Satunnaisesti päivityksiä ajatuksistani ja huomioistani. Toisinaan ilmaisen ilojani ja toisinaan varmasti purnaan. En lupaa viiltävää yhteiskunta-analyysia, mutta joskus kumminkin kuvia söpöistä eläimistä. Ja kaikkea mielessä liikkuvaa.
Viime kesänä ranneliike.netissäkin kerrottiin Lemmenlukko-ilmiöstä, jossa molemminpuolinen ikuinen rakkaus tunnustetaan kaivertamalla tai muuten merkitsemällä etunimet riippulukkoon, kiinnittämällä lukko sillankaiteeseen ja heittämällä avain veteen sillan alle.
Sain idean kirjoittaa ranneliike.netiin lemmenlukoista, kun olin niitä nähnyt Tampereen Patosillalla, ja siellä oli muutamissa lukoissa miesparin nimet.
Aamulehti kertoi muutama päivä sitten, että juuri tuolta Tampereen Patosillalta rakkauslukkoja oli mystisesti kadonnut. Koska tuo koko idea lemmenlukoista kosketti minua, niin tulin aika surulliseksi; miksi ihmeessä joku on niitä poistanut. Lukon laittaneille lukon laittaminen on varmasti ollut henkilökohtaisesti iso juttu ja oman lukon repiminen tongeilla pois ison mielipahan aihe.
Aamulehdessä arvuuteltiin, kuka on tihutyön takana. Kaupungin viranomaisten arveltiin aluksi olleen lukkojen poistamisen takana, koska patomuuriin tehdään korjauksia. Syyllinen ei kuitenkaan löytynyt sieltä.
Eilen illalla Aamulehti tiesi kertoa, että One Love -nimeä totteleva ryhmä "anonyymejä pirkanmaalaisia taiteilijoita" ovat katkoneet lukot voimapihdeillä, vieneet ne taidevalimoon sulatettavaksi metallikuutioksi, jonka pinnassa näkyy lukkojen muotoja. Kuutio on esillä Tampereen R1-taidehallissa avautuvassa Pirkanmaan Triennaalissa ja sen vieressa pyörii teoksen syntyä kuvaava video.
Minusta taiteen nimissä tehty temppu on erittäin alhainen ja halpamainen lukon kiinnittäneitä pariskuntia kohtaan. Halveksin syvästi temppua, vaikka minä ja puoliskoni emme itse ole lukkoa tuonne jättäneetkään.
Toivottavasti tämä "taiteilija"ryhmä ymmärtää edes hävetä ja pyytää nöyrästi anteeksi. Ja toivottavasti Pirkanmaan Triennaalin järjestäjät ymmärtävät osavastuunsa ja pahoittelevat aiheuttamaansa mielipahaa.
Helsingin ytimestä Ruoholahteen vanhaan ratakuiluun avattu kevyenliikenteen väylä "Baana" on hyvä asia. Työmatka Kalliosta Ruoholahteen taittui sen ansiosta alle 20 minuutissa. Metromatka (johon sisältyy molemmissa päissä jonkin verran jalankulkua) samasta lähtöpisteestä samaan kohteeseen kestää 22..27 minuuttia, riippuen siitä, miten metrot sattuvat kohdalle.
Nyt kun keskustan pohjoispuolta halkovan junaradan yli tai ali saisi Kaisaniemeen vielä jonkinlaisen fiksun kevyenliikenteen väylän, niin matka lyhenisi vielä parilla minuutilla, kun ei tarvitsisi kiertää rataa joko Rautatieaseman luota tai Linnunlaulun ylikulun kautta.
Helsingissä on tässä viime vuosina torpattu pari erittäin hyvää liikennettä sujuvoittavaa hanketta. Viimeksi Kumpulan joukkoliikennekatu hylättiin. Se olisi parantanut merkittävästi joukkoliikenteen toimimista kaupungissa. Toinen keskustan autoistumista vähentävä asia, keskustatunneli, jäi myös kaupungin kehittymistä vastustavien hampaisiin.
Espoolaiset saivat sentään päätettyä metron rakentamisesta Matinkylästä Kivenlahteen. Metroa pitäisi kyllä jatkaa Kauklahden juna-asemalle, että joukkoliikenne toimisi paremmin erilaisissa häiriötilanteissa.
Yleisesti ottaen erilaiset "silmukat" ja luontevat vaihtoehtoreitit tuntuvat olevan lähes tuntematon asia raideliikennettä järjestettäessä. Helsingissä on esimerkiksi raitiovaunureitissä sellaisia solmupisteitä, että kun siellä tapahtuu jotain, niin koko tai ainakin puolet kaupungin raitioliikenteestä pysähtyy tai ainakin puuroutuu totaalisesti. Yksi näistä kriittisistä paikoista on Mannerheimintien ja Kaivokadun/Simonkadun risteys. Sen osalta ei ole järjestetty käyttökelpoisia kiertoteitä.
Ja metrohan pitäisi tietysti saada reitille Katajanokka-Espa-kamppi-Töölö-Linnanmäki-Pasila ja vielä Töölöstä Munkkivuoreen. Ja junille Pisararata.
Olen moderoinut toistakymmentä vuotta erilaisia nettifoorumeita ja niistä viimeiset kymmenen vuotta aktiivisimmin keskusteluja ja kommentteja ranneliike.netissä. Käytännössä olen hyväksynyt ja hyljännyt yksittäisiä viestejä, muistutellut sopivuuden rajoista ja asiallisesta käytöksestä, antanut muutamia jäähyjä ja sulkenut pari tunnusta.
Viestien hylkäämisen syynä on ollut esimerkiksi luokaton kielenkäyttö, valheellisten tai yksityisyyden suojan piiriin kuuluvien asioiden pahantahtoisen esittäminen yksittäisistä ihmisistä tai ihmisryhmistä ja keskustelun (tahallinen) häirintä. Häirintää on käytännössä se, että samaa tai samansisältöistä viestiä suolletaan useita kertoja yhteen tai useampaan keskusteluun, oli kysymys sitten “julistamisesta” tai yksioikoisemmasta häirinnästä. Jäähy tai tunnuksen pysyvä sulkeminen on tullut kyseeseen, jos toistuvista huomautuksista huolimatta tilanne jonkun kohdalla ei parane.
Vaatimuksia muiden kirjoittamien viestien poistamisesta ja jonkun kanssakäyttäjän jäähyllepanosta tai jopa tunnuksen sulkemisesta on tullut moninkertaisesti enemmän kuin olen sellaisia toimenpiteitä suorittanut. Joidenkin “kaksintaistelujen” kohdalla molemmat osapuolet ovat vaatineet toisen pukarin hyllyttämistä. Silloin on naurussa pitelemistä.
Näiden toimepidevaatimusten perusteluna on lähes aina ollut jokin seuraavasta kolmesta asiasta: 1) vaatimuksen esittäjän mielestä häntä on henkilökohtaisesti loukattu, 2) joku käsittelee aihetta, josta ei saisi puhua tai ainakaan olla jotain tiettyä mieltä tai 3) tietynlaisen ajatusmaailman omaavalle ei saisi antaa tilaa. Joitain hajaosumia on tullut muillekin syille, joskin laveasti ajateltuna nekin sisältyvät yleensä tavalla tai toisella yhteen tai useampaan noista kolmesta. Käytännössä toimenpidevaatimuksen taustalla on poikkeuksetta ollut se, että kirjoittaja, tämän tyyli tai esittämänsä mielipide on itseä ärsyttävä tai vastenmielinen.
Halu vaientaa “väärät” mielipiteet ja niiden esittäjät on yleinen ilmiö muuallakin kuin nettifoorumeilla.
Yksi muoti-ilmiö on ollut joidenkin mielipiteiden määrittely “vihapuheeksi” tai “vihakirjoitukseksi”, ilman sen tarkempaa yksilöimistä. Välillä on tuntunut, että viha-leiman iskeminen hankalaksi koettuun puheenvuoroon on ollut lähinnä yritys mitätöidä koko puheenvuoro, jotta siinä esitettyihin asioihin ei tarvitsisi ottaa oikeasti kantaa - ja ehkä kohdata oman vastakkaisen kannan hataruus.
Perusteena vaientamisvaatimuksille käytetään esimerkiksi käsitettä “vihapuhe”, joka luo “vihan ilmapiiriä”. Minusta “vihapuhe” on perusteena kehno, jos sitä käytetään ilman tapauskohtaisia perusteluja.
On selvää, että yksittäiseen ihmiseen tai jotenkin määriteltyyn ihmisryhmään kohdistuvalla väkivallalla uhkaaminen ja väkivaltaan kehottaminen ovat itsessään ja itsestäänselvästi vihapuhetta. Ihmisellä pitää olla oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja ehdottomaan turvallisuuden tunteeseen. Vihapuheeksi voi nimittää myös määritellyn ihmisryhmän harkittua mustamaalausta; sitä selkeämmin, mitä voimakkaammin ryhmä määrittyy siihen kuuluvien ihmisten henkilökohtaisten ominaisuuksien kautta.
Yksittäiseen henkilöön kohdistuva mustamaalaus on tietysti kunnian loukkaamista. Jos kuitenkin kyse on julkisuudessa mielipiteitään esittävän ihmisen mielipiteiden tai niiden taustalla olevien vaikuttimien rankkakin arviointi, niin sitä ei voi pitää vihapuheena tai kunnianloukkauksena.
Jotenkin määritellyn ihmisryhmän todellisista tai kuvitelluista ominaisuuksista puhuminen ei minun mielestäni sinänsä ole vihapuhetta, jos siihen ei sisälly tarkoituksellista mustamaalausta ja pahantahtoisuutta. Ei ole häpeä olla väärässä, mutta häpeällistä on sitten perustellun faktapohjaisen puheenvuoron jälkeen edelleen rypeä uppiniskaisesti ennakkoluuloissaan, ilman halua edes yrittää ymmärtää.
On totta, että taitava puhuja tai kirjoittaja osaa naamioida pahat sanansa näennäisen nättiin ja viattomaan asuun, vaikkapa kysymykseksi, mutta jossain sen rajan on mentävä. Jos keskustelua rajoitetaan liiaksi, ei keskustelua herättäviä kysymyksiä voi enää ratkoa. Ja se ei ole enää kenenkään edun mukaista.
Jos joku on siinä uskossa, että vaikkapa homoseksuaalisuuteen liittyy jokin kielteinen lieveilmiö, niin ei sellaisen mielipiteen esittäjää pitäisi suoriltaan vain vaientaa. Jos jonkun mielipide ärsyttää tai on omasta mielestä väärä, se ja sen esittäjä pitää haastaa.
Aion kääntää uuden sivun blogikirjoittamiseni historiaa käsittelevässä kirjassa.
Tämä blogini on ollut olemassa vailla erityistä tarkoitusta kesästä 2005 lähtien, nimellä "smolandia". Tähän asti olen bloggaillut erittäin satunnaisesti. Bloggaukseni ovat lähinnä olleet yskäisyjä, kun olen muistanut, että minulla on tämä blogi ja sinne ehkä voisi taas pitkästä aikaa kirjoittaakin jotain.
Taannoin totesin erään bloggaajan puolentuhannen rajapyykin bloggauksen kohdalla, ettei minusta tunnu siltä, että minulla olisi suurtakaan henkilökohtaista annettavaa blogosfäärille. Sen jälkeen olen miettinyt, että miksi minulla yleensä pitää olla blogi, jos sen olemassaolo aiheuttaa turhautumista.
Blogini sisältö on liittynyt omiin tekemisiini; lomabloggauksiin ja joihinkin henkilökohtaisiin tuntemuksiini. Onhan tuolla pari huomiota jostain asiastakin, mutta ei juhlaksi asti. Täällä on muutama todella hyvä blogi, joita seuraan säännöllisesti. Näillä bloggaajilla tuntuu olevan sanottavaa ja kiinnostavia huomioita. Voin olla näiden bloggaajien kanssa aivan eri mieltä jostain asiasta, mutta silti tekstit ovat mielenkiintoisia.
Kirjoitan jonkin verran uutisia ja muita ajankohtaistekstejä ranneliike.netiin. Olen niissä pyrkinyt käsittelemään esilläolevaa asiaa neutraalisti (toki tarkastellen asioita sateenkaarenväristen silmälasien läpi), mutta itse jutusta olen pyrkinyt pitämään omat mielipiteeni loitolla. Muutaman kerran vuodessa olen kirjoittanut ranneliike.netissä jostain aiheesta kolumni-tyyppisen kirjoituksen, mutta silloin päätoimittajan roolissa ja pyrkinyt tarkastelemaan asiaa omien mielipiteitteni yläpuolelta.
Omia käsityksiäni asioista olen lopultakin aika vähän tuonut esiin vähänkään pohditumpina ja harkitumpina kirjoituksina. Ajankohtaisjuttujen lukijakommenteissa ja keskustelufoorumilla olen saattanut tuoda esiin omia huomioitani asiasta tai jostain siihen liittyvästä yksityiskohdasta “omana itsenäni”. Ehkä blogikirjoittaminen voisi tulla kyseeseen. Jos nyt yrittäisin.
Ehkä mukaan mahtuu "lomaraportointiakin", mutta ajattelin tosissaan reivata blogini olemusta rutkasti uuteen suuntaan. Blogi on jatkossa saman niminen kuin minäkin, se on "smo".
Sateenkaarimaailman tarkastelun lisäksi ajattelin toisinaan poiketa myös yleismaailmalliselle reviirille ja käsitellä muitakin aiheita, jotka minua erityisesti kiinnostavat. Aion myös ottaa esille ranneliike.netin tekemisen kautta syntyneitä mietteitä. Kommentointi on luonnollisesti avoin. Oma B-puoleni ei ole lainkaan herkkänahkainen, joten odotan myös piiskaa - ja samalla hyviä ideoita.
Saa nyt nähdä kuinka oma ajatukseni "ainakin yhdestä kirjoituksesta kuukaudessa" toteutuu. Pakosta en kuitenkaan aio tänne kirjoittaa. Jos omasta mielestäni mitään sanottavaa ei ole, en sitä ajatellut tännekään pistää.
PS. Tämä ei ollut kesäkuun kirjoitus. Se tulee vielä. Aion kirjoittaa oikeista ja vääristä mielipiteistä.
