avaruuspäiväkirja

Kuuntelin mun sydäntä päiväunilla. Se lepatti ihan vauhkona välillä. Sitä vähän jännittää tää kaikki uusi.

Sain oman työkopin. Enkä oikein osaa ajatella itseäni siellä. Minä ja työpiste ei olla ihan sinut. Vielä. Minä ja työminä ei olla sinut vielä. Ehkä me voitais järjestää palaveri ja tutustua. Miettiä vähän tätä nyt. Että mikä on meidän visio ja tavoite? Saavuttaa keskinäinen yhteistyöuhde.

Se on iso monikerroksinen talo. Monitasoinen. Voi vaan ihmetellä. Ihmettelyssä menee hetki. Ja hanskat heilumaan. Tää on mun hetki.

Kummakeho:

Kuukautiset alkoi samana päivänä kuin työhaastattelun hetki oli.
Kuukautiset alkoi samana hetkenä kuin haastattelusta irronnut työ.

Johtopäätös:

Keho on viisas ja toimii vahvasti yhteistyössä alitajunnan kanssa. Kehon ja alitajunnan viestintä on hankalasti tulkittavissa ja vaatii henkilökohtaisia kuuntelu- ja ongelmanratkaisutaitoja.

Ongelmanratkaisu on ongelmatonta jos luopuu ongelman käsitteestä ja heittää kuonat pinnalta roskiin. Ja kuunteleekuuletko?

Kuuntelin pitkään puheita ihmisiltä jotka tulivat muista maista. Puheet kuulostivat samalta kuin minun maani ihmisten. Yksi oli ylitse muiden. Hän sanoi:

-Minä autan ihmisiä kertomalla ja näyttämällä heille totuuden.

Tätä ihmistä minä kuulin sillä hän puhui suoraa tietoa suoraan sydämestä. Kertoi myös että jos taksi ei tule se ei haittaa. Ota bussi. Aikaa on kyllä.

Aina toisinaan tulet unessa vastaan. Nyt ajoit autossa kavereidesi kanssa ohi. Katsoit niin kuin ei olisi mitään sanottavaa. Minä otin pyörän, pyöräilin tyynen ja hiljentyneen uimarannan ohi ja saavutin teidät saavuttuani T:n. Sinä istuit autossa ja katselit minua, J tuli juttelemaan ja nosti minut tervehdyksenä ilmaan, kevyesti, liian voimalla, kuin pikkutytön. (Joka silloin olin) Ei ehditty vaihtaa sanaakaan ennen kuin heräsin.

Mitä sanoisin? Mitä tahtoisin sanoa.
-Kaipaan aikaa sinun kanssasi. Yhteyttä ei enää ole mutta muisto viattomuudesta aina. Minä tankkaan turvallisuutta kuvastasi. Pyöräilen perässäsi kun sinä autoilet. Sinä edustit vapautta pois t:stä, pienuudesta ja ahtaudesta. Olit minun laajakuvani, porttini johon tarrauduin. Luulin sinun tietävän paremmin, annoin sinun tietää. Sinun valtasi alla. Niin surkeaa kuin se onkin tunnustaa, sitä minä jossain vielä kaipaan. Kaivautumista pois itsenäisyydestäni, vapauden tuomasta vastuusta ja tiedosta. Kielletty hedelmä on syöty, keho vaatetettu ja häpeilemättä tallottu teitä keskelle vuoria.

Sinä et kuitenkaan tullut vastaan. Katsoit sanomatta mitään, hymyillen.

(Sinä tiedät itse) Mene ja etsi.

Heräsin viime yönä pelkoon.

Tiedän että olen astumassa uuteen. Askel on painava vaikka odotettu. Rata alkaa muuttua suuremmaksi, kenttä venyy minun pituisekseni.

Tapasin erään kiinnostavan naisen. Jonka seurassa tunsin olevani tyyni, vapaa ja elävä.

Se epätasapaino rasittaa nyt eniten. Kentän pienuus ja mailojen paljous. Ja jonkun haamu jokamuka tietää paremmin. Siitä hämy ja sateinen keli. Paskakeli päässä ja ulkona.

Voi vi%&tu.

Isän mailat

Hämyinen tunnelma. Seison minigolfradalla joka on nähnyt monia golffareita, jolla on tallottu ja jonka vihreän pinnan sade on tehnyt harmaaksi ja veteläksi. Pudonneita kuolleita lehtiä lojuu entisen viheriön päällä ja minä ihmettelen mistä se johtuu. Kädessäni on arvokas mutta kulunut ja vanha golfmaila. Sellainen jolla lyödään putteja, jolla tähdätään pitkälle ja kovaa. Minigolfradalla palloa ei koskaan saa lyödä niin kovaa kuin tahtoisi, sillä radat ovat minejä, rajat ovat tarkat. Hillittyä, hallittua ja pientä. Ymmärrettävää, kiinni tässä maailmassa, säännöissä ja painovoimassa.

Vierelläni on kömpelö ja vähän ruma mailakassi täynnä erilaisia mailoja joista valita. Se on isän mailakassi. Isä ei koskaan elämässään ole pelannut muuta kuin minigolfia.

Nyt mailat ovat minulla. Ne ovat tulleet siihen isältä joka ei koskaan kyennyt ottamaan niitä omakseen? Minun mahdollisuuteni valita.

Ja rata on liian pieni.

Tämä maailma ei voisi olla vähemmän eikä enemmän auki minulle juuri nyt. Enemmän kuin koskaan tunnen sen.

Käännä sivua ja käännä päätä. Katseesi on ylittänyt sanat. Me teemme tästä taidetta, me olemme taide. Yli kaikenlaisten rajojen on kuljettava yksin tullakseen reunalle. Yhteiselle.

Kävin eilen pitkästä aikaa deiteillä. Se oli niin outo tilanne että tunsin toisinaan loittonevani omasta kehostani. Ja huomasin useaan otteeseen naurukohtauksen olevan käsillä. Mietin mistä ihmeestä se johtui.

Kumppani oli sellainen etten todellakaan tässä maailmassa kuvittelisi ulkonäön perusteella iskeväni silmiäni häneen kadulla. Ei ruma eikä kaunis mutta perus. Miksi perus ei iske? Yritin päästä ennakkoluulojeni valtiattareksi. Ja onnistuinkin, ajoittain. Onnittelin itseäni tästä toistuvasti. Ehkä päänsisäinen vuoropuheluni teki minusta epäsosiaalisen tavalla, jota kumppani ei voinut ymmärtää. En tuntenut syvällistä yhteyttä missään vaiheessa, ainoastaan löyhiä juonteita jonkinlaisesta yhteisymmärryksestä. Että samassa maassa asutaan? Kirjat on kirjoja ja musiikki soi radiosta. C-kasetteja oli olemassa silloin kun oltiin pieniä.

Olenko liian ennakkoluuloinen ja ajatusmalleihini kangistunut. Kumppani vaikutti kuitenkin pinnan alla söpöltä ja avoimelta. Oma jäykkyyteni saattoi estää meitä kohtaamasta. Mihin tässä nyt luottaisi. Mustan huumorin ja kriittisyyden verhoamaan pintaan vai pieneen siellä alla. Joka potkii jalkaan ja pyytää kumartumaan vähän.