• Hulivilipoika

La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2015/08/la-dolce-vita-aanioikeudeton-suru-ja.html (lisää kuvia + videoita täällä)

*

Abortti. Keskenmeno. Homokumppanin kuolema. Ystävän kuolema. Entisen puolison kuolema. Lemmikin kuolema. Potilaan kuolema.

Nämä kaikki mainitaan Suomen Mielenterveysseuran sivustossa esimerkkeinä tilanteista, joissa ihminen saattaa kokea menetyksen ilman, että hänellä on sosiaalisesti tunnustettua oikeutta surra sitä. Puhutaan äänioikeudettomasta surusta, jonka ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi kyvyttömyys puhua kokemastaan surusta ja tuensaannin vaikeus.

Äänioikeudettoman surun taustalla ovat yhteiskunnalliset käytännöt siitä, kenen odotetaan surevan ja millä tavalla, ja ne voivat olla yksilön näkökulmasta todella julmia: ”Yhteiskunnan tapa normittaa surun kestoa ja tunnustaa vain tiettyjen ihmisryhmien oikeus surra voi aiheuttaa suurta tuskaa”, Mielenterveysseura kirjoittaa.

Toisaalta myöskään äänioikeutetut surijat eivät välttämättä halua käyttää oikeuttaan, kuten Helsingin Sanomat kirjoitti 22. heinäkuuta jutussaan ”Kuolemanpelko muuttaa hautausperinteitä”. Jutun mukaan suomalaiset ovat vieraantuneet kuolemasta ja alkaneet jopa karttaa hautajaisten järjestämistä. Hautauspalvelun johtaja mainitsi ääriesimerkkinä asiakkaat, jotka eivät halua järjestää hautajaisia ollenkaan. Niinpä hautauspalvelu kuljettaa omaisen ruumiin sairaalasta krematorioon, ja seurakunta ripottelee tuhkan muistolehtoon. Persoonattomien hautajaisten vastakohtana taas ovat vainajan itsensä näköiset hautajaiset, joista on tullut uusi normi.

Ruumis kaapissa

Aänioikeudeton suru ja persoonalliset hautajaiset ovat aiheena myös ruotsalaisen etnologin Ingeborg Svenssonin väitöskirjassa Liket i garderoben: bögar, begravningar och 80-talets hivepidemi (2007/2013), suomeksi jotakuinkin Ruumis kaapissa: homoista, hautajaisista ja 80-luvun hiv-epidemiasta. Siinä Svensson analysoi aidsiin kuolleiden ruotsalaisten homo- ja bi-miesten hautajaisia 1980-luvulta aina 1990-luvun puoliväliin, jolloin yhdistelmälääkitys muutti hivin kuolemanrangaistuksesta krooniseksi infektioksi.

Jos Hesarin juttu käsittelisi Ingeborg Svenssonin väitöskirjaa, otsikkona voisi olla: ”Homopelko muuttaa hautausperinteitä.” Väitöskirjassa ja jutussa on nimittäin kiinnostavia yhtymäkohtia. Edellä mainittu karu kertomus kokonaan ulkoistetusta viimeisestä matkasta tuo esimerkiksi mieleen Svenssonin kirjan kuvaukset siitä, miten aidsiin kuolleita miehiä kohdeltiin kuin ongelmajätettä: ruumis mustaan muovipussiin ja päälle tartuntavaarasta kertova tarra. Tai kuvaukset hautajaisista, joissa omaiset tekivät kuolleesta pojastaan jälleen heteron ja siivosivat koko aikuiselämän näkyvistä aina puolisoa ja ystäviä – noita äänioikeudettomia surijoita – myöten. Kauhutarinoiden rinnalle nousevat Hesarissakin mainitut yksilölliset hautajaiset, jollaisia homomiehet järjestivät Svenssonin mukaan ensimmäisten joukossa ja joskus jopa teatterin lavalla!

Mainitsemani esimerkit tuovat varmasti monelle mieleen Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian (2012–2013) ja samaisen tv-sarjan väkevine kohtauksiin. Svenssonin väitöskirja onkin toiminut Gardellin keskeisenä lähteenä, ja Gardell toteaa Svenssonin kirjan esipuheessa puolileikillään, että hänen teoksensa ovat Liket i garderobenin dramatisointeja.

Ansaittu kuolema

Ingeborg Svenssonin väitöskirjan pääasiallinen aineisto koostui noin 50 homo- ja bi-miehen hautajaisiin liittyvistä dokumenteista (kuolinilmoituksista muistopuheisiin, valokuviin ja videoihin) sekä niitä täydentäneistä läheisten, aktivistien, hautausalan ammattilaisten ja pappien haastatteluista. Aineistoaan Svensson suhteuttaa aids-hysterian aikaiseen ja sitä edeltäneeseen ruotsalaiseen asenneilmastoon, jota hautajaiset tavalla tai toisella heijastelivat.

Homoutta ei Svenssonin mukaan enää kammoksuttu tai pidetty uhkana 1970-luvun lopun ja 1980-luvun Ruotsissa. Ruotsin valtiopäivät oli jo vuonna 1973 linjannut, että homoseksuaalinen parisuhde on yhteiskunnan näkökulmasta täysin hyväksyttävä. Toisaalta homoseksuaalisuus oli valtaväestölle vieras ja näkymätön asia, josta ei juuri hiiskuttu laulunteksteissä, mainoksissa, arkikeskusteluissa, romaaneissa tai juorulehdissä.

Aidsin tulo Ruotsiin teki homouden näkyväksi julkisessa keskustelussa, mutta argumenteissa alettiin jälleen toistella jo Mooseksen laista tuttuja käsityksiä samasukupuolisen seksin tuhoisuudesta. Svensson toteaa, että aidsissa kiteytyivät anaaliseksiin jo vanhastaan ladatut tuhon, vaaran, lian ja kuoleman mielikuvat ja että irtosuhteita harrastavasta, nautinnonhaluisesta ja itsetuhoisesta homosta tuli koko epidemian selittäjä. Tieteellistä pohjaa homoruttopuheilla ei ollut, mutta epidemian alussa operoitiinkin enemmän luulon ja uskon kuin tiedon varassa. Olihan aivan selvää, että jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat itse ansainneet kuolemansa.

Tältä pohjalta ei ole kovin ihmeellistä, että aidsiin kuolleiden ruumiita käsiteltiin kuin ongelmajätettä. Monia epidemian alkuvaiheessa kuolleita ei puettu perinteiden mukaisesti kuolinpaitaan, vaan heidät arkutettiin ruumispusseissa. Tällöin omaiset eivät halutessaan päässeet näkemään arkutettuja vainajia.

Myöhemmin ruumiit arkutettiin normaalisti, mutta ruumispusseja käytettiin yhä kuljetuksissa, koska kuljettajat eivät muuten suostuneet koskemaan ruumiisiin. Vanha ”tieto” homoseksuaalisuuden vaarallisuudesta yksinkertaisesti syrjäytti jo vuonna 1985 tunnetun faktan, jonka mukaan ruumiiden käsittely ei vaatinut käsineitä kummempaa suojausta.

Hiv-positiivisille ja aids-potilaille ajatus mustaan muovipussiin päätymisestä oli tietysti jatkuva ahdistuksen aihe, mutta käytännöstä alettiin luopua vasta vuonna 1993.

Ylpeitä ja häpeämättömiä

Koska homoseksuaalisuuteen liittyvät mielikuvat olivat niin vastenmielisiä, osa omaisista päätyi häivyttämään vainajan koko aikuiselämän. Suurkaupunkiin seksuaalipakolaiseksi lähtenyt poika ”rehabilitoitiin”, palautettiin kotiseudulle ja haudattiin sukuhautaan, vaikka se ei olisikaan ollut pojan ja hänen elämänkumppaninsa tahto. Homoseksuaalisuus näyttäytyi perheen vastakohtana.

Toisinaan lehdissä näki vierekkäin vanhempien sekä vainajan elämänkumppanin laatimia kuolinilmoituksia, jotka olivat melkoisessa ristiriidassa keskenään. Yhdessäkin Svenssonin analysoimassa kuolinilmoituksessa äiti muistelee poikaansa ”juuri sellaisena kuin olit”, ja muistamiset pyydetään osoittamaan Syöpäsäätiölle. Toisessa, saman henkilön kuolinilmoituksessa on pääomaisena mies ja symbolina ristin sijasta nahkaan puettu nallekarhu. Mahdolliset lahjoitukset pyydetään tekemään Aids-tukikeskukselle.

Jälkimmäinen kuolinilmoitus edustaa peittelyyn verrattuna täysin vastakkaista asennoitumista homoseksuaalisuuteen ja aidsiin liitettyyn häpeään. Tällaista ylpeys- tai häpeämättömyysstrategiaa edustavat myös monet Svenssonin analysoimista homo- ja bi-miesten hautajaisista, joita Svensson kutsuu elämäkeskeisiksi hautajaisiksi tai elämäntyylihautajaisiksi. Ne eivät toisin sanoen keskittyneet kuolemaan, vaan elettyyn elämään, ja perustuivat vainajan itse laatimiin ohjeisiin. Tuloksena oli kirjavia kollaaseja, joille oli usein ominaista tunteellisuus, esteettisyys ja spektaakkelimaisuus – sanalla sanoen hintahtavuus.

Kuohahtavaa iloa

Aids-aktivisti Janne halusi kunnon ”hinttihautajaiset”, viimeiset suuret juhlat kaikille ystävilleen, ja ne hän myös sai vuonna 1988. Hautajaisissa kaikki näyttäytyi kuin vaaleanpunaisten silmälasien takaa: oli vaaleanpunaisia lippuja ja kukkakimppuja – joka puolella pelkkää roosaa. Vain Jannen toivomat vaaleanpunaiset kolmioleivokset jäivät toteuttamatta. Niiden sijasta vieraille jaettiin vaaleanpunainen kolmio, jolla he saattoivat halutessaan viimeistellä asunsa.

Tukholman homokuoro lauloi hautajaisissa Jannen toivoman Evert Tauben kappaleen ”Purjehdus” (”Så länge skutan kan gå”, suom. Pentti Saaritsa):

Sä muista silloin, kun murhe sua painaa
on elo vain lyhytaikaista lainaa
se silti estää ei saa iloa kuohahtavaa
siis valssin pyörteissä taas kerran pyöriköön maa

On onni valtava maailmalla kulkea näin
satamaan mennä tanssimaan ja juomaan
kun juhlat loppuvat lähdet taas aavoja päin
pelotonna käyt tuulien huomaan

Lopuksi hautaustilaisuuden toimittaja laski Jannen arkulle kolme ruusua hiekan heittämisen sijasta: keltainen ruusu lapsuudelle, suvulle ja perheelle, vaaleanpunainen ruusu homoelämälle ja vapautustaistelun barrikadeilla seisoneelle ylpeälle miehelle sekä lopuksi punainen ruusu rakkaudelle – sille, joka pyhittää kaiken.

Sopimatonta ja yletöntä

Jannen puhe ”hinttihautajaisista” kuvastaa hyvin Svenssonin analysoimaa ylpeysstrategiaa, joka uhmaa homovapautusliikkeen hengessä näkymättömyyttä, häpeää ja itsensä kieltämistä – myös suhteessa aidsiin, jota julkisuudessa pidettiin ansaittuna rangaistuksena. Näissä hautajaisissa ei pyydelty anteeksi eikä kaduttu mitään. Samalla niissä sivuutettiin homouden ja kuoleman yhdistäminen keskittymällä yksinomaan elettyyn elämään, joka todella oli ollut elämisen arvoinen.

Häpeämättömyysstrategialla Svensson puolestaan viittaa hautajaisiin, jotka eivät uhmaa stereotypioita – kuten homomiehen yltiönaisellisuutta tai -miehekkyyttä –, vaan suorastaan syleilevät niitä camp-hengessä ironian, esteettisyyden, huumorin ja ylenpalttisuuden keinoin. Jos ylpeä homo kieltäisi kategorisesti olevansa perverssi, häpeämätön homo sanoisi kenties: ”Niin olenkin. Meille vai teille?”

Svenssonin analysoimat häpeämättömät homohautajaiset olivatkin suoranaisia stereotypioiden runsaudensarvia: hautajaismusiikkina kuultiin euroviisuja, musikaalisävelmiä ja oopperaa, eikä kullassa, glitterissä ja paljeteissa säästelty. Vainajaa saatettiin myös kiittää muistopuheessa ”erittäin kevytmielisestä hinttihuumorista ja maneereista, jotka olivat yhdistelmä kuningatarta, majesteettia ja maailmannaista”. Toisaalta häpeämättömyyttä edustivat Svenssonin aineistossa nahkahomojen yltiömaskuliiniset hautajaiset, jotka nekin olivat camp-henkisen liioittelevia.

Osa Svenssonin haastateltavista piti ylpeys- ja häpeämättömyysstrategiaa edustaneita hautajaisia sopimattomina ja ylettöminä. Svensson analysoikin kiinnostavasti sitä, miten arvokkuuden puute ja ylettömyyden vaikutelma tuntuu liittyvän nimenomaan homoseksuaalisuuden avoimeen ilmaisemiseen. Arvokkuuden puutetta on näin ollen se, että aids-kuolemansa ansainnut homo ei suostunut häpeämään seksuaalisuuttaan, olemaan vaiti ja näkymätön tai kieltämään itseään edes kuoleman jälkeen.

Svensson toteaa osuvasti, että ”oikeanlaiset” hautajaiset – eli hillityt ja rationaaliset – muistuttavat läheisesti oikeanlaisen miehen ihanneominaisuuksia. Tosimies ei ole koskaan ”liian” mitään.

Vain sydän auki

Ingeborg Svensson analysoi homo- ja bi-miesten hautajaisia myös elämän jatkumisen näkökulmasta. Yleensähän elämän ajatellaan jatkuvan suvun kautta, ja Svensson selittääkin tällä sitä, miksi jotkut vanhemmat päättivät haudata poikansa siten, että koko homous kiellettiin. Vain poikana, ei siis homomiehenä, vainajalla oli mahdollisuus jatkaa elämäänsä osana sukuyhteyttä. Homous sen sijaan edusti kaiken loppua, josta ei ollut löydettävissä mitään toivoa tai jatkuvuutta. Tästä näkökulmasta myös vainajien ”omavalintaisen perheen”, eli elämänkumppanin ja ystävien, suru oli äänioikeudetonta, tyhjän suremista.

Useimmissa Svenssonin analysoimissa homo- ja bi-miesten hautajaisissa elämän jatkumista tarkasteltiin rakkauden näkökulmasta. Svensson toteaa jopa, että monet hautajaiset muistuttivat runsaan rakkausretoriikan vuoksi heterohäitä. Surullisen juonteen tähän tuo se, että hautajaiset olivat vielä tuolloin ainoa tilaisuus, jossa homot saattoivat saada rakkaudelleen tunnustusta nimenomaan kirkossa. Rakkauspuhe oli siis osittain keino, jolla pyrittiin ylittämään homoseksuaalisuuden ja uskonnon välinen juopa.

Papit valitsivat hautajaispuheisiinsa raamatunkohtia, joita kirkkokäsikirja suositteli vihkijumalanpalveluksiin (esim. Laulujen laulun ”rakkaus on väkevä kuin kuolema” ja 1. Korinttilaiskirjeen ”suurin niistä on rakkaus”). Jos homohautajaiset olivat uskonnolliset, myös virsivalinnat olivat tavallisuudesta poikkeavia. Svensson mainitsee esimerkkinä virren ”Blott i det öppna” (sanat Britt G Hallqvist), joka rohkaisee elämään avoimesti, sillä muuten ihminen kuihtuu ja kuolee. Vetoomus kuulostaa hyvin samalta kuin homovapautusliikkeen kehotus tulla ulos kaapista häpeämästä.

Anna-Maija Raittilan suomennoksesta ”Sydän auki” tämä monitulkintaisuus ei samalla tavalla välity. Raittila on sisällyttänyt säkeisiin uskoon tuloon liittyvää kuvastoa (kätkettyjen teiden löytäminen, lähteelle löytäminen), joka paradoksaalisesti sulkee sydämet homotulkinnalta:

Blott i det öppna har du en möjlighet
låser du om dig, kvävs och förtvinar du – –
blott i det öppna ligger din möjlighet.

Vain sydän auki tiet löydät kätketyt
lukkojen suojaan kuihdut ja käperryt – –
vain sydän auki lähteelle löytyy tie

Suuri puutarha

Rakkauspuheella korostettiin hautajaisissa yleisten asenteiden vastaisesti sitä, että homoseksuaalisuudessa ei ole mitään väärää: se on pohjimmiltaan rakkautta, ja rakkaus tekee myös homoelämän mielekkääksi. Svenssonin tulkinnassa tällainen rakkauspuhe edustaa ylpeys- ja häpeämättömyysstrategioiden sijasta eräänlaista normaaliusstrategiaa. Se ei uhmaa eikä liioittele, vaan korostaa homo- ja heteroseksuaalisuuden yhteistä perustaa häivyttämällä koko seksin näkyvistä.

Ylpeyttä ja häpeämättömyyttä rakkauspuhe edustaa taas silloin, kun se keskittyy hedonismiin ja elämästä nauttimiseen kaltaisten kanssa – asenteeseen, joka kiteytyy yhdessä Svenssonin analysoimassa kuolinilmoituksessa muotoon ”Olen elänyt”.

Hedonistinen ja homoyhteisöön liittyvä rakkauspuhe vie huomiota pois verisuvusta ja korostaa sen sijaan itse valitun ja luodun perheen merkitystä. Siten se tekee Svenssonin mukaan ystävistä omaisia ja sukulaisia, joiden kautta elämä jatkuu osana suurempaa kokonaisuutta. Tämä ajatus on löydettävissä myös itselleni hyvin tärkeästä Edith Södergranin runosta ”Suuri puutarha” (suom. Uuno Kailas):

Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia
ja kaikki me olemme sisaruksia.
Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme,
mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten? – –

Jos minulla olisi suuri puutarha,
kutsuisin sinne kaikki sisarukseni.
Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen.
Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi.
Me rakennamme muurin puutarhan ympäri,
että ei mikään maailman ääni saavuta meitä.
Hiljaisesta puutarhastamme
annamme maailmalle uuden elämän.

Äänioikeutettu suru

Kuten alussa referoimani Hesarin juttu kertoo, nykyhautajaiset ovat yhä useammin vainajan itsensä näköisiä. Vielä 1980-luvulla tällaiset hautajaiset olivat kuitenkin poikkeuksia, ja aidsiin kuolleet homo- ja bi-miehet toimivat Svenssonin mukaan etujoukkona hautausperinteiden muuttamisessa. Hänen haastattelemansa hautausurakoitsijat kertoivat saaneensa homoasiakkailtaan monia tavanomaisesta poikkeavia ideoita, joita he olivat sittemmin suositelleet muille asiakkaille.

Hautajaisiaan suunnitelleiden homomiesten luovuus oli osittain pakon sanelemaa: perinteisen hautausrituaalin heteronormatiivisuus, sukukeskeisyys ja ”miehinen” arvokkuus olisivat helposti saaneet hautajaiset näyttämään jonkun vieraan ihmisen viimeiseltä matkalta.

Perinteiden muuttamiseen vaadittua rohkeutta Svensson selittää myös sillä, että monilla hiv-positiivisilla ja aids-potilailla oli ikään nähden poikkeuksellisen laaja kokemus sairaudesta ja kuolemasta. Hautajaisissa ei siis haluttu enää keskittyä kuolemaan, vaan elämään, iloon ja vaikka hirtehishuumoriin. Yksissäkin Svenssonin analysoimissa hautajaisissa tilaisuuden toimittaja oli vainajan ohjeistamana piruillut hautajaisvieraille ihan vainajan tyyliin.

Kun aidsiin kuoleva homomies suunnitteli hautajaisiaan 1980-luvulla ja 1990-luvun alkupuolella, hän nosti keskiöön eletyn elämän, joka pian sammuisi, ja teki hautajaisista itsensä näköiset. Näin hän korosti myös sitä, että elämä todella oli ollut elämisen arvoinen ja että sen loppuminen oli aito menetys, vaikka yhteiskunta kuinka sanoisi: ”Olet itse ansainnut kuolemasi.” Oma elämä oli ollut arvokas, siinä ei ollut mitään hävettävää, ja sen päättymistä, omaa historiaa ja omaa yhteisöä oli oikeus surra.

Kun jälleen yksi vainaja suljettiin mustaan ruumispussiin ja päälle liimattiin tartuntavaarasta kertova tarra, itse suunnitellut hautajaiset jäivät kertomaan elämästä, jossa tarttuvinta oli sittenkin ollut ilo.

Minä sammutin elämän janoa vaan
minä osasin onnea anoa vaan
jälkeen kaiken nyt saatan sen sanoa vaan:
la dolce vita!
(Turkka Mali)

2 kommenttia

Olli Stålström

23.8.2015 19:52

Kiitos Hulivilipoika tästä koskettavasta tekstistä. Olen joutunut/päässyt rinnallakullkijana seuraamaan monen homomiehen lähtöä. Itsekin suunnittelin oman lähtöni yksityiskohtaisesti kun oli päättänyt tappaa itseni jos en olisi eheytynyt ennen kuin täytin 30.

Nyt minua hävettää aika lailla tuollainen itsesäälissä rämpiminen. Siksi olen viimeistelemässä omaelämäkertaa siitä, miten en tappanutkaan itseäni. Minua inhottavat kaikki pikkuporvarilliset tekopyhät riitit. Siksi olen kysellyt Kallion seurakunnalta lupaa saada järjestää sellaiset Kallion kirkon kolumbaarioon panijaiset, joiden yhteydessä saisi soittaa kunnon maallista ilomusiikkia, vaikkapa Edith Piafia, Tom Robinsonia, ja Eddie Mercurya. Mielellään ehkä myös Bachin h-mollimessusta otteita. Maahanpanijaisbileet olisi makeeta järkätä vaikka Freedomcafessa.

Hulivilipoika

23.8.2015 22:17

Suurkiitokset Olli! Kuulostaa aivan mahtavalta suunnitelmalta. Itsekin ryhdyin miettimään asiaa tarkemmin tämän kirjan jälkeen, ja mieleen tuli monia hienoja kappaleita, jotka haluaisin mukaan. Maallista ilomusiikkia ehdottomasti! Usein niissä on yllättävänkin ylimaallisia sävyjä, kuten vaikka tuossa siteeraamassani La dolce vita -euroviisussa.