Satunnaisesti päivityksiä ajatuksistani ja huomioistani. Toisinaan ilmaisen ilojani ja toisinaan varmasti purnaan. En lupaa viiltävää yhteiskunta-analyysia, mutta joskus kumminkin kuvia söpöistä eläimistä. Ja kaikkea mielessä liikkuvaa.
Erika Vikman laulaa häpeästä ja siitä yli pääsemisestä. Tämä häpeän tunnehan on monille hlbti-vähemmistöihin kuuluville ollut tuttu ainakin jossain vaiheessa matkan varrella. Erityisesti maailmankatsomukseltaan vanhoilliset ovat häpeän leimaa tarjoilleet.
Piti kappaleesta, artistista, musiikkityylistä tai ei, niin eikös tuo otsikossa mainittu laini ole ihan kantava, vaikka tulevan kesän prideen? Oli ne pridet sitten jo turuilla ja toreilla taikka verkossa - tai nykyajalle tyypillisesti hybridimallilla.
Kuvakaappaus videosta
Vikmanillahan on muitakin aihepiiriä sivuavia lauluja, kuten vaikkapa Syntisten pöytä.
Nyt Advocate-julkaisussa esitellään kuvia, jotka on tehnyt tokiolainen Torajiro. Hän kertoo käyttävänsä kahdenlaista tekniikkaa; digitaalista kuvanmuokkausta ja öljyvärimaalausta.
Makuasioista ei parane kiistellä - tai toisaalta ne ovat hedelmällisin kiistelyn kohde. Itsenäni nämä Torajiron työt puhuttelevat aivan eri tavoin kuin vaikkapa Tom of Finland -kuvasto. ToF-maailma ei minulle henkilökohtaisesten mieltymysten mielessä merkitse mitään, vapautumis-kulttuurisena ilmiönä jonkin verran; tiedostaen samalla myös sen, että ToF-stereotypian läsnäolo aikanaan aiheutti itsesyrjintää.
Noin ihan esteettisesti Torajiro tavoittaa jotain sellaista, joka minua kieltämättä miellyttää: hahmojen fyysinen olemus, jonkinlaisen voimakkuuden ja herkkyyden oikeanlainen tasapaino. Löydän noista töistä samastumispintaa lähinnä sen jonkin epävarmuuden ja oman paikan etsimisen kautta, joka itselleni oli kerran niin tuttua.
