Kotiin tullessa ja kotona tuntui siltä kuin olisi joku muu omassa kehossa. Tai kuin leijuisi jotenkin vähän itsensä ulkopuolella. Tai kuin olisi täysin irti kaikista muista ja se on niin outoa ja pelottavaa ja samanaikaisesti hienoa ettei sitä tunnista omakseen sitä tunnetta. Ei mitään säikeitä enää joihin tarttua, eikä oikein tiedä että itkeäkö, nauraa vai huutaa. Kaikki samanaikaisesti kiitos.

Vanha kunnon itkunaururaivari. Missä viivyt?

Kuinka urpo pitää olla että haluaa takaisin pieneksi? Miksi? Mikä osa ihmistä haluaa pysytellä turvassa (näennäisessä) ja mikä osa uskaltaa heittää kuoret menemään ja lähtee lätkimään.

Katsoin jokin aika sitten leffan nimeltä takaisin falkenbergiin tai jotain sinne päin. Ne tyypit siinä eivät tahtoneet aikuistua vaan vetivät itseään takaisin jonnekin lapsuuteen, pysymään siinä missä olivat. Se oli surullinen, haikea, kaunis ja hauska elokuva. Eräs niistä ampui itsensä koska ei tahtonut eteenpäin, vain takaisin. Siitä osasta oli hauskuus kaukana.

Kun ajattelen tulevaisuutta en tunne sieltä mitään, muuta kuin itseni ja rakkaani. En tiedä mitä tulee, enkä tiedä missä olen puolen vuoden päästä. Ensimmäistä kertaa elämässäni en todella tiedä. En ole valmistellut itselleni mitään pehmusteeksi, annan vaan tulla ja tapahtua.

Ja se tuntuu vähän siltä kuin jo ihan vähän lentäisin mutten tajua sitä, en usko. Että lentäminen on luottamista.

(Öh, tunnenpas sentään jotain..mitä se on..ai niin, opintolainat)