Teimme kesäkuun lopulla reilun viikon mittaisen roadtrip-tyyppisen reissun etelänaapuriimme Viroon. Olin sellaisen halunnut tehdä jo pitkään, mutta aina on eteen tullut jotain tähdellisempää ja olevinaan ainutkertaisempaa - kun tuossa lähellähän se Viro on, ja sinne voi helposti mennä milloin vain. Tallinnassa on käyty kymmeniä kertoja, mutta muualla Virossa ei.
Tuli korona matkustusrajoituksineen ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Heräsi olo, että mikään ei olekaan itsestään selvää ja aina saatavilla.
Viro on minulle tuttu tv:stä, verkosta ja etenkin radiosta. Olen seurannut Viron tapahtumia 1980-loppupuoliskolta lopulta lähtien välillä aika intensiivisestikin. Meillä kotona näkyi aikanaan Viron televisio mustavalkoisena ja ääni kuului enemmän ja vähemmän särinän takaa, koska siellä oli käytössä eri lähetysstandardi kuin meillä. Viron radio lähetti suomenkielistä ohjelmaa päivittäin, ja sitä seurailin - ja toisinaan jäin keskiaalloilla taajuudelle 1035 kHz suomenkielisen osuuden jälkeen kuuluvan vironkielisen yleisohjelman pariin. Maistelin suomea muistuttavia sanoja ja yritin ymmärtää.
Kun täällä alettiin vuoden 1987 paikkeilla suuremmin puhua Virosta, aloin minäkin tiedostaa paremmin Viron ja virolaisten olemassaolon ja tarinan.
Hankin Viron sanakirjan ja jonkin alkeisoppikirjan - ja kas, kielen salat alkoivat varsin helpolla aueta: puhummehan miltei samaa kieltä, ja kielten logiikka on pääpiirteittän sama. Historia on hionut toista yhdellä ja yhtä toisella tapaa. Viroa ehkä vähän enemmän. Tutustuminen viron kieleen on ollut samalla tutustumista suomen kieleen ja sen ilmiöihin - ja on ollut jännä huomata, miten puolin ja toisin murteissa esiintyy toisen kielen yleiskielen yksityiskohtia, mitkä omasta yleiskielestä taas puuttuvat.
Nyt oli viimein aika lähteä katsomaan niminä tuttuja paikkoja, jotka toki ovat näiden noin 35 vuoden aikana ehkä hieman muuttuneet.
Pakolliset nähtävät ovat olleet nuppineuloina kartassa jo pitkään: Kaalin meteoriittikraatteri Saarenmaalla, Viron kansallismuseo Tartossa sekä Palamusen kirkko ja koulu. Niiden lisäksi yleisesti Kuressaare, Pärnu, Tartto, Võru ja Narva. Niiden pohjalta syntyi reitti.
Lauttamatkat ja yöpymiset hoituivat näppärästi muutamaa viikoa ennen matkaa. Hinnat olivat kohtuulliset, koska reissun ajankohta oli ennen juhannuksena käynnistyvää varsinaista matkailukautta.
En aio tässä käsitellä hlbti-teemoja, vaan yksinomaan kyseistä matkaa, jossa eniten hlbti-teemaan liittyvää oli varmaankin se, että matkalla olleet sattuvat olemaan homoja. Virossa hlbti-aktiviteetti on keskittynyt Tallinnaan, mutta aiemmin kesäkuussa Tartossa oli pidetty sen ensimmäinen pride-tapahtuma kulkueineen. Kovin paljon mitään erityistä hlbti-teemaista ei silmiin sattunut; joillain sateenkaarevia asusteita, muutama sateenkaarilippu jonkun ikkunassa ja vastaavaa. Ruokamatkastakaan ei ollut kyse, vaikka ruoka olikin kohtuuhintaista ja pääosin oikein hyvää.
Reissuun
Laivamatka sujui hyvin, mitä nyt laivasta ulos tultaessa auton digitaalinen mittaristo ei tahtonut herätä - autokannella auto oli ilmeisesti ollut liian pitkän tovin matkapuhelinverkon tavoittamattomissa, eikä järjestelmä kaiketi tykkää sellaisesta tilanteesta. Asiasta on raportoitu auton valmistajalle. Kyllä se sitten tovin päästä virkosi. Onneksi Tallinnassa ei ollut ruuhkaa ja ulosmenotietkin olivat hyvin kyltitetty. Pääsimme onnellisesti Tallinnasta kohti lounasta ja Virtsua, josta pääsee lautalla Muhun saarelle, ja sieltä pengertä ja siltaa myöten Saarenmaalle.
Ennen Virtsua jaloittelimme hetken Lihulassa ja silmäilimme ensimmäiset linnanrauniot. Niitä Virossa riittää. Rakennemuutos rassaa Virossa(kin), joten varsinkin maalla tai syrjäisissä kaupungeissa on paljon ränsistyneitä taloja. Valtatiet taas ovat erittäin hyvässä kunnossa. Vähäisemmän roudan ansiosta ne ovat järjestään paremmassa kunnossa kuin monet Suomen teistä. Ehkä EU-rahoillakin on saatu aikaan jotain.
Jokaisessa valtatien kyltissä paikkojen nimet olivat minulle ennestään tuttuja, mutta mistään paikasta ei kuitenkaan ollut olemassa selkeää mielikuvaa. Omat tavoitteeni reissun suhteen liittyivät ennen kaikkea siihen, että saan paikannimille omakohtaiset mielikuvat. Paikkakuntien merkkirakennuksia olen tietysti nähnyt kuvissa ja katunäkymiäkin Googlen Streetview-palvelussa. Niistä kuitenkin puuttuu mittakaava ja suhde muuhun ympäristöön.
Minulle on uudessa ympäristössä tärkeää hahmottaa paikkakunnan keskeisten maamerkkien suhde toisiinsa: keskusaukio, pääkadut, mahdollinen ranta ja/tai joki, asema, kirkko, muut tornit ja vastaavat merkkirakennukset, lopulta lähiötkin - sekä ne tiet, mistä kaupunkiin tullaan ja mistä lähdetään muualle. Pitää päästä kulkemaan pitkin katuja omin jaloin ja katselemaan ympärilleen. Sillä tavoin otan kaupungin haltuun ja se alkaa tuntua kokonaisuudelta, eikä vain yksittäisiltä rakennuksilta, jotka on ripoteltu pitkin-poikin - ja voisivat sijaita yhtä hyvin vierekkäin tai eri kaupungeissakin.
Saarenmaa
Saarenmaalla ensimmäinen pysähdyspaikka oli Kaalin meteoriittikraatteri. Sinne on rysähtänyt taivaalta kiviä jokunen tuhat vuotta sitten. Erityistä on se, että tapahtumasta saattaa olla jälkiä itämerensuomalaisessa kansanrunoudessa, Kalevalassakin. Kraatterijärvi valleineen oli vaikuttavampi kuin olin ajatellut, sillä en ollut kunnolla hahmottanut näkemistäni kuvista mittakaavaa.
Kuressaaressa viivyimme kaksi yötä. Kävimme myös etäämmällä katsomassa saaren etelään kurottuvan niemen päässä olevaa Sõrven majakkaa, jonne piti myös kiivetä. Samalla poikkesimme länsirannikolla Kihelkonnan pikkukaupungissa.
Itse Kuressaare historiallisine piispanlinnoineen on soma, ehkä vähän Hankoa tai Naantalia muistuttava, ainakin sesongin ulkopuolella unelias pikkukaupunki. Kaupungissa on aika paljon hotelleja, jotka kutsuvat itseään kylpylähotelleiksi. On niissä sitten uima-allas ja saunaosastot.
Saarenmaalta lähtiessämme piipahdimme vielä Orissaaren kaupungissa.
Pärnu
Pärnu onkin vilkkaampi paikka. Vanhakaupunki, hienot hiekkarannat, rantapuistot, jokiranta, ostoskeskukset, lähiö ja kaikkea. Ei ihmekään, että Pärnu on Viron epävirallinen kesäpääkaupunki.
Viron tasavalta julistettiin vuonna 1918 nimenomaan Pärnussa, Endla-teatterin parvekkeelta. Alkuperäistä teatterirakennusta ei ole enää, koska Toisessa maailmansodassa vetäytyvä Saksan armeija sytytti sen tuleen ja neuvostomiehittäjä tuhosi rauniot räjäyttämällä liian vahvana itsenäisen Viron symbolina eikä korjannut rakennusta. Endla-teatterin uusi rakennus pystytettiin toisaalle kaupunkiin ja alkuperäisen teatterin paikalla on neuvostoaikana rakennettu hotelli - jossa sattumalta yövyimme ne pari yötä. Vanhan teatterin muistomerkki ja samalla itsensäisyysjulistusta koskeva muistomerkki pystytettiin hotellin edustan aukiolle vuonna 2008.
Pärnussa olisi voinut viettää pidemmänkin ajan - ja etenkin juhannus olisi jälkikäteen ajatellen pitänyt viettää juuri Pärnussa. Pärnuun palaan vielä, varmasti.
Valga ja piipahdus Latvian puolelle
Matka Tarttoon ei mennyt suorinta tietä, joka olisi käynyt kauniiksi mainitun ja kuvista päätellenkin kauniin Viljandin kautta. Siellä käyminen jää toiseen kertaan. Sen sijaan kiersimme rajakaupunki Valgan kautta.
Matkalla etelään pysähdyimme Tõrvassa ihmettelemään Helmen linnanraunioita ja kalkkikiveen kaivettuja historiallisia luolia.
Tie Valgaan kulki useiden pikkukaupunkien keskustojen läpi.
Valga on oikeastaan kaupungin puolikas, sillä se on samaa taajamaa kuin Latvian puolella oleva Valka. Valkan puolella oleva alkoholimyymäläkin piti tarkastaa. Vähän nuhruisen tuntuisissa Valgassa ja Valkassa ei viivytty kovin pitkään, mutta hetki katseltiin paikkoja molemmin puolin rajaa. Raja on tietysti merkitty, mutta vapaasti ylitettävissä. Helsinkiläisestä se tuntuu vähän eksoottiselta, mutta pohjoisessa esimerkiksi Torniossa ja Ruotsin Haaparannalla asuvalle ratkaisu on tuttu.
Noin 80 kilometrin matka Tarttoon ajettiin pysähtymättä valtatietä myöten, joten toiseen kertaan jää myös talviurheilukaupunki Otepää.
Tartto ja Etelä-Viro
Tartto vaikutti ensin hivenen uneliaalta. Elävää tuntui olevan lähinnä Emajõgi, joka virtaa kaupungin läpi itään, kohti Peipsijärveä. Juhannuksen vaikutus Virossa on sama kuin Suomessa: kaupungit tyhjenevät ja lähdetään maalle. Illalla käytiin katsomassa kaupunkilaisten juhannusaaton viettoa. Kokko syttyi Raadin järven rannalla, ja paikalla olikin runsaasti kaupunkiin jääneitä ihmisiä. Vaan elämä palasi kaupunkiin heti juhannuksen jälkeen. Historiallisen ilmapiirinsä säilyttänyt Tartto osoittautui lopulta oikein mukavaksi ja vireäksi paikaksi. Onhan se yliopistokaupunki ja Viron kulttuuripääkaupungiksikin nimetty.
Tartosta käytiin katsomassa etelämmässä sijaitsevaa Võrun kaupunkia. Sen seudulla puhuttava võron kieli poikkeaa viron kirjakielestä melko tavalla. Juhannuspäivä Võrussa oli melko hiljainen. Vielä etelämpänä, Haanjassa sijaitsee Suur Munamägi, Viron korkein maastokohta. Tällä kertaa se jäi väliin. Paluumatkalla pysähdyimme hetkeksi myös Põlvaan. Siellä ihmeteltiin ties monettako kertaa haikaroita. Virossa niitä on kaikkialla, mutta Suomenlahden yli ne eivät juuri tule.
Yksi reissun pääkohteista oli Tartossa sijaitseva Eesti Rahva Muuseum ERM, eli Viron kansallismuseo. Suuressa museossa vierähti useampikin tunti. Ilma ulkona oli lähes tuskallisen kuuma, joten ilmastoidusta museosta ei ollut kiirettä pois. Museon päänäyttelyn yksityiskohdista minua erityisesti kiehtoi havainnollinen esitys siitä, miten paljon vielä keskiajalla viron kieli on muistuttanut nykysuomea. Viron kieli on sittemmin “kulunut” paljon suomea enemmän. Koko päänäyttely on varsin kattava esitys Viron ja virolaisten historiasta. Yksi punainen lanka on hahmotettava tarina: keitä virolaiset ovat ja mistä virolaiset tulevat. Itse ajattelen, että juuri tuon museossa esillä olevan tarinan neuvostomiehittäjä yritti puolen vuosisadan aikana hämärtää, muttei aivan ehtinyt. Kesällä 1988 Virossa alkoi suuri työ tuon tarinan palauttamiseksi virolaisten kollektiiviseen muistiin, ja 20. elokuuta 1991 virolaiset olivat valmiita päättämään itsenäisen virolaisen valtion palauttamisesta.
Kolmen Tartossa vietetyn yön jälkeen lähdimme kohti pohjoista ja koillista.
Palamuse ja Peipsin ranta
Ensimmäinen pysähdys oli runsaan parinkymmenen kilometrin matkan päässä Palamuse. Se on pieni kirkonkylä Jõgevamaalla. Viron kansalliskirjailijaksikin mainittu Oskar Luts kuvaa esikoisteoksessaan Kevade (suom. Kevät) tapahtumia, jotka sijoittuvat kuvitteellisen Paunveren kihlakunnan kirkolla sijaitsevaan kouluun, mutta miljöön esikuva on juuri Palamuse. Kun meillä Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla alkaa raivaajahenkisesti sanoin “Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi”, niin Virossa vastaavan statuksen omaava Kevade alkaa sivistyshenkisesti sanoin “Kui Arno isaga koolimajja jõudis, olid tunnid juba alanud” (suom. Kun Arno ehti isänsä kanssa koulutaloon, oli koulutyö jo käynnissä). Olen lukenut teoksen alkukielellä, ja tarve nähdä tuo miljöö omin silmin oli lähes pakonomainen. Kevade oli aikanaan ensimmäinen vironkielinen kirja, jonka luin kokonaan.
Palamusesta ajoimme kohti Peipsijärveä ja sitten sen rantaa myöten pohjoiseen.
Poikkesimme jaloittelemaan ja jäätelölle Mustveessä. Viron itäosissa on paljon ortodokseja ja Mustveessä on vanhauskoisten museokin, mutta jätimme sen väliin. Mietimme, josko kävisimme Peipsijärvessä uimassa, mutta sekin jäi väliin. Jatkoimme matkaa suoraan Narvaan.
Narva
Narva on koillisessa Virossa sijaitseva rajakaupunki, lähes täysin venäjänkielinen. Viroa toki osataan sen verran kuin osataan. Ehkä englannin kielellä pärjäisi kaupungissa vaivattomammin kuin viron kielellä. Kaupungin tunnetuin maamerkki on Narvan linna, jonka kiersimme läpi. Narvan joen toisella rannalla on Venäjä ja Ivangorod linnoineen.
Rekat jonottivat rajanylitykseen pitkissä jonoissa. Narvan toinen maamerkki on korkea tornitalo keskellä kaupunkia. Se edustaa jonkinlaista betonista neuvostobrutalismia.
Narva tuhoutui toisessa maailmansodassa täysin, joten se rakennettiin uudestaan neuvostomiehityksen aikana - ja se onkin kukkaistutuksistaan ja puistikoistaan huolimatta jonkinlainen elävä aikakone neuvostoajan kaupunkimaisemaan, joka Virossa yleisesti alkaa olla mennyttä. Sen sijaan kymmenisen kilometriä pohjoisempana meren rannalla on Narva-Jõesuu, missä on monen kilometrin mittainen hiekkaranta, jonka kautta kiersimme Tallinnaan lähtiessämme.
Vähän nukkavieru Jõhvi ja kaunis Rakvere
Matkalla Tallinnaan pysähdyimme ensin Jõhvin kaupungissa, mutta se tuntui yleisilmeeltään hivenen ankealta. Sen sijaan noin sadan kilometrin päässä Tallinnasta sijaitseva Rakvere on oikein mukavan oloinen. Olin kuvitellut sen jotenkin harmaaksi ja tylsäksi, mutta linnan katvessa sijaitseva kaupunki osoittautuikin hyvin viihtyisän oloiseksi paikaksi.
Ruokailun, pienen vanhankaupungin kierroksen ja linnalle kiipeämisen jälkeen lähdimme kohti Tallinnaa ja laivaterminaalia.
Noin 30 kilometriä ennen Tallinnaa horisontissa alkoi vilahdella tuttu maamerkki: televisiotorni. Piritalla kulutimme vielä aikaa syömällä jäätelöt ja kävimme Lasnamäen kauppakeskuksessa. Sitten ajoimme laivaan ja reissu oli paketissa.
Reilu viikko oli lyhyt aika ja lukuisia kiinnostavia paikkoja jäi näkemättä, kuten Hiidenmaa, Haapsalu, Viljandi, Otepää, Suur Munamägi, Tarton eteläpuolinen alue muutenkin ja keskisessä Virossakin olisi kiva käydä. Silti olin reilun viikon jälkeen tyytyväinen kotiintulosta. Usein reissun jälkeen on jotenkin tyhjä ja haikeakin olo. Tällä kertaa ei ollut. Ehkäpä se liittyy siihen, että mielen kuva-albumin aiemmin otsikoidut, mutta tyhjät tai vaillinaiset sivut saivat täytettä ja siinä riittää pureksittavaa?
Hajahavaintoja
Viron hyviin puoliin kuuluu se, että maa on pinta-alaltaan pieni ja välimatkat siten lyhyitä: mantereella Virossa pääsee oikeastaan mistä hyvänsä minne hyvänsä autolla noin kolmessa tunnissa - ja se tuntuu pitkiin välimatkoihin Suomessa tottuneesta jännältä. Hyväkuntoiset päätiet eivät myöskään ole kovin kiemuraisia.
Virossa bussiyhteydet ovat hyvät ja joihinkin paikkoihin pääsee junallakin. Hinnat ovat kohtuulliset. Julkisten käyttäminen olisi ollut tietysti ekologinen valinta. Tasaisessa maassa myös pyöräily on vaihtoehto. Matka tehtiin kuitenkin autolla. Suurimpana syynä on se, että aikaa oli niukasti - ja katsottavaa eri puolilla maata paljon. Piti myös päästä paikkoihin, minne julkinen liikenne ei vie. Ja tavaraakin oli matkassa jonkin verran.
Virossa mannereurooppalaisuus tai keskieurooppalaisuus on paljon vahvemmin läsnä katukuvassa kuin meillä. Suomessa niin säilyneet vanhat kaupungit ja kirkonkylät kuin laatikkoarkkitehtuurilla “kohennetut” kirkonkylätkin ovat omanlaisiaan, mutta Virossa kaupungeissa ja kirkonkylissä on enemmän sellaista henkeä, mitä tapaa jossain Saksan vanhoissa kaupungeissa.
Virolaisten asuttamat kaupungit ovat pääsääntöisesti - joitain ränsistyneitä rakennuksia katsomatta - yleisilmeeltään jotenkin enemmän rakkaudella kunnossa pidettyjä kuin ne, missä on venäjänkielinen enemmistö. Mietin, johtuuko se siitä, että virolaisten sidettä paikkaan vahvistavat sukupolvien juuret, kun taas etenkin koillisessa Virossa moni on tullut tai tuotu asukkaaksi neuvostovallan aikana, eikä multaan sidottua suhdetta paikkaan ole. Vai johtuuko se siitä, että nimenomaan koillinen Viro on pahiten kärsinyt raskaan teollisuuden rakennemuutoksesta ja rahaa yksinkertaisesti on vähemmän?
Vähän jännitti, että miten kykenen kommunikoimaan viron kielellä. Kirjakieltä ymmärrän vaivattomasti, kuten myös radiossa tai tv:ssä puhuttua yleiskieltä. Tallinnan puhekielenkään ymmärtämisessä ei ole suuria ongelmia. Puhun kuitenkin viroa niin harvoin, että tarvittavaa rohkeutta ei aina ole. Päivä päivältä huomasin puheen kuitenkin käyvän helpommin. Narvan linnassa venäjänkielinen murtaen viroa puhuva lipunmyyjä kysyi lippujen ostamisen yhteydessä, että mistä maakunnasta tulemme. Päättelin, että ei-natiivi puhuja ei välttämättä tunnista suomalaisuuttani viron kielestäni.
