avaruuspäiväkirja

Näytetään bloggaukset syyskuulta 2007.

En aio tehdä tätä helpoksi itselleni. Yksinäisyys, pelko, epäusko, suru, viha. Helpompaa on kun ne ottaa syliin ja silittää. Oletteko huomanneet? Että ihan mitä tahansa inhottavalta tuntuvaa tunnetta voi paeta kaikkeen turhaan, mutta paradoksaalisesti; siellä jossakin se on kuitenkin ja syntyy uudelleen jossakin muussa muodossa. Melko hullua huomata että jokin pieni asia on voinut jäädä muhimaan niin syvälle että se on tulehduttanut kaikkea muuta mukanaan.

Ja hullumpaa huomata kuinka hyvältä tuntuu lopulta huomata se.

Koska siellä minä olen sinua pitänyt, lukittuna, jäässä. Sinä jäit odottamaan vuoroasi ja nyt sulaa jäätiköt hitto vie totisesti. Hittolainentottavieköön nyt tapahtuu.

Vaikka se kohta kun sinä aina:

osasit opettaa sillä tavalla etten tyhmänäkään tuntenut itseäni sellaiseksi

sanoit asioita suoraan ajattelematta ja jouduit selittelemään jälkeenpäin mutta se oli vain kunnioitettavaa koska teit sen niin tunteella

siedit minun raivokohtauksiani

et tehnyt ruokaa tarpeeksi usein

haisit pahalle toisinaan

toisinaan myös olit ruma

useammin olit kaunis

et ruokapöydässä jutellut vaan luit lehteä

pelasit paljon idioottimaisia pelejä

tiesit paljon kaikesta muttet kehuskellut sillä

olit niin utelias

olit herkkä mutta itkit vähän kunnes myöhemmin enemmän

itkit minun kanssani ja yksin

pidit oudosta musiikista

tanssit huonosti mutta teit sen tyylillä



Koti ja kyyneleet. Illan menuu: rosmariinilihapullia, uusia perunoita ja itsepoimittuja puolukoita. Uuh. Kyllä musta tulee vielä loistomamma jollekin pallerolle.
En tiennyt että lihapullien teko voi maistua näin hyvältä. Jauhis oli kaupas plussa-ales:)

Kynttilät on tulleet pysyäkseen, rauha vielä syvemmällä. Doors lumoaa myös, radiossa soitettiin huumeisiin liittyviä biisejä ja ne kaikki kuulosti hyvältä. Mitä kaikkea mä olen missannutkaan kun olen jättänyt kukka-aikakauden musiikin varjoon.


Jalkapalloa ja se tuoksu ilmassa joka aina syksyisin. Ja postia ystävältä kaukaisesta maasta:) Se sanoi että voin aina ajatella sitä jos on yksinäistä. Melkein tuli itku. Minun sisko kaukana.

Sitten. Toinen ystävä sai sunnuntaivauvan. Heti meillä on jotain yhteistä kun minäkin synnyin keskellä sunnuntaita. Täytyy mennä pian supattamaan se sille. Se on paras päivä viikosta syntyä. Ei kiirettä minnekään. Vaikka äiti sanoi että tulin kiireellä toisin kuin sisko jota jouduttiin kaivelemaan ihan tosissaan. Mä varmasti ajattelin että hei pois nyt täältä, on nähty jo.

Tvsunnuntai-ilta. Ja muutama kodakmoment.


Eilen alkoi uusi ryhmä. Oli alkuun epävarmaa toteutuuko se minun osaltani, mutta sisällä tiesin sen toteutuvan. Sellainen tunne että on varma siitä että tämä tulee tapahtumaan minun elämässäni, tällä hetkellä, mutta se mitä se tuo on toki vielä mysteeri.

Tarkkailla ihmisiä, sanatonta viestintää, oli tehtävä. Teenkö sitä koko ajan? Ja kuinka paljon siitä informaatiosta on annettava mennä ohi ymmärryksen, sillä sitä on niin paljon ja minä taidan olla niin herkkä sille.

Kuka todella huomaa tarkkailevansa kaikkea muuta kuin asian sisältöä kommunikoidessaan? Ja onko merkityksellisempää havaita asian piilossa oleva sisältö vai se jonka lausuja haluaa tuoda julki? Melko hämmästyttävä ajatus että hyvin pieni osa oleellisimmista asioista jää meidän mieleemme.

Luin Julio Cortazarin kirjaa jossa kirjoittaja toteaa: sattumanvaraiset kohtaamiset ovat elämässä vähiten satumattanvaraisia. Yhdyn edelliseen. Olla kannateltavana on luottamusta siihen että päästämällä irti pääsee perille.


Olen viime aikoina huomannut että koen sadeilmat hienoina. Tämä saattaa olla tulosta siitä että vihdoin voin kohtalaisen hyvin enkä selittele pahaa oloani kurjalla kelillä.

Ystävät hyvät, juoskaa sateessa kumisaappaat jalassa suoraan lätäköihin. Räiskyy poksuu ja pläts.


Tänään alkoi vapaa. Tai sellainen vapaa että itse päätän päivieni rytmin. Toisaalta odotan sitä, jännittää nähdä millaiseksi muokkaan rytmini. Luultavimmin se pysyy samana mutta tehokkaampana. Toisaalta vähän scary, yksinäistä?

Valmistuminen häämöttää jo:)


Kertosäe olisi tällainen:

"Väsyttää ja itku velloo kurkussa eikä mikään tunnu miltään paitsi fazerin tumma suklaa. Nousin väärällä jalalla ja näin unia, hassuja sellaisia sinusta: ilman paitaa ja sinä kysyt -miksi sulla ei ole paitaa?

-huvikseen

Ja molemmat tietää miksi ei ole paitaa mutta heti sen sanottuani en enää tiedä koska en tahdokaan vietellä sinua vaan olla ilman paitaa koska paidat on painavia.

Heräilin viime yönä pari kertaa, harmistuin heräämisestä, kääntyilin murahdellen ja totesin että taivas on kaunis ja nukahdin uudelleen. Aamulla kipitin parturiin joka leikkasi tukan ja minun jälkeen asiakkaaksi tuli hassu tyttö joka sanoi tahtovansa samanlaisen tukan ja joka muutoinkin oli hauska. Ajattelin alkaa suosimaan naapurin pientä kampaamoa.

Loppupäivä olikin puuduttavan ahdistavaa puurtamista, hysteerisiä naurukohtauksia ja mustaa huumoria. Kunnes join teetä ja rauhotuin.


Tajusin osan siitä vihasta. Aina kun katson sinua ajattelen: pelkuri. Elät kuplassa josta et uskalla liikkua.

Ja sinä vastaat: en osaa vastata tuohon koska minun ei tarvitse koska en ole ajatellut asiaa.

Ja minä: voisitko kuvitella ajattelevasi (todellisuudessa vähän hyökkäävämmin)

Sinä: älä pakota minua muuttumaan, olet idiootti. En tahdo sinua enää. Tahdon olla yksin.

Minä: eikö me silti voitaisi olla. (???) Ja tässä kohtaa, huomaan, jotakin on vialla minun ajattelussani.


Hops. Odottamaton törmäys sinuun. Auts, kirpaisi, vieläkin.

Söin tuoreita kantarelleja ja itsetehtyä leipää. Kiitti Äiti:) Kirjoitin ystävälle Ranskaan, huolestuttaa kun hänellä outo sairaus eikä kuulunut hetkeen.

Eikö työmiehet ikinä lepää, lähes 24h pauketta ympärillä. Jjiisus.