http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/10/homohistoriallinen-helsinki-8-eika-me.html (lisää kuvia täällä)
Viime jaksossa teimme ylitöitä Pääkonttorilla keskellä sota-ajan pimennettyä Helsinkiä. Lopuksi hyvästelimme Espan penkeillä päivystäneen kikattajien komppanian ja lähdimme Touko Laaksosen jalanjäljissä Tähtitorninmäelle ”tosimiehiä” etsimään.
Jalka paljon ei sotapojan paina
kun me marssimme näin rivittäin
laulu raikkaana kaikuvi aina ja näin
matka reippaasti käy eteenpäin
(Jouko Kukkonen)
Tämä yhden miehen iskujoukko marssii pitkin Fabianinkatua kohti kesäillan viimeistä etappia, Tähtitorninmäen puistoa. Sitä kauemmas homohistoriaan Helsingissä ei juuri voi sukeltaa, sillä alue oli meikäläisten suosiossa jo 1800-luvulla. Selitys tähän löytyy aivan kivenheiton päästä.
”Helsingissä Kasarmintorin eteläisellä laidalla kohoaa Engelin rakennustaiteellisesti tyylikäs ja ryhdikäs kasarmirakennus. Vuonna 1822 valmistunut kasarmi rakennettiin alkujaan Helsingin opetuspataljoonalle, joka muutamaa vuotta myöhemmin korotettiin keisarilliseksi henkivartiokaartiksi. Suomen kaarti eli Keisarillisen henkikaartin Suomen 3. tarkk’ampujapataljoona toimi kasarmissa runsaat 80 vuotta, ja sillä oli 1800-luvulla keskeinen sija Suomen kansallisessa tietoisuudessa.”
Näin kirjoittaa Torsten Ekman teoksessaan Suomen kaarti 1812–1905 (suom. Martti Ahti). Ekman analysoi seikkaperäisesti kaartin poliittista ja symbolista merkitystä tuon ajan suomalaisille, mutta tyystin käsittelemättä jää sen merkitys helsinkiläisille homomiehille. Tätä puolta avaa tutkija Kati Mustola Ranneliike.net-sivustossa julkaistulla Pride-kävelyn tallenteella. Mustola toteaa, että useimpien armeijakaupunkien homopuistot ovat syntyneet nimenomaan kasarmien yhteyteen, koska sotilaat ovat aina olleet äärimmäisen köyhiä ja hankkineet sitten vähän lisätienestiä prostituutiolla. Puistoihin hakeutui varakkaita herroja ostamaan seksiä näiltä nuorilta miehiltä, jotka eivät kaikki välttämättä olleet homoja, mutta suostuivat homoseksuaalisiin tekoihin rahantarpeessaan. Näin tapahtui myös Helsingissä, missä 1800-luvun homoille avautui melkoiset ostajan markkinat Kaarin kasarmin kupeessa Tähtitorninmäellä.
”Härra tahtto pärsse”
Tähtitorninmäen homoliikennettä ja sotilasprostituutiota koskeva varhaisin kirjallinen lähde on jääkäriliikkeen taustahahmon Fritz Wetterhoffin (1878–1922) antama parin sivun pituinen Helsingin homoelämän kuvaus, joka sisältyy Magnus Hirschfeldin kirjaan Die homosexualität des Mannes und des Weibes (1914). Kati Mustola tituleeraakin Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissaan Wetterhoffia Suomen ensimmäiseksi homohistorioitsijaksi. Artikkelissa Mustola myös siteeraa Wetterhoffin hersyvää kuvausta Helsingin 1900-luvun alkupuolen homoalakulttuurista:
”Pelkästään minä tunnen Helsingin sivistyneistöpiireistä noin 200 aikuista homoseksuaalia miestä. – – Ja tähän vielä lisäksi yhteiskunnan keski- ja alimmat kerrostumat. Entä naiset? Jos näkisitte suomalaisen naisasialiikkeen johtohenkilöiden marssivan paikalle, tunnistaisitte jo kaukaa tuon tyypin, parrakkaat, leveäharteiset naiset nuorine ystävättärineen.”
Tähtitorninmäen sotilasprostituutiosta Wetterhoff toteaa, että ”ennen vuonna 1905, kun Suomella oli vielä oma sotaväki, oli toiminta Kaartinkasarmin takana sijaitsevassa puistossa monipuolista ja ujostelematonta”. Samanlainen kuva välittyy herkullisesta anekdootista, joka sisältyy Seta-lehdessä 4/88 julkaistuun säätyläispojan omaelämäkerralliseen juttuun:
”Itseäni huomattavasti vanhemmilta miehiltä kuulin, että tämä alue [Saksalaisen kirkon lähistö Tähtitorninmäen juurella], lähellä Kaartin kasarmia, oli suosittu siellä liikkuneiden kaartilaisten vuoksi – ainakin vuosisadan vaihteen tienoilla. Eräänkin huonosti suomea puhuneen, leskeksi jääneen, korkean Suomen Senaatin virkamiehen kerrottiin issikoineen ja tulkin tehtäviä hoitaneine ajureineen olleen tuttu näky noilla kulmilla. Herralleen vapaaehtoisia kaartilaisia värvätessään – näin kulttuurikaskuna minulle kerrottiin – ajuri oli toistellut: ”Härra tahtto pärsse, tuppikulli ei kelppa.””
Kymppi per laaki
Suomen sotilasprostituutiota ei käsittääkseni ole sen tarkemmin tutkittu, ja tiedot siitä ovat hyvin sirpaleisia. Aiheesta löytyy yksittäisiä mainintoja paitsi Wetterhoffin ja säätyläispojan muisteloista myös 1950–1960-lukujen sensaatiolehdistä, kuten Jallusta ja Viikon totuudesta, joita olemme lukeneet jo juttusarjan aiemmissa osissa. Esimerkiksi Jallussa 11/59 varoitellaan asevelvollisia, jotka ovat vieraalta paikkakunnalta olevina mitä mieluisinta saalista epänormaaleille herroille. Prostituutioon viitataan suoraan toteamalla, että ”pienet päivärahat eivät tahdo riittää iltalomien ohjelman järjestämiseksi ja tämän tietävät myös nämä pyydystäjät”.
Lisävaloa 1800–1900-lukujen sotilasprostituutioon saadaan hyppäämällä toviksi lahden taakse Tukholmaan. Erinomainen johdattaja aiheeseen on kirja Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960 (1999), johon olen viitannut jo aiemmissa Tukholma-jutuissa. Kirjassa toimittaja Dodo Parikas kertoo tukholmalaisten sotilaiden salatuista elämistä tekemiensä haastattelujen sekä aikalaiskirjoittelun ja poliisiraporttien pohjalta.
Parikas kuvaa Tukholman sotilasprostituutiota ainakin vuosisadan kestäneeksi seksuaalisten ja sosiaalisten suhteiden kokonaisuudeksi. Ilmiön taustalla oli useita tekijöitä, joista keskeisimpiä oli varuskuntien sijainti aivan keskustan tuntumassa sekä ennen kaikkea iltalomien univormupakko. Kun univormupakosta luovuttiin 1960-luvulla, myös prostituutio hiipui, koska sotilaat eivät enää erottuneet katukuvasta.
Jos univormu oli prostituution mahdollistaja, ilmiön kimmokkeena toimi jo aiemmin mainittu sotilaiden vähävaraisuus. Ruotsalaissotilaiden päiväraha oli esimerkiksi vuonna 1950 vain 1,50 kruunua, kun taas seksistä sai 10–15 kruunua per laaki. Sillä rahalla pääsi jo nauttimaan suurkaupungin houkutuksista, jotka toivat helpotusta kovaan kasarmielämään simputuksineen kaikkineen.
Parikas toteaa Kati Mustolan tapaan, että kaikki itseään myyneet sotilaat eivät välttämättä olleet homoja, mutta osa tietysti oli. Homosotilaille prostituutio tarjosi hyvän kulissin oman seksuaalisuuden toteuttamiseen. Heterosotilaille taas olennaista oli miehisen roolin säilyttäminen suhteessa homoasiakkaisiin. Homo-, hetero- ja bi-jaottelun sijaan rintamalinja kulki siis miehekkään ja naisellisen välillä. Nuoria ja hyväkroppaisia sotilaita pidettiin jo sinänsä miehisyyden perikuvina ja ”oikeina miehinä” verrattuna ”naisellisiin” homoasiakkaisiin. Toimijoiden välistä etäisyyttä vahvisti entisestään raha sekä se, että sotilasprostituutiossa asiakas maksoi yleensä siitä, että hän sai tyydyttää myyjää eikä toisinpäin.
Parikasin haastattelemat miehet korostivat sitä, että sotilaiden maksullisia homokontakteja ei pidetty outoina, kunhan harrasti seksiä myös naisten kanssa. Parikas kertoo jopa tapauksista, joissa iltalomalaiset saattoivat vuorotellen käydä tienaamassa muiden puolesta rahaa yhteisiin huvituksiin. Kaiken lisäksi tieto tästä ansaintamahdollisuudesta levisi usein alipäällystöltä uusille alokkaille.
Välillä sotilaiden liikkumista prostituutiokaduilla yritettiin toki myös suitsia, mutta vasta univormupakosta luopuminen pani bisneksille pisteen. Vuoden 1965 jälkeen merisotilaita ja prameissa univormuissa kulkeneita kaartilaisia ei enää voinut bongata Tukholman katukuvasta.
Upea univormunäytelmä
Arvailujen varaan jää se, missä määrin Parikasin tutkimustuloksissa on yleispätevyyttä, joka auttaisi ymmärtämään ilmiötä myös Suomen näkökulmasta. Täkäläisten skandaalilehtien kirjoittelusta selviää lähinnä vain se, että sotilaat olivat univormujensa vuoksi tunnistettavissa ja että osa heistä oli valmiita harrastamaan homojen kanssa seksiä rahasta. Ilmiön yleisyydestä antaa jonkinlaista osviittaa se, että poliisi katsoi asiakseen varoitella asevelvollisia homoista Jallun sivuilla.
Myös Torsten Ekmanin Suomen kaarti -kirjasta löytyy tiettyjä mainintoja, jotka ovat linjassa Dodo Parikasin Tukholma-kuvausten kanssa. Sotilaiden näkyvyydestä 1800-luvun Helsingissä Ekman toteaa näin:
”Helsingin katukuvalle oli 1800-luvun lopulle saakka ominaista sotilaallinen leima, johon tavallisesti kuuluivat tyylikkäät univormut, marssivat joukot ja puhallinorkesterit. Paitsi kaupungin omaa varuskuntaa, jossa Suomen kaarti oli vain yksityiskohta venäläisten joukko-osastojen ohella, oli lisäksi Viaporin linnoitus ja sotalaivojen tukikohta, joiden miehistöt liikkuivat kaupungilla. – – Univormut, sotaväen harjoittelevat suorat rivistöt ja soitto tarjosivat upean näytelmän, joka samalla muistutti kaupunkilaisia keisarin ja Pietarin läheisyydestä.”
Ekman puhuu myös kasarmielämän kuluttavuudesta ja yksitoikkoisuudesta, johon sotilaat hakivat vaihtelua juopottelemalla ja käyttäytymällä kaupungilla muutenkin epäsotilaallisesti. Sotilaita esimerkiksi kiellettiin anelemasta almuja kaupunkilaisilta, mikä puhuu paljon heidän heikosta rahatilanteestaan. Ekmanin kirjasta osui silmään myös tieto, jonka mukaan sotilaita ja alipäällystöä kiellettiin keväällä 1879 istumasta Esplanadin puiston penkeillä järjestyshäiriöiden ehkäisemiksi. Dodo Parikasin Tukholma-tutkimuksesta ilmeni nimittäin myös se, että sotilaiden liikkumisen rajoittamista perusteltiin usein nimenomaan juopottelun ja järjestyshäiriöiden ehkäisyllä, mutta sattumoisin kielletyt alueet olivat myös keskeisiä prostituutioreittejä.
Tässä yhteydessä on mahdotonta muuta kuin spekuloida, missä määrin Espan penkeillä pyöri 1800-luvun loppupuolella myös homoja sotilaita riiaamassa, mutta Tähtitorninmäellä heitä ainakin riitti aikalaiskuvausten perusteella.
Eikä me olla veljeksiä
vaikka me ollaan kahden,
jalajallai jalajala vei vei vei
vaikka me ollaan kahden
(Reino Helismaa)
Krouvia raakaa peliä
Vaikka Suomen kaarti lakkautettiin vuonna 1905, Tähtitorninmäki säilyi homojen suosiossa vielä vuosikymmeniä sen jälkeen. Se mainitaan suosittuna 1930–1950-lukujen ulkotapaamispaikkana esimerkiksi Seta-lehdessä 2, 3 ja 4/88 julkaistuissa opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan muisteloissa.
Opiskelijapojan mukaan Tähtitorninmäki oli 1940-luvun lopulla kaupungin suosituin kohtauspaikka Hankkijan talon ympäristön [ks. juttusarjan 6. osa] ohella. Tähtitorninmäkeä suosittiin varsinkin alkusyksystä ja keväällä, kun siellä oli penkkejä ja puistoa mihin mennä, jos ei voinut kotiin ketään viedä. Homojen iltakierrosten vetonaulana oli täälläkin pisuaari, joka sijaitsi rinteessä Saksalaisen kirkon takana.
Tähtitorninmäen homoelämän kuvauksia löytyy myös F. Valentine Hoovenin III:n kirjoittamasta Touko ”Tom of Finland” Laaksosen elämäkerrasta (1992, suom. Eeva-Liisa Jaakkola) sekä Laaksosen vuonna 1990 antamasta haastattelusta, josta Kati Mustola on julkaissut otteita Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan (2006) artikkelissaan. Viime jaksossa kuljimme jo Laaksosen jalanjäljissä sodanaikaisessa Espan puistossa, ja sieltä hänen kävelyretkensä johtivat usein Tähtitorninmäelle. Kansainväliselle lukijakunnalle tehdystä elämäkerrasta löytyy myös iltakierrosten tarkka reittikuvaus:
”Pimennyksen aikaisista kävelyretkistä tuli vähitellen Tomille tapa. Hän kulki ensin pitkin Esplanadia, sen puiden alla. [– –] Sitten hän ylitti vanhan mukulakivillä päällystetyn Kauppatorin ja vaelsi rantaa pitkin kuunnellen veden liplatusta merimiehiä täynnä olevien laivojen kylkiä vasten. Ellei hän kohdannut ketään kiinnostavaa matkalla, hän saapui lopulta Helsingin eteläkärjessä kukkulalla sijaitsevaan puistoon. Siellä hän odotteli 1800-luvulta peräisin olevan vaalean observatorion rakennusten katveessa. Sitten joku tuli, niin kävi aina. [– –] ”Joskus jonain todella pilvisenä yönä ei edes huomannut että toinen seisoi siinä ennen kuin häntä kosketti tai tunsi hänen hengityksensä. Toisinaan ei sanottu yhtään mitään. Kuului vain hengitystä ja vyön avaamisesta johtuvaa kilinää.””
Laaksosen vuonna 1990 antamasta haastattelusta ilmenee, että Tähtitorninmäki osoittautui merkittäväksi paikaksi myös hänen taiteilijuutensa kannalta. Juuri täältä hän löysi kaipaamiaan ”tarpeessa olevia tosimiehiä”, joista tuli myöhemmin hänen tuotantonsa ydin:
”Oli myös yks duunari, jonka kanssa mä kävelin jonnekkin Kaivopuiston varjoihin. Se oli ensimmäinen, joka sitten niinkun tavallaan raiskas mut. Mä ensin ajattelin, että kauheeta, mitä tässä tapahtuu, mutta se oli hyvin mutkaton jätkä. – – Ja se oli se tapaus, josta mä rupesin sitten piirtämään näitä fantasioitani, pyrin niistä tekemään miehen näköisiä.”
Laaksoselle seksi oli seksiä ja politiikka politiikkaa. Sodan aikana hänellä oli Kaivopuistossa seksikokemus ”saakelin makeen näkösen” saksalaisen upseerin kanssa, ja kansainvälistä kyytiä hän sai myös Helsinkiin sodan jälkeen tulleilta valvontakomission sotilailta:
”Tuli nää sovjetit sitte. Ne oli ilmeisesti tarkotuksella jostain Siperiasta, semmosia oikein krouveja, jotka ei osannu kieliä ollenkaan, ettei ne pystyny kommunikoimaan suomalaisten kans. Nää sotilaat partioi kadulla kaksittain ja vahti, ettei mitään mellakoita ja häiriöitä oo. Ja hyvin nopeasti ne rupes kiertään tuolla Tähtitorninmäellä, joka oli siihen aikaan homojen suosima paikka. Siel oli semmonen pisuaari, siel ne aina seisoskeli kalu kädessä. Eikä ne ollu mitään niinkun ammattilaisia siinä mielessä, mut ne oli jumalattoman kiihkeitä ja innokkaita kokeileen kaikenlaista. Se oli heille uutta ja jännää vieraassa maassa. Ja ne oli ihan mongolin näkösiä, mutta hemmetin miehekkäitä tyyppejä. Ne oli semmosia, jotka nai, ne ei harrastanu mitään pussailua eikä tämmöstä, se oli krouvia raakaa peliä. Mutta siihen aikaan sitä just haluskin tosi hommaa.”
Elämäkerran mukaan Laaksosen päivystys Tähtitorninmäellä huipentui Helsingin olympialaisiin, joiden jälkeen hän alkoi kaivata miessuhteiltaan muutakin kuin vaihtelua. Maalaileva elämäkerta saa kieltämättä olympialaiset kuulostamaan melkoiselta puistouran huipentumalta:
”Vuoden 1952 olympialaiset olivat suurimmat siihen saakka järjestetyistä. Niihin osallistui 69 kansakuntaa. Katsojia oli satoja tuhansia kaikkialta maailmasta. Homojen tavanomaiseen määrään suhteutettuna se merkitsi sitä että kaduilla kiertelisi yöaikaan tuhansia uusia kasvoja. Tomin ei tarvinnut muuta kuin nojata johonkin Tähtitorninmäen puuhun ja odottaa että he kävelisivät suoraan hänen syliinsä. Ja kuka tiesi vaikka joku noista Tomin syleilemistä anonyymeista hahmoista olisi ollut jonkun olympiavoittajan kultamitalivartalo!”
Tuomen ja syreenin välissä
Kaartilaisia, natseja, sovjetteja ja kultamitalivartaloita… Huh huh, ei ole Tähtitorninmäki kuin ennen! Tänä kesäkuisena lauantai-iltana puistossa on minun lisäkseni vain pari kännäävää teinipoikaa eikä yhtään mitään sutinaa.
Tähtitorninmäen homoelämä hiipui ilmeisesti 1950–1960-lukujen vaihteessa, kun puiston pisuaari purettiin. Purkamisesta on maininta edellä siteeratussa Jallu-lehdessä 11/59, jossa kerrotaan myös Hesperian puiston supersuositun pömpelin purkamisesta [ks. juttusarjan 2. osa]. Tähtitorninmäen pömpelin purkamisen syynä oli mitä ilmeisimmin yletön homostelu, koska jutun mukaan pömpelin eriöiden väliin oli poliisin harhauttamiseksi porattu samanlaisia ”kalukoloja” kuin Hesperian puistossa. Pisuaarin purkamisen jälkeen Tähtitorninmäkeä ei enää juuri mainita homojen ulkotapaamispaikkoja koskevissa jutuissa.
Ruotsalaiset tapaavat sanoa, että alkukesän kiihkeä kasvukausi on hetken hurmaa tuomen ja syreenin välissä. Tuomi on näin kesäkuun puoliväliin mennessä jo tuoksunsa tuhlannut, mutta syreenipensaat kukkivat yhä, ja Tähtitorninmäen puistokäytävän asvaltti on paikoin kokonaan tuulen karistamien kukkien peitossa. Pysähdyn hetkeksi keskelle lilaa loistoa ja mietin, että tämäkin läpi talven, kevään ja kesän taitettu matka päättyy aikanaan syksyyn, jota koko kukkiva maa vielä niin itsepintaisesti uhmaa. Yhä on silti muutama tarina kerrottavana. Etäältä kuulen jo, miten meri ja ”Kirsikkapuisto” – tuo Helsingin hienostorannan harvinainen potenssimylly – kutsuvat.
Tuuli kuiskii hiljaa puissa,
ikkunaruudut tummentuu,
kun pisuaarin ritarikunta
pusikossa kokoontuu.
Kaupunki nukkuu,
ritarit valvoo,
yö on katettu nautintoon – –.
(Pirkko Saisio)
Jatkuu
Tekstissä siteeratut laulut:
Sotapoika. Esittäjä Virta Olavi. Sanat Jouko Kukkonen. 1939.
Eikä me olla veljeksiä. Esittäjä Rautavaara Tapio. Sanat Reino Helismaa. 1969.
Pisuaarin ritarikunta. Esittäjä Vanhojen homojen kuoro. Pirkko Saisio. 2011.
