Ennen aikaa oli aina liian vähän. Sen jälkeen, kun aloin seurustella, huomasin, että yhtäkkiä minulla onkin paljon enemmän aikaa. Enemmän aikaa ystäville ja kavereille. Aikaa kotitöille, salilla käymiseen, shoppailuun ja jopa opiskeluun. Työtkin tuntuvat hoituvan siinä sivussa kuin leikiten. Miten tämä oikein on mahdollista? Käytinkö minä tosiaan ennen näin paljon aikaa sen oikean etsimiseen, asioista stressaamiseen ja elämän murehtimiseen?
Yleensä huomaa omistaneensa jotain viimeistään silloin, kun menettää sen. Luulin vuosi sitten, että minulla oli kaikkea. Luulin, että olin rakastunut. Luulin tuntevani toisen. Luulin pystyväni luottamaan. Luulin, että se kestää. Ja kaikessa siinä olin niin väärässä, sillä vasta nyt, kun minulla nyt on se kaikki, huomaan, että aiemmin minulla ei ole sitä ollut.
"Olen väsynyt olemaan vahva / ja pidättämään aina henkeäni / kuin kottaraista häkissä." Siltä minusta on tuntunut pitkään. Mutta nyt, nyt minun ei enää tarvitse pidättää henkeäni. "Tahdon avata häkin ja antaa unien tulla / ja päästää linnun räystäälle kävelemään / ja juomaan sadevettä." Nyt unet saavat tulla, häkin ovi on auki. Ja millaiset unet, sitä ei voi sanoiksi pukea. Kaikenlaiset kauniit unet minä haluaisin kutoa peitoksi sinun kietoutua.
Vaikka talvesta ei ole tietoakaan ja ulkona on mustaa, minun sisälläni on kaunista. "Ei yksi pääsky kesää tee / ei yksi kesä elämää sydämeen / ei yksi elämä mitään tähän kaikkeen / Se pääsky toi kesän eteiseen / se antoi rauhan sydämeen / ja lehahti sitten siivilleen / ja syttyi liekkiin ikuiseen / ja se loistaa, minne ikinä meen." Pääsky toi rauhan minun sydämeeni, ja kesä, se odottaa eteisessä.
(Lainaukset: ensimmäinen Eeva-Liisa Mannerin runosta Olen väsynyt olemaan vahva, toinen Kaija Koon kappaleesta Ei yksi pääsky kesää tee.)
