Satunnaisesti päivityksiä ajatuksistani ja huomioistani. Toisinaan ilmaisen ilojani ja toisinaan varmasti purnaan. En lupaa viiltävää yhteiskunta-analyysia, mutta joskus kumminkin kuvia söpöistä eläimistä. Ja kaikkea mielessä liikkuvaa.
Kanadassa syntyi kohu, kun tuli tietoon, että ontariolainen kouluelin oli poistattanut vuonna 2019 hyllyistä noin 5 000 kirjaa, ja ne poltettiin "sovitteluseremoniassa", jossa haluttiin osoittaa sovinnollisuutta alkuperäiskansoja kohtaan. Joukossa oli romaaneja, tietosanakirjoja sekä sarjakuvia. Teokset katsottiin vanhentuneiksi ja niiden nähtiin esittävän alkuperäiskansoista kielteisiä mielikuvia. Kanadan pääministeri ei suhtaudu myönteisesti kirjojen polttamiseen.
Kirjojen polttamista on harjoitettu muinaisista ajoista lähtien. Usein kirjojenpolttajaiset liittyvät vallanvaihtoihin. Perusteena kirjarovioille voivat olla moraaliset, poliittiset tai uskonnolliset syyt. Pyrkimyksenä saattaa olla päästä eroon omalta kannalta haitallisista näkemyksistä ja joskus historiaa yritetään näin saada kirjoitettua uudelleen.
Euroopassa modernin historian tunnetuimmat kirjanpolttajaiset tapahtuivat vajaa vuosisata sitten. Kun Saksassa natsit nousivat valtaan, polttivat nämä valtavan määrän kirjallisuutta Berliinin kirjarovioissa 10.5.1933. Savuksi ja tuhkaksi muuttui esimerkiksi suuri määrä tietoa seksuaalisuuden eri muodoista, joka oli peräisin Magnus Hirschfeld vuonna 1919 perustamasta seksuaalitieteellisen instituutista.
- Missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä (Heinrich Heinen näytelmästä Almansor, 1821)
Toisinaan Suomessakin on väläytelty vaatimuksia "väärien tietojen levittämisen" sanktioimista, ja erilaiset "väärin ajattelevien" vaientamispyrkimykset ovat ns. cancel-kulttuurin piirissä suorastaan tavanomaista toimintaa - eivätkä järin kaukana kirjarovioista. Ristiriitaisia näkemyksiä leimataan vihapuheeksi ja niiden esittäjiä saatetaan "maalittaa".
Meidän sietäisi hyväksyä ikävältä ja väärältä tuntuviakin mielipiteitä. Niihin pitäisi puuttua esittämällä parempia ja kestävämpiä näkemyksiä.
Pohjanmaalta on tänne toisaallekin levinnyt kesänlopettajaisjuhlinta eli ns. venetsialaiset. Mökkikauden lopuksi juhannuksena polttamatta jäänyt kokko roihuaa.
Ovatko homomiehet vähemmän syrjittyjä ja enemmän etuoikeutettuja kuin muihin hlbti-vähemmistöryhmiin kuuluvat? Jos edes meillä ns. länsimaisissa yhteiskunnissa, niin onko näin muualla? Länsimaissa homottelu on tyypillisimpiä solvaamisen muotoja - eivätkä tätä harrasta yksinomaan ns. machokulttuurin omaksuneet miehet tai muutenkaan yksinomaan miehet. Joissain kulttuureissa juuri homoseksuaaliksi paljastuminen on yhteiskunnan hyväksymä syy tulla surmatuksi - ja “homoseksuaaliset teot” lain mukaan peruste kuolemanrangaistukselle.
Onko oikeastaan minkään suhteen mielekästä tarkastella syrjintää - ja etuoikeuksia - luokkien ja hierarkioiden kautta sen sijaan, että yhdenvertaisuuteen liittyviä ongelmia tarkasteltaisiin yksittäisinä korjausta vaativina asioina ja toisaalta yksilökohtaisesti?
Etuoikeuskehä
Intersektionaalisen feminismin piirissä merkittävä toimintaa ohjaava väline on ns. etuoikeuskehä, jossa on 12 sektoreille asetettuna ihmisen liitettyjä määritteitä. Sektorit on jaettu kehillä kukin kolmeen luokkaan. Mitä lähempänä keskustaa ollaan, sitä lähempänä valtaa ja etuoikeutetumpaa asemaa sen mukaan ollaan. Ajatuksena on ottaa huomioon se, että yksilön asemaan syrjinnän uhrina vaikuttaa useampi asia yhtä aikaa - ja nämä intersektionaalisesti - risteävästi, ominaisuudet läpäisevästi - summautuvat. Tällä taas halutaan oikeuttaa esimerkiksi ns. positiivista syrjintää.
Etuoikeuskehällä pyritään vertaamaan ihmisryhmien asemaa toisiinsa nähden.
Seksuaalisuuden suhteen kehän keskipisteessä on heteroseksuaalisuus ja ulkokehällä lesbot, biseksuaalisuus, panseksuaalisuus sekä aseksuaalisuuskin. Homomiehet on asetettu heteroiden ja muiden väliin. Sukupuolen sektorilla taas keskellä on cissukupuolinen mies, ulkokehällä transsukupuoliset sekä muunsukupuoliset, ja keskikehällä ovat cissukupuoliset naiset.
Homomiehet kehällä erikoisessa paikassa
Miksi homomiehet on pullautettu seksuaalisuuden sektorilla keskikehälle, vaikka jo cissukupuolinen miehisyys sukupuolen sektorilla loogisesti ajatellen ja laskennallisesti parantaa näiden intersektionaalista asemaa?
Esimerkiksi aseksuaalisuuden asettamista ulkokehälle on perusteltu ilmiön näkymättömyydellä, sillä että ilmiötä ei tunnisteta ja tunnusteta, että aseksuaaleja painostetaan ja joissain maissa pakotetaan avioitumaan ja seksiin. Myös transsukupuolisuus, muunsukupuolisuus, naisten homoseksuaalisuus ja intersukupuolisuus lisää riskiä tulla väärin kohdelluksi. Homomiesten asemaa parantavana asiana taas on nähty esimerkiksi medianäkyvyys ja suurkaupunkien verkostot.
Joidenkin arvelujen mukaan asetelmalla on ehkä haluttu alleviivata homomiesten vastahakoisuutta hyväksyä paikkansa syrjittynä etuoikeuskehällä ja samalla intersektionaalisen feminismin tarinassa. Koska intersektionaalisuudessa ja feminismissä on henkilökohtaisella kokemuksella merkittävä asema, vaikuttaa homomiesten itsetietoisuus asiaan. Moni homomies on myös ääneen ilmaissut, ettei halua antautua heränneen ja tiedostavan vasemmiston leluksi ja fetisoinnin kohteeksi, uhrin rooliin.
Mitä luokka-ajattelulla saavutetaan - ja mitä ei?
Etuoikeuskehä on työkalu, jolla arvioidaan tiettyyn luokkaan kuuluvien kokeman syrjinnän määrää suhteessa muihin. Tällainen ohjaa kuitenkin fokusta pois yhtäältä ratkaisua kaipaavista epäkohdista ja toisaalta myös yksilökohtaisista ongelmista. Erilaiset turvaverkot ja puuttumisen keinot tulevat viritetyksi moniperustaiseen tarkasteluun liittyvien oletusten mukaisiksi, eikä suinkaan tukemaan yksilöitä todellisen tarpeen mukaan. Lisäksi hierarkian rakentamisen paloina tusina ihmiseen liitettyjä määritteitä ei kata kovin tarkasti koko elämisen kirjoa.
Pahimmillaan luokka-ajattelu vie muissakin kuin seksuaalisuuteen liittyvissä yksityiskohdissa hakoteille - ja monissa asioissa hämärtää ajatusta yksilön omasta vastuusta itsestään.
Kun käytäntöjä rakennetaan luokka-ajatteluun perustuvan hierarkian tarveoletusten mukaisesti, jäävät “etuoikeutettuihin” luokkiin sijoitetut tarpeineen helposti väliinputoajiksi. Yhdenvertaisuuden lisäämistä ajatellen tulisi miettiä yksittäisiä ratkottavia asioita ja etenkin niiden ratkomista. Epäkohtia voidaan tunnistaa ilman luokka-ajatteluakin. Ei ole kovinkaan hedelmällistä asioiden korjaamisen kannalta loputtomiin pähkiä yksilötasolla mahdollisesti risteäviä haasteita. Sen sijaan täsmäiskut ongelmien juuriin voivat kestävästi muuttaakin asioita.
Kelkasta putoamiseen tunnetusti riittää yksi ainoa riittävän kova töyssy. Yhteiskunnan rakenteisiin pitäisi puuttua yksittäisten ratkottavien asioiden kautta, eivätkä ne löydy hierarkioita rakentamalla. Turvaverkkojen pitäisi olla viritetty kelkasta putoamista tai putoamisvaaraa varten.
Julkisilla rahoilla pyörivä ooppera on järjestämässä skandaalia.
- Mikäänhän ei pue oopperaa ja balettia niin hyvin kuin skandaali, toteaa Suomen kansallisoopperan ja -baletin ylikapellimestarina aloittanut Hannu Lintu Iltalehdelle.
Skandaalin mahdollisuus liittyy siihen, miten oopperassa aiotaan tulkita lakeja, asetuksia ja muita säädöksiä. Ja nämä määräykset puolestaan liittyvät koronaan. Oopperassa ollaan avaamassa syksyä antamalla piut-paut näille määräyksille järjestämällä oopperanäytöksiä itsekehitellyin terveysturvallisuusmetodein.
Jalkapallofanit jo tässä taannoin kyöräsivät koronanviruksen delta-muunnosta meille jakoon. Nytkö oopperaväenkin pitää olla levitystalkoissa mukana?
On jotenkin nurinkurista ajatella kauhean koronaturvallisena 300 ihmisen yleisöä katsomassa isolla äänellä laulavia solisteja ja suurta kuoroa yhdessä ja samassa tilassa. Aerosolituotantonsa on kuitenkin vähintään jonkinlaista. Tällaiseen ei pure se, että jokaisella sisäänkäynnillä on käsidesiä ja pintoja jynssäilty.
Kulttuuriväki ml. urheiluväki - ja toki moni muukin - on kritisoinut sitä, että säännökset muuttuvat ja niiden muuttaminen on tempoilevaa. Tästä elävyydestä ovat saaneet osansa myös pride-tapahtumat. Yksi jos toinenkin on kyllästynyt tilanteeseen ja monille kyse on suoranaisesti toimeentulosta. Silti omille tulkinnoille ei pitäisi olla tilaa.
Ongelma nimittäin on siinä, että meneillään oleva pandemia ei tottele lakeja, asetuksia ja muita säädöksiä. Se etenee tempoilevasti. Pandemiaa voi kuitenkin jossain määrin hallita, kun kukin toimii siten, että tartunnat leviävät mahdollisimman epätodennäköisesti: esimerkiksi huolehditaan turvaetäisyyksistä, ei tupata väentungoksiin, pidetään ainakin yleisissä sisätiloissa maskia naamalla ja otetaan rokotteet.
Jos ja todennäköisestikin kun ns. kakka vastuuttoman toiminnan seurauksena osuu tuulettimeen, ei siivousta tee tilanteeseen vienyt taho, vaan jo muutenkin tiukilla oleva tartunnanjäljitys, terveydenhuolto ja lopulta mahdollisesti tehohoito. Jos rahoja lasketaan, niin maksajia olemme me veroja maksavat - mutta emme mekään saa korvattua vakavasti sairastuneiden sekä näiden läheisten inhimillistä kärsimystä.
On syytä noudattaa tehtyjä päätöksiä ja seurata asiaa THL:n ja AVI:n verkkosivuilta.
Varikset ovat fiksuja lintuja. Kertovat, että oppivat nollankin. https://youtu.be/_hsEfr3DTqo
Varis ilmeisesti laskeskeli, että jos poimii kaikki ranskanperunat omaan suuhun, niin lokille jää nolla. Kaupunkiluonnon ihmeisiin kuuluu se, että linnut osaavat hyvin tyhjentää roskikset.
Erika Vikman laulaa häpeästä ja siitä yli pääsemisestä. Tämä häpeän tunnehan on monille hlbti-vähemmistöihin kuuluville ollut tuttu ainakin jossain vaiheessa matkan varrella. Erityisesti maailmankatsomukseltaan vanhoilliset ovat häpeän leimaa tarjoilleet.
Piti kappaleesta, artistista, musiikkityylistä tai ei, niin eikös tuo otsikossa mainittu laini ole ihan kantava, vaikka tulevan kesän prideen? Oli ne pridet sitten jo turuilla ja toreilla taikka verkossa - tai nykyajalle tyypillisesti hybridimallilla.
Kuvakaappaus videosta
Vikmanillahan on muitakin aihepiiriä sivuavia lauluja, kuten vaikkapa Syntisten pöytä.
Nyt Advocate-julkaisussa esitellään kuvia, jotka on tehnyt tokiolainen Torajiro. Hän kertoo käyttävänsä kahdenlaista tekniikkaa; digitaalista kuvanmuokkausta ja öljyvärimaalausta.
Makuasioista ei parane kiistellä - tai toisaalta ne ovat hedelmällisin kiistelyn kohde. Itsenäni nämä Torajiron työt puhuttelevat aivan eri tavoin kuin vaikkapa Tom of Finland -kuvasto. ToF-maailma ei minulle henkilökohtaisesten mieltymysten mielessä merkitse mitään, vapautumis-kulttuurisena ilmiönä jonkin verran; tiedostaen samalla myös sen, että ToF-stereotypian läsnäolo aikanaan aiheutti itsesyrjintää.
Noin ihan esteettisesti Torajiro tavoittaa jotain sellaista, joka minua kieltämättä miellyttää: hahmojen fyysinen olemus, jonkinlaisen voimakkuuden ja herkkyyden oikeanlainen tasapaino. Löydän noista töistä samastumispintaa lähinnä sen jonkin epävarmuuden ja oman paikan etsimisen kautta, joka itselleni oli kerran niin tuttua.
