avaruuspäiväkirja

Tein aamulenkin siihen kohtaan jossa säilytän muistoja sinusta. Ajattelin että on ihan yhdentekevää oletko siellä vai et ja se oli vapauttava ajatus. Olet tai et, ihan sama. Mielessäni palaan sinne kuitenkin. Ihan vielä en ole siinä kohdassa jossa voisin sanoa että mitä kaikkea toisillemme annoimmekaan.

Vastapäätä kotia on paikka jossa voisi periaatteessa olla töissä, mutta en tiedä tahdonko vieläkään. Ehkä sitten kun alan syynäämään tiliotetta jokaisella pankkiautomaatilla.

Toissayönä näin unta Miehestä. Ja se oli hieno uni.

Koripallo lattialla muuttuu stressipalloksi, musiikki täyttää huoneen. Mietin minne kaikki tämä energia on aiemmin kulkeutunut. Juoksen kilometrejä ja silti jalat on levottomat.

Mietin mahdatko ymmärtää sitä, koskaan. Miltä sukupuolettomuus tuntuu. Kokea itsensä ohueksi, kevyeksi, ilmavaksi. Ilman rajoja.

Hetken siinä tilassa voi olla kotonaan, muttei siihen voi jäädä asumaan. On otettava puolensa. Hetken se on kuin olisi saavuttanut jonkin täysin uuden ulottuvuuden, niinhän se onkin, juuri sitä. Mutta on uskallettava liikkua lähemmäs itseään, takaisin siihen mistä lähti. Hitaasti, hitaasti.

Ajattelin kokeilla edellistä ideaa kun seuraavan kerran pohdin juttuja. Että millaiset kuviot liikuttavat ajatuksia, vievät eteenpäin.

Uimahalli tuntuu liian suurelta täällä. En ole tottunut kaiketi. Entinen oli sellainen pieni ja kotoisa, kodinomainen. Mikä ärsyttävä sana. Voiko mikään muu kuin koti olla kodinomainen? Miksi muusta pitäisi saada kodinomainen, miksei vaan voi suoraan sanoa että tämä on koti, ota tai jätä. Sitäpaitsi koti on jokaisella sisällä.

Tänään en jaksa enempää töitä. Pelkään että alan lipsua nyt kun tahti on muuttunut omaksi, mutta tiedän ettei niin käy. Tunne ja järki.

Vihdoin koti on hyvä. Enää viherkasvi ja olen tyytyväinen. Seuraavat kaksi viikkoa..

Huomaan että selviän tästä melko vähällä työllä mikä jättää runsaasti vapaa-aikaa. :) Peukaloiden pyörittely on jees.

Tilat.

Avaruus, suljetut huoneet, ikkunat joista näkymä on seuraavan talon seinään. Rikkaat tilat, tilat jotka on täytetty kalliisti. Väliaikaiset tilat, jotka odottavat seuraavia tulijoita, joissa kukaan ei viihdy kauempaa kuin hetken jonka ovat.

Minun tilani. Silta yli, piirrän sen välille. Niin. Ajattelen sen siltana. Itseni ja muiden välillä.

Kun en pysty hahmottamaan asioita ymmärrettävästi, siten että voisin selittää, tulevat kuvat ja perspektiivit. Muodot ottavat ajatuksen ja tekevät siitä selvemmän. Enemmän tulisi antaa juuri tälle aikeelle lupa.

Sovgott.

Kadotin kaikki tärkeät paperit muutossa. Huomasin kun piti maksaa vuokraa. Vittu.

Keittiön ikkunasta näkyy se Linnanmäen härveli joka nousee kovaa ja korkealle. Myös pala vuoristorataa. Se on nykyään minun päivällisseurani, katsella kun ihmiset sinkoilevat pienessä laitteessa taivaalle ja kiertävät kehää. Vähän surullista. Mutta muutakaan en ajatuksiini nyt halua. Taivas näkyy kaarevana ja se täyttää minut.

Tietyissä kohdissa ajattelen vain sinua, huomaan. Olet niin lähellä että melkein vahingossa erehdyn tulemaan luoksesi.

Aamulla kuljin betoniviidakon läpi kouluun. Pidin siitä heti. Tästä paikasta. Kodilta tämä tuntui ensimmäisestä hetkestä. Heti sen tietää mitä tila kertoo. Joissakin kodeissa aistii aina jotain mikä ei näy, minkä pitäisi kuitenkin. Se on kuin pinnan alla oleva maailma. Ihmiset jättävät jälkiään nurkkiin sillä tavalla että ne on vain aistittavissa, kuin pöly mutta näkymätöntä. Ja se pitäisi siivota, mutta kukaan ei osaa, viitsi tai kykene.

Ihan yksinkertaista toisaalta. Me näytämme maailmalle asioita joita emme tahtoisi, muodoissa joita emme ymmärrä. Vain muut näkevät sen mitä on piilossa, jos näkevät. Toiset ovat parempia piilosilla, mutta kyllä minä näen, olen oppinut katsomaan syvemmälle, kuulemaan tarkemmin, ymmärtämään enemmän. Ja se oppi on tullut minuun huomaamatta tai ollut aina mutta paljastuu hitaasti.

Se oli iso ja musta kuin kallio, minun vihani. Tyynenä pysynyt mutta nyt se savusi paikallaan. Kulottunut ja keltainen. Kipu tuli ensin vaikka pian se muuttui. Raskas ja matala lento. Otin sen sylistäni, asetin jalustalle jota se oli odottanut ja katselin. Kun valitus alkoi, alkoi aika ja juoksettuminen lakkasi. Pisarat muuttuivat vedeksi, odotus oli tehnyt sisällöstä vahvan.

Ja katsomattakin näki. Poissa ehto joka olisi täytettävä, kaikki tämä väistyi ja tiesin. Siinä olen minä sellaisena kuin syntyisin, uudelleen ja uudelleen. Ja liike.

Alkuja, keskikohtia. Sitä että jokin alkaa jostakin ja päättyy. Teot tapahtuvat välissä, unenomaista. Öisin minä toisinaan lennän. Juoksen pitkin maata ja äkisti nousen ylemmäs kuin tämä. Rakensin siipiäni jo silloin, tiesin että voisin jos tahtoisin. Paperia, liimaa, jotakin kiinnikettä. Selässä ne eivät pysyneet, tippuivat ja ratkesivat keskeltä. Hetken odotus, uusi suunnitelma ja yritys. Taika siipien välistä jäi puuttumaan. Se joka olisi tehnyt ilmasta kantavan, antanut aikeelle luvan. Annoin ajatuksen olla. Hetkeksi. Jotakin muuta tuli väliin tietysti.

Kuten Hän.

Hän oli kaunis. Hänen sisällään se oli. Ihminen on kaunis eri tavoin, mutta ainoastaan valo joka tulee sisältä riisuu muun. En tiedä mikä se on. Tiedätkö itse? Kyllä, vastaat ehkä. Olet nähnyt sen, huomannut kulkiessasi ohi ja ihmetellyt. Sillä joskus se valo pysähtyy kohdalle ja jää hetkeksi. Jakaa lämpönsä ja sinä olet siinä paljaana ja palat lähes. Sisälläsi korventuu ja nautit siitä niin kovin ettet välitä. Toisinaan valo loittonee ja jättää jälkensä sinuun. Poltinmerkki. Jokaisessa on se, erilainen tosin. Erimuotoinen, syvyys vaihtelee, mutta tunnistettavissa. Usein höyry tuntuu iholla pitkään. Vetää sen karrelle ja valuttaa vettä sisältä niin että koko ihminen kuivuu.

Ja kun kuivuu ja menettää virtansa.

Voi aina katsoa muualle. Vapaus valita. Voi antaa tulla tai kieltää saapumasta. Portteja tuntemattomaan. Tiet vaihtelevat, sotkeutuvat toisiin ja kaikki sekoittuu. Kuten muurahaisilla, pesässä.

Läpi metsän on raivattu näkymättömiä polkuja, aistit merkkinä kulkeneista.

Sinä pidit muurahaisista. Seurasit niitä ja tahdoit kotiin oman keon. Sellaisen, joka ajan mukana muovautuisi nurkassa. Otit selvää millainen on muurahaisten elämä, niiden tavat, ominaisuudet, mahdollisuudet. Että muurahaisia on niin valtava määrä maapallolla, niin oudoissa paikoissa. Sinun uteliaisuutesi oli niin herkkää ja keskittynyttä että siitä tuli itku jälkeenpäin. En voinut ymmärtää kuinka mielesi tahtoi kaikesta keskittymisestä vapaaksi. Ja mitä ihmettä.

Ihmettelin omia ajatuksiani.

Sillä minä ajattelin toisin. Meidän kodistamme tulisi niiden oma. Menettäisimme itsemme vieraalle maaperälle. Muurahaiset ottaisivat vallan ja meistä tulisi niiden munia. Me kasvaisimme umpeen tulevalta. Ja niinhän kävi, pelko kiertyi ympäri ja otti toden omakseen.

Kekoa ei koskaan tullut, mutta koti meni kuitenkin.

Ja mennessään meni muutakin. Hänen alusvaatteensa joissa sukupuolettomana viihdyin, huonot levyt ja tietokone. Kokoelma pölyä ja liian hyvät lakanat. Kirkkaat aamut ja vaikeat riidat. Erityisesti meni kuitenkin aikakausi ja eniten juuri se. Unissa siihen oli palattava ja uneen sitä paettava.

Sinä voisit olla minun pakkomielteeni. Tulisin ikkunasi alle iltaisin ja katselisin sitä mitä oli. Koettaa onkia takaisin. Odottaa kunnes itsesääli muuttuisi vihaksi, viha katkeruudeksi ja edelleen jalostaisin sitä. Kunnes lopulta mitään ei tuntuisi ja voisin rikkoa ikkunan.

Ja minä aion päästä siihen kohtaan kun olet kadonnut mielestäni, hitaasti, tiedän. Minä ansaitsen sen kaiken. Myös sen mikä tulee jälkeenpäin.

Viimeinen ilta, viimeistä kertaa. Sellainen olo kuin roikkuisi kuilun välissä ja jalat koskettaa molempia kohtia lähes yhtä tukevasti.

Tuleekohan uni tänä yönä.