• Christian

Tuhannen ja viidensadan minuutin tarinoita

Etäsuhteet ovat haastavia. Erityisen kovalle koetukselle ne laittavat pankkitilin; tilipussista lohkeaa melkoinen lovi puhelinlaskuista ja matkakuluista selviämiseen.

On tietenkin selvää, että kun asuu kaukana, asiat on jaettava toisen kanssa eri tavalla kuin jos asuisi edes sitten samassa kaupungissa.

Mutta en minä valita. Oikeastaan matkustan pohjoiseen ihan mielelläni täältä etelän loskasta ja synkkyydestä. Puhelimessa puhun muutenkin paljon. Ehkä ongelma on vain se, että aina ei ole jotain sanottavaa, ja minä en voi sietää hiljaisia hetkiä, vaikka voisihan se jonkun mielestä olla mukavaa vain kuunnella toisen hengitystäkin. Niin sitten kun toinen on vähemmän puhelias, ja jos itse ei jaksa koko ajan puhua, niitä hiljaisia hetkiä tulee väkisinkin.

Olen myös huomannut, että puhelujen lopettaminen on yllättävän vaikeaa. Silloin, kun huomaa, että ei enää keksi mitään puhuttavaa ja pitäisi lopettaa, sitä haluaakin vain venyttää puhelua. Ehkä se johtuu siitä, että puhelimessa puhuessa tuntuu kuin toinen olisi hetken ajan hieman lähempänä. Uusi, 1500 minuutin ja 1500 tekstiviestin liittymäni sallii kyllä melkoisten maratonpuheluiden soittamisen, mutta rajansa kai puhelujen pituuksillakin. Siitä hetkestä, kun molemmat ovat hiljaa, eikä kumpikaan uskalla sanoa mitään lopetukseksi, on vain tullut kovin kiusallinen.

Todistakaa, että tämä ei ole vain minun ongelmani. Tai auttakaa edes ratkaisemaan se: miten lopettaa puhelu oikealla tavalla?