”

Kukkia haudalle

Tšehovin näytelmän kirsikkapuiston kohtalona oli tulla kaadetuksi, ja myös Eiran Kirsikkapuisto sai väkivaltaisen lopun joskus vuoden 1973 jälkeen. Tapausta muistellaan edellä mainitussa Touko Laaksosen Prätkäposti-haastattelussa, josta on julkaistu lyhyt äänitallenne Ranneliike.net-sivustossa:

”Laaksonen:
Ja tuota senhän [Kirsikkapuiston pömpelin] hajottivat sivulliset lauta laudalta vähitellen ja ––.
Haastattelija:
Se oli joku jengi, joka hajotti sen.
Laaksonen:
Joo, ne oli kateellisia siitä, kun toisilla oli niin hauskaa siellä. ––
Haastattelija:
Niin ja sinne pääsi sisälle rullatuolilla.
[Naurua]
Laaksonen:
Joka tapauksessa siihen liitty kans kiva stoori. Mulla oli siihen aikaan aika paljo näitä ulkolaisia vieraita kesäsin varsinkin täällä, ja ne tunsi sitten tämän paikan kovasti, se oli siihen aikaan muodissa. Tää yks Jerry sitten San Franciscosta, sitten kun se oli purettu, niin tota, hän muisteli sitä vielä. Mä sit kerroin, että sitä ei enää ole, niin kun hän tuli seuraavan kerran Suomeen tai Hesaan, niin hän noukki sieltä rantsusta nipun apiloita ja kukkasia, ja pantiin kukkakimppu siihen paikalle, missä oli ennen ollut pömpeli. Vähän niinku juhlallisen muistolaskun siihen.
[Naurua]”

Vastaavia anekdootteja pisuaarien hautajaisista löysin muistakin lähteistä, kuten Ihminen ja yhteiskunta -lehdessä 2/68 julkaistusta ”Herra H:n” haastattelusta. Siinä hän kertoo Eläintarhan urheilukentän luona sijainneesta pömpelistä, jonka purkupaikalle oli laskettu isoja kukkakimppuja.

Toinen esimerkki löytyy Seta-lehdessä 4/88 julkaistusta säätyläispojan muistelosta, joka koski Esplanadin puiston legendaarista pömpeliä, Pääkonttoria. Kun pömpeli purettiin joskus sodan jälkeen, jotkut uskollisimmista Pääkonttorin pojista kävivät eräänä yönä leikkimielisin seremonioin laskemassa pisuaarin paikalle seppeleen.

Enkä minäkään toki ole tullut Kirsikkapuistoon tyhjin käsin. Lasken Hymyn hehkuttaman Homomaticin paikalle neilikoita – harmi vain, ettei kukkakaupassa ollut vihreitä, kuten homoperinteeseen kuuluisi. Samalla luettelen mielessäni Viikon totuudessa 7–8/63 listattuja ja muita kauan sitten kadonneita kohtaamispaikkoja kuin loitsua menneiden miespolvien muistoksi:

”Merihovi, Tervahovi, Piilopirtti, Pusula. Jauholaari, Tornibaari, Kalmala, Risola. Marttala, Voldela, Tipula ja Tivoli. Oi Jenny, Jenny...”

Ystävä talveksi

Tänä kesän viimeisenä iltana Kirsikkapuisto kuhisee ihmisiä, jotka tuntuvat vielä kerran kurottavan ahnaasti kohti valoa. Huomenna kylmenisi, ja kesä olisi taas kaukana. Yhtä kaukana kuin aika, jolloin homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia, jolloin homoseksuaalisuutta hoidettiin psykoanalyytikkojen sohvilla ja jolloin kaltaisiaan ei kohdannut tv:ssä tai sutinasovelluksissa vaan täällä näin taivasalla.

Aikojen muuttuminen tiivistyy koskettavasti Puistohomot-kirjasta löytyvään haastattelumuistiinpanoon, jonka Valdemar Melanko teki juuri täällä Kirsikkapuistossa 4.7.1970:

”Ikä arviolta 27–30, puheesta päätellen akateemisen koulutuksen saanut. Keskustelussa hyvin avoin, rehti ja huumorintajuinen. Sanoi käyvänsä kontaktinottopaikoilla keskimäärin kerran viikossa. – – Asuu kaupungin ulkopuolella, ei voi viedä ketään kotiinsa. Puhui siitä, että talveksi olisi hyvä hankkia joitain ystäviä, joille voisi soittaa ja joita voisi käydä tapaamassa tarvitsematta juosta puistoissa pakkasella.”

Nyt kaltaiseni murehtivat, tuoko uusi perusoikeistolainen hallitus sukupuolineutraalia avioliittoa koskevat lakimuutokset eduskuntaan. Neljä vuosikymmentä sitten meikäläiset murehtivat, löytäisivätkö he edes ystävän talveksi. Paljon on saatu aikaan, mutta se on vaatinut lukemattomilta ihmisiltä rohkeutta elää, kuten Pirkko Saisio muistuttaa Helsingin Sanomien haastattelussa 8.5.2015:

”– – seksuaalivähemmistön asema on muuttunut totaalisesti. Nuoremmat polvet vaativat edelleen asioita, puhuvat avoimemmin ja epäkorrektimmin, niin kuin pitääkin. Siihen on kuitenkin tarvittu edellisten polvien pitkä lumiauraus.”

Tšehov ei tiennyt Kirsikkapuistoa (1904) kirjoittaessaan homoylpeydestä mitään, mutta tätäkin teosta voi toki lukea kuin pervo raamattua (suom. Martti Anhava):

”Vapauden ja onnen esteenä olevan mitättömän ja näennäisen ohittaminen – siinä on meidän elämämme tarkoitus ja päämäärä. Eteenpäin! Pitelemättä me kuljemme kohti kirkasta tähteä joka tuolla kaukana loistaa! Eteenpäin! Älkää jääkö joukosta, ystävät! – – Onhan niin selvää että jotta voisimme alkaa elää nykyisyydessä meidän on ensin lunastettava menneisyytemme, pantava sille piste, ja lunastaa voimme vain kärsimällä, vain tekemällä tavattomasti ja keskeytyksettömästi työtä.”

Nousen haudalta ja lähden kävelemään keskustaan kesän äänien jäädessä taakse.

Tekstissä siteeratut laulut:
Kulkea sain sateenkaareni päähän. Esittäjä Paula Koivuniemi. Sanat Pertti Reponen. 1979.
Laulu rakastamisen vaikeudesta. Esittäjä Kristiina Halkola. Sanat Marja-Leena Pirinen. 1967.
Muistojen puistot. Esittäjä Sonja Lumme. Sanat Jukka Matti Nurmela. 1983.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2015/03/your-voice-can-take-me-there-madonnasta.html (videolinkit täällä)

Ruotsalainen laulajatähti Carola Häggvist muistetaan kahdesta asiasta: ”Främling”-euroviisustaan ja uskovaisuudestaan. Torstainen keikka Helsingin Kulttuuritalossa osoitti myös, että Carola on hyvin karismaattinen esiintyjä niin maallisessa kuin hengellisessäkin mielessä ja että hän muistuttaa tässä toista suurta homoikonia: Madonnaa.

Julkiuskovaisuus on ollut osa Carolan imagoa aina vuodesta 1983 lähtien, jolloin hän otti 16-vuotiaana pilalle permanentattuna lähiötyttönä murskavoiton Ruotsin euroviisukarsinnoissa ja kiitti heti perään jumalaa silmät palaen. Ja miksei olisi kiittänyt: ”Främling”-esityksestä välittynyt sisäinen palo ei tuntunut olevan tästä maailmasta. Sittemmin usko ja kyvyt ovat tempaisseet Carolan vielä kahteen kotimaiseen ja yhteen kansainväliseen viisuvoittoon sekä uskonnollisesta kohusta toiseen.

Samoihin aikoihin, kun Carolan ura lähti nousuun, New Yorkissa breikkasi toinen tuleva musiikin maallikkosaarnaaja: 25-vuotias Madonna Ciccone. Madonnasta ei kuitenkaan tullut Carolan kaltaista kuvien kumartajaa vaan herkeämätön kuvainraastaja, joka yhdisteli seksiä ja uskontoa ja ravisteli katolista maailmaa siinä määrin, että paavi julisti hänen Blond ambition -kiertueensa (1990) ”maailmanhistorian saatanallisimmaksi”. Madonna vastasi kohteliaisuuteen omistamalla The immaculate collection -kokoelmansa (1990) nimenomaan paaville, jota hän kutsui ”jumalaisen innoituksen lähteekseen”. Sävy vain oli hyvin toisenlainen kuin jo aiemmin Isää kiittäneellä Carolalla.

Madonnan tuotannon keskeisimpiä uskonnollisia teoksia on omaelämäkerrallisen ”Oh father” -kappaleen (1989) musiikkivideo, jonka ohjasi myöhemmin elokuvan saralla vakuuttanut David Fincher. Videossa Madonnan esittämä nainen kasvaa isän pahoinpitelemästä pikkutytöstä väkivaltaisessa parisuhteessa eläväksi naiseksi, jonka kärsimystä rippituolissa istuvat papit eivät ymmärrä tai halua nähdä.

Videon väkevimpiin kuuluva kohtaus perustuu Madonnan omaan lapsuudenmuistoon: pikkutyttö lähestyy arkussa makaavaa äitiään ja näkee, että tämän huulet on ommeltu umpeen. Vaikenemisen ja väkivallan kierre päättyy vasta, kun aikuistunut nainen nostaa äitinsä haudalla katseen taivaaseen kuin kaikkia patriarkaalisia auktoriteetteja uhmaten: ”You can't hurt me now. I got away from you. I never thought I would.”

Noin 25 vuotta, vuonna 1997 tapahtunutta uudenlaista henkistymistä ja monen monta kabbalanauhaa myöhemmin Madonna julkaisi tänä keväänä uuden Rebel heart -albuminsa. Sen kapinallinen puoli sekoittaa pakkaa entiseen tapaan rinnastamalla uskonnollisen ja seksuaalisen hurmoksen (”Holy water”) sekä ammentamalla kieli poskessa Madonnan vanhemman valtionaisen statuksesta (”Bitch I'm Madonna”). Toisaalta Madonna vuodattaa suorastaan Ray of light -levyn (1998) veroisesti sydänverta laulamalla raastavista ihmissuhteista (”HeartBreakCity”), julkisuuden kiroista (”Joan of Arc”) ja sisäisestä pakosta, joka saa niin monet meistä valitsemaan elämässä sen vaikeimman tien (nimibiisi ”Rebel heart”).

Marraskuussa tämä sydämellinen kapinallinen astuu lavalle Tukholmassa Rebel heart -kiertueen konsertissa, ja seurakunta on epäilemättä yhtä sekalaista kuin Carolan torstaisella Det bästa av mig -keikalla. Sen kimmokkeena toimi hänen viimevuotinen osallistumisensa Ruotsin Så mycket bättre- eli Vain elämää -sarjaan, jossa hänet nähtiin paitsi kollegojen ihailemana supertähtenä myös harvinaisen avoimena, haavoittuvana ja siksi niin täysipainoisena ihmisenä.

Kansankodin miljoonayleisö sai kuulla muun muassa, miten Carola oli viettänyt elämänsä ensimmäiset kuukaudet lastenkodissa, koska hänen äitinsä oli sairastunut synnytyksen jälkeiseen psykoosiin. Lisäksi hän kertoi biseksuaalisista tunteistaan ja 1980-luvun vakavista itsemurha-aikeistaan. Tunnustuksia tuli niin tiuhaan, että kukaan ei ehtinyt kysyä, mitä Carola oikein tarkoitti vuosien takaisilla haastattelukommenteillaan, joiden myötä hänet leimattiin homovastaiseksi.

Itse menin Carolan keikalle tiettyä sisäistä ristiriitaa tuntien. Carolan (teko)pyhyydestä on tehty julkisuudessa melkoinen vitsi, josta After Darkin kaltaiset drag-esiintyjät ovat ammentaneet pohjattomasti huumoria. Minuakin ”varoiteltiin” ennen keikkaa uskoon tulosta, ja koin myös tarpeelliseksi viljellä Facebookissa uskontovitsejä ikään kuin perustellakseni sitä, että hei – läpällähän mä tätä Carolaa kuuntelen. Näin jälkikäteen ymmärrän kuitenkin, että se ei ole totta. Totta on se, että Carolan keikka oli yhtä harras kokemus kuin Madonnankin keikat ja että minä tarvitsen näitä kokemuksia.

Pariisi, Bercy, elokuu 2006. Olen yhtä noin 20 000 ihmisen kanssa, jotka hyppivät tasajalkaa ja laulavat mukana, koska Madonna niin käski. Ja käski uudelleen, vaikka kaikki jo tottelivat: ”What's up, Paris? Why aren't you jumping?” Hypin, laulan, olen yhtä. Mielessäni näen, miten koko halli nousee ilmaan ja leijuu Pariisin taivaalla kuin jokin tunnistamaton lentävä esine Chagallin taulussa.

Vähän aikaisemmin Madonna on esittänyt kätketyistä kivuista kertovan ”Live to tell” -kappaleensa (1986), joka alkoi hänen tanssijoidensa ripittäytymisillä. Yksi puhui kokemastaan hyväksikäytöstä, toinen parisuhdeväkivallasta ja kolmas huumeriippuvuudestaan. Tunnustusten jälkeen Madonna alkoi laulaa roikkuen ristillä, jonka pinta koostui peileistä. Näe itsesi, oma kärsimyksesi ja muiden kärsimys, tuntui numero sanovan.

”Mautonta!” huutaa yksi. ”Rienaavaa!” puuskahtaa toinen. ”Niin madonnaa ja niin lohduttavaa”, sanon minä.

”Muukalainen, mitä katseesi kätkee?” Carola kysyy suurimmassa hitissään ja puhuu Helsingin-keikan välispiikeissä vakuuttavasti kuin elämäntapavalmentaja: ”Elämäsi on tärkeä. Sinun kaltaistasi ei ole toista. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta. Ehkä elämästä tulee sen uuden alun jälkeen parempaa kuin se on vielä koskaan ollut.”

Jostain syystä en saa kiinni kyynisyydestä enkä yhtäkkiä näe suurtakaan eroa Carolan ja Madonnan välillä. Myös Carola laulaa ristiltä, mutta kuvaannollisesti, ja ihmiset kuuntelevat hiljaa ikään kuin hän tietäisi ja tuntisi juuri heidän kipunsa. Nuoren tytön uskoon perustuvan itsevarmuuden tilalla on tiedon ja kokemuksen tuomaa aikuisen naisen varmuutta, joka on kuin hiilloksen sinnikästä hehkua.

Ymmärrän jälleen, että artistit ovat sijaiskärsijöitä. Me maksamme siitä, että joku kantaa hetken ristiämme ja kertoo salaisuutemme muille salissa oleville ilman, että meidän tarvitsee sitä tehdä. Ja sitten poistumme yöhön – yksi taas kerran kaapista tulleena, toinen taas kerran juomisen lopettaneena ja kolmas tuntien taas syvää yhteyttä siihen tyttöön tai poikaan, jota nämä laulut koskettivat ensimmäisen kerran.

Aika monia asioita olin kuvitellut kohdalleni, mutta en koskaan sitä, että minusta tulisi joskus isä. Ja sitten sain sähköpostia.

Oli huhtikuun loppu 2014. Mietin puoli minuuttia. Kamera siirtyi kuvaamaan pilviä. Poikani syntyi tammikuussa.

Pakko se on sanoa, että olen onnellisempi kuin olen koskaan ennen ollut, mutta onnikin on erilaista kuin ennen. Se on onnea siitä, että näyttämö, jolla on seissyt esittämässä nimikkorooliaan, kiepahtaa yhtäkkiä ympäri, että kovalla työllä rakennetut kulissit kaatuvat pölypilven saattelemana, että vuorosanat unohtuvat, että valomies ja ääniteknikko ovat ymmällään ja että ohjaaja saa hepulin ja ottaa loparit. Yleisö on niin hämmentynyttä, ettei osaa edes kaivaa kännyköitään esiin.

Minä hymyilen kuin heikkomielinen ja kävelen ovesta ulos onnellisena siitä, että olen lopultakin kadottanut suuntavaistoni.

Tässä blogissa olen tehnyt eräänlaista sukututkimusta, ja sitä aion jatkaa, kunhan suinkin kykenen. Tähänkään saakka en ole juuri kertonut itsestäni enkä omista kokemuksistani, ja sama linja pitää. Haluan ajatella, että tämä ei ole blogi minusta vaan meistä, ainakin joistakuista ja ainakin historian näkökulmasta.

Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, että mikään ei ole muuttunut. Varsinkin suhteessa blogiminääni tuntuu kuin olisin yhtäkkiä hypännyt pisuaarin pimeältä puolelta puklujen ja potkuhousujen keskelle.

Kirjoitettuani rivikaupalla siitä, että homokulttuurin suunta on kohti kaikkea kivaa ja kaunista, olen yhtäkkiä tämän kehityksen henkilöitymä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tehnyt jotain, joka on tuiki tavallista – varsinkin miehelle. Ensimmäistä kertaa huomaan olevani osa perimiehistä instituutiota nimeltä isyys, kun olen tähän mennessä etsinyt miesidentiteettini rakennusaineet kiukusta ja kapinasta ja kääntöpuolelta.

Nyt en saa niistä kiinni enkä osaa niitä kaivata. Olen tässä vain ja täynnä rakkautta, joka sekään ei ole samanlaista kuin mikään aiempi rakkaus. Tuntuu kuin se tulisi jostain todella kaukaa, juuri sellaisena kuin se on aina tullut niin lukemattomille miehille ennen minua. Sellaisena kuin se tuli isällenikin joskus.

Nyt näen sen hänen silmistään, kun katson vanhoja valokuvia. Vaikka sitä, jossa minulla on keltainen nuttu ja isällä supertiukat 70-luvun vaatteet: harmaat leveälahkeiset housut ja sininen palmikkoneule. Makaamme sängyllä, ja isä juottaa minulle maitoa tuttipullosta.

Myöhemmin se saattoi olla meiltä hukassa, mutta alussa se kyllä oli siellä, rakkaus.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2015/01/viisi-biisitarppia.html (videot varsinaisen blogin puolella)

Alkuvuosi on palkintogaalojen kissankulta-aikaa, ja Hulivilipoikakin haluaa päästä jaolle. Seuraavassa levitän punaisen maton vuoden 2014 parhaille homorummutuksille, eli sateenkaarevien artistien kappaleille, yli maa-, genre-, sovinnaisuus- ja bikinirajojen.

Alvaro Estrella: Bedroom

”Kengät pois kadulla. Paidat pois ulko-ovella. Housut pois käytävässä. Kertalaaki keittiössä. Kertalaaki kahvipöydällä. Kolmas kerta kiellon päälle, eikä me päästy edes makkariin!” Siinä lyhykäisyydessään Ruotsin helmikuisissa euroviisukarsinnoissa kuultu Alvaro Estrellan pikapanobiisi Bedroom. Kappale tipahti jostain käsittämättömästä syystä jo alkukarsinnoissa, mutta Hulivilipoika antaa sille pitkän ja paksun pystin kiitokseksi vuoden vetävimmästä viisubiisistä.

Oh I'm losing track cause baby we don't stop
Is it your turn or my turn to be on top?
So come on!

Hercules & Love Affair ft. John Grant: I try to talk to you

Huomattavasti vakavampaa linjaa edustaa komeaäänisen karhuherran John Grantin ja Hercules & Love Affair -kokoonpanon yhteissingle I try to talk to you. Herculeksen nokkamiehen Andy Butlerin mukaan laulun sanoitus käsittelee Grantin hiv-tartunnan seurauksia. Grant on itse kertonut haastatteluissa siitä, miten hän oli siirtynyt päihderiippuvuudesta seksiriippuvuuteen ja ottanut tietoisia riskejä kuin rangaistakseen itseään siitä, ettei ole ihmisenä kyllin hyvä.

Tämä ajatus välittyy myös I try to talk to yousta. Kappaleen voi tulkita sairastuneen ja hänen elämänkumppaninsa väliseksi vuoropuheluksi, jossa kyseenalaistetaan toisen elämänvalinnat. ”Miksi annoit tämän tapahtua? Miksi annoit muiden käyttää itseäsi hyväksi? Ajatteletko ansainneesi tämän? Ei tämän tarvitse päättyä näin. Jos voisin, parantaisin kipusi ja poistaisin häpeän.” Kun rankka teksti yhdistyy house-perinteestä ammentavaan taustaan, lopputulos on tanssimusiikin melankoliaa syvimmillään.

Marc Almond: Death of a dandy

Musiikin monitaituri Marc Almond julkaisi kesäkuussa uuden albuminsa The dancing marquis, jolla hän tekee yhteistyötä mm. tuottajalegenda Tony Viscontin kanssa. Yhteistyön hienoimpia hedelmiä on kappale Death of a dandy, joka kertoo itsensä keikariksi julistaneesta ja huumeiden yliannostukseen kuolleesta brittitaiteilija Sebastian Horsleysta. Kappale kuvaa miestä myytin takana ja hurmaa nerokkailla lyriikoillaan aina ensimmäisen säkeen Dolly Parton -viittausta (”coat of many colors”) myöten. Kappaleen koko ajan kasvava tunnepaatos suorastaan pakottaa huokaisemaan: ”Keikari on kuollut. Eläköön keikari!”

Take off your coat of many colors
And throw it on the floor
Like your old discarded lovers
The ones you can’t recall
Lay your head down on the pillow
Place your hand upon your chest
Close your eyes and think of England
To take your final rest.

Jari Sillanpää: Kun Pariisi kuolee

It’s Siltsu, bitch! Jari Sillanpää onnistui vuonna 2014 lähes mahdottomassa tehtävässä, kun hän julkaisi tekstien puolesta vakavasti otettavan ja silti radiosoittoon kelpaavan iskelmälevyn homomiehen elämästä kohtaamisineen ja eroineen. Jälkimmäisistä kertoo vakuuttavasti Mikko Karjalaisen sanoittama Kun Pariisi kuolee. Tämä Pariisi–Helsinki-hitin (1996) isoveli kertoo, mitä se todella tarkoittaa, kun ”chanson d'amour nyt loppu on”.

Pariisin maine rakkauden kaupunkina on armottomassa ristiriidassa laulun kertojan omien ajatusten kanssa, jotka ovat täynnä pelkoa ja tuhoa:

Vaikka tappaisin jokaisen muiston
pommittaisin pois kaupungin
puut ja pensaat ja jokaisen puiston
mitä sillä mä voittaisin?
Ikuisuuden päättyessä
me olemme tulta ja lunta
me olemme maallisen tiensä päähän
kulkenut valtakunta.

Romantiikan raunioilla kytee silti toivo pienellä liekillä. Ehkä tästä selvitään miehinä eikä vihamiehinä: ”Minä pyydän: pidä mut hereillä / ei tehdä tästä painajaisunta / ystävyys yhä henkiin jäähän / kun Pariisi kuolee.”

Ola Salo: Du växer upp

Viimeisenä tärppinä on Ruotsin Så mycket bättre- eli Vain elämää -sarjassa kuultu Love Antellin kappale Du växer upp. Sen tulkitsee glamkukko Ola Salo, joka vastasi myös Ruotsin vuoden 2014 Pride-kappaleesta I got you ja puhui jälleen mediassa biseksuaalisuudestaan.

Salo on muokannut Antellin helposti unohtuvasta alkuperäisrallatuksesta komeasti paisuvan balladin ja työstänyt myös tekstiä omaan historiaansa sopivaksi. Laulun aiheena ovat elinikäiset kasvukivut, ja jo ensimmäisessä säkeistössä tehdään hurja aikahyppy kohdusta koulukiusatuksi: ”Aloitat potkimalla vatsassa, ja sittemmin saat potkia lisää. Ensimmäisessä juoppoputkassa ja koulun pihalla. Ne käytävät olivat sotatanner.”

Tästä leikataan suoraan nuoruudenmuistoihin: suuriin haaveisiin, jotka hiipuivat hiljaa, ja sydänystäviin, jotka elämä sittenkin erotti: ”Meistä piti tulla suuria, mutta kaikki katosi niin nopeasti. Vain ydinjäte on ikuista – parhaat kaverit voivat lähteä vastakkaisiin suuntiin.”

Kertosäe sykkii silti toivoa, ymmärrystä ja rohkaisua sille pienelle ihmiselle meissä kaikissa: ”Lopulta kasvat aikuiseksi ja näet kaiken läpi. Kasvat aikuiseksi ja itket itkusi mutta et koskaan totu siihen.”

Du växer upp, du växer upp till slut
och ser igenom alltihop
du växer upp, du växer upp och du gråter ut
du vänjer dig aldrig vid att växa upp