Isojen poikien kerho

Minusta jotenkin tuntuu, että olen elämässäni siirtynyt jotenkin uuteen vaiheeseen. Ystäväni nimitti tätä ikäkriisiksi. Ehkä se onkin sitä, en tiedä. Kuitenkin, tosiasia on, että suhtaudun asioihn ihan eri tavalla nykyään. Mutta vaikka paljon onkin muuttunut, yritän olla paljastamatta sitä muutosta kenellekään, sillä pelkään sitä, mitä siitä seuraa. Yritän piiloutua vanhan elämäni taakse, ikään kuin pukisin vanhat vaatteeni uusien päälle. Jos oikein tarkasti katsoo, saattaa silti nähdä pilkahduksen uutta vanhan alla.

Minä nimitän tätä uutta vaihetta Isojen poikien klubiksi. Enkä tarkoita sillä sitä, että olisin jotenkin lihonut tai kasvanut fyysisesti johonkin suuntaan. Kasvanut minä kuitenkin olen, henkisesti. Tajusin sen jutellessani yhden ystävän kanssa. Se vain pulpahti suustani, ja siinä se oli. Isojen poikien klubissa on säännöt, ja ne säännöt ovat perintöä sukupolvelta toiselle. Isät siirtävät ne pojilleen, pojat omille lapsilleen ja niin edelleen. Perinne jatkuu.

Ikäkriisin puolesta tosin puhuvat muutamat asiat. Ensinnäkin se, että minua nuoremmat tuntuvat todella nuorilta. Ja kun sanon todella paljon, myös tarkoitan sitä. Siitä huolimatta tarve näyttää noiden nuorten silmissä hyvältä kasvaa koko ajan. Olisiko kuitenkin niin, että nuo nuoremmat ovatkin vain päiväunien kohde, eivät enää todellinen kiinnostuksen kohde. Kiinnostus suuntautuukin nykyään vanhempiin miehiin, potentiaalisiin elämänkumppaneihin? Hitto vie, eihän tämän pitäisi tapahtua vielä! Minusta alkaa tuntua, että käyn läpi jokaisen ikäkriisin kymmenen vuotta etuajassa.

Mutta rohkein mielin eteenpäin: seikkailu alkakoon!