Aika tuntuu karkaavan käsistä. Välttelen viimeisiä tenttejä, ehkä siinä toivossa että välttyisin valmistumiselta.

Välttelen myös ajatusta tyhjyydestä jota jatkuvasti tahdon täyttää, en antaa olla. Kyllä mä tunnen sen, avoimen hiipivän kauhun aina toisinaan, mutta se on ovela, sekoittuu ristiriitaisiin tunteisiin vapaudesta, kaipuusta, onnesta ja surusta. Siksi sitä on niin vaikea jäljittää.

Kaipaan äitiä. Lähes itkin kirjastossa lukiessani äidistä kertovaa kirjaa. Kaipaan vanhempia koska tiedän että ne vanhenee. Minä vanhenen. Aika on rajallinen ja aina toisinaan sen hetkellisesti tajuaa ja haluaa mennä kerälle.

Mutta aivan päinvastoin olen muuttumassa kohti elämää. Ottamalla sen vastaan.

En kuitenkaan osaa pukea sanojani. Isälle joka on yksinäinen. Äidille joka tuntuu hauraalta. Minun ainoat vanhempani. Ainoat rakkaat vanhemmat. Jotka jatkuvasti jatkavat rakastamista koska näkivät mistä ensimmäisen kerran tulin, milloin tulin ja millä voimalla olen elänyt.

Minussa on pelko. Että jonakin päivänä menetän teidät. Jonakin päivänä me kaikki menetämme kaiken. Joten ollaan nyt.

----

Jos mitään ei omista niin mitään ei voi menettää. Miksi me tahdomme omistaa niin kovin? Miksi uskon että voin omistamalla olla enemmän turvassa?

Elämän turva on, niin luulen, turvattomuuden tunteen omistamisessa ja sen sylissä. Kumppanuudessa.