avaruuspäiväkirja

Keskellä viikkoa huomaan että tiskit on alkaneet kertyä. Keskellä viikkoa sydämeni lyö keskivertoa nopeampaan tahtiin, keskimääräistä uupuneempana.

Keskiviikkona juoksen töölönlahden ympäri ja mietin hengitänkö venäjältä tulevaa laskeumaa. Ja jos hengitän, mitä sitten. Useaan otteeseen katson kaiholla tupakkaa polttavia ohikulkijoita, jotka kaiholla katsovat urheilijamaista asennettani. Ajattelen aloittavani tupakoinnin kun täytän 85.

Töölönlahden toisessa päässä, sillan kohdalla, maisema on niin kaunis että harkitsen pysähtyväni ja jääväni tuijottamaan, mutten pysähdy vaan jatkan. Olen päättänyt että kunto nousee, vaikkei se huono ole nytkään. Ja toivon että voisin juosta ikkunasi alle. Että tulisit vastaan ja me puhuisimme siitä mitä kuuluu, miten töissä on mennyt. Siitä miten kurjaa on ollut kun ei ole kuultu.

Että sinäkin kaipaat minua.

Mutta sinulle kuuluu hyvää. Silti. Kaipauksen kanssa.

Ja me hymyilemme emmekä osaa sanoa muuta. Hymy sekoittuu itkuun, mutta sitä me emme toisillemme näytä.

Ja tämä kohtaus on kaunein:
Me jatkamme matkaa.

---
Sillan yllä on minun kotini
kello on vasta vähän ja liian paljon jotta jaksaisin enää vaihtaa vaatteet ja hakea ruokaa

minä olen yksin ja sain juuri kirjan päätökseen.

Heräsin liian varhain, ennen kuin aurinko oli noussut, valvoin tunnin ja lähdin töihin. yritin palauttaa mieleeni unta jota näin, mutta muistin vain säpsähtäneeni kuvitellun hahmon seisoessa sängyn vierellä.

tuntuu kuin minusta olisi tullut läpikuultava. kuin hohtaisin ulospäin. täysin avoin, painoton ja tyyni. jossakin tyyni. toisaalla täynnä värettä ja kolinaa, pieniä liikkuvia ääniä. muodottomia ajatuksia jotka eivät saavu sanoiksi. samoja jotka sinäkin tunnet, niin juuri, sinä.

Yhdessä me kannamme niitä kunnes emme enää kanna.

Luulen luopuneeni idyllisestä ajatuksesta säilyttää idylli elämässä.

Minusta on virallisesti tullut kuolevainen kuolevaisten joukossa. Mikä helpotus.

Näin unta täydellisestä perheestä ja lopulta siitä että se täydellinen perhe muuttui ja jäljellä oli tavallinen talo täynnä elämän jättämiä jälkiä.

Toisinaan musta tuntuu että mitä lähemmäs ihminen tulee omaa rajallisuuttaan, sitä tärkeämmäksi nykyhetki muuttuu. Siis nykyhetki paljaana, hiljaisena ja tavallisena. Että ei tässä ole mitään ihmeellistä, juuri nyt ja kaikki maailman ihmeet ovat tässä, juuri nyt.

Kaikki tavoittelemisen arvoinen on omassa itsessä ja siinä mitä näkee, kokee ja miltä tuntuu. Ja ne on pieniä juttuja ne. Niin pieniä että niissä on maailman taiat, tarinat ja rakkaudet sisäänrakennettuina.

Mietin miten suuresti ihmisten elämänkokemukset muokkaa ajattelua, miten eri vaiheissa on valmis kohtaamaan erilaisia asioita. Kuten nyt menetykset. Että menettää rakkaan. Jos se tapahtuu aivan pienenä sitä ei ymmärrä. Sitä mitä ne pitää sisällään, kuolema ja elämä. Tai kuka nyt ymmärtää mitenkin.

Minä sain sinut. Enkä tiedä ajattelisinko että saan pitää sinut edelleen vai että menetin sinut. Jos ajattelen että saan pitää sinut mielessäni aina, pelkään takertuvani siihen ajatukseen, vaikka tosiasiassa se kai aina tulee olemaan niin, että mielestä et katoa eikä se mitä näytit. Ja sinun kauttasi minä suren elämäni ensimmäistä menetystä. Sinun kauttasi minä luulin voivani pitää kiinni menetyksen tuomasta surusta aina. Että voisin aina ja ikuisesti olla kohtaamatta tätä tyhjän tilan ja vapauden muodostamaa yhteistä tunnetta. Irrallisuus ja koitos.

Jos ajattelen että menetin sinut, se tuntuu liian lopulliselta, liian syvältä ja kamalalta. Sietämättömältä lähes. Sellaiselta että se tekee minut levottomaksi loppuiäkseni. Että minun tekee mieli alkaa tupakoimaan ja kiduttaa itseäni sillä tavoin hetkittäin lisää, hiljalleen. Tai tupakoimalla tarttua savukkeen verran enemmän kiinni tähän siniseen ajatukseen. (kiitos Jarkko Laine runoudestasi)

Siksi kai pysyn vähemmän itsessäni tällä hetkellä ja tunnen leviäväni enemmän. En tiedä miten sinut sijoittaisin. Miten sijoitan itseni tähän elämään. Minun tulevaisuuteni joka juuri nyt on täysin vailla mitään ajatusta ja minä annan olla niin. Tahdon olevan niin.

Tekee mieli kolaa. Mikä ihana, turha aine.

Aika tuntuu karkaavan käsistä. Välttelen viimeisiä tenttejä, ehkä siinä toivossa että välttyisin valmistumiselta.

Välttelen myös ajatusta tyhjyydestä jota jatkuvasti tahdon täyttää, en antaa olla. Kyllä mä tunnen sen, avoimen hiipivän kauhun aina toisinaan, mutta se on ovela, sekoittuu ristiriitaisiin tunteisiin vapaudesta, kaipuusta, onnesta ja surusta. Siksi sitä on niin vaikea jäljittää.

Kaipaan äitiä. Lähes itkin kirjastossa lukiessani äidistä kertovaa kirjaa. Kaipaan vanhempia koska tiedän että ne vanhenee. Minä vanhenen. Aika on rajallinen ja aina toisinaan sen hetkellisesti tajuaa ja haluaa mennä kerälle.

Mutta aivan päinvastoin olen muuttumassa kohti elämää. Ottamalla sen vastaan.

En kuitenkaan osaa pukea sanojani. Isälle joka on yksinäinen. Äidille joka tuntuu hauraalta. Minun ainoat vanhempani. Ainoat rakkaat vanhemmat. Jotka jatkuvasti jatkavat rakastamista koska näkivät mistä ensimmäisen kerran tulin, milloin tulin ja millä voimalla olen elänyt.

Minussa on pelko. Että jonakin päivänä menetän teidät. Jonakin päivänä me kaikki menetämme kaiken. Joten ollaan nyt.

----

Jos mitään ei omista niin mitään ei voi menettää. Miksi me tahdomme omistaa niin kovin? Miksi uskon että voin omistamalla olla enemmän turvassa?

Elämän turva on, niin luulen, turvattomuuden tunteen omistamisessa ja sen sylissä. Kumppanuudessa.

Kävin hakemassa voimia. Juuri tälle päivälle tuli tarpeen.

Täytät vuosia ja onnittelen sinua, mielessäni. Muuten en voi.

Kaipaan vähän vähemmän. Murehdin vähemmän.

Katson eteenpäin enemmän. Kävellessä olen kevyempi. Hymyilen useammin.

En itke enää, en vuoda. En pelkää tarrata ja tulla tarratuksi.

En pelkää nähdä. Näen selvästi kuin kaiken läpi, kaikkien läpi, itseni. Mikään inhimillinen ei pelota. Sillä minä se olen.

Kotiin tullessa ja kotona tuntui siltä kuin olisi joku muu omassa kehossa. Tai kuin leijuisi jotenkin vähän itsensä ulkopuolella. Tai kuin olisi täysin irti kaikista muista ja se on niin outoa ja pelottavaa ja samanaikaisesti hienoa ettei sitä tunnista omakseen sitä tunnetta. Ei mitään säikeitä enää joihin tarttua, eikä oikein tiedä että itkeäkö, nauraa vai huutaa. Kaikki samanaikaisesti kiitos.

Vanha kunnon itkunaururaivari. Missä viivyt?

Kuinka urpo pitää olla että haluaa takaisin pieneksi? Miksi? Mikä osa ihmistä haluaa pysytellä turvassa (näennäisessä) ja mikä osa uskaltaa heittää kuoret menemään ja lähtee lätkimään.

Katsoin jokin aika sitten leffan nimeltä takaisin falkenbergiin tai jotain sinne päin. Ne tyypit siinä eivät tahtoneet aikuistua vaan vetivät itseään takaisin jonnekin lapsuuteen, pysymään siinä missä olivat. Se oli surullinen, haikea, kaunis ja hauska elokuva. Eräs niistä ampui itsensä koska ei tahtonut eteenpäin, vain takaisin. Siitä osasta oli hauskuus kaukana.

Kun ajattelen tulevaisuutta en tunne sieltä mitään, muuta kuin itseni ja rakkaani. En tiedä mitä tulee, enkä tiedä missä olen puolen vuoden päästä. Ensimmäistä kertaa elämässäni en todella tiedä. En ole valmistellut itselleni mitään pehmusteeksi, annan vaan tulla ja tapahtua.

Ja se tuntuu vähän siltä kuin jo ihan vähän lentäisin mutten tajua sitä, en usko. Että lentäminen on luottamista.

(Öh, tunnenpas sentään jotain..mitä se on..ai niin, opintolainat)

Päivä Hangossa. Isän kanssa.

Minä ajoin sinne. Piti pysähtyä Tammisaaren kohdalla mutta ei me pysähdytty. Femtiettanilla syötiin pullat. Käveltiin rannalla, kirkonmäellä ja syötiin pitsat. Sellaisessa vanhanmallisessa pitseriassa, joka oli ruma ulkoa mutta isot huoneet ja korkeat ikkunat.

Paluumatkalla puhuin paljon. Tuli jotenkin rajaton, hyvä ja lämmin olo. Minun isä ja minä :)

Aurinko paistoi koko päivän.

Ja tämmöinen söpistys löytyi.

Asioita joita tehdä (valmistumisen jälkeen)? Ja ennen kakkosen muuttumista kolmoseksi. (Sisäinen kello tikittää niin lujaa varmana tulevasta muutoksesta ja kiihtyvästä rapistumisesta, että mun ajantaju on vääntynyt täysin pois tavalliselta kiertoradaltaan ja viisarit sinkoilee ja tää keho on selvästi naamioitu aikapommi! Ihmiset onko meitä huijattu?)

-Hankkia uusia levyjä, tehdä musiikkia
-Uusi koti

Lukea vähemmän, kirjoittaa enemmän. Omistaa auto. Tai ainakin toimiva polkupyörä. Vähintään kerran viikossa matkustaa omistusajoneuvolla johonkin siistiin paikkaan ja ottaa valokuvia siitä.

Kuvata siskon toiveesta lapsuudenkotia.

Suunnitella joskus tekeväni oikeita töitä (blaaaah)

Meinasin kirjottaa että hankkia parisuhde mutta siis sitähän ei ihan varsinaisesti voi suunnitella hankkivansa, helkkari.

Öh, mitä muuta. Ei mun lista nyt tähän kyllä voi jäädä.

---

Juosta enemmän. Läskistyä.

Kyllä mä kaipaan sua. En huomannut miten ison palan veit mun mielessä, viet. Korkea aika huomata. Ja herätä. Vaikka luulin tehneeni niin jo pari kertaa aiemmin.

Voidakseen päästää irti on ensin voitava todeta olevansa kiinni. Yksinkertaista mutta maailman vaikein homma ymmärtää. Joillekin.

Ystävä ja rakas. Miksi maailman tärkeimmistä ihmisistä täytyy aina luopua?

---

Maalaus tuli valmiiksi tänään. Ympyrä sulkeutui, siltä osin. Miltä kaikilta osin oikeastaan?