http://hulivilipoika.blogspot.fi/2015/01/ylpeytta-ja-ennakkoluuloja-pride.html (trailerit ym. täällä)
Britanniaa 1980-luvun puolivälissä ravistellut kaivoslakko ei kuulosta kovin päivänpolttavalta aiheelta, mutta se on taas mitä ajankohtaisin jopa kahden kulttuurielämyksen vuoksi. Niistä toinen on parhaillaan teattereissa pyörivä Pride-elokuva (2014) ja toinen Helsingin kaupunginteatterin syksyllä ensi-iltansa saava Billy Elliot -musikaali (2005).
Billy Elliot perustuu samannimiseen elokuvaan ja kertoo koillisenglantilaisessa kaivosyhteisössä varttuvan herkän pojan kasvutarinan. Samalla kun Billyn isä, veli ja koko yhteisö osallistuvat kaivosmiesten toivottomaan taistoon taivaan valtoja – eli Thatcherin konservatiivihallitusta – vastaan, Billy aloittaa salaa tanssitunnit. Niillä hän ottaa kirjaimellisesti askelia kohti toisenlaista elämää ja kenties valoisampaa tulevaisuutta, jossa omaa miehisyyttä ei toteuteta nyrkein vaan näyttämöllä.
Näin Billy Elliotin Lontoossa vuonna 2009, ja se muutti tyystin aiemman käsitykseni musikaalista taiteenlajina, jonka yksinomaisena tavoitteena on viihdyttää turhia kiihdyttämättä. Billyn kasvutarinassa riitti uskottavia ja kipeitäkin samastumiskohteita myös aikuiselle miehelle, ja yksilön tarinaa syvensi kaivosyhteisön taistelu olemassaolon oikeudestaan. Kun tähän lisättiin vetoava musiikki, hurjat tanssikohtaukset, hienot lapsinäyttelijät ja taidokas tekninen toteutus, olin aivan myyty.
Sanonkin nyt Helsingin kaupunginteatterille kuin RuPaul putoamisvaarassa olevalle kahdelle drag queenille, joiden pitää huulisynkata henkensä edestä: ”DON'T fuck it up!”
Billy Elliot kertoo sen tavallisemman tarinan: erilaisen nuoren on jätettävä kotiseutunsa ja lähdettävä suureen maailmaan saadakseen haluamansa elämän. Matthew Warchusin ohjaama Pride-elokuva taas kääntää asetelman päälaelleen tuomalla suuren maailman pieneen yhteisöön. Elokuvan keskiössä on joukko homoaktivisteja, jotka päättävät alkaa kerätä rahaa lakon kurimuksessa eläville kaivostyöläisille – yhdistäähän heitä vasemmistolaisuus ja yhteinen verivihollinen: rautarouva Thatcher.
Kaivostyöläisten ammattiliittoa ei homojen tuki kiinnosta, joten aktivistit valitsevat avustuskohteekseen summanmutikassa walesilaisen kaivoskylän. Seurauksena on luonnollisesti joukko värikkäitä ja kuohuttaviakin kohtaamisia. Joillekin kyläläisille Lontoon homoihin tutustuminen tarkoittaa oman erilaisuuden tunnustamista. Joillekin aktivisteille taas kyläläisten kohtaaminen merkitsee oman henkisen homopakolaisuuden loppumista ja oman kotiseudun löytämistä uudelleen. Näin elokuva muistuttaa, että suuria sydämiä ja pieniä mieliä löytyy yhtä lailla kaupungista kuin maaltakin.
Pride on vahvan tarinan kannattelema hyvän tuulen elokuva, joka ei saanut edes kaltaistani kyynisyyteen taipuvaa katsojaa pahalle tuulelle. Elokuva oli sanalla sanoen ihana: se nauratti ja itketti vilpittömästi, ja huolellisesti toteutettu kasariajankuva oli kerrassaan herkullista nähtävää. Kaiken kruunasi syntikkavetoinen soundtrack, joka sai homodiskojen haamut heräämään henkiin.
Jos miinuspuolia haluaa etsiä, niistä suurin oli ehkä se, että Priden henkilöhahmot jäivät tarinan jalkoihin ja siksi hieman karikatyyrimäisiksi. Heidän motiivejaan, sisäisiä ristiriitojaan ja keskinäisiä suhteitaan ei ehditty valottaa kovin tarkasti, mutta erinomaiset näyttelijät ottivat materiaalista silti kaiken irti. Jenkkinäyttelijä Ben Schnetzer suorastaan loisti aktivistiporukan karismaattisena ja pelottomana johtajana, ja kylän vahvoja naisia esittäneet Imelda Staunton, Jessica Gunning ja Menna Trussler näyttelivät täydellä sydämellä. Heidän hersyvät hahmonsa tarjosivat elokuvan ehdottomasti parhaat naurut.
Kyläläisten ja kaupunkilaishomojen yhteisrintama olisi täysin epäuskottava, ellei se olisi täyttä totta. Järjestö Lesbians and gays support the miners todella oli olemassa, ja sen aktivisteihin sekä kyläläisiin voi tutustua katsomalla oheisen aikalaisdokumentin All out! Dancing in Dulais.
Kaivosmiesten perheille saatiin lopulta kerättyä noin 20 000 puntaa, josta suuri osa kertyi kieli poskessa nimetystä Pits and perverts -hyväntekeväisyyskonsertista. Upeinta tässä epätodennäköisessä yhteistyössä oli kuitenkin se, että homojen oikeudet saatiin sen luomassa nosteessa ensimmäistä kertaa mukaan Britannian työväenpuolueen ohjelmaan.
Varsinkin viimeaikaisten maailmantapahtumien jälkeen tuntui todella hyvältä nähdä vaihteeksi tositarina siitä, miten elämän juoksuhaudoista voidaan nousta, panna pilkkakirves syrjään ja ojentaa toiselle auttava käsi. Se saattaa kuulostaa kuluneelta kliseeltä, mutta jos se todella olisi sitä, moista pitäisi nähdä vähintään päivästä ja uutislähetyksestä toiseen.
