Kävin eilen pitkästä aikaa deiteillä. Se oli niin outo tilanne että tunsin toisinaan loittonevani omasta kehostani. Ja huomasin useaan otteeseen naurukohtauksen olevan käsillä. Mietin mistä ihmeestä se johtui.

Kumppani oli sellainen etten todellakaan tässä maailmassa kuvittelisi ulkonäön perusteella iskeväni silmiäni häneen kadulla. Ei ruma eikä kaunis mutta perus. Miksi perus ei iske? Yritin päästä ennakkoluulojeni valtiattareksi. Ja onnistuinkin, ajoittain. Onnittelin itseäni tästä toistuvasti. Ehkä päänsisäinen vuoropuheluni teki minusta epäsosiaalisen tavalla, jota kumppani ei voinut ymmärtää. En tuntenut syvällistä yhteyttä missään vaiheessa, ainoastaan löyhiä juonteita jonkinlaisesta yhteisymmärryksestä. Että samassa maassa asutaan? Kirjat on kirjoja ja musiikki soi radiosta. C-kasetteja oli olemassa silloin kun oltiin pieniä.

Olenko liian ennakkoluuloinen ja ajatusmalleihini kangistunut. Kumppani vaikutti kuitenkin pinnan alla söpöltä ja avoimelta. Oma jäykkyyteni saattoi estää meitä kohtaamasta. Mihin tässä nyt luottaisi. Mustan huumorin ja kriittisyyden verhoamaan pintaan vai pieneen siellä alla. Joka potkii jalkaan ja pyytää kumartumaan vähän.