Hulivilipoika

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/10/suomalaispoikia-maailmalla-matkalla.html (lisää kuvia täällä)

”Vatsanpohjassa tuntui outoja väristyksiä, kun Manhattanin pilvenpiirtäjät putkahtivat pilvien lomasta näkyviin melkein suoraan PanAmin jetin alapuolella. Siinä se nyt oli: valtava New York, särkyneiden ja joskus täyttyneidenkin unelmien kaupunki, kuin tarjottimella! Mitäpä osaa tavallinen suomalaispoika suuressa maailmassa muuta kuin ihmetellä sekä ihastella ja yrittää omaksua kaikkea näkemäänsä mahdollisimman ennakkoluulottomasti!”

Nimimerkki Antinoosin hehkutus on peräisin jutusta ”Matkalla rapakon takana”, joka julkaistiin 96-homolehdessä tasan 40 vuotta sitten vuonna 1976. Sitä ennen Ysikutosessa oli julkaistu jo useita muitakin New Yorkin -matkajuttuja, jotka vievät lukijan käytännössä seksilomalle aavan meren tuolle puolen. Yhdessä ne ovat hyviä esimerkkejä siitä, että homomatkailu on perinteisesti kytkeytynyt ”henkisten kotimaiden” etsimiseen sekä ennen kaikkea seksuaalisiin mahdollisuuksiin [ks. myös johdantojuttu Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa.]

Vanhojen homolehtien matkajutuissa kulttuuritarjonta tarkoittaa ruumiinkulttuuria, shoppailumahdollisuuksista puhutaan vain prostituution yhteydessä ja nähtävyydet ovat baareja ja saunoja. Siinä sivussa käsitellään toki myös sateenkaarikansan oikeuksia ja järjestötoimintaa, mutta tavanomaisista turistiaktiviteeteista ei yleensä sanota halaistua sanaa. Teksteistä välittyy vahvasti se, että lomalle on tultu elämään omaa seksuaalisuutta todeksi kaukana kotimaan rajoitteista.

Tässä ”Suomalaispoikia maailmalla” -sarjan ensimmäisessä osassa sukelletaan 1960–1970-lukujen New Yorkiin sellaisena kuin se näyttäytyy aikalaismatkailijoiden silmin. Teksti perustuu 96-lehdessä julkaistuihin matkajuttuihin ”Raportti USA:n itärannikolta” (3/69), ”New Yorkin kuuma kesä” (4/71), ”New York” (8/72), ”Matkalla rapakon takana” ja ”Raw sex in Eden” (10–11/1976).

Syrjintää ja seksiorgioita

Ysikutosen ensimmäisessä, vuonna 1969 julkaistussa New York -jutussa ”Raportti USA:n itärannikolta” kuvataan toisaalta yhdysvaltalaishomojen lainsuojattomuutta, toisaalta suurkaupungin tarjoamia rajattomia seksuaalisia mahdollisuuksia. Erityisen kiinnostavan jutusta tekee sen ajoittuminen kiihkeään yhteiskunnalliseen murrosvaiheeseen ja keskeiseen käännekohtaan globaalin homoliikkeen historiassa.

Kirjoittaja kertoo Yhdysvaltain syrjivästä lainsäädännöstä ja toteaa, että homoseksuaalien henkilöiden matkustaminen maahan oli tuolloin tarkkaan ottaen lainvastaista. Lisäksi hän mainitsee, että homoseksuaaliset teot olivat tässä ”vapaan maailman” johtavassa maassa sallittuja vain yhdessä sen 50 osavaltiosta. Ennen matkaa kirjoittajaa oli varoiteltu myös poliisien houkutuslintutoiminnasta: ”– – hyvännäköinen poliisi oli provosoinut rikokseen antamalla kutsua itsensä iltateelle kadulla tapaamansa miehen luo ja isännän ryhtyessä esileikkeihin vetänyt poliisikorttinsa esiin.”

Syrjivän lainsäädännön ja poliisin häirinnän vastapainoksi Ysikutosen matkajutun kirjoittajalle oli sadellut ennen matkaa anekdootteja siitä, miten kaikki Amerikan NMKY:t ovat poikabordelleja ja miten ”parilla dollarilla saa upean neekeripojan sänkyynsä”. Olipa hänelle väitetty jopa, että poliisit omistavat New Yorkissa saunoja, joissa järjestettiin seksiorgioita hyvään tarkoitukseen – tulot menivät kuulemma poliisien orpolastenkodille.

Homojen kansalaisoikeustaistelun kuvauksessa nykylukijan huomio kiinnittyy siihen, että kirjoittaja oli mitä ilmeisimmin ollut New Yorkissa juuri Stonewallin homomellakoiden aikoihin. Mellakoita jutussa ei käsitellä, mutta kirjoittaja mainitsee niiden jälkeisellä viikolla järjestetyn vuotuisen hiljaisen homomielenosoituksen, joka jäi lajissaan viimeiseksi. Näin ollen juttu tarjoaa viimeisen välähdyksen ”homofiilien” hiljaisesta vastarinnasta, joka oli vaihtumassa 1970-luvun radikaaliin järjestötoimintaan ja julkisesti elettyyn seksuaalisuuteen [ks. myös Stonewall – katujen kuningattarien kapina].

”Hän saapui maasta suurten metsien / ja kulki iltaseuraa etsien”

Ysikutosessa 1960–1970-luvuilla julkaistut New York -jutut ohjaavat uuden tulokkaan suoraa päätä Times Squaren lehtikioskeille, jotka toimivat eräänlaisina homomaailman helmiportteina. Vuoden 1969 itärannikkoraportissa suomalaispoikaa neuvottiin näin:

”New Yorkiin saapuva matkailija, joka haluaa saada nopeasti kontaktin seksuaalisiin vähemmistöihin, hankkii ensitöikseen jostakin Times Squaren lähistön kirjakaupasta pienen vihkosen (esim. Guide to the New York gay scene), josta saa sopivien baarien, klubien, saunojen, elokuvateattereiden ym. osoitteet.”

Kirjoittaja valistaa myös, että Times Squaren ympärillä sijaitsevat kirjakaupat ovat erikoistuneet lehtiin, jotka sisältävät pelkästään nuorten alastomien miesten kuvia värillisinä ja mustavalkoisina. ”Näistä lehtikioskeista löytyy myös pornoa niin paljon, etteivät edes kuuluisat Tanskanmaan valikoimat vedä niille vartoja”, hehkuttaa puolestaan ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun (1971) kirjoittaja.

Vuoden 1969 jutussa tarkennetaan, että julkisesti kaupan olevissa julkaisuissa ei siitin saa olla täydellisessä erektiossa. Vaan ei hätää: taitavat valokuvaajat onnistuvat kyllä kiinnittämään katsojan huomion pojan sukupuolielimiin, jotka usein ovat jopa luonnollista kokoa suuremmat.
Taiteellisia taipumuksia omaaville tai niistä haaveileville turisteille oli myös tarjolla harjoitusta ja virkistävää vaihtelua kotoisiin kansanopistokursseihin:

”Kirjakaupat välittävät myös suoria kontakteja ilmieläviin kaunismuotoisiin nuorukaisiin. Viidellä dollarilla saa ostaa luettelon pojista, jotka ovat valmiita esiintymään ”alastonmalleina” mihin vuorokauden aikaan tahansa omassa tai tilaajan asunnossa. Toiset ilmoittavat antavansa maalata ruumistaan ja tuovansa värit tullessaan. ”Aikaisempi kokemus ei ole välttämätöntä”, mainitsee joku ilmoituksessaan. Keskihinta kotikäynnistä on kaksikymmentä dollaria eli noin kahdeksankymmentä markkaa – –. Jos pitää hintaa liian kalliina, voi 42. kadulta ostaa hyvinvarustetun neekeripojan tai tumman ja tulisen puertoricolaisen jopa viidellä dollarilla.”

Nykyturistin näkökulmasta tämä kaikki kuulostaa perin oudolta jo siksi, että New York Timesin mukaan nimetty Times Square tunnetaan nyt lähinnä valomainoksistaan, joiden ikuistaminen someen on yhtä välttämätöntä kuin Eiffel-tornin oikeaksi todistaminen Pariisin-reissulla. Aukion muuttuminen harmittomaksi turistirysäksi alkoi kuitenkin vasta 1990-luvulla tehtyjen puhdistusten jälkeen – sitä ennen alueella oli 70 vuoden ajan maine paheen pesänä.

Historioitsija George Chauncey toteaa Gay New York -kirjassaan (1994), että Times Squaren kehityksen käännekohtana oli vuosina 1920–1933 voimassa ollut kieltolaki. Sen myötä alueen kunnialliset ravintolat joutuivat lopettamaan toimintansa ja tilalle tuli mafian tuella pyörineitä salakapakoita. Times Squaren nuhjuistumista edisti myös 1930-luvun lama, jonka kurimuksessa monet 42nd Streetin perinteiset teatterit muuttuivat halvoiksi burleski- tai elokuvateattereiksi, jotka alkoivat esittää miehiin vetoavaa ohjelmistoa. Homoja ja muita miehiä haluavia miehiä alueelle houkuttelivat runsas pienten asuntojen tarjonta, halvat ravintolat sekä miesprostituoidut.

Tähän alamaailmaan sukelletaan myös John Rechyn klassikkoromaanissa City of night (1963), jossa Rechy kuvaa omia kokemuksiaan Yhdysvaltain suurkaupunkien miesprostituutiosta 1950-luvulla. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 2006 nimellä Kaupunkien yössä, ja Times Squarea kuvataan Antti Eerikäisen upeassa suomennoksessa näin runollisen raadollisesti:

”Jylisevän maan uumenista – New Yorkin maanalaisen sokkeloista – maailma purkautuu Times Squarelle. Newyorkilaiset puskevat kasvojaan ilmoille kuin kadotetut sielut, jotka sukeltavat esiin junien kiirastulesta (pimeät kolisevat tunnelit, haisevat pornovessat, lehtitiskit, jotka pirskottavat turhaan maanalaisiin harmaasyvyyksiin epätodellisia aikakauslehtivärejä). – – Antauduin Times Squaren maailmalle ja ravasin siellä kuin nisti, joka tarvitsee kamaa pysyäkseen käynnissä. En käynyt siellä enää pelkästään öisin, vaan nykyään myös aamuisin ja iltapäivisin… Se Times Squaren maailma, jonka otin omakseni, jatkuu 42nd Streetiltä suurin piirtein 45th Streetille ja saastaiselta Eight Avenuelta aina Bryant Parkiin, jonka reunamille varjot hakeutuvat öisin: yö peittää alleen miesten nälkäiset katseet, ja silloin tällöin varjoisat hahmot vaihtavat nopeasti muutaman sanan ja katoavat pareittain kirjaston edessä olevan patsaan taakse, kunnes ilmestyvät jälleen näkyviin kiihkeiden hetkien jälkeen, mutta tällä kertaa eri suunnista: intiimit ja nimettömät ventovieraat liittyvät toisiinsa ohikiitävän tuokion ajaksi. Aina silloin tällöin paikalle eksyy newyorkilaiskyttä, joka heiluttelee pamppuaan aggressiivisesti ja valaisee pusikkoa taskulampullaan, jolloin varjot hajaantuvat penkeiltä ja puiden alta ja kävelevät päämäärättömästi eri suuntiin.”

Hinttien pääkatu

Millaisia menomestoja Times Squaren lehtikioskien ”epätodellisia aikakauslehtivärejä pirskottavista” vihkosista sitten löytyi? Ysikutosen ensimmäisessä Nykin-jutussa ei mainita kuin pari saunaa, mutta ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun (4/71) kirjoittaja suorastaan hekumoi kaupungin tarjonnalla:

”New Yorkin hinttibaareja ei kannata ruveta luettelemaan, niitä on todella paljon. – – aluksi tulee ehkä ajelleeksi ikään kuin päämäärättä Manhattania ristiin rastiin, ennenkuin on löytänyt ne oikeat baarit, joita minun tielleni osui yli 80.”

Kun kaupunki tuli kirjoittajalle tutummaksi, hän päätyi yhä useammin samaan paikkaan kuin mihin sateenkaarevat nykyturistitkin hakeutuvat – Greenwich Villageen:

”Juuri siellä on yöelämä värikkäintä ja niin runsaasti mielenkiintoisia kohteita homofiileille, että en ole missään tavannut sellaista aikaisemmin. Sheridan Square on keskeinen paikka, jossa on myös hinttien ”pääkatu” Christopher Street. Se kulkee Avenue of the Americans’ilta Hudson-joen rantaan ja siellä on aina vilskettä ja vilinää. Vaikka menisit sinne aamuvarhaisella, iltapäivällä tai keskellä yötä, löydät aina juttukaverin.”

Greenwich Villagen kehitys ”homosaarekkeeksi” alkoi historioitsija George Chaunceyn mukaan jo 1920-luvulla, jolloin kaupunginosan maine boheemina vapaan rakkauden tyyssijana alkoi vetää puoleensa myös sateenkaarikansaa Yhdysvaltojen ahdasmielisiltä pikkupaikkakunnilta. Alueen vetovoimatekijöitä olivat maineen lisäksi halvat kalustetut asunnot sekä huokeat ravintolat, aivan kuten Times Squaren alueella.

Kuusikymmenluvulle tultaessa Villageen oli syntynyt Yhdysvaltain suurin hlbt-getto, ja Ysikutosen jutun kirjoitusaikana vuonna 1971 elettiin Stonewallin mellakoiden jälkeistä gay libin kulta-aikaa. Kyseisen jutun kirjoittaja ei hänkään mainitse Stonewallia, mutta sivuaa homojen kansalaisoikeustaistelua ja mainitsee vuonna 1970 järjestetyn ”suuren mielenosoituksen”. Kyseessä oli Stonewallin mellakoiden ensimmäisenä vuosipäivänä 28.6.1970 järjestetty Christopher Street liberation day -marssi, joka on nykyisten Pride-kulkueiden kantaäiti [ks. myös Stonewall – katujen kuningattarien kapina]:

”Amerikkalaiset ovat saavuttaneet vapautensa lujasti taistelemalla. Siellähän perustetaan kaikenlaisia yhdistyksiä valvomaan pienryhmien etuja normaalissa yhteiskunnassa, ja niinpä on myöskin lukuisia vilkkaasti toimivia homofiilien järjestöjä. Kaikkialla näkee ilmoituksia tanssitilaisuuksista, kokouksista jne. Viime vuonna pidettiin, kuten päivälehdet kertoivat, New Yorkissa suuri mielenosoitus, johon osallistui tuhansia eri vähemmistöihin kuuluvia. Iskulausein ja julistein haluttiin kiinnittää yleisön huomiota homofiilien ongelmiin. Marssi sujui rauhallisesti ja amerikkalaiseen tapaan hilpeästi, mistä syystä se sai paljon julkisuutta osakseen ja antoi marssille miellyttävän leiman. Siitä puuttui kaikki se yksitotisuus, joka olisi ollut tyypillistä vastaavanlaiselle tapahtumalle Euroopassa.”

Mitä mielenkiintoisimpia tyyppejä

Tänne, kahleensa karistaneen homoelämän keskelle saapuivat myös 1970-luvun sateenkaarevat suomalaisturistit ja saivat unohtumattoman ensivaikutelman. Esimerkiksi Ysikutosen ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja mainitsee yli 80 baarin otannastaan ”Dennysin”, jolla hän viitannee Christopher Streetin ja Greenwich Streetin kulmassa sijainneeseen Danny’s-nimiseen baariin:

”[Christopher Streetin] tunnetuimpia baareja on Dennys, jossa kokee hieman hämmentävän elämyksen kynnyksen yli astuessaan, kun huomaa lähes kahdensadan silmäparin tuijottavan tulijaa. Kolmionmuotoisen huoneen kaksi seinää ovat valoaläpäiseviä, kankain koristeltuja suuria ikkunoita, jotka saavat oudon kulkijan hämmästymään. Asiakkaat seisoskelevat hajallaan katse ovelle päin suunnattuna ja ovikellon kilahtaessa kaikki tuojottavat [sic] tulijaa kuin käskystä. Dennys’essä voi kuitenkin sanoa jopa viihtyvänsä! Tällaisia baareja siellä on useita. Ne ovat kaikki surkeasti sisustettuja ja viimeistä nurkkaa myöten täynnä kaikenlaista rojua – baareja, joissa mitä mielenkiintoisimmat tyypit oleskelevat.”

”Mitä mielenkiintoisin” ei edes oikein riitä kuvaamaan 1970-luvun suomalaispojan kohtaamaa kirjavuutta ja vastakohtaisuutta. Sateenkaarevassa katukuvassa vuorottelivat miehekkyyttä lähes parodiaa hipovasti korostaneet kloonit sekä neitihomot, jotka tekivät ihan samaa janan toisessa äärilaidassa, kuten kirjoittaja toteaa:

”Homofiilien ympäristö on täällä – ainakin siltä vaikuttaa – paljon miehekkäämpää kuin Euroopassa. Toisaalta en kuitenkaan ole missään aikaisemmin nähnyt niin aitoja ja huvittavasti pukeutuneita siskoja kuin Greenwich Villagessa.”

Miehekkyyden (yli)korostamisesta ja vartalokultista kirjoitti myös Ruotsin Setan eli RFSL:n kansainvälisten asioiden sihteeri Ysikutosessa 8/72 julkaistussa matkajutussaan:

”Lihakset ja voima ovat tärkeitä asioita myös amerikkalaiselle homoseksuaalille. Greenwich Village on täynnä voimistelusaleja, joissa miehet harjoittavat lihaksiaan vähintään pari tuntia viikossa, useimmat päivittäin. – – Homoseksuaalit miehet näyttävät pitävän tarkkaan huolta miehekkäästä käyttäytymisestä ja naisellisia piirteitä vältetään ehdottomasti. Tämä on jotenkin ärsyttänyt naisia, jotka ovat sitä mieltä, että homoseksuaalit miehet ovat samanlaisia chauvinisteja kuin heterot vastineensa.”

Machofasismia

Harri Kalha käsittelee Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi -kirjassaan (2012) sitä, miten homojen ruumiillinen minäkultti oli osa 1970-luvun laajempaa seksuaalista tiedostus-, vapautus- ja voimautusprosessia. Tyylin ja habituksen tasolla alettiin ihannoida samaa äijäilyä, johon feminismi opetti suhtautumaan kriittiseksi. Tämän ”neitiydestä vapautumisen” merkitys oli Kalhan mukaan kahtalainen: ”Ulkopuolisille viestitettiin ”miehistynyttä” itsetuntoa, voimaa ja kollektiivisuutta, samanmielisille taas päivitettyä seksuaalista latausta ja itsetuntemusta.”

Tyylin yksiulotteisuus – ja valtaisa suosio – sai sen kriitikot jo 1970-luvulla luonnehtimaan sitä termillä Macho Fascism. Haukkumasanalla viitattiin paitsi tyylin syrjivyyteen (ne, jotka eivät edustaneet samaa pukeutumistyyliä, torjuttiin) myös siihen, että tyyli toi mieleen fasismin mieltymyksen maskuliiniseen voimaan ja univormuihin.

Aiemmassa tyylijutussa pohdin jo homojen taipumusta yksilöllisyyden peittävään ”univormupukeutumiseen”, olipa kyse machovermeiden tai merkkivaatteiden suosimisesta. Ysikutosessa 4/71 julkaistun ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja päätyy hänkin siihen, että tuon ajan newyorkilaismiesten yltiömiehekkäässä pukeutumisessa oli lopulta kyse eräänlaisesta työasusta, jonka säröistä vilahteli inhimillisyys:

”New Yorkin katukuvaan kuuluvat myös nahkatakkien baarit. Ne ovat ”supermaskuliinisten” miesten oleskelupaikkoja, ja niissä on kaikki vähänkin naisellinen halveksittu, jopa kielletty asia. Täälläkin tapaa kaikenlaisia sekatyömiesten vaatteisiin pukeutuneita tyyppejä. On farmareita, nahkatakkeja, villapaitoja jne. – – Mitä enemmän baariin tulee väkeä, sitä intiimimmäksi ja välittömämmäksi tunnelma muuttuu. Tätä aikansa tarkkailtuaan huomaa, että nämä ”pehmustetutkin” mammutit ovat miellyttäviä, nuorekkaita, usein avuttomantuntuisia miehiä, jotka kaipaavat rakkautta ja ystävyyttä. Baarien tunnelma ei ole ollenkaan niin pingoittunut kuin täällä Euroopassa.”

Synkkä leikkikenttä

Nahkatakkien baarit olivat kiinteä osa Hudsonjoen rantaskeneä, joka kukoisti Christopher Streetin päässä pitkin West Streetiä [ks. myös aiempi kirjoitus Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet]. Kirjailija Glenn O’Brienin mukaan alue muistutti viikonloppuisin moottoripyörämessuja – ilman niitä prätkiä. ”Monet kundit pukeutuivat farkkuihin ja prätkätakkeihin läpäistäkseen lähitienoon baarien, kuten Spiken, Ramrodin, Eagle’s Nestin, Cock Pitin, Anvilin ja Mineshaftin, pukukoodin”, O’Brien toteaa tuon ajan homoskeneä dokumentoivan The Piers -kirjan (2015) esipuheessa.

Kaksi Glenn O’Brienin mainitsemaa nahkabaaria on mainittu myös Ysikutosessa vuonna 1976 julkaistussa jutussa ”Matkalla rapakon takana”: Eagle’s Nest ja Ramrod. Niiden lisäksi mainitaan baarit nimeltä Last Call, Seesaw, Tijuana Cat (pieni mutta viihtyisä, väki keski-ikäistä, hinnat kalliimmasta päästä), Sideshow (merkillinen paikka, nahkaa ja länttä ja – tuoreet sahanpurut lattialla joka ilta!) sekä Boots and Saddles (nimensä mukainen, yhtä ainutta siskoa [neitihomoa] ei paikalla ollut! ”Kerrottakoon, että täällä oli parhaimman näköinen baarimikko koko Yhdysvaltain kierroksella!”).

Näistä baareista ovat painuneet historian hämärään kaikki muut, paitsi juuri Eagle’s Nest ja Ramrod, jotka ovat nahkabaariklassikoita. Eagle’s Nest (142 11th Avenue) perustettiin Stonewallin mellakoiden jälkeisenä vuonna 1970, ja se oli historiikkinsa mukaan ”maskuliinisuutta huokunut synkkä leikkikenttä”. Vuonna 1976 avattu Ramrod (394 West Street) taas oli Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjan mukaan 1970-luvun loppupuolen suosituimpia nahka- ja prätkäbaareja, joka houkutteli asiakkaita milloin FF-illoilla, milloin halvalla sunnuntaibrunssilla (”pihvi, munia ja Bloody Mary”).

Ramrodilla oli Eagle’s Nestin tavoin näkyvä rooli William Friedkinin (mielestäni suotta) vihatussa Cruising-leffassa (1980), joka sijoittuu New Yorkin nahkaskeneen. Ilmeisesti juuri elokuvan provosoimana baari joutui marraskuussa 1980 tapahtuneen viharikoksen kohteeksi: entinen poliisi avasi tulen autostaan ja tappoi kaksi miestä sekä haavoitti kuutta. Baari joutui lopettamaan toimintansa pian tapauksen jälkeen, mutta tämä lähes unohdettu verilöyly nousi Yhdysvalloissa otsikoihin Orlandon joukkomurhan jälkeen.

”Hän saapui diskoteekkiin kaukomaan / ja ryhtyi reppuansa aukomaan”

”Kun homomiehet taistelivat itselleen oikeuden tanssia intiimisti keskenään ilman poliisin pelkoa, diskobuumi ei mitenkään voinut olla kaukana”, kirjoittavat Alan Jones ja Jussi Kantonen kirjassaan Saturday night forever: the story of disco (2005, oma käännös). Toisin sanoen 1970-luvun homokulttuuri ja diskokulttuuri kuuluvat suorastaan elimellisesti yhteen. Joka puolelle putkahdelleista diskoista tuli kirjoittajia lainatakseni nautinnon temppeleitä ja jaetun halun tyyssijoja.

Maailman ensimmäisen homodiskon tittelistä kilpailee moni yrittäjä, joista Jones ja Kantonen hehkuttavat varsinkin vuosina 1969–1972 toiminutta New Yorkin Sanctuarya (407 West 43th Street). Sanctuaryyn päätyi tuoreeltaan myös Ysikutosen 4/71 ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja, joka raportoi näkemästään näin:

”Sanctuary on vanha kirkko, joka on muutettu jättiläismäiseksi diskoksi. Levysoittimet on sijoitettu urkujen eteen ja musiikkia kuunnellaan kuorin vanhoilla tuoleilla istuen. Kaiken yläpuolella on Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä esittävä rapistunut kiiltokuva. Makuasioista voidaan kyllä kiistellä, mutta paikka on joka tapauksessa ”in”, ja siellä voi tanssia hyvän musiikin tahdissa. Laitteet edustavat huippuluokkaa musiikintoiston alalla ja ilmastointi on hyvin järjestetty – viikonlopputungoksessakin ilma pysyy viileän raikkaana. Suosittelemme eurooppalaisille diskojen omistajille opintomatkaa Sanctuaryyn!”

Jones ja Kantonen pistävät hehkutuksessaan vieläkin paremmaksi (oma käännös):

”Sanctuary tarjosi täydelliset puitteet homodiskon juurtumiselle. Rakennus oli New Yorkin Hell’s Kitchenin alueen entinen baptistikirkko, missä Francis Grosso ja muut dj:t suolsivat alttarin levysoittimista homohymnejä lauantaimessuun kokoontuneille. Täällä öylätin korvasi Quaalude ja ehtoollisviinin Budweiser-tölkki. Ripittäytyminen tapahtui mitä ilmeisimmin klubin pimeissä sopukoissa – miksipä muutenkaan kuoripojat olivat polvillaan? – –”

Kun Ysikutosen seuraava kotimaisin voimin tehty Nykin-juttu ”Matkalla rapakon takana” ilmestyi vuoden 1976 lopulla, diskomusiikki oli jo tarjonnut maailmalle sellaiset klassikot kuin Love’s theme (Barry White’s Love Unlimited Orchestra, 1974), Kung fu fighting (1974, Carl Douglas), Rock your baby (1974, George McCrae), Never can say goodbye (1974, Gloria Gaynor) sekä Love to love you baby (1975, Donna Summer).

Jutun kirjoittaja äimisteli kaupungin diskojen asiakaskuntaa, musiikkia ja menoa näin:

”Discojen levysuosikkeina oli aivan outoa ja uutta musiikkia. Rytmit olivat mukaansatempaavia ja varmasti tulossa Eurooppaankin. Mukana oli Silver Conventionin Get up and boogie, Crow Heightsin Affair’n foxy lady [The Crown Heights Affair: Foxy lady], Diana Rossin Love hangover jne. New Yorkin discot ovat loistavia, värejä, tilaa ja ääntä on. Yleisö on pukeutunut erikoisesti, fantasiapukuja ja make up-eja on monilla. Discot ovat sikäli outoja meikäläisten näkövinkkelistä, että niissä hoterot [sic] ja hintit ovat sekaisin. Vai liekö sitten kyseessä biit! Vapaampaa kuitenkin joka tapauksessa kuin täälläpäin. Vauhti discoissa on melkoinen ja väki vaihtuu.”

Vuoden 1976 kuumimmista diskoista kirjoittaja mainitsi Hollywoodin, joka suosivat ilmeisesti menevät nuoret, sekä The Gilded Grapen, Barefoot Boyn, Flamingon ja Omegan. Näistä Flamingo (599 Broadway) on mainittu myös Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjassa, jonka mukaan se oli 1970-luvun the homodisko. Se oli muiden suosittujen diskojen tavoin avoin vain jäsenille, ja jonotuslista oli pitkä. Hurewitz siteeraa kirjailija Edmund Whitea, jonka luonnehdinnan mukaan Flamingossa kävi flaksi vain, jos omasi pohatan pokan, rattopojan viehätysvoiman ja maailmanmiehen suuren sydämen.

Kruisailun sijasta Flamingo tunnettiin nimenomaan tanssipaikkana, jossa paidattomien miesten armeija hytkyi kylki kyljessä. Hurewitz siteeraa erästäkin homolehteä, jossa Flamingon salaisuudeksi nimettiin vaatimattomasti ”diskoenergia, tuo ilmiömäinen inhimillinen voima, jonka valjastaminen mahdollistaa minkä tahansa todellisen tai kuvitellun kriisin selättämisen”.

Huh, tulipa hiki, eikä loppua näy, sillä jutun jälkimmäisessä osassa Suomi-poika saunoo.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/08/onnen-kaukoranta-homomatkailun-historiaa.html (lisää kuvia täällä)

”Niin no, tietysti otin osani maailman iloistakin. Siinä suhteessa olen tavattoman paljon tyytyväisempi Berliiniin kuin Pariisiin; noita kaupunkeja ei voi ollenkaan verrata keskenään; minä suorastaan kaipaan takaisin Berliiniin – olen koko ajan kaivannut. Muudan minussa kauan elänyt kuvitelma ei olisi voinut toteutua ihanteellisempana todellisuuselämyksenä kuin se Berliinissä toteutui. Hän oli lapsi ja enkeli, koko olemukseltaan pieni ihme, rakastettava ensi silmänräpäyksestä viimeiseen. – – Pääkaupungeista puheen ollen mainittakoon myös Tukholma. – – Kun kaupunki oli vallan tylsä ja aikaa oli, otin kadulta ensimmäisen työttömän konttoristin, vein hänet parhaisiin ravintoloihin, syötin ja juotin koko päivän sekä annoin joukon kruunuja, että hän taas pääsisi tanssimaan tyttönsä kanssa, jonka kuvan hän näytti minulle. Tylsää!”

Oheinen sitaatti on peräisin runoilija Uuno Kailaan 13.12.1932 päivätystä kirjeestä, jota Kalle Achté siteeraa teoksessaan Uuno Kailas: runoilija psykiatrin silmin (2001). Sitaatti on mitä hätkähdyttävin esimerkki suomalaisen sateenkaarimatkailun historiasta – aiheesta, jota ei tietääkseni ole juuri tutkittu.

Kirje kertoo ensinnäkin siitä, miten maailman metropolit – nuo onnen kaukorannat – ovat tarjonneet suomalaismiehille tilaisuuksia elää omaa seksuaalisuutta todeksi tavalla, josta saattoi kotipuolessa vain haaveilla. Samalla kirje kertoo siitä, että seksuaalisuuden toteuttamiseen saattoi liittyä myös raadollinen puoli. ”Maksettu rakkaus ja ostetut orkut on perverssiä kulutusjuhlaa”, kiteytti Irwin vuosikymmeniä myöhemmin.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten matkailua kansainvälisestä ja kotimaisesta näkökulmasta. Ensiksi mainittua tarjoaa Gordon Waittin ja Kevin Markwellin kirja Gay tourism: culture and context (2006), ja jälkimmäistä löytyy sateenkaarevien suomalaismiesten elämästä ja taiteesta.

Jospa kerran sinne…

Gordon Waitt ja Kevin Markwell toteavat Gay tourism -kirjassaan, että homomiesten matkailun kehitykseen vaikuttivat samat tekijät kuin muunkin matkailun: liikennevälineiden kehitys, keskiluokan liikkuvuuden lisääntyminen vaurastumisen ansiosta ja lopulta massaturismin synty.

Niiden lisäksi homomatkailua edistivät tietyt erityistekijät, kuten eurooppalaisten stereotyyppiset käsitykset ”etelän” ihmisten primitiivisyydestä ja pervoudesta sekä ulkomailla asuneiden homokirjailijoiden ja -taiteilijoiden tuotanto. Keskeinen merkitys oli myös Pohjois-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan syntyneillä urbaaneilla homoyhteisöillä ja niiden ympärille kehkeytyneellä matkailubisneksellä.

Waitt ja Markwell huomauttavat, että homomatkailua on hallinnut eräänlainen Ihmemaa Oz -ajattelu: henkisen kotimaan etsiminen sateenkaaren tuolta puolen, kun varsinaisessa kotimaassa on jouduttu elämään ”abnormeina sukupuolielostelijoina” syrjivän lainsäädännön ja heteronormatiivisuuden ikeessä.

Suomalaisittain voisi todeta, että kansallistangossamme kuvattu satumaa on edustanut sateenkaarikansalle aivan toisenlaista onnelaa kuin heteroille – onnelaa, jossa ei vain voi, vaan jossa on myös lupa rakastaa. ”Siivetönnä en voi lentää / vanki olen maan” on ollut kaikkea muuta kuin haihattelua niille suomalaisille, jotka ovat istuneet vankeusrangaistusta tai eläneet sen pelossa samasukupuolisen halunsa vuoksi.

Ajat ovat muuttuneet, mutta Waittin ja Markwellin mukaan myös nykyinen kaupallinen homomatkailu perustuu kuvitteellisten ’’kotimaiden” ja homoutopioiden kaupitteluun. Ennen muinoin pyhiinvaellettiin Etelä-Italiaan, Kreikkaan, Pohjois-Afrikkaan ja tropiikkiin; nykyisenä avoimuuden aikana suunnataan esimerkiksi kansainvälisiin Pride-tapahtumiin.

Vaikka kohteet ovat vaihdelleet, homomatkailu on kautta vuosisatojen kytkeytynyt vahvasti oman ja yhteisöllisen identiteetin rakentamiseen sekä seksuaalisiin mahdollisuuksiin. Jälkimmäisiä ovat tarjonneet esimerkiksi puistot, baarit, saunat, nakurannat ja seksityöläisten palvelut, kuten myös Uuno Kailaan kirjeestä voi päätellä.

Etelän hedelmät

Gay tourism -kirjasta selviää, että nykymuotoisen homomatkailun juuret ovat etelänmatkailussa, johon vauraat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset miehet hurahtivat 1800-luvulla. ”Etelä” on tässä hyvin häilyvä käsite, koska se kattoi Välimeren alueen – varsinkin Etelä-Italian ja Kreikan –, Lähi-idän, Pohjois-Afrikan, Kaakkois-Aasian sekä Etelä-Amerikan.

Italian ja Kreikan suosioon vaikutti luonnollisesti antiikin ajan homoseksuaalinen perintö. Orientin ja tropiikin ei-länsimaiset yhteiskunnat taas miellettiin kolonialistisessa ajattelussa primitiivisiksi ja niiden tummahipiäiset asukkaat lähtökohtaisesti perversseiksi, koska he elivät länsimaisen ”sivistyksen” ulkopuolella.

Etelä väikkyi pohjois- ja keskieurooppalaisten silmissä vapaan seksuaalisuuden temmellyskenttänä, vaikka siihen vahvasti yhdistetyt ilmiöt – prostituutio, avioliiton ulkopuolinen seksi ja samasukupuolinen halu – olivat aivan yhtä yleisiä pohjoisempana.

Stereotypioiden lisäksi etelän suosioon vaikuttivat lainsäädännölliset erot. Englannissa, Saksassa ja Alankomaissa homoseksuaalisista teoista saattoi 1800–1900-luvuilla seurata kuolemantuomio tai elinikäinen vankeus, kun taas Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa niitä ei ollut kriminalisoitu. Etelään matkustamisesta tuli siten vauraille miehille vastarinnan muoto: tapa paeta sortolakeja ja nauttia sosiaalisista ja seksuaalisista mahdollisuuksista, joita kotimaassa ei ollut tarjolla.

Kuten edellä totesin, etelän homoutopioiden markkinoinnista huolehtivat varsinkin niihin asettuneet kirjailijat ja taiteilijat. Heidän suosiossaan oli 1800-luvulla Etelä-Italia, jossa ykköskohteena oli Capri. Vähemmistöjä vetivät puoleensa myös Sisilian Palermo ja Taormina, joiden poikarakkausmainetta lietsoivat esimerkiksi saksalaisvalokuvaaja Wilhelm von Gloedenin (1856–1931) antiikkikliseitä pursuavat alastonkuvat.

Italialainen hoito

Etelän hedelmät vetosivat myös sateenkaareviin suomalaismiehiin, kuten Harri Kalhan Tapaus Magnus Enckell -kirja (2005) paljastaa. Kalha pohtii Välimeren alueen ”eksoottisen” nuoren miehen fetisointia ja siihen liittyvää seksiturismia Enckellin Fauni-teoksen (1895) näkökulmasta.

Enckell maalasi Faunin vuosina 1894–1895 tekemänsä Italian-matkan innoittamana, ja Kalha näkee teoksessa ”ilkikurisen, kaksineuvoisen hahmon, jossa kohtaavat taiteilijan esteettiset unelmat ja arkinen miehen halu”.

Kalha korostaa, että emme toki tiedä, mistä Enckell löysi faunin mallina toimineen miehen tai mitä ateljeen suojissa tapahtui matkan aikana. Sen kuitenkin tiedämme, että Enckell maalasi erityisen intohimoisella otteella miehiä ja että miesten välinen eroottinen kulttuuri ja prostituutio kukoistivat tuon ajan välimerellisessä Euroopassa. Kalhan mukaan voidaan siis hyvällä syyllä kysyä, oliko ”Faunin” mallina istunut italialaissatyyri katupoika, ehkäpä maksettu seuralainen – ”italialainen hoito”.

Aivan oma lukunsa on se, että Enckell toi vuonna 1905 Italiasta Suomeen Giovanni-nimisen miehen, joka oli maalauksen faunin elävän elämän vastine. Giovanni oli Enckellin ”malli-autonkuljettaja-miespalvelija”, mutta ehkä myös kept boy, kuten Kalha asian ilmaisee.

Orientin orit

Gordon Waitt ja Kevin Markwell toteavat Gay tourism -teoksessa, että Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän vetovoimaa homomatkakohteena lietsoi Tuhannesta ja yhdestä yöstä ammennettu orientalistinen homoerotiikka. Sen osatekijöitä olivat oliivinruskea iho, kylpylät, haaremit, orjamarkkinat ja oletettu ainainen seksihelle.

Maabrändistä tuli vahva – puolin ja toisin. ”Eurooppalaiset vakuuttuivat siitä, että Pohjois-Afrikka oli homojen paratiisi, ja pohjoisafrikkalaiset oppivat, että kaikki länsimaalaiset olivat homoja,” summaa Jaakko Hämeen-Anttila teoksessaan Tuhannen ja yhden yön erotiikka (2011).

Gay tourism -kirjan mukaan Pohjois-Afrikan ensimmäiseksi kruisailutantereeksi muodostui jo 1830-luvulla Ranskan siirtomaa Algeria. Siellä viihtyivät varakkaat länsimaalaiset miestenmiehet, kuten kirjailijat Oscar Wilde ja André Gide.

Viime vuosisadan alkupuolella suosioon nousi Algerian naapurimaa, Ranskan ja Espanjan kesken jaettu Marokko. Sen pääkaupungin Tangerin sanotaan olleen 1950-luvulle tultaessa suoranainen homomaailman napa, jossa varakkaat herrat nauttivat poikaprostituoitujen palveluista ja idealisoivat ilmiötä tavalla, joka saa nykylukijan kulmakarvat nousemaan.

Suomalainen sulttaani

Pohjois-Afrikka veti puoleensa myös sateenkaarevia suomalaismiehiä, joista tunnetuin oli Edward Westermarck (1862–1939). Kansallisbiografian artikkelissa häntä luonnehditaan kansainvälisesti tunnetuksi sosiaaliantropologian pioneeriksi, joka toimi professorina Helsingin yliopistossa, Åbo Akademissa ja London School of Economicsissa. Artikkelissa todetaan myös, että Westermarck oli ensimmäisiä akateemisia oppineita, jotka vaativat suvaitsevaa suhtautumista homoseksuaalisuuteen ja ylipäätään seksuaalisiin poikkeavuuksiin.

Antu Sorainen puolestaan kertoo Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissaan, että Westermarckin oma homoseksuaalisuus oli aikakauteen nähden harvinaisen avointa. Hän huomauttaa myös, että queer-antropologille kenttätyömatkat ovat voineet merkitä aktiivista ja avointa seksuaalielämää poissa kuristavan länsimaisen lainsäädännön ja kulttuurin piiristä. Tässä mielessä on kuvaavaa, että Westermarckin kenttätyömatkat suuntautuivat tuon ajan homoutopiaan Marokkoon.

Vuoden 1898 kenttätyömatkan aikana Westermarck tutustui artikkelin mukaan paikalliseen nuorukaiseen nimeltä Shereef, ja tästä alkoi yli 40-vuotinen palvelus- ja mitä ilmeisimmin myös rakkaussuhde. Shereef hoiti Westermarckin Tangerin-huvilaa, oli mukana tämän kaikilla Marokon-matkoilla ja seurasi herraansa myös Lontooseen, Roomaan ja Suomeen.

Suhde oli molemmille miehille erittäin merkittävä, mistä on jäänyt kertomaan parin kirjeenvaihto ja Westermarckin kirjallinen tuotanto. Kun Westermarck lähti Marokosta viimeisen kerran Suomeen vuonna 1939, jo kuusissakymmenissä ollut Shereef avioitui vähän sen jälkeen. Hän kirjoitti Westermarckille, että huvila ilman Westermarckia oli kuin palatsi ilman sulttaania ja että heillä tulisi paratiisissa olemaan sama status.

Kaupunkikeitaat: Berliini ja Pariisi

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen myös monet Euroopan kaupungit alkoivat Gay tourism -kirjan mukaan saada matkailijoiden keskuudessa mainetta homokeitaina. Berliinistä tuli 1920-luvulla pyhiinvaelluskohde, jossa oli sähäkkä ja kukoistava kaupallinen homoalakulttuuri. Vuonna 1932 siellä oli lähes 300 homobaaria ja -ravintolaa, kunnes syöksykierre alkoi natsien noustua valtaan.

Pariisin ja varsinkin Montmartren kaupunginosan homomaine kehittyi Berliiniä hitaammin, eikä vetänyt sille vertoja, kuten Uuno Kailaskin kirjeessään huokaisi: ”Ei voi verrata Berliiniä ja Pariisia suhteissa, joita tiedät minun tarkoittavan.” Toisen maailmansodan jälkeen asetelma oli kuitenkin kääntynyt Pariisin hyväksi ja vasemman rannan Saint-Germain-des-Prés’n kaupunginosasta tuli kansainvälisesti vetovoimainen kierouden keskittymä.

Kailaan ja vaikkapa kosmopoliittikirjailija Olavi Paavolaisen esimerkit osoittavat, että myös sateenkaarevat suomalaismiehet osasivat hakeutua Euroopan homometropoleihin. Kolmas kiinnostava esimerkki on Sandra Hagmanin Seitsemän kummaa veljestä -teoksen (2016) ”rikas vanha hinttari”, helsinkiläinen lakimies ”Aapo”, joka tuomittiin vuonna 1934 homoseksuaalisista suhteista työväenluokkaisten nuorukaisten kanssa.

Aapon tarinan rekonstruoiva Hagman toteaa, että Aapo oli aikalaisekseen matkustellut paljon – ainakin Venäjällä, Baltian maissa, Unkarissa, Sveitsissä sekä Ranskassa ja Italiassa. Majoittamilleen kodittomille nuorukaisille Aapo oli poliisiasiakirjojen mukaan kertonut, että Euroopassa miesten väliset suhteet olivat yleisiä ja että esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa miehet eivät enää käyttäneet naisia ”sukupuolisiin tarkoituksiinsa”. Matkoillaan Aapo oli siis omaksunut juuri sen käsityksen (homo)seksuaalisesti vapaasta etelästä, jota tässäkin jutussa olen kuvannut.

Tavallisten pervopulliaisten huvia moinen Euroopan-matkailu ei ollut, mutta heille oli tarjontaa huomattavasti lähempänäkin – esimerkiksi Kailaan mainitsemassa Tukholmassa tai vielä lähempänä Tallinnassa.

Tavallisen kansan Tallinna, Tukholma ja Kööpenhamina

Seta-lehdessä 3/88 on julkaistu kolmekymmentäluvun homoelämää käsittelevä haastattelu, jossa ”työläispoika” kertoo Tallinnan olleen Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana (1918–1940) varsinainen meikäläismagneetti. Hän kuvaa Viron-matkailua näin:

”30-luvulla liikuttiin Tallinnassa, kun sinne pääsi ilman passia niin sanotulla pohjoismaisella matkakortilla. Se oli homojen Mekka. Sinne meni viikonloppuisin monta laivaa eikä sieltä mitään asuntoa varattu vaan oltiin koko yö kadulla, jos ei päässyt jonkun luokse yöksi. Tallinna oli joka suhteessa vapaa. Siellä oli alkoholia kun meillä oli kieltolaki ja ravintoloissa tarjoilijat saivat tanssia asiakkaiden kanssa, mikä meillä ei kai ole koskaan tullut kysymykseen. Tallinna oli kansainvälinen kaupunki. Siellä puhuttiin saksaa ja muitakin kieliä. Suosituin tapaamispaikka oli Musumäki – suomeksi kai Pusumäki. Tietysti Tallinnaan mentiin talvisinkin mutta etenkin kesäisin, kun oli helppo olla ulkona. Sinne mentiin kaverin kanssa tai useampien ja olen saanut sieltä pysyviä suhteita, jotka ovat jatkuneet näihin päivin asti.”

Tallinnan jälkeen tavallisten meikäläismatkailijoiden suosiossa olivat Ruotsi ja Tanska. Tanskassahan homoseksuaalisten tekojen rangaistavuus poistui rikoslaista jo vuonna 1933 ja Ruotsissa vuonna 1944, kun Suomessa saatiin odottaa ihmettä tapahtuvaksi vuoteen 1971 saakka.

Ruotsin- ja Tanskan-matkoista löytyy joitakin mainintoja Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -kirjasta (2002). Eräs hänen haastattelemansa tamperelaismies kiteyttää Pohjoismaiden-matkailun merkityksen sanoilla, jotka olisivat sopineet myös ”etelään” suunnanneiden rikkaiden herrojen suuhun: sinne mentiin purkamaan.

”Silloin mentiin sinne purkamaan ja lähdettiin ihan kaverin kans ulkomaille. Ja siellä oli vapaampaa. – – Ja meillä kummallaki oli [vuonna 1962] ensimmäinen ulkomaanmatka sitte. Me käytiin Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. Oli tietenki saatu paikoista tietoja niiltä, jokka oli aikasemmin käyneet. Tukholmassa Bernsin baarissa poikettiin ja sitte Kööpenhaminassa oli useitaki paikkoja.”

Keihäsmatkoja

Kuusikymmentäluvun viimeisistä hengenvedoista alkanut gay liberation teki homomatkailusta lopullisesti teollista toimintaa. Gordon Waittin ja Kevin Markwellin Gay tourism -kirjan mukaan sen osatekijöitä olivat homojen pyörittämät majoituspalvelut, homoihin keskittyneet matkakohteet ja matkanjärjestäjät sekä Pride-festivaalit ja muut vuotuiset tapahtumat.

Waitt ja Markwell toteavat, että homomatkailubisneksen kohderyhmäksi valikoituivat valkoiset, anglosaksiset ja keskiluokkaiset kaupunkilaishomot. Heillä kun oli suhteellisen suuret käytettävissä olevat tulot ja edellytyksiä ylläpitää uutta keskiluokkaiseen kulutusideologiaan pohjautuvaa gay lifestylea, homoelämäntapaa, jonka olennaisena osana nähtiin matkailu.

Teollisen homomatkailun raamatuksi muodostui vuodesta 1970 julkaistu Spartacus international gay guide. Sen ja homolehdissä julkaistujen mainosten ja matkajuttujen avulla homomiehet pystyivät kätevästi suunnittelemaan ”gettolomia” kohteisiin, joissa saattoi yöpyä homohotelleissa, syödä homoravintoloissa ja -kahviloissa, tanssia homoyökerhoissa ja tavata toisia miehiä seuranhakupaikoilla tai bordelleissa.

Seitsemänkymmentäluvun loppuun mennessä oli syntynyt kokonainen infrastruktuuri matkatoimistoineen, majoitusvarauspalveluineen, matkapaketteineen ja kiertomatkoineen sekä matkakohteineen. Nämä homojen omistamat tai pyörittämät yritykset pystyivät tyydyttämään homomatkailijoiden tarpeet huomattavasti Keihäsmatkoja paremmin, vaikka firman nimi sinänsä lupaili paljon.

Kahdeksankymmentäluvulla homomatkailuyritysten määrä jatkoi Waittin ja Markwellin mukaan nopeaa kasvuaan osana länsimaisen homokulttuurin yleistä kaupallistumista. Ei siis ihme, että tätä pinkkiä rahaa alkoivat 1990-luvun alussa tavoitella homoyrittäjien lisäksi myös ”homomyönteiset” toimijat: lentoyhtiöt, hotelliketjut ja kaupunkien matkailuorganisaatiot. Seurauksena oli homoturismin osittainen valtavirtaistuminen.

Suomalaispoikia maailmalla

Myös sateenkaareville suomalaispojille oli seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvuilla oli jo omaa ryhmämatkatarjontaa, kuten vanhoista suomalaisista homolehdistä voi päätellä.

”Keväällä matkaamme Amsterdamiin ja Etelä-Eurooppaan. Lisätietoja puh. 320 679”, mainosti Club Cabaret -homotanssien järjestäjä Seta-lehdessä 1/83. Teoksessa Karanteeni: kuinka aids tuli Suomeen (2014) mainitaan myös Amsterdamiin, Länsi-Berliiniin, New Yorkiin sekä Välimeren rantakohteisiin tehdyt homojen ryhmämatkat.

Näistä matkoista minulla ei ole tarkempaa tietoa, mutta suomalaispoikien maailmanmatkailua on dokumentoitu monipuolisesti 96-homolehdessä (1969–1986) tiuhaan ilmestyneissä matkajutuissa. Ysikutosessa julkaistiin myös ”matkaoppaita”, joissa listattiin esimerkiksi Euroopan homoimpia kesälomakohteita.

Vanhoja Ysikutosia lehteilemällä on helppo allekirjoittaa jutun alussa mainitsemani Gordon Waittin ja Kevin Markwellin teesi: homomatkailu on kytkeytynyt vahvasti nimenomaan seksuaalisiin mahdollisuuksiin. Ennen muinoin homoja eivät tuntuneet lainkaan kiinnostavan shoppailuvinkit, vaan lomasuunnittelun helpottamiseksi laaditut lehtijutut toimivat kirjaimellisesti puskaradioina. Ne listasivat siis kaupunkien homobaareja, -saunoja ja -puistoja ja antoivat suomalaispojille käytännön eloonjäämisvinkkejä.

Esimerkiksi Ysikutosessa 6–8/77 ilmestyneessä oppaassa ”Kesä-Eurooppa” varoitetaan ensikertalaisia ottamasta mukaan kalliita esineitä tai suuria rahasummia. Nolojen tilanteiden välttämiseksi muistutetaan myös, että ”viimekesäinen jytädisko saattaa olla tänä kesänä rauhallinen kaikkien suosima ruokapaikka”. ”Puistovahteja” varoitetaan puolestaan suorasanaisesti yöllisten homopuistojen ja rautatieasemien rikollisesta menosta: ryöstöistä ja jopa murhista. Suositut baarit mainitaan yleensä turvallisiksi kohteiksi, mutta ”kaverin kanssa matkustavia” varoitetaan suuren maailman houkutuksista siteeraamalla erästä kitkerää lukijakirjettä:

”– – eikä oltu vielä kuin Tukholmassa, niin tuo vuoden kotona tiiviisti istunut ”nunna” alkoi elää tavalla, jota en ollut osannut kuvitella etukäteen. Kun Piperska Murenin henkilökuntaankin kuuluvat joutuivat hänen laajan mielenkiintonsa kohteeksi, mittani oli täysi. Sitten otimme lujasti yhteen ja sain kuulla fraasit vapaudesta, omistamisesta jne. Saatoin hänet rautatieasemalle, tyrkkäsin Hampuriin menevään junaan ja itse ajoin suorinta tietä Värtaniin odottamaan seuraavan laivan lähtöä Suomeen. Tällä kertaa opin, ettei ”häämatkaa” ja kuherruskuukautta pidä viettää mannermaan meikäläispaikoissa.”

First we take Manhattan

Blogissa alkaa seuraavaksi uusi juttusarja ”Suomalaispoikia maailmalla”, joka pohjautuu Ysikutosen matkajuttuihin ja niitä taustoittaviin teksteihin. Juttusarjassa Hulivilipoika vierailee maailman metropoleissa ja katselee katukuvaa 1960–1980-lukujen suomalaisten homomatkailijoiden silmin.

Juttusarjan otsikko viittaa Kaarlo Nuorvalan ohjaamaan elokuvaan Viettelysten tie (1955), jonka homoseksuaalista sivujuonnetta Tuula Juvonen analysoi Varjoelämää-kirjassaan. Elokuvan työnimenä oli Suomalaispoikia Tukholmassa, ja siihen sisältyy kohtaus, jossa miehekkäät suomalaispojat joutuvat naismaisen ruotsalaistaiteilijan lähentelemiksi. Tästä tukalasta tilanteesta selvittiin luonnollisesti vain väkivalloin.

Nyt asetelma kääntyy päälaelleen, kun tutustumme suomalaispoikiin, jotka lähtivät maailmalle nimenomaan löytääkseen samasukupuolista seuraa. Unohtakaa siis nyrkit ja perkeleet, kiinnittäkää istuinvyöt ja varautukaa elämänne kyytiin. First we take Manhattan…

Kuva: Wilhelm von Gloeden: Kaksi alastonta nuorukaista (1900). Wikimedia Commons.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/08/samettiraivo-self-helpia-homomiehille.html

Self help -kirjojen ahminen on tavattu mieltää lähes yhtä häpeälliseksi huviksi kuin homostelu. Kaltaisteni tukemiseksi päätinkin tulla kaapista ja myöntää auliisti, että olen päntännyt elämänkoulussa vähintään oman painoni verran omahoito-oppaita. Olen myös kokenut, että niistä on hyötyä.

Gay Kama Sutrasta saattaa toki jäädä muistoksi vain hillitön niskajumi, ja yhdeksän oivalluksen tien kymmenes oivallus voi olla se, että koko kirja on hanurista. Yleensä kaikesta luetusta tarttuu mukaan edes jotakin hyödyllistä, ja joskus self help -kirjat ovat suorastaan mullistavia lukuelämyksiä. Juuri sellainen oli psykologi Alan Downsin The velvet rage (2005/2012) brittiläisen Attitude-homolehden päätoimittajalle.

Jonesin näkemykset häpeästä homomiesten elämää määrittävänä tekijänä olivat niin inspiroivia, että Attitude alkoi muutama vuosi sitten tarjota lisää palstatilaa aivan tavallisille miehille ja heidän tarinoilleen, parisuhteilleen ja kauneusihanteita uhmaaville vartaloilleen. Samalla lehti alkoi tarttua määrätietoisesti homomiesten moninaisiin haasteisiin, kuten päihde- ja mielenterveysongelmiin sekä sukupuolitauteihin.

Aika hyvin yhdeltä kirjalta, tuumin ja tartuin The velvet rageen sormet syyhyten. Mikä ihmeen samettiraivo?

Homomiehen kolme elämää

Lukemattomia homomiehiä terapoinut Alan Downs on päätynyt siihen, että elämäämme määrittää kyky käsitellä häpeää. Haasteessa epäonnistuminen saattaa johtaa itsetuhoisuuteen, kuten seksi- ja päihderiippuvuuteen, tai vaikkapa uuvuttavaan täydellisyyden tavoitteluun työssä ja vapaa-aikana. Häpeän vastineeksi Downs ei siten tarjoa perinteistä homoylpeyttä, vaan aitoutta, jonka kultivoimiseen hän lupaa tarjota kirjassaan työkaluja.

Downsin mukaan homomiesten henkisessä kehityksessä on kolme vaihetta, joiden keskiössä on nimenomaan häpeän kohtaaminen. Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa. Kaapistatulon jälkeisessä vaiheessa keskitytään häpeän häivyttämiseen siten, että pyritään olemaan entistä kauniimpia, rohkeampia, menestyksekkäämpiä tai miehekkäämpiä.

Kolmas vaihe on aitouden vaaliminen. Siinä pyritään rakentamaan omiin kiinnostuksen kohteisiin ja arvoihin perustuvaa elämää sen sijaan, että yritettäisiin epätoivoisesti vakuuttua omasta haluttavuudesta tai rakastettavuudesta. Kolmanteen vaiheeseen pääseminen on kaikkein haastavinta, ja osalle meistä se jää haaveeksi. Seuraukset voivat olla tuhoisia itselle ja muille.

Kaunistelun ammattilaisia

Useimpia homoja: tyttömäisiä, poikamaisia, isän poikia, mammanpoikia, hoikkia, pulskia, kiusattuja ja kiusaajia yhdistää varhainen kokemus omasta erilaisuudesta ja siihen liittyvä häpeä. Kuten Alan Downs toteaa, homopoika varttuu heteromiesten hallitsemassa maailmassa, jossa ihaillaan miehistä valtaa ja jossa homoseksuaalisuus on perinteisesti mielletty pahimmaksi miehisyyden loukkaukseksi.

Kun ympäristö ei validoi eli vahvista omaa erilaisuutta myönteisellä tavalla todeksi, erilaisuus alkaa tuntua häpeälliseltä vaillinaisuudelta. Viimeistään murrosiässä poika tajuaa, että juuri hän on se kuuluisa ”vitun homo”. Moni meistä on kuitenkin jo ennen sitä saanut kuulla epäkelpoudestaan kotona, leikkikentällä, harrastuksissa tai vaikkapa seurakunnassa ja jäänyt ilman samaa validointia, josta muut pojat ovat päässeet osallisiksi.

Niinpä homopoika oppii lohkomaan itsensä osiin – kätkemään häpeää aiheuttavat puolet ja korostamaan niitä, joilla saa vahvistusta. Joku meistä oli ehkä se koulukiusattu, josta tuli ilmiömäinen koulumenestyjä. Tai se pullukka, joka muuttui rantaleijonaksi. Tai se parjattu poika nimeltä Päivi, josta tuli lopulta stylisti.

Alan Downsin mukaan ei ole mikään ihme, että homomiehet ovat muoti-, kauneus-, kunto-, kukka- ja sisustusguruina todellisia julkisivuremonttien asiantuntijoita. Me tiedämme, miten asiat saadaan näyttämään hyvältä, koska olemme pienestä pitäen oppineet piilottamaan likaisilta tuntuvia totuuksia ”samettiesiripun” taakse saadaksemme hyväksyntää ja vahvistusta.

Upeakroppainen adonis voi silti tuntea itsensä ainaiseksi läskimoosekseksi ja menestyjä luuseriksi, koska hänen saamansa ”tykkäykset” kohdistuvat vain prameaan julkisivuun eivätkä siksi tunnu aidoilta. Ilman aitoa vahvistusta taas ei synny vahvaa itsetuntoa, ja seurauksena on yliherkkyys pienimmillekin loukkauksille ja taipumus reagoida niihin raivokkaasti.

Tämä esiripun takaa kumpuava samettiraivo kohdistuu Alan Downsin mukaan joko ympäristöön, mikä aiheuttaa jatkuvaa kitkaa pari- ja ystävyyssuhteissa sekä työelämässä, tai omaan itseen. Sisäistetty raivo voi ilmetä itseinhona tai masennuksena ja monenlaisena itsetuhoisena käytöksenä, kuten päihteiden väärinkäyttönä, suojaamattomana seksinä ja taloudellisena holtittomuutena.

”Raivo on kaikkien homomiesten verivihollinen, jonka todellinen luonne ymmärretään vasta, kun olemme maksaneet kovan hinnan”, Downs toteaa.

Häpeän vallassa

Downsin jaottelussa homomiehen elämän ensimmäistä, vaikeinta ja vahingoittavinta vaihetta hallitsee homouteen liittyvä häpeä. Pitääkseen häpeän aisoissa hän pyrkii välttelemään kaikkia tilanteita, ihmisiä ja tunteita, jotka sen laukaisevat. Välttelyn äärimmäisimpänä muotona on itsemurha, joka on yhä hälyttävän yleinen ratkaisu sateenkaarinuorten keskuudessa. Tavallisempaa on kuitenkin oman seksuaalisuuden kieltäminen, joka voi ilmetä vaikkapa holtittomina naissuhteina, homovihana (esim. homovastaiset poliitikot ja Orlandon joukkomurha) tai elämän lohkomisena julkiseen ja salattuun.

Nimenomaan lohkominen – esimerkiksi homouden peittely työkavereilta ja perheenjäseniltä – on Downsin mukaan ykkösvaiheen ongelmallisimpia käyttäytymismuotoja. Lohkominen saattaa myös jatkua pitkään sen jälkeen, kun ykkösvaihe on jo ohitettu.

Yleisiä ja sitkeitä häpeänhallintakeinoja ovat lisäksi anonyymi seksi ja päihteiden väärinkäyttö sekä niiden yhdistelmät. Molemmilla on homokulttuurissa pitkät perinteet. Olen itse menettänyt viinalle jo kolme ystävää, ja ulkomaisista homolehdistä voi toistuvasti lukea huumeidenkäyttöön liittyvistä ongelmista. Viimeksi lehdissä on kohistu lähes epidemiaksi laajenneesta chemsex- eli seksihuumekulttuurista.

Homomiehen elämän ensimmäinen vaihe kulminoituu Downsin mukaan seksuaalisuuteen liittyvään identiteettikriisiin, joka ratkeaa joko oman homouden kieltämisellä tai sen myöntämisellä. Useimmat kuvaukset homomiehen identiteettikehityksestä päättyvät jälkimmäiseen vaihtoehtoon: coming outiin ja homoylpeyden omaksumiseen. Lisää vain I will survive, Pride-kulkue ja kahmalokaupalla konfettia – this bitch is out and proud!

Alan Downs toteaa, että vaikka oman seksuaalisuuden paljastaminen on äärettömän helpottavaa, se johtaa uuteen sisäiseen kissanhännänvetoon. Kaapista tullut homomies tuntee yhä häpeän poltteen ja on toisaalta raivoissaan maailmalle, joka häneen häpeän iskosti. Nyt hän kyllä näyttäisi kaikille olevansa kylän kaunein ja ylpein!

Häpeää häivyttämässä

Kun oma seksuaalisuus sinänsä lakkaa hävettämästä, homomiestä raastaa yhä varhain omaksuttu ja syvälle juurtunut kokemus omasta häpeällisestä vaillinaisuudesta. Sisimmässään hän kokee, että hän ei ole rakkauden arvoinen, joten hänen on tehtävä itsestään täydellisen rakastettava.

Nyt keskiöön nousee Alan Downsin mukaan tämän syvään juurtuneen häpeän kompensointi kaikenlaisella pätemisellä: CV:istä pitää tehdä pitkiä ja komeita, kodeista näyttelyhuoneistoja, vaatekaapeista hulppeita, vartaloista täydellisiä, juhlista ylivertaisia tai some-minästä todella upee. Omanlaistaan pätemistä on myös se, että seksikokemuksia jahdataan kuin pokemoneja.

Vaikka kaikki ihmiset janoavat ja tarvitsevat vahvistusta muilta, epätoivoisella pätemisellä ansaittu validointi kohdistuu lopulta julkisivuun eikä koskaan täysin tyydytä. Päinvastoin se synnyttää samettiesiripun takaa kumpuavaa raivoa itseä ja muita kohtaan. ”Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävän”, laulaa Chisu ja kuvaa osuvasti sitä, miten masennus voi vallata näennäisen täydellisissä puitteissa elävän homomiehen.

Tässä kehitysvaiheessa homomiehet ovat Downsin mukaan myös kaikkein herkimpiä mille tahansa koetulle invalidoinnille – vitseille, tölväisyille, kritiikille, huomautuksille, saamatta jääneille kehuille tai vaikkapa torjutuksi tulemiselle sängyssä. Kaikki tämä on vaarassa romauttaa koko samettiesiripun ja paljastaa sen takana lymyilevän pienen pelkäävän ja häpeävän pojan.

Ratkaisuna sietämättömältä tuntuvaan tilanteeseen on se, että homomies pyrkii joko välttelemään henkilöä, joka saa hänet tuntemaan näin, tai käy suoraan hyökkäykseen. Ja kas, herra otti loparit, antoi alaiselleen potkut tai poikaystävälleen kenkää, harvensi kaverilistaansa, aloitti mykkäkoulun tai tyhjensi pajatson verbaalisesti.

Alan Downs toteaa osuvasti, että herkkyys invalidoinnille tekee homomiehistä kakkosvaiheessa toistensa invalidoinnin mestareita. Rakkaussuhteissa tämä voi ilmetä seksin pihtaamisena ja ystävyyssuhteissa kyvyttömyytenä antaa toiselle kehuja ja kannustusta tai taipumuksena esittää rivien välistä kritiikkiä aiheesta kuin aiheesta.

Stereotyyppinen narttumainen ja kitkerä hintti on pohjimmiltaan kakkosvaiheeseen juuttunut homomies, joka osaa odottaa invalidointia joka tilanteessa ja tarjoaa muille sitä samaa korkojen kanssa: ”Älä kuule tule ämmä mulle puhumaan, tai…!”

Ratkaisuna tilanteeseen on Downsin mukaan se, että homomies löytää aidon validoinnin salaisuuden. Se taas on mahdollista vain, jos hän alkaa etsiä todellista minäänsä eikä tuhlaa energiaa julkisivun ylläpitoon. Todellisen minän löytäminen edellyttää välttelyn lopettamista ja häpeän kohtaamista – sitä, että ihminen kohtaa sitkeät uskomuksensa omasta huonoudestaan silmästä silmään. Tämä tarkoittaa usein omien siihenastisten elämänvalintojen kyseenalaistamista ja arvoremonttia uuden suunnan löytämiseksi.

Alan Downs summaa, että olennaista ei ole tulla entistä henkevämmäksi, rikkaammaksi, pidetymmäksi, hehkeämmäksi tai nuorekkaammaksi. Olennaista on olla oma itsensä.

Aitouden vaaliminen

Homomiehen kehityskaaren kolmas ja viimeinen vaihe on matka kohti aitoutta ja hyväksyntää ja elämisen arvoista elämää. Se merkitsee loppua häpeän välttelylle ja häivyttämiselle ja on Alan Downsin kokemuksen mukaan useimmille melkoista etsikkoaikaa, koska siihenastinen arvomaailma joutuu kyseenalaistetuksi.

Kokemus hukassa ja tyhjän päällä olemisesta saattaa olla niin sietämätön, että se voi johtaa äkkivääriin ratkaisuihin: citykettu muuttaa maalle, vaihtaa nuorempaan tai hurahtaa kulttiin löytääkseen elämälleen tarkoituksen. Moinen hurja muodonmuutos voi kuitenkin estää sen, että ihminen löytää onnen omasta itsestään.

Asteittainen ja orgaanisesti tapahtuva muutos edellyttää epävarmuuden sietämistä ja sitä, että homomies kohdistaa pikaremontteihin ja esiripun takana piilotteluun käyttämänsä energian elämänsä perustusten korjaamiseen, hyväksyy itsensä täysipainoisesti ja karistaa siten kannoiltaan myrkyllisen häpeän.

Kun mies ei ole koko ajan olevinaan ja kätke pakonomaisesti kipujaan ja surujaan menestyvän, vihaisen, hauskan, lihaksikkaan tai vaikka muodikkaan ulkokuoren taakse, hän voi vihdoin saada myös aidolta tuntuvaa vahvistusta muilta ihmisiltä. Aito vahvistus mahdollistaa vapautumisen esiripun takaa kumpuavasta raivosta, joka myrkyttää ihmissuhteita ja johtaa oman itsen sabotointiin. Ihminen voi vihdoin tuntea tyytyväisyyttä elämäänsä.

Tyytyväinen homo

Mistä homomiehen tyytyväisyys sitten koostuu? Samoista asioista kuin kaikkien muidenkin ihmisten tyytyväisyys – intohimosta, rakkaudesta ja integriteetistä, joka viittaa esimerkiksi rehellisyyteen tai eheyteen. Näistä pitäisi Alan Downsin mukaan tulla homomiehen elämän päätavoitteita myrkyllisestä häpeästä vapautumisen jälkeen.

Intohimon Downs määrittelee jostakin tekemisestä toistuvasti saatavaksi iloksi. Joku löytää intohimon työstä, joka tuo muutakin kuin vain mainetta ja mammonaa, kun taas toinen löytää sen uudesta harrastuksesta. Rakkaus taas syntyy Downsin mukaan toisen ihmisen seurassa toistuvasti koetusta ilosta – toisen seurassa viihtymisestä, tunnetason kohtaamisesta, yhteisistä perusarvoista. Ilman iloa ei ole tosirakkautta, toteaa Downs.

Integriteetti on vaikeasti suomentuva käsite, mutta tässä yhteydessä sen merkitys avautunee parhaiten integraatio-sanan kautta: vahvan integriteetin omaavan ihmisen eri puolet ovat yhdentyneet eheäksi kokonaisuudeksi. Homomiehelle integriteetti tarkoittaa Downsin mukaan piilottelun ja elämän lohkomisen lopettamista sekä täysipainoista elämistä.

Integriteetin saavuttaminen on homomiehen elämän tähtihetki matkalla häpeästä aitouteen, ja se edellyttää suoraviivaista käytöstä, valppautta suhteessa kaikenlaiseen peittelyyn ja salailuun sekä toimenpiteitä niiden lopettamiseksi silloinkin, kun salailu voisi tuntua järkevältä.

Hienoa, mutta miten tämä kaikki saavutetaan? Onko tässä pakko mennä ensin terapiaan ja ryöpätä muutamaan kertaan kaikki lapsuuden ja aikuisuuden traumat? Ei ole, sanoo psykoterapeutti Downs ja toteaa, että elämä muuttuu harjoittamalla elämäniloa lisääviä taitoja.

Kyse ei siis ole mistään suuresta ahaa-elämyksestä tai siitä, että luetaan jokin self help -kirja ja sillä hyvä. Tyytyväisyys saavutetaan, kun tehdään asioita, jotka voivat parantaa elämää ja lisätä tyytyväisyyttä. Eihän kotikaan tule vain sillä kuntoon, että lukee KonMarin – pitää myös marittaa!

Tekemisen tueksi Downs listaa kirjassaan liudan hyväksi havaitsemiaan elämäntaitoja perusteluineen ja ohjeineen. Taidot liittyvät elämänvalintoihin (”Käytä aikasi muiden hyväksynnän tavoittelun sijasta asioihin, jotka lisäävät omaa tyytyväisyyttäsi.”), myönteisten tunteiden lisäämiseen (”Vältä tuomitsemista aina kuin suinkin mahdollista.”, ”Kärsimysten huoppaaminen vain lisää kärsimystä.”, ”Kunnioita kehoasi”) ja ihmissuhteisiin (”Arvioi konfliktitilanteissa aina ensin omaa vastuutasi ennen muiden syyttelyä.”, ”Pohdi, onko tärkeämpää olla onnellinen vai aina oikeassa.” ja ”Älä koskaan validoi toisten epäaitoutta.”).

Keltaiset naakat

The velvet rage herättää kaltaisessani omagurussa aitoa innostusta. Kuten käytännössä kaikki hyväksi havaitsemani self help -kirjat, se perustuu dialektiseen käyttäytymisterapiaan, joka rohkaisee meinaamisen sijasta menemiseen. Kirja ei siis tarjoa homomiehelle mitään passiivista helppoheikkihoitoa, vaan kunnon kyytiä. Kirjassa on myös todella paljon sellaista, millä on kaikupohjaa omassa sekä ystävieni ja tuttavieni elämässä.

Tuntuu, että pystyn nyt ymmärtämään itseäni ja muita entistä paremmin ja näkemään, millainen oma ja ystävieni kehityskaari on ollut homomiehinä. Tiedostan myös entistä paremmin sen, mistä oman käyttäytymiseni ja muiden käyttäytymisen kummallisuudet saattavat johtua, missä ovat omat ja muiden vahvuudet ja miksi jotkin ihmissuhteet toimivat kuin tanssi ja toiset eivät toimi kirveelläkään.

The velvet ragea lukiessani näin taas itseni pienenä poikana seurakunnan kerhossa, jossa kirmasin leikkitauolla tyttöjen kanssa tyllimekko päällä ja kohtasin ensimmäistä kertaa muiden poikien ivaa tavastani olla poika. Opin, mitä on erilaisuuteen liittyvä häpeä, ja tulevina vuosina opin sen vielä paremmin koulujen pihoilla ja käytävillä ala-asteelta lukioon. Opin myös sen, miten häpeää torjutaan rakentamalla menestyvän oppilaan julkisivu ja miten sen rakentaminen vie kaiken energian poistamatta silti omaa huonommuuden tunnetta.

Kun kirjoitin ylioppilaaksi luokkani parhain arvosanoin, se ei tuntunut oikein miltään. Se ei tuntunut mitään, koska kaikki menestyksellä saamani vahvistus kohdistui julkisivuun, jonka takana oli pieni häpeävä poika. Oli ajatus siitä, että jos muut kuin rakkaat ystäväni – ja heitä onneksi oli – olisivat tienneet homoudestani, he eivät olisi juhlineet minua. Esiripun takaa kumpusi juuri se samettiraivo, josta Downs kirjoitti, ja vihasin koko pirun tuppukylää. Halusin vain pois, pois, pois, looking for a good time. Nyt 20 vuotta myöhemmin voin todeta, että elämässäni on paljon intohimoa ja rakkautta, mutta integriteetin kanssa on vielä töitä kuten useimmilla meistä.

The velvet ragen luettuani ymmärrän paremmin sitäkin, mistä kumpuaa monien homojen pakonomainen tarve loukata toisia, yliherkkyytemme kaikenlaiselle kritiikille ja vahvistuksen puutteelle sekä taipumus reagoida koettuun kasvojen menetykseen raivokkaasti joko päin naamaa tai selän takana. Kaikki se nousee häpeästä, joka meihin on iskostunut, kun olemme kasvaneet tavalla tai toisella ”kirkontornin keltaisina naakkoina”. Samasta häpeästä nousee myös väsyttävä täydellisyyden tavoittelu, joka riivaa niin monia meistä yhdellä jos toisellakin elämänalueella.

Eläköön ristiriitaisuus

Tätä juttu kirjoittaessani olen koko ajan nähnyt selkäni takana kyynikon, joka suhtautuu tekstiin kuin aikuinen lapseen, joka kutsuu löytämäänsä kiveä timantiksi. ”Vai löysit sinä timantin…”

Ajatus siitä, että timantteja voi löytää Tillanderin lisäksi myös tienpölystä tuo mieleen Alan Downsin kirjan viimeisen elämänohjeen: arvosta ristiriitaisuutta. Epämiellyttävien ja vähemmän positiivisten tunteiden kieltäminen on usein syvemmän tyytymättömyyden kasvualusta, kuten Downs kirjoittaa (oma käännös):
Postikorttien ruusuiset mietelauseet eivät tunnu uskottavilta, ja puskuritarrojen fraasit johtavat harvemmin elämänmuutoksiin. Itsetuntobuustaus ei yleensä muuta omaan itseen kohdistuvia tunteita, vaikka sitä harrastaisi kuinka. Miksi näin on? Siksi, että me emme usko tasapäistäviin tunneväittämiin, vaan tiedämme alitajuisesti, että elämän tärkeimmät asiat herättävät ristiriitaa. Arvosta ristiriitaisia tunteita varsinkin ihmissuhteissa, niin huomaat saavuttavasi aivan uuden aitouden tason, joka ennen pitkää vahvistaa ihmissuhteitasi ja tekee niistä antoisampia.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/07/viisi-biisitarppia-5.html (kaikki biisilinkit täällä)

*

Hulivilipojan Hi(n)ttimittarin kesälähetys antaa loma-Suomen alueraadeille viisi hyvää syytä virittää matka-tv:t kierolle kanavalle. Tämänkertaiset homorummutukset tuovat ihmeteltäväksi kehrääviä kolleja, epätoivoisia start-up-yrittäjiä, Lizan tahtiin laulavia poikia ja voimaannuttavia äitihahmoja.

Baby Alpaca: Teenage Graceland

Saanko esitellä uuden ylisöpön lemmikkini: alpakanpennun. Nykiläis-losilainen Baby Alpaca on Chris Kittrellin ja Zach McMillanin luotsaama bändi, jonka musiikkityyli on kirjaimellisesti ufolta kuulostavaa ”space folkia”. Itse en ole vielä osannut päättää kumpi oikeastaan on eteerisempi: bändin loppukeväästä ilmestynyt esikoislevy Under water vai Kitrellin kiharapilvessä keikkuva pää. Molemmat ovat joka tapauksessa oikein muumimukiinmeneviä.

Chris Kitrellin avuihin voi tutustua vaikka Baby Alpacan Instagram-tilillä, ja Under waterin parhaimmistoa ovat iki-ihana Soaring highways sekä tässä kuultava levyn ensimmäinen single Teenage Graceland. Kappale kumpuaa Kitrellin mukaan hänen omista kokemuksistaan koulukiusattuna homonuorena, mutta sanoituksesta tätä on vaikea päätellä. Pikemmin sitä voisi luonnehtia kaikille eksyneille nuorille suunnatuksi voimapuheeksi ja vastineeksi kadotettua sukupolvea kritisoivalle The Whon kappaleelle Teenage wasteland (1971).

Baby Alpacan Teenage Graceland viestittää, että on ok olla vähän hukassa, että se on osa nuoruuden kauneutta. Joutomaalle voi vielä nousta Graceland, jos siitä yhdessä sellainen tehdään: ”It's our Graceland if we make it graceful.”

Pet Shop Boys: Twenty-something

Pet Shop Boysin, tuon höyhenpuuhkaisen Kraftwerkin, levyt ovat viime vuosina pelkistyneet tavalla, joka tuo mieleen Helene Schjerfbeckin myöhäiskauden omakuvat. Muutama siveltimenveto tai sana riittää sanomaan saman, mikä ennen vaati suurta palettia ja värssytolkulla vakuuttelua.

Esimerkiksi PSB:n viimekeväisen Super-levyn alkupalana tarjoiltu Inner sanctum sisältää tasan neljä säettä musiikin mindfulnessia: ”In the inner sanctum / you’re a star / the girls, the guys / they all know who you are.” Puhut vähän, mutta asiaa, sanoisi ystäväni H.

Pet Shop Boys voisi koska tahansa heittäytyä nostalgia-aktiksi, mutta toistaiseksi heidän viljelemänsä nostalgiakin on ollut edistyksellistä. Esimerkiksi Super-levyn kakkossingle Pop kids on kuin jatko-osa ysärihitti Being boringille – omaelämäkerralliselle kappaleelle kahden ystävyksen päätymisestä Lontooseen, missä toisesta tuli julkkis ja toinen kuoli aidsiin.

Pop kids kertoo sekin Lontooseen muuttavista ja sen klubiskeneen heittäytyvistä fukseista. Nyt eletään kuitenkin 1990-luvun alkua, eikä aids enää päätä näiden kaverusten bileitä. Molemmat ovat elossa vielä parikymmentä vuotta myöhemmin, kun laulun kertoja huokaisee niin monen muun entisen nuoren tavoin ystävälleen: ”Muistatko kun…”

Remember those days
the early 90s?
we both applied for places
at the same university
ended up in London
where we needed to be
to follow our obsession
with the music scene – –
we were the Pop Kids
I loved you

PSB-tyylistä päivitettyä nostalgiaa edustaa myös Super-levyn uusin single Twenty-something, joka on 2010-luvun pyrkyrioodi à la Opportunities (let’s make lots of money). Alkuperäisessä, vuonna 1985 julkaistussa kasarikappaleessa toinen opportunisti houkuttelee toista hämäräbisneksiin sillä perusteella, että toisella on älliä ja toisella ulkonäköä. Nappikauppa saisi luvan riittää, ja nyt me pojat tehtäisiin rahaa!

Twenty-somethingissa eletään aivan yhtä materialistisessa maailmassa kuin Opportunitiesissa, mutta kertojana ei ole wannabe-juppi, vaan pikemmin hänen isänsä tai setänsä. Hän puhuttelee ironisesti 20 ja risat -kundia, jolla on pallokalaksi paisunut ego, rahantuloa vailla oleva start-up-bisnes ja kosolti ideoita, jotka trendaisivat toivottavasti ihan kohtsillään. ”Sellaista elämä on dekadentissa kaupungissa ahneuden aikakaudella. Voit toki kuvitella, että se riittää. Ota älypuhelimesi ja hankkiudu poika omin neuvoin kotiin”, kertoja toteaa.

That's how you are
or have to be
in a decadent city
at a time of greed
you can make believe
that it’s all you need
take your smart phone
and make your way home
on your own

Laulun päivitetty nostalgisuus kuuluu myös musiikista, joka tuo herkullisesti mieleen 1980-luvun suomalaisen diskoiskelmän. Miinusta ansaitsee vain kliseinen musiikkivideo, jossa yhteiskunta ei anna vankilasta vapautuvalle latinomiehelle mahdollisuutta kaidalla polulla kulkemiseen.

Andy Bell: We were singing along to Liza (Shelter remix)

Biisitärppien kolmannessa osassa tutustuttiin jo Andy Bellin uuteen reinkarnaatioon Torsteniin – puolikuolemattomaan polyseksuaaliin ”paljaalla panemisen pyhimykseen” ja ihanaan irstailijaan, joka on kokenut kaiken eikä kavahda siitä kertomista.

Torsten-hahmon ympärille on rakennettu jo kaksi kabareeta ja neljä levyä. Niistä uusin, Variance II, ilmestyi hiljattain. Levyn sykähdyttävin veto on tässä kuultava We were singing along to Liza (Shelter remix), joka osoittaa sen, että kaikkein armottomin klubijyystökin voi pohjimmiltaan olla hyvin koskettava.

Laulu keskittyy Torstenin 30 vuoden takaiseen lapsuudenmuistoon: hän oli huulisynkannut ystävänsä kanssa Liza Minnellin tahtiin, kun äiti oli pyyhältänyt sisään ja saanut pojat kiinni itse teosta. Tästä ei silti seurannut tragediaa, vaan läpi elämän voimaannuttava kokemus äidin rakastavasta ja hyväksyvästä suhtautumisesta poikansa ja tämän ystävän erilaisuuteen. Äiti oli todennut, että rakkautta ei voi hallita, ja toivonut, että he voisivat elää täyttä elämää vielä 30 vuoden päästäkin.

She said, ”love is where it falls
God willing, the thrills of your lives are just beginning
I hope it will all be just as fulfilling
thirty years from now”

Nyt, 30 vuotta myöhemmin, äitiä ei enää ole ja Lizakin on hiipumassa. Sama sydänystävä kulkee silti Torstenin rinnalla kaikkena kaikessa, ja niin kulkee myös äidin muisto. Äidin avarakatseisuuden vuoksi pojat eivät aikanaan saaneet siipeensä tai tulleet nöyryytetyiksi, ja siitä päivästä lähtien Torstenilla ei ollut muuta elämää kuin se ainoa, joka oli tosi.

That she was so enlightened
stopped me from being frightened
of all the feelings that I had
I couldn’t change
and though she’s long gone
my love for her remains
of an understanding mother
who said that nothing could surprise her
and that she’d really seen it all
when we were singing along to Liza

We were singing along to Liza on remix-versiona melkoisen timanttista jyystöä. Sanoitukseltaan se taas on suorastaan myyttinen korostaessaan äiti- ja diivasuhteen merkitystä hbtjne-miesten identiteettikehityksessä. Kun tukena ovat mamma ja Minnelli, älä kuule tule Räsänen mulle puhumaan!

Years & Years: Worship

Years & Yearsin Olly Alexanderista on syystäkin tullut homolehdistön lemmikki. Onhan hän tämän hetken kuumimpiin kuuluvan popyhtyeen keulakuva, joka ei ole peitellyt homouttaan, vaan tehnyt siitä politiikkaa.

Viimekeväisen Desire-videon julkistuksen yhteydessä Olly purki turhautumistaan kommentteihin, joiden mukaan homoutta ei pitäisi tuputtaa. ”Ja totta hitossa tuputan sitä, jos siltä tuntuu – niinhän heteropopparitkin tuputtavat omaa seksuaalisuuttaan”, hän totesi.

Desire-videossa tuputus on sitä, että katsoja viedään transhahmon hameen alle ja sieltä edelleen panseksuaalisiin orgioihin, joissa Ollyn esittämä mies pyörii kuin broilerin rintafilee lihamyllyssä. Tässä paratiisissa rakkaudella ei ole rajoja eikä siten myöskään Rajat kiinni -kansanliikettä.

Desiren propagandistisessa hengessä jatkaa Years & Yearsin uuden Worship-singlen video, joka on kesän tähän mennessä sateenkaarevin seksihellekuvaus. Kappale kertoo alisteisesta ihmissuhteesta, jossa minäkertoja palvoo sokeasti toista ihmistä ja vannoo kulkevansa tämän perässä pimeyteen. Kunhan palvonnan kohde vain sanoisi miten, kertoja veisi tämän taivaisiin ja palvonnasta tulisi molemminpuolista.

Just tell me how I can prove
I'm the one for your fire
and I'll take you higher
I'll do it for you
and you can worship me too

Worship-video sijoittuu yölliseen autohalliin, jossa Olly Alexanderin esittämä poikaprostituoitu tanssii rujoa soidintanssia autossa istuvalle vanhalle miehelle. Konepellillä keimailevat naiset ovat autonäyttelyiden vakiokalustoa, mutta tuulilasia nuolevan Ollyn rinnalla he näyttävät lähinnä Pikku Kakkosen postineideiltä.

Automiehen lisäksi Ollyn esittämälle hahmolle tarjoavat vastusta mieshuorakollegat, joiden kanssa hän jatkaa väkivaltaisia soidinmenojaan, kunnes kaikki päätyvät sisälle autoon ikkunoita huurruttamaan. Loppukuvassa Olly istuu konepellillä rapsuttamassa kalapuikkoviiksistä kollikissaa moottorin kehrätessä taustalla.

Miten tätä kaikkea pitäisi tulkita? Olly Alexander on itse kommentoinut videota toteamalla, että hän haluaa tuijottaa queer-katseellaan pelkoa ja suvaitsemattomuutta suoraan silmiin. Auto ja vanha mies ovat siten ehkä perinteisen maskuliinisuuden ja miehisen (väki)vallan symboleita, joita Ollyn esittämä hahmo tarttuu uhmakkaasti vaihdekepistä ja saa ne hyrisemään nautinnosta.

Hevosvoimia Ollylla kaikesta päätellen riittää, mutta pakki – se puuttuu onneksi kokonaan.

Markus Feehily: Love is a drug

Sopivan draamakuninkaallisen päätöksen tämänkertaisille tärpeille tarjoaa irkkupoppari Markus Feehily. Hän tuli homona kaapista vuonna 2005, jolloin hän lauloi vielä Westlifen riveissä. Musiikillista kaapistatuloa saatiin kuitenkin odottaa syksyyn 2015 saakka. Silloin ilmestyi Feehilyn esikoislevy Fire, jonka rappioromanttinen paisuttelu on kaukana Westlifen puleeratusta poikabändipopista.

Haastatteluissa Feehily on kertonut levyn laulujen syntyneen synkässä elämänvaiheessa, jota leimasivat pitkän suhteen päättyminen ja toistuvat pettymykset uusissa yrityksissä. Tämä välittyy myös jylhästä ensisinglestä Love is a drug, jonka kertoja on henkisessä katuojassa hurmion muututtua turmioksi. Tuhoisasta ihmissuhteesta on tullut kuin huume, johon ei ole vieroitusta tarjolla.

Love is a drugin perään voi katsoa Feehilyn maaliskuussa julkaistun Sanctuary-singlen videon, jossa kaksilla kaksilla korteilla pelaava kaappihomo saa kylmää kyytiä entiseltä poikaystävältään.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/07/you-and-me-together-fighting-for-our.html (biisilinkit täällä)

Depeche Mode, Visage ja Soft Cell pääsivät ääneen tämän jutun ensimmäisessä osassa, jossa tutustuttiin 1980-luvun brittiläiseen syntikkapoppiin lähinnä synti edellä. Fetissiklubien kellareista ja pornoteatterien välkkeestä päädyttiin vuoteen 1984, jolloin Blancmange lauloi kaiken muuttaneesta tuntemattomasta Abba-coverissa The day before you came.

Tämä yltiöromanttinen mutta samalla pohjattoman surumielinen laulu vie ajatukset toiseen uuteen tulokkaaseen, joka muutti samoihin aikoihin kaiken. Aids ja sen laukaisemat asenteet pakottivat homoyhteisön kokomaan rivinsä ja tarttumaan uudelleen aseisiin, jotka oli 1970-luvun alun gay liberationin jälkeen osin unohdettu sängyn alle.

Muutos kuuluu hyvin myös tuon ajan syntikkapopista, jossa painopiste siirtyi kellareista kaduille ja panemisesta politiikkaan.

Bronski Beat

Jimmy Somervillen, Steve Bronskin ja Larry Steinbachekin Bronski Beat (1983–1995) ei vaivautunut kätkemään homoagendaansa kielikuviin toisin kuin vaikka Pet Shop Boys (kuvassa Neil Heart-singlen kannessa vuonna 1988). Bronski Beatin suunta oli selvä jo ensisinglestä Smalltown boy (1984) lähtien: tarvittaessa jätetään vaikka koko entinen elämä taakse, jotta voitaisiin elää itselle rehellisesti.

Laulun pikkukaupungin pojan pakomatkan tulos jää avoimeksi, mutta kappaleen musiikkivideo [ks. Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 4/4] päättyy lohdulliseen kuvaan, jossa poika kohtaa perillä Lontoossa kaltaisiaan. He tarjoavat vuosien yksinäisyyden tilalle lupauksen yhteisyydestä ja taistelutoveruudesta. Kovin ruusuista tulevaisuutta pojille on silti vaikea ennustaa, sillä 1980-luku oli sateenkaariyhteisölle kirjaimellisesti veristä taistelua. Tällä taistelutantereella toiset kaatuivat taudin voimasta, toiset nyrkistä.

Taisteluasemista lähtee myös Bronski Beatin kakkossingle Why? (1984), jonka kertoja on joutunut pahoinpidellyksi suudeltuaan toista miestä. Hän makaa häväistynä maassa ja osoittaa sanansa sille, joka ensin oli luonut pariskuntaan halveksuvan katseen ja jolla nyt on nyrkki veressä: ”Sano, miksi. Miksi haluat tuhota elämäni, tuomita minut, haukkua tautiseksi, nimitellä syntiseksi – järkkymättä ja ilman syyllisyyttä. Miksi?”

Can you tell me why
you in your false securities
tear up my life
condemning me
name me an illness
call me a sin
never feel guilty
never give in
tell me why?

Aids-kriisin synnyttämä taudinpelko kanavoituu laulussa homovihaan ja väkivaltaan, mutta kertoja valaa uskoa kumppaniinsa ja samalla koko sateenkaariyhteisöön kutsuen tovereita aseisiin: ”You and me together, fighting for our love.” Laulu päättyy toistuvaan hätähuutoon, jonka voidaan ajatella kohdistuvan pahoinpitelijän lisäksi koko yhteiskuntaan: ”Sano, miksi!”

Bronski Beatin aloituskokoonpanon yhteinen taistelu jäi kovin lyhyeksi, sillä laulaja Jimmy Somerville lähti bändistä kesällä 1985 ja perusti uuden yhtyeen. Siitä kohta lisää, mutta ensin sananen Erasuresta.

Erasure

Jutun ensimmäisessä osassa listasin jo Erasure-duon toisen puoliskon Vince Clarken saavutuksia homopopin kummisetänä. Vaikka umpihetero Clarke teki pervoa poppia jo Depeche Moden esikoislevylle, vuonna 1985 perustetussa Erasuressa siitä jalostui suoranainen kutsumustyö. Asiaan vaikutti varmasti duon avoimesti homo laulaja Andy Bell.

Bell korosti jo varhain haastatteluissa, että Erasure teki sanoituksistaan tahallaan sukupuolineutraaleja ja että häntä ei koskaan nähtäisi musiikkivideoissa leikkimässä heteroa. Asia tuli harvinaisen selväksi jo bändin Wonderland -esikoisalbumin (1986) kappaleessa Pistol, joka kertoo kaksimielisin sanakääntein seksistä poliisin (”blue boy”) kanssa.

Blue boy go get your gun
hands together we can have some fun
out tonight and the beat goes on
what a criminal situation

Otan kuitenkin ensin tarkasteluun Erasuren kakkoslevyn The circus (1987) kappaleen Hideaway, koska se on eräänlainen Bronski Beatin Smalltown boyn velipuoli. Molemmat laulut kertovat kotoaan lähtevästä pojasta, mutta Hideawayssa kyse ei ole karkulaisesta, vaan poika on tullut perheensä hylkäämäksi homouden paljastumisen jälkeen.

Homo-sanaa ei kappaleessa suoraan mainita, mutta asia on ilmaistu coming out -tarinoista tutuilla sanakäänteillä: ”Poika päätti kertoa perheelleen, mitä hän sydämessään tunsi. Hän ei enää kestänyt peittelyä, ei kyennyt salaamaan totuutta. Äiti puhkesi itkuun, isä vaikeni kuin muuri.”

Ensimmäisen säkeistön puolivälissä ulkopuolinen kertoja muuttuu yhtäkkiä minäkertojaksi, mikä tuo tarinan iholle: ”Isä, mikset enää puhu minulle. Äiti, vieläkö itket itsesi uneen? Vieläkö olet ylpeä pikkupojastasi?

One day the boy decided
to let them know the way he felt inside
he could not stand to hide it
his mother she broke down and cried
oh my father
why don't you talk to me now
oh my mother
do you still cry yourself to sleep
are you still proud of your little boy

Tämän jälkeen ulkopuolisen kertojan ja minäkertojan vuorottelu jatkuu luoden vaikutelman siitä, että ulkopuolisen kertojan puhe on pojan rohkaisevaa sisäistä puhetta omalle itselle: ”Älä pelkää. Piilottelu on ohi. Uusi maailma odottaa, ja pärjäät kyllä omillasi. – – Rakkaus parantaa, aika parantaa, pitää vain karaistua.”

Don't be afraid
you don't have to hide away
there's a new world
you can make it on your own – –
love will mend your broken wing
time will slip away
learn to be brave

Kaapista tulo on keskiössä myös Erasuren esikoislevyn cd-painoksella kuultavassa laulussa March on down the line. Bronski Beatin Why-kappaleen tavoin kertoja valaa omasta sisuuntumisesta kumpuavaa uskoa kanssaveljiin ja -sisariin ja kutsuu heitä yhteiselle marssille taistelemaan rakkauden puolesta: ”Tee kulta tilaa. Piilottelu saa riittää, tuli mitä tuli. – – Uusi päivä, uudet kujeet. Tällä kertaa tulen ulos. Pelataan tätä peliä ja marssitaan eteenpäin.”

Lover out my way
I'll stand up to anything – –
a new day, a new way
I'm coming out this time
a new name, let's play the game
and march on down the line

Myöhemmin kertoja toteaa, että ”taistelun voittamisen” jälkeen voi seistä jälleen pää pystyssä. Tulkitsen tämän niin, että kertoja viittaa kaapista tuloa edeltäneeseen jaakopinpainiinsa ja sitä seuranneeseen voimaantumiseen. Ulkoista taisteluahan ei ollut voitettu millään tavoin, koska ennakkoluulot kukoistivat ja omaa rautanyrkkiään heristi myös Thatcherin luotsaama konservatiivihallitus.

March on down the linessa huomio kiinnittyy erityisesti säkeisiin: ”God is on our side / dance on up to heaven.” Mielikuva Jumalan armosta taivaaseen tanssivista homoista on väkevä vastalause aids-kriisin ruokkimille synti- ja helvettipuheille ja samalla osoitus uhmakkaasta elämänilosta yhteisössä, joka jatkuvasti menetti omiaan. Tanssisosiaalisuudesta tulee näin politiikan ja vastarinnan ilmentymä.

Vastaavaa voimapuhetta tarjoaa Erasuren kolmannen albumin The innocents (1988) singlelohkaisu Chains of love, josta välittyy samalla miestappioiden ja homovihan aiheuttama suru ja lamaannus.

Kappaleen kertojaminä kysyy kumppaniltaan, vieläkö tämä muistaa ajan, jolloin kadulla saattoi kävellä käsi kädessä, jutella säästä ja suunnitella tulevaa. Ajan, jolloin aikaa tuntui olevan rajattomasti.

Do you remember
there was a time
when people on the street
were walking hand in hand in hand
they used to talk about the weather
making plans together
days would last forever

Vapaan rakkauden ja huolettomuuden aika oli ohi, ja hiv oli ehkä aloittanut myös kertojan parisuhteessa viimeisen lähtölaskennan. Mahdottoman edessä kertoja hakee turvaa kumppanistaan ja kokoaa voimansa vakuuttaakseen: ”Yhdessä me murramme nämä rakkauden kahleet. Periksi ei anneta.”

Come to me, cover me, hold me
together we'll break these chains of love
don't give up
don't give up
together with me and my baby
break these chains of love

Rakkauden kahleet -kielikuva summaa sen, miten pahasti aids-kriisi homoyhteisöä orjuutti. Rakkautta ei voinut enää ilmaista avoimesti, jos ei halunnut löytää itseään kadulta makaamasta naama verissä. Rakkaudesta ei saanut enää myöskään puhua julkisesti, koska Thatcher runnoi The innocents -levyn ilmestymisvuonna 1988 paikallishallintolakiin homopropagandapykälän nro 28. Pykälä kielsi hallintoa edistämästä homoseksuaalisuutta julkaisuissa tai muuten tai edistämästä kouluopetusta homoseksuaalisuuden hyväksyttävyydestä.

Chains of lovessa rakkauden kahleet viittaavat myös siihen, että aids-kriisin aikana mitään ei voinut enää suunnitella, koska niin monella sairastuneella oli niin vähän aikaa jäljellä. Samalla yhteisön sisäiset jännitteet kasvoivat ja entiset veljet ja sisaret vetivät rintamalinjoja puolin ja toisin. Kun pelkkä oma uhma tai ylpeys ei enää tunnu riittävän, Chains of loven kertoja löytää toivoa kahden kahlekuninkaan yhteisestä kohtalosta.

The Communards

Kovinta huutia Thatcherin politiikalle ja ajan asenneilmastolle antoi The Communards -duo (1985–1988), jonka Bronski Beatista lähtenyt Jimmy Somerville perusti yhdessä Richard Colesin kanssa. Bändin radikaaliutta kuvasti myös sen nimi, joka oli lainattu Pariisin kommuunin vallankumouksellisilta, kommunardeilta.

The Communardsin lauluntekstit ovat koko yhteisölle sateenkaariyhteisölle suunnattua voimapuhetta, jossa puututaan vihaan ja syrjintään ja sanallistetaan yhteistä surua. Esimerkiksi käy singlekappale There’s more to love (1988), jossa kertoja perustelee rakkaussuhteestaan vaikenemista väkivallan uhalla ja viittaamalla epäsuorasti vaikenemispykälä 28:aan:

I would like to shout it from the highest mountain
to tell the world I've found love and what it means to me
but all around there’s violence and laws
to make me think again
maybe one day they will understand
there's more to love than boy meets girl

Lopussa laulun sävy muuttuu uhmakkaaksi, kun kertoja sanoo kipuavansa vuorelle ja huutavansa totuuden julki: ”Minua ei nujerreta koskaan. Jonakin päivänä niiden on pakko tajuta.”

Kappaleen musiikkivideosta uhmaa on tosin vaikea huomata, koska tekstin purevuus peittyy siinä puskafarssin alle. Samaa myyntitaktiikkaa bändi käytti monissa muissakin videoissaan.

There’s more to loven kaltaista meikäläisten mentaalivalmennusta edustaa myös The Communardsin esikoislevyllä Communards (1986) kuultava Disenchanted. Sen kertoja puhuttelee ”pettynyttä ja vihaista nuorukaista”, joka on joutunut syrjinnän kohteeksi. Samalla kertoja korostaa taistelutoveruutta vakuuttamalla olevansa miehen ystävä ja pysyvänsä tämän rinnalla tukena kaikessa.

Hey there boy, what is wrong with you
no future, no hope, just broken dreams
you spend your days wondering why
I'll be your friend, I'll be around
I'll be everything you need

Lopussa kertoja vielä valaa poikaan uskoa ja vakuuttaa, että vielä on toivoa ja tulevaisuutta, jos vain uskoo itsensä. ”Pride is something good for you”, hän korostaa kutsuen poikaa näin mukaan ylpeään homoaktivismiin.

The Communardsin kakkoslevy Red (1987) jatkaa esikoisen uhmakasta linjaa, mutta laulujen taustalla kummitteleva aids-aave tuo voimapuheeseen usein lohduttoman sävyn. Enää ei taistella liikkumatilasta, vaan hengissä selviämistä yksilöinä ja yhteisönä.

Tämä on ilmeistä esimerkiksi kappaleessa Victims, jonka nuori päähenkilö Billy on irtisanottu sairautensa vuoksi. Hänellä on jäljellä vain muutama luottoystävä, jotka eivät ”pese käsiään ja petä”. Tien pää häämöttää, mutta ainakaan Billy ei kuolisi yksin. Kertoja suomii vihapuhetta syytäviä tekopyhiä ihmisiä ja korostaa kerta toisensa jälkeen: ”Syyllisiä ei ole, on vain uhreja.”

Billy's young and Billy's dying
fighting every day
the few he trusts will give him strength
they will not walk away
love will never wash its hands
and never will betray
Billy can't escape the truth
but he won't die alone
no-one to blame
there's only victims

Red-levyn puhuttelevin laulu on kuitenkin For a friend. Se on omistettu homoaktivisti Mark Ashtonille, joka perusti ystävänsä kanssa Pride-elokuvasta (2014) tutun Lesbians and gays support the miners -järjestön. Ashton oli myös Jimmy Somervillen ja Richard Colesin sydänystävä, ja laulu kertoo menetyksen mykistävyydestä: ”Kenenkään vuoksi en itkenyt niin kuin sinun vuoksesi”, kertoja toteaa laulun alussa.

The Communardsin lauluissa ylpeys ja aktivisti olivat usein ratkaisuja toivottomuuteen, mutta nyt ne muistuttavat kertojaa vain ystävän menetyksestä: kesä tulee, mutta enää ei ole toista rinnalla marssimassa rakkauden puolesta. Surusta nousee viha, jonka voimalla kertoja vakuuttaa jatkavansa yhteisten unelmien toteuttamista.

Summer comes
I remember how we'd march
we'd march for love and pride
together arm in arm
tears have turned
turned to anger and contempt
I'll never let you down
a battle I have found
and all the dreams we had
I will carry on

Ajatus ystävien muistosta voimaannuttavana tekijänä tuo yllättäen syvällisyyttä myös Red-levyn suurimpaan hittiin – cover-versioon Gloria Gaynorin höyhenenkevyestä diskorallista Never can say goodbye. Tässä kontekstissa laulu tuntuu viestittävän, että kaveria ei jätetä eikä kaatuneita unohdeta. Marssi jatkuu ”sinun kanssasi sinua ilman”, ja päällimmäisenä on sama kiitollisuus jaetuista iloista ja suruista kuin Red-levyn kappaleessa Lovers and friends.

Lovers and friendsiin on hyvä lopettaa, sillä tämän aidsista kertovan laulun sanoma kaikuu vahvana myös nyt, kun maailmalla vietetään kesän Pride-juhlia ja sateenkaariyhteisö marssii muistellen samalla Orlandon joukkomurhan uhreja:

You'll never know
how much it came to mean to me
to have you by my side
in battles lost and won

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/06/se-on-hyvannakoinen-oikein.html (lisää kuvia täällä)

”Vaatteet eivät välttämättä ole kalliita, mutta hyvin valittuja, parturissa käyntiä ei ole unohdettu ja harvemmin deodoranttikaan pettää. Mikseivät heteroherrat voi olla edes puoliksi yhtä hoidettuja?” tuskaili Kansan uutiset -viikkolehden toimittaja Gay Gambrini -ravintolan yksivuotissynttäreillä heinäkuussa 1985.

Näin 30 vuotta myöhemmin homohemiehet tuskin erottuvat heteroherroista ainakaan kiepporaikasteen käytöllä, mutta käsitykset homojen tyylikkyydestä ovat silti sitkeässä. Kaapista tultuamme me olemme kuulemma linnoittautuneet walk-in closeteihimme ja jumittuneet kampauspöydän ääreen kuin genitaalilävistys huulikoruun.

Jos homoilla kerran on tyyliä, on aika pyytää kuvastinta kertomaan, millaista se on. Samalla on hyvä pohtia, mitä tyyli tai tyylikkyys ylipäätään tarkoittaa.

Kuin tippuri tai raha

Homoikoni Quentin Crisp (1908–1999) tekee tyylille ja tyylikkyydelle ruumiinavauksen Donald Carrollin (1940–2010) kanssa kirjoittamassaan teoksessa Tyylikirja (Doing it with style, 1981, suom. Juhani Lindholm). Miehet toteavat ykskantaan, että tyyli on kuin tippuri tai raha: ketään ei kiinnosta niiden olemassaolo sinänsä, vaan ainoastaan se, miten ne on hankittu.

Crisp ja Carroll vakuuttavat, että tyyli todella on hankittavissa, ja he määrittelevät sen näin:
”Tyyli on yksilöllinen ominaisuus, joka itsestään kumpuaa ihmisen persoonallisuudesta, mutta jota pidetään tietoisesti yllä. Tai toisin ilmaistuna: tyyliniekka on ihminen, joka on oma itsensä, mutta tarkoituksellisesti.”

Tältä pohjalta Crispin ja Carrollin Tyylikirja tarjoaa seikkaperäisiä käytännön ohjeita, jotka liittyvät esimerkiksi tyylikkääseen pukeutumiseen, syömiseen ja juomiseen, parinmuodostukseen ja avioitumiseen, esiintymiseen työelämässä, vihamiesten hämmentämiseen, vehkeilyyn, köyhyyteen, rikkauteen ja vanhuuteen. Oppimista tehostavat kiperät monivalintakysymykset.

Syvennyn seuraavaksi Crispin ja Carrollin näkemyksiin tyyliniekan peruspiirteistä ja tyylikkäästä pukeutumisesta, minkä jälkeen pohdin homomiesten tyyli(ttömyytt)ä niiden näkökulmasta.

Sormet irti säätimistä

Voidakseen tulla tyyliniekaksi ihmisen on Quentin Crispin ja Donald Carrollin mukaan tunnettava itsensä ja omat vahvat puolensa (jotka eivät välttämättä ole parhaita puolia). Lisäksi pitäisi tuntea tarkoin rajoituksensa ja karttaa viimeiseen asti teeskentelyä. Laiska olkoon laiska, ja lukemista vieroksuva tyhjentäköön koko asuntonsa kaikesta luettavaksi kelpaavasta, ”jotta koko maailma saisi tietää teidän eläneen elämänne kokonaisuudessaan painetun sanan vaikutuspiirin ulkopuolella”.

Tyyliniekan ei myöskään tulisi matkia muita tai vertailla itseään muihin, koska jäljittely on paitsi imartelun vilpittömin muoto myös tyylittömyyden varmin tunnusmerkki. Kaikki on toki jo kertaalleen keksitty ja käytetty, mutta olennaista on yhdistellä tyylinsä lainatavarat niin, että ne sopivat omaan persoonaan ja korostavat sitä.

Tyyliniekan tulisi myös olla johdonmukainen ja pysyä tyylissään kohderyhmästä toiseen ja kansansuosiosta vähääkään piittaamatta:

”Ei pidä sormeilla säätimiä enää sen jälkeen, kun kerran on saanut itsensä terävyysalueen keskipisteeseen. Älkää langetko lisäämään volyymia – puhumattakaan että kytkisitte virran kokonaan pois – vaikka ette heti saavuttaisikaan sitä tunnustusta tai saisi houkutelluksi esiin niitä reaktioita, joihin katsotte olevanne tyylinne perusteella oikeutettu.”

Kauppatavaran mainostauluja

Tyylikäs pukeutuminen ja muodikkuus eivät ole missään tekemisissä keskenään, Quentin Crisp ja Donald Carroll muistuttavat:

”Muotia noudattavat ne ihmiset, jotka eivät tunne itseään, vaan yrittävät muodostaa itselleen identiteettiä muotilehtiin turvautumalla. – – Tiivistäen: tyylikästä pukeutumista voi verrata manifestin julkaisemiseen, muodikas pukeutuminen taas muistuttaa vetoomuksen allekirjoittamista.”

Yhtä ongelmallista on itsensä vaatettaminen persoonallisuutta häivyttävään ”valeasuun” tai vastaavasti ”univormuun”, jolla kuulutetaan julki yhdenmukaisuutta oman ominaislaadun sijasta. Kyse voi olla vaikkapa liituraitapuvusta tai säntillisesti omaksutusta hippi- tai emo-tyylistä.

Omanlaisiaan kartettavia univormuja ovat myös vaatteet, joissa on näkyvästi esillä suunnittelijan nimi, nimikirjaimet tai tavaramerkki. ”Vaatteiden tehtävänä on mainostaa kantajaansa eikä toimia kenenkään muun kauppatavaran mainostauluna”, Crisp ja Carroll huomauttavat. Samoin kosmetiikan ainoana tarkoituksena on saada ihminen näyttämään entistä enemmän omalta itseltään, ei maalata umpeen julkisivun puutteita.

”Tyylinne vihollisia ovat kaikki seikat, jotka harhauttavat toisten ajatukset pois teidän kokonaisvaltaisesta olemuksestanne”, kuuluu Tyylikirjan tuomio.

Joukkovoimaa

Homot ja tyyli -aiheeseen on monta tulokulmaa, joista yksi on sangen keskeinen, vaikka se ei liity lainkaan homomiesten henkilökohtaiseen tyyliin. Tällä tarkoitan vankkumatonta asemaamme ”naisen jokapäiväisen teatterin puvustajina”. Luonnehdinta on peräisin Walter de Campin Ja homot loivat naisen -kirjasta (2015), joka kertoo kymmenestä homoseksuaalista muotisuunnittelijasta – noista anorektisen naisen parhaista ystävistä. You know. ”Big names. Dior, Lagerfeld, Gaultier, darling. Names, names, names!”

Yves Saint-Laurent (1936–2008) ja Karl Lagerfeld ovat myös itse tyyli-ikoneita, mutta se tuskin tekee meistä muista homoista kovin tyylikkäitä. Sitä paitsi YSL:n ja Lagerfeldin (tai hänen luotsaamansa Chanelin) nimissä suolletaan markkinoille loputtomasti logovaatteita ja -asusteita, joiden käytön Crisp ja Carroll jo totesivat yksilöllisyyttä pahasti samentavaksi. Jatkan siis etsintää.

Toinen tulokulma homoihin ja tyyliin voidaan kiteyttää käsitteeseen homotyyli. Sillä tarkoitan stereotyyppisiä käsityksiä homomiesten ulkoisesta olemuksesta. Homotyylin tunnetuimpia edustajia ovat Tom Fordilla kyllästetty kukkapaitainen keikari (tunnustan!), Pride-kulkueen keulahahmona keikkuva salibarbi sateenkaarispeedoissaan, homobaarien anonyymi Abercrombie-armeija, nahkahomo takamuksettomissa chapseissaan, Freddie Mercuryn kalapuikkoviikset ja George Michaelin ”silmät kiinni ja suu auki” -tyyppinen parta, joka tuo erehdyttävästi mieleen glory holen.

Crispin ja Carrollin teesien näkökulmasta homotyylille tunnusomaiset vaatteet ja erikoistehosteet ovat joko valeasuja ja univormuja, joiden käyttö liittyy asiaan, jolle halutaan antaa pontta joukkovoimalla. Vaikka Pride-kulkueet ovat määritelmällisesti hlbti-ihmisten moninaisuuden juhlaa, tyyligurujen näkökulmasta ne ovat massaan hukkumista – ellei siis ihminen pukeudu tyylilleen uskollisesti joka päivä niin kuin hän pukeutuu kulkueeseen.

Mokkakenkiä ja samettihattuja

Crisp ja Carroll jylisevät, että kunnon tyyliniekka ei kuolemakseenkaan suostu käyttämään esineitä, jotka yhdistävät kantajansa johonkin ryhmään. Kuitenkin juuri homomiehet ovat kautta maailman sivu käyttäneet erilaisia koodivaatteita viestittääkseen suuntautumistaan muille ja ilmentääkseen kaikkea sitä, minkä lain tai asenteiden vuoksi joutuivat kätkemään.

Punaiset solmiot, valkoiset hansikkaat, vihreät puvut, kukkakuvioiset uimahousut, sulkahatut sekä tummanruskeat tai harmaat mokkakengät. Muun muassa nämä seikat olivat George Chaunceyn Gay New York -teoksen (1994) mukaan miehiä haluavien miesten tunnusmerkkejä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen New Yorkissa. Koodipukeutumista hyödynsivät varsinkin naisellisuudestaan ja huikentelevaisuudestaan tunnetut fairyt, jotka pyrkivät siten helpottamaan tunnistamista sateenkaariyhteisön sisällä ja suhteessa asiakkaisiin. Fairyt tunnettiin nimittäin prostituoituina, jotka palvelivat ”tavallisia”, etupäässä työväenluokkaisia miehiä.

Aikana, jolloin homoseksuaaliset teot olivat rikollisia, oli pakko varmistaa paitsi tavaran liikkuminen myös selusta ja oma turvallisuus. Tämä lienee pääsyy siihen, miksi erilaisten koodivaatteiden ja -asusteiden käyttö oli niin yleismaailmallinen ilmiö. Kansainvälisen homotyylin finessit tunnettiin myös 1930-luvun Helsingissä, kuten Seta-lehdessä 3/88 julkaistusta työläispojan muistelosta ilmenee:

”Ainahan homot ovat vähän erikoisesti pukeutuneet. 30-luvulla oli värikkäitä kaulaliinoja kun muut käyttivät mustaa ja harmaata – sekä baskeri. Mutta ei se suinkaan ollut homojen merkki. Ja homoilla oli usein rusetti kaulassa kun toiset käyttivät kravattia. Ja samaten housumallit. Siihen aikaan oli muodissa sellainen samettihousu, jossa oli hyvin levät housunlahkeet ja nimenomaan homot suosivat niitä. Mutta silloin pukeutuminen oli paljon köyhempää. Rahaa ei ollut paljon käytettävissä. Ei ollut varaa olla erikoinen.”

Neljäkymmentäluvun lopun Helsingissä elänyt opiskelijapoika mainitsee puolestaan New Yorkista tutut mokkakengät Seta-lehdessä 2/88:

”Sodan jälkeen oli niin vaikea vaatetustilanne, että silloin pantiin päälle mitä saatiin. Ehkä jotain oli mitä joku oli Tukholmassa käynyt ja ostanut – mokkakengät tai turkoosin värisen samettihuopahatun. Niitä mokkakenkiä muuten pidettiin yhteen aikaan sellaisena merkkinä. Kaikki ei uskaltaneet laittaa niitä jalkaansa sen takia, että jos on mokkakengät niin luullaan homoksi. Sormukset ja muut korut olivat joidenkin heikkouksia.”

Ystäväni ”Kari” puhisi taannoin siitä, miten vielä 1970-luvun Helsingissä uskottiin, että kaikki homot ovat kanoja, jotka ”sipsuttavat ja tipsuttavat” mokkakengät jalassa ja vihreiden takkien liepeet liehuen. Kieltämättä tuntuu perin uskomattomalta, että tällaiset 1800-luvun lopun metropolien alakulttuureissa syntyneet pukeutumiskoodit elivät niin sitkeinä vielä 1900-luvun jälkipuolen Helsingissä.

Muoti ja kauneus

Karin puheet mokkakengissä sipsuttavista kanoista pistävät miettimään, että varsinkin heterojen vaalimat stereotypiat homojen tyylikkyydestä ovat syntyneet paitsi naisten vaatettamisesta myös neitihomojen keikarimaisesta koodipukeutumisesta. Ajatelkaa vaikka sodanjälkeisen Helsingin katukuvaa ja sijoittakaa sinne mies, jolla on Tukholmasta hankittu turkoosi samettihuopahattu! Tyyligurujen mukaan se ei ehkä ollut tyylikäs, koska se yhdisti lakimiesliiton sormuksen, ylioppilaslyyran tai vapaamuurareiden rintaneulan tavoin kantajansa tiettyyn ryhmään. Mutta olihan se muodikas. Homojen oletettu tyylikkyys taitaakin olla lähinnä muodikkuutta, joka taas on Quentin Crispin ja Donald Carrollin mukaan lähtökohtaisesti tyylitöntä.

Muodikkuusvaikutelma vain vahvistuu, kun selailee homolehtiä 1960-luvulta eteenpäin: niiden muoti-, kauneus- ja sisustussivut eivät keskity yksilöllisyyteen, vaan avaimet käteen -tyyppisiin julkisivuremontteihin, joissa yksilöllisyys pyritään häivyttämään. Tässä pari esimerkkiä:

Suomen ensimmäisen homolehden 96:n ensimmäisessä numerossa 1/1969 on juttu ”Miehen hoito-ohjelma”, johon on haastateltu hiusten- ja kauneudenhoidon asiantuntijaa, rouva Airi Sulinia. Hiuksista kysyttäessä hän toteaa näin: ”Katsoisin, että mies joka joutuu jatkuvasti edustamaan, tarvitsee peruukin.”

Samaisen Ysikutosen numerossa 1/71 käsitellään kevään rohkeaa ja värikästä muotia ja suorastaan käsketään pitämään pussihihaiset paidat (”purjeet” ovat menneet pois muodista!) housujen päällä. Housujen taas kuuluu ehdottomasti olla ”tämän päivän nuorisolle” suunnitellut Friitalan mokkanahkaiset farmarihousut, joissa kengännauhakiinnitys molemmilla sivuilla.

Z-lehden 3/1997 muotisivuilla muistutetaan melko kryptisesti, että tuhlaajavuosien ja laman jälkeen painotus on asioiden sisimmässä laadussa: ”Poissa ovat rajatut roolit ja tilalla kypsä tietoisuus elämisen monimuotoisuudesta.” Tätä sisintä laatua ja monimuotoisuutta henkivät esimerkiksi pyöröharjattu metallisävyinen takki-housuyhdistelmä (1 500 markkaa), ”kesäisen kaupunkipojan klassisten Havaji-sävyjen uutta tulkintaa” edustava paita (615 markkaa) sekä kulta-teräsyhdistelmäinen Breitling Cosmonaute (noin 18 000 markkaa).

Out-lehden tuoreessa muotinumerossa 3/2016 surraan koko matka pankkiin sitä, että vaikka lähes puolet elämästämme kuluu makuuhuoneessa, ne vastaavat vain harvoin ”kotiemme muiden tilojen esittelykelpoista glamouria”. On siis aika herätä ja sirotella makuuhuoneeseen huomionarvoisia yksityiskohtia, jotta myös sängyssä jo vanhastaan olevat suuren lankatiheyden lakanat pääsisivät oikeuksiinsa. Päräyttävistä yksityiskohdista mainitaan esimerkkeinä Guccin silkkiaamutakki (5 800 $), Calvin Kleinin huopa (1 195 $), La Perlan pyjamatakki (1 784 $), Hermèsin tuoksukynttilä (450 $) ja marmorinen iPhone-laturi (295 $).

Tyylitietoinen mies voi toki poimia mainostajien miellyttämiseksi kuratoiduista tyylivinkeistä ideoita omaan yksilölliseen tyyliinsä, mutta samalla on syytä muistaa Quentin Crispin ja Donald Carrollin sanat:

”– – ennen parran kasvattamista, uuden kampauksen hankkimista, vaatevaraston vaihtamista, urheiluauton ostamista, imukkeen käytön aloittamista tai kotinsa uudelleensisustamista on kysyttävä itseltään, onko aiottu muutos tai lisäys sellainen, että se todella kuvastaa jotakin tekijänsä sisäistä ominaisuutta. Ellei se kuvasta, sitä tullaan pitämään teennäisyytenä. Jos se taas kuvastaa, sitä pidetään sinä mitä se onkin: tyylin uutena jalostusasteena.”

Kloonien hyökkäys

Vaan ketä kiinnostaa tyylikkyys tai edes muodikkuus? Ei ainakaan homoja, jotka näyttävät ainakin ruotsalaiskriitikoiden mukaan nykyään kopiokoneen sylkäisemiltä.

Homokulttuurin tasapäisyyttä suomitaan esimerkiksi Bögjävlar-pamfletissa (2007), johon sisältyy muotitoimittaja Daniel Björkin essee ”I stället för mode (förvirring)”. Björkiä askarruttaa se, että jos homot kerran ovat vaatevirtuooseja, miksi tukholmalaisessa tai göteborgilaisessa homobaarissa näkee vain farkkuja ja t-paitoja tai enintään ”muoti on kuluttamista” -henkisiä brändinousukkaita. Poissaolollaan loistavat ne, joilla on leikkisyyttä ja pokkaa tempaista päälle vaikka YSL:n tunika ja kantaa se kuin mies. Björkin omakohtaisen kokemuksen mukaan tähän on vain yksi syy: jos pukeutumisessa on häivähdyskin riikinkukkoa tai leikkisyyttä, laukaiset toisissa naisellisuustrauman etkä taatusti saa munaa.

Aikamme homomaailmaa hallitsee Björkin mielestä anonyymius, joka on erilaista kuin aiempien vuosikymmenten univormutyyli pumpattuine vartaloineen sekä prätkä-, armeija-, cowboy-, poliisi- ja merimiesvaatteineen. Ne keskittyivät nimittäin miesvartalon seksikkyyden ja homopolitiikan korostamiseen, kun taas nyt suositaan valtavirran heteromiehiltä apinoitua tavistyyliä – sitä, joka meidän piti ennen stailata pimentoon ”sillä silmällä”. Minne hävisi halu erottua? Björk parahtaa.

Samoilla linjoilla on QX-lehden kulttuurikolumnisti Roger Wilson, joka tiivisti aikamme homotyylin taannoin näin (oma käännös):

”Näin Tel Avivin Pridessa toistuvasti tuotteen, joka toi mieleen Star Wars Episodi II:n – siis sen, missä kloonit hyökkäävät. Koko Dizengoff Street oli kuin tank top -outlet tai alennusmyynti, josta kaikki olivat ostaneet samanlaisen tekoparran. Olen pyörinyt monenlaisissa homotapahtumissa, mutta olin onnistunut välttymään kloonifestivaaleilta, siis tähän saakka. – – Homma meni niin överiksi, että aina kun satuin näkemään yhdenkin kunnon muskeli-Maijan, joka oli vetänyt yliannoksen proteiinijauhetta ja steroideja ja muuttunut fantasiahahmoksi, teki mieli kiljaista: ”You go, girl!” Mieluummin muskeliöverit kuin se, että kaikki ovat yhdestä puusta veistettyjä.”

Riikinkukkoja ja normiukkoja

Ruotsalaisten väitteet homojen degeneroitumisesta anonyymeiksi taviksiksi herättävät yhtä ristiriitaisia tuntoja kuin Quentin Crispin ja Donald Carrollin järkkymättömät tyyliteesit.

Mitä sitten, jos valtaosa homoista suosii farkkuja ja t-paitoja ja näyttää tavallisilta tallaajilta? Mitä sitten, jos suosimme merkki- ja fetissivaatteiden kaltaisia univormuja, jotka tekevät meistä kauppatavaran mainostauluja tai kuuluttavat julki yhdenmukaisuutta ominaislaadun sijasta? Mitä sitten, jos olemme enintään tyylittömän muodikkaita?

Ei yhtään mitään. Vaikka homoja pidettäisiin yleisesti tyyliniekkoina, se ei velvoita meitä millään tavalla. Muuten olisimme velvollisia uskomaan myös niitä, jotka pitävät meitä syntisinä, ja keskittymään kutemisen sijasta katumiseen.

Samalla on muistettava, että menneisyyteen pätee sama kuin havaintokykyymme ylipäätään: huomaamme ennen kaikkea ne asiat, jotka eniten silmiin pistävät. On helppoa heittää Oscar Wilde- tai David Hockney -kortti ja huokaista, että homomiehet olivat ennen paljon uskaliaampia ja tyylikkäämpiä. On myös helppoa haksahtaa ajattelemaan, että 1970-luvulla kaikki homomiehet olivat ”miehekkyydessään” ja seksikkyydessään kuin newyorkilaisen Mineshaft-fetissiklubin pukukoodin ilmentymiä (kuvattu teoksessa Greenwich Village – and how it got that way, 1990):

”EI hajuvettä tai parfyymia tai merkkipuseroita. EI pukuja, solmioita, puvunhousuja tai -takkeja. EI rugby-tyylisiä paitoja tai disko-dragia. EI takkeja temmellyskentälle.”

Pukukoodit tulevat ja menevät, mutta yksi on varmaa: vaikka homojen joukossa riittää riikinkukkoja, suurin osa meikäläistä on ja on aina ollut pukeutumiseltaan normiukkoja. Harmaa massa on ehtymätön luonnonvara. Yhtä ehtymättömältä vaikuttaa tarpeemme suosia univormupukeutumista – olipa sitten kyse Abercrombien t-paidoista tai Vuittonin väskyistä. Miehiä haluavina miehinä me haemme samuutta myös pukeutumisessamme, ja himottavien brändien käyttö on samanlaista seksin ja seksuaalisuuden ulkoistamista kuin mitä fairyt harrastivat viime vuosisadan vaihteessa työmiehiä houkutellakseen ja nahkamiehet paljon heidän jälkeensä.

Mielestäni ongelmana ei ole se, jos suuri osa homoista näyttää tavallisilta tallaajilta tai yhdestä puusta veistetyiltä. Ongelmana on se, jos oma asuvalinta tehdään muiden ehdoilla esimerkiksi peläten ”naismaisuutta”, homoleimaa tai valtaväestön suhtautumista. Vielä pahempaa on, jos muilta edellytetään samaa häivytystaktiikkaa.

”Tajusin, että sä olet homo, koska sä olit pukeutunut liian harkitusti”, tunnusti eräs heteromies minulle kotibileiden pikkutunneilla. Otin tämän kultakenkiin, kukkapaitaan ja kananmunankokoisiin kalvosinnappeihini liittyvän kommentin kohteliaisuutena. Samalla tiedostin taas kerran, miksi niin moni valitsee mieluummin farkut ja t-paidan kuin lähtee työstämään omaa homo- tai naisellisuustraumaansa korostamalla sitä. Sitä paitsi korostamalla omaa neitihomouttaan tulee helposti lyöneeksi tietynlaisen leiman myös kaikkiin muihin ympärillä oleviin tuiki tavallisiin, joskin keskinäisiä kesähäitä suunnitteleviin, suomalaisiin miehiin. Miksi muiden pitäisi kärsiä siitä, että eräät ovat päätyneet näyttämään 1900-luvun alkupuolen newyorkilaiselta miesprostituoidulta?

Tulee mieleen eräskin twiitti, jossa toivotin hyvää homo- ja transfobian vastaista päivää ja tehostin sanomaa kuvalla, jossa Tyttökultien Rose ja Blanche olivat värikkäissä trikoissaan intohimoisen tanssin pyörteissä. Suosikointien lisäksi tämä poiki närkästyneen kommentin: ”Miksi muuten kaikki kuvittelevat, että HLBT-asialla on jotain tekemistä huomiotaherättävän pukeutumisen kanssa?”

Yhtä hyvin voisi kysyä näin: ”Miksi muuten joku kuvittelee, että hlbt-asialla ei saisi olla mitään tekemistä huomiota herättävän pukeutumisen kanssa?”

Tässä ollaan iänikuisten jakolinjojen äärellä: pitäisikö erottua vai assimiloitua, paljastaa vai peittää, lisätä camp-kierroksia vai hillitä itseään? Ei ihme, että skootteri tuntuu kerran vuodessa karkaavan käsistä ja Pride-kulkue täyttyy kaikesta sellaisesta, mitä homokulttuurissa ei juuri koskaan muuten näe.

Jatkuva juhlavalaistus

On aika tarttua vielä kerran Quentin Crispin ja Donald Carrollin Tyylikirjaan, joka ortodoksisuudestaan huolimatta tarjoaa lohdun sanoja joka iikalle.

Jos ajattelee tarvitsevansa vaatteita vain kehon peittämiseen tai lämmittämiseen ja keskittyy mieluummin kirjahyllyynsä tai puutarhaansa tai postimerkkeihinsä tai autoihinsa, olisi jo tyyligurujenkin mielestä tavattoman tyylitöntä teeskennellä jotakin ihan muuta. On siis parasta keskittää kaikki huomio sen kultivoimiseen, millainen todella on ihmisenä, ja olla vaikka kahdella jalalla kulkeva versio Babylonin riippuvista puutarhoista.

Jos taas ajattelee tarvitsevansa nimenomaan vaatteita voidakseen olla entistä enemmän oma itsensä, ei kannata antaa edes hlbt-asian estää. Mikäli turkoosinvärinen samettihuopahattu ja jokainen muu vaatekappale peilaa virheettömästi jotain oman luonteen ja persoonallisuuden särmää, se sopii ainakin Quentin Crispin ja Donald Carrollin mukaan käyttäjälleen täysin siitä riippumatta, ’käykö’ se jonkin muun niin ikään käyttäjälleen sopivan vaatekappaleen kanssa. Ysärituulipuvun ja Louboutinin korkkarien yhdistelmässä ei siis ole sinänsä mitään vikaa, jos yhdistelmä kertoo totuuden niitä kantavasta miehestä.

Tyyli on nimittäin Crispin ja Carrollin visiossa vapautta kilpailuhenkisyydestä, muodinmukaisuudesta sekä menestymisen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Samalla se on vapautta esittää oma yksilöllisyys jatkuvassa juhlavalaistuksessa. Varmemmaksi vakuudeksi he siteeraavat ranskalaista filosofia Henri Bergsonia:

”Olemme vapaita silloin, kun tekomme kumpuavat kokonaispersoonallisuudestamme, kun ne ilmentävät sitä ja muistuttavat sitä samalla vaikeasti määriteltävällä tavalla jolla taideteos toisinaan muistuttaa tekijäänsä.”

Quentin Crisp itse eli teesinsä todeksi jopa siinä määrin, että Sting teki hänestä kappaleen Englishman in New York (1987). Isoäidin viisautta huokuva Crisp nähdään myös kappaleen videossa elävänä esimerkkinä laulun ja samalla Tyylikirjan syvimmästä sanomasta:

”Takes more than combat gear to make a man / takes more than a license for a gun – – it takes a man to suffer ignorance and smile / be yourself no matter what they say.”

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/06/kastanjoiden-kukkiessa-vieraana-juhani.html (lisää kuvia täällä)

Kun nousee veräjähissillä töölöläistalon ylimpään kerrokseen ja astuu sisään kattohuoneistoon, tuntuu kuin olisi päätynyt Helvi Hämäläisen sivistyneistöromaanien kadonneeseen maailmaan.

Tervetuloa Taidekoti Kirpilään, joka on reumalääkäri Juhani Kirpilän (1931–1988) lahja meille kaikille. Kirpilän museoidussa kodissa riittää nähtävää, mutta kaltaiseni kieroutuneen kävijän huomio keskittyy ennen kaikkea siihen, mikä jää varjoihin – Kirpilän homouteen.

Henkeä ja ainetta

Taidekoti Kirpilän loputtomalta tuntuva huoneiden helminauha ulottuu juhlaolohuoneesta kirjaston, makuuhuoneen ja ruokasalin kautta arkiolohuoneeseen, joka ei ole lainkaan nimensä veroinen. En nimittäin tunne montakaan, jonka ”arki”olohuonetta koristavat näin kauttaaltaan öljyvärimaalatut seinät.

Suorastaan epätodellisen huoneen Steinway-flyygelin ääreen on helppo kuvitella vaikkapa Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän (1941) Naimi Saarinen – tuo mustan intohimon riuduttama lähes groteski hahmo, joka oli enemmän henkeä kuin ainetta:

”Ja nyt hän istui isot keltaiset kädet helmassa flyygelin jäykistyneen siiven varjossa silmät kiintyneinä hollantilaiseen sitruunaan, jonka mehupisarat ja hedelmäliha olivat niin kirkkaat, ja mansikoihin, joilla ryömi ruskeita, kuultavia muurahaisia. – – Hän laski sormensa koskettimille, ja hänen sormenpäittensä lipuessa niillä kiersi sävel huonetta omituisen uinuvana, ikään kuin sinervänä nauhana, johon hänen sormensa olivat jättäneet himmeitä kysymysmerkkejä. – – Niiden vuosien maisemasta, jotka hän oli ollut yksin, vanhan intohimon muisto sydämessään, tuskallisen uskollisessa lippaassa, oli työ, taiteen ymmärtäminen ja palvominen, ollut hänen ainoa ilonsa. Työ, taide, kauneus, taide, joka kohosi kuin pieni marmorinen kellotorni yksinäisyyden maisemasta ja lähetti kelloistaan hopeisen parven, ikään kuin pienen hopeisen kelloketjun kaikkeen maailman ihmisten lohduttajaksi ja parantajaksi.”

Tämän valtavan kattohuoneiston omistaja Juhani Kirpilä oli hänkin Naimi Saarisen tavoin hengen jättiläinen. Kuinka muuten kukaan kykenisi kokoamaan näin omaleimaista taidekokoelmaa ja vieläpä testamenttaamaan sen Suomen Kulttuurirahastolle ”ihmisten lohduttajaksi ja parantajaksi”? Naimista poiketen Kirpilä oli tosin jättiläinen muutenkin; elämänsä loppupuolella hän oli kuulemma 190-senttinen ja yli 150-kiloinen jässikkä.

Monta miestä

Juhani Kirpilän komeaan varteen mahtui monta miestä. Taidekoti Kirpilä -kirjasta (1998) voi lukea, että hän oli saksalais-savolais-karjalaisen perheen ainoa lapsi, josta tuli isänsä tavoin lääkäri. Hän oli myös taitava talousmies, mikä takasi omaisuuden ja taidekokoelman karttumisen sekä elämän ehtymättömistä antimista nauttimisen kulinaristina ja maailmanmatkailijana. Välähdyksiä kaikesta tästä Kirpilä tarjosi Kauneus ja terveys -lehden ”koirattomana, kissattomana ja vaimottomana” pakinoitsijana.

Oli kuitenkin vielä yksi Juhani, joka jää Taidekoti Kirpilän julkaisuissa ja esimerkiksi Kansallisbiografian Kirpilä-artikkelissa (1999) piiloon rivien väliin: hersyvä homoherra, joka piti täällä Hesperiankatu 7:ssä hoviaan. Hovi-sana ei ole omaa liioitteluani, vaan sitä käytettiin jo Vantaan kaupunginmuseon Sateenkaari-Suomi-näyttelyssä (2007). Siinä Juhani Kirpilän koti mainittiin esimerkkinä homoseurapiireistä, jotka kukoistivat varakkaan väen yksityiskodeissa proosallisten puistojen sijasta.

Enää Taidekoti Kirpilässä eivät hoviherrat homostele, ja tätä kuvastaa hyvin se, että Kirpilän entisestä makuuhuoneesta on poistettu sänky kokonaan. Ratkaisu on epäilemättä logistinen, mutta samalla johdonmukainen. Taidekodin julkaisuissa ja opastuksissa puhutaan vain hienotunteisesti ”elämänkumppanista”, jonka kanssa Kirpilä tähän huoneistoon muutti vuonna 1979. Kysyttäessä ystävällinen opas kertoi, että kumppanin nimi oli ”Kalle”.

Herää kysymys, miksi Juhani Kirpilän hovi on nyt niin homoton? Onko ratkaisulla haluttu kunnioittaa Kirpilän luonteen pidättyvää ja ujohkoa puolta, joka oli vastapainona hänen seurallisuudelleen? Vai kuvastaako ratkaisu kenties Kirpilän omaa tapaa peitellä homouttaan julkisuudessa? Onko museossa yksinkertaisesti haluttu mennä taide edellä ja välttää leimautumista ”homomuseoksi”?

Mene ja tiedä, mutta Kirpilä eli ja kuoli aikana, jolloin homous oli kansakunnan kaapissa eikä sen päällä, ja Taidekoti Kirpilä on tämän ajan kuva. Taideaarteiden lisäksi se tarjoaa siten myös museaalista arvomaailmaa, jossa Juhani Kirpilän homous on lähinnä julkinen salaisuus. Vaikenemisella on toki oma viehätyksensä tänä avoimuuden aikana, koska se houkuttaa tirkistelyyn, haluun kaivaa koko Jussi esiin rivien välistä ja taulujen takaa.

Heterotakuu

Kodistaan kadonnutta Kirpilää voi etsiä ainakin lukemalla hänen pakinoitaan, joita ilmestyi Kauneus ja terveys -lehdessä yli 300 kappaletta vuosina 1962–1988. Kymmenen ensimmäistä vuotta Kirpilä kirjoitti Ohimennen-palstaansa nimettömänä ja sen jälkeen omana itsenään. Itse olen toistaiseksi lukenut vain Matti Suurpään toimittamassa Ohimennen-pakinavalikoimassa (2006) julkaistut kirjoitukset, joten keskityn tässä niihin.

Pakinoissa pääsee ääneen ilmeisen konservatiivisen maailmankuvan omaksunut mies, joka laukoo ”lukijattarilleen” suorasukaisia mielipiteitä naisen asemasta, vanhustenhuollosta, holtittomasti lisääntyvien sterilisoinnista, opiskelijanuorison sivistymättömyydestä ynnä nykytaiteesta ”lankulle maalattuine hikisine rintaliiveineen”. Kokonaisuuden pelastaa kuitenkin kerta kerran jälkeen Kirpilän erinomainen huumorintaju.

Homoseksuaalisuus mainitaan valikoiman pakinoissa nimeltä vain kerran, ja tästä vuonna 1967 julkaistusta kirjoituksesta paistaa pirullisuuteen verhottu tuohtumus kirkon vanhakantaisuutta kohtaan:

”Useimpien hiippakuntien piispat julkaisivat tuonnottain jossakin määrin kummallisen paimenkirjeen. Siinä esitettiin muutamia omalaatuisia toteamuksia, joiden mukaan mm. homoseksuaalisuus on sekä sairaus että synti (ynnä yhteiskunnan mielestä vielä rikos), mikä yhdistelmä synti-sairaus nostatti lääketieteellistä mieltäni. Mutta oli kirjassa jotakin hyvääkin. Itsetyydytyksen ei enää ilmoitettu oikopäätä johtavan helvettiin, vaan se – tosin häpeillen – todettiin olosuhteiden pakosta melko yleiseksi korvikekeinoksi. Ja syntyvyyden säännöstelystä todettiin, että se ehkä ja kenties joskus vastaisuudessa saattaa tulla aiheelliseksi ja hyväksytyksi.”

Sairaus ei voi olla synti, Kirpilä viestittää kiistämättä kuitenkaan itse sairautta, joka toki vielä tuolloin oli sairausluokituksessa. Samalla hän suomii kirkon kyvyttömyyttä ymmärtää aikojen muuttumista ja siunailee ihmisten holtitonta lisääntymistä. Varmuuden vuoksi hän antaa itselleen vielä heterotakuun pohtimalla omia viettiyllykkeitään:

”Kyllähän minäkin, jos joskus kesällä pellon pientareella satun tapaamaan neidon punapaulan, tunnen vastustamatonta halua pyöräyttää puolukan, mutta silti tunnen asian sopimattomaksi ja jopa vanhanaikaisen moraalikäsityksemme vastaiseksi – mutta eikö tätä vastuuntuntoa odottaisi aviopareiltakin.”

Lukijattarille luotua heteromielikuvaa vahvistaa myös vuonna 1969 julkaistu Puolan-matkan kuvaus, jossa Kirpilä kertoo kokemistaan intiimistä hetkistä paikallisen ”daamin” kanssa. Arvailuksi jää, oliko Kirpilällä tähän aikaan myös naissuhteita, vai oliko daami sittenkin herra:

”Varsovassa olin eräänä iltana joutunut ns. romanttiseen tilanteeseen divaanin äärellä, kun kesken kaiken radiosta alkoi kuulua Maamme-laulu. Kangasniemi oli voittanut kultamitalinsa. Mietin, pitäisiköhän tässä kokonaan nousta seisomaan vai riittääkö kun… – hys nyt, ei olla tuhmia.”

Sillä silmällä

Varsinkin Kirpilän monista matkajutuista on havaittavissa merkkejä homoseksuaalisesta ”katseesta”, tavasta havainnoida maailmaa: milloin hän erikseen mainitsee lentokoneen ”shortsihousuiset stuertit”, milloin madagaskarilaisen museon ”kuninkaalliset kultaiset ympärileikkausinstrumentit” ja herkuttelee vielä seremonian yksityiskohdilla esinahan mutusteluineen kaikkineen. Tästä päästääkin sonninkiveksiin, joita Kirpilä ahmi ”ilman mitään moraalisia estoja” kreikkalaisen lempisaarensa kantatavernassa. Vaiheikkaasta Sansibarin-matkasta hän puolestaan mainitsee erikseen hotellin baarissa olleet ”molempaa sukupuolta olevat tiluliluliit, jotka sinä em. hämärähetkenä kovasti tekivät itseään tykö”.

Myöhempien pakinoiden kielenkäyttö on välillä suorasukaisen seksuaalista orkkuineen, stondiksineen ja kaksimielisyyksineen, kuten tässä vuonna 1980 julkaistussa kirjoituksessa: ”Astumisella on tunnetusti ainakin kaksi merkitystä, mutta nyt kaipasin sitä jaloin alaslaskeutumista tarkoittavaa.”

Samaisessa pakinassa otetaan lähituntumaa jopa Kirpilän takamukseen ja etumukseen:

”– – vessan istuinrengas oli ohuinta mahdollista muovia ja runsaahkon peräpeilini yksi poimu nipistyi siihen väliin niin että minulta perkeleen lisäksi pääsi pieni huuto. – – Käännyin valtaistuimella toiselle kankulle, jolloin nipistys loppui, mutta ilmeni komplikaatio nro 2. En mitenkään halua kehuskella ulottuvuuksillani, varsinkin kun ne ovat ensisijaisesti asettuneet aivan vääriin kohtiin, mutta nyt ei auttanut muu kuin todeta, että ne lähinnä aivan tavallisen kokoiset kelluivat kääntymisen seurauksena vessan pöntön vedessä. – – Istuin siis kirkonkylän hotellin lavuaarin alla olevalla vessalla pallit kelluen.”

Ohimennen-pakinavalikoiman teksteistä ei voi suoraan päätellä Kirpilän homoutta. Päinvastoin niistä löytyy automaattista hetero-olettamaa vahvistavia tarinoita, joskin tekstien ajoittaista seksuaalista suorasukaisuutta voidaan pitää eräänlaisena kätketyn korostamisena. Kirpilän itseironinen ja monimielinen tapa havainnoida maailmaa mahdollistaa kuitenkin sen, että homolukija löytää kirjoituksista ainakin haluamansa. Tästä on esimerkkinä Kirpilän uuvuttava Louvre-kokemus vuodelta 1987:

”Veistoskokoelmat todistavat erinomaisesta anatomian hallinnasta, mutta muuten ei loputon kavalkaadi alastomia figuureja milloin oikea, milloin vasen käsi pimpsan päällä enää oikein jaksanut värähdyttää.”

Makuuhuoneen miehet

Kirpilän kääntöpuolta voi etsiä pakinoiden lisäksi myös taideteoksista, joita hän kotiinsa hankki. Taidekoti Kirpilä -kirjassa mainitaan nimittäin, että Kirpilä osti kokoelmansa jokaisen teoksen täysin omien mieltymystensä mukaisesti asiantuntijoita kuulematta. On siis perusteltua olettaa, että Kirpilän homous on yksi tärkeä avain hänen taidevalintojensa ymmärtämiseen. Jos tämä puoli jätetään huomiotta, jäljelle jää toki teosten tarina osana taidehistoriaa, mutta niiden tarina osana Juhani Kirpilän kokoelmaa jää torsoksi.

Hyvä esimerkki tästä on Taidekoti Kirpilän nettisivuilta löytyvä analyysi Magnus Enckellin teoksesta Veljesvala (1912). En ollenkaan epäile, etteikö teos voisi näyttäytyä ”venäläisvastaisena poliittisena allegoriana”. Kirpilän kokoelman kannalta mielekkäämpi tulokulma on kuitenkin se, että homokeräilijä osti tässä homotaiteilijan teoksen, jossa kolme nuorukaista lyö luonnon helmassa kätensä yhteen ”veljesvalan” merkiksi. Kun otetaan huomioon se, että nuorukaiset vannovat yhteenkuuluvuuttaan alasti, homo-ostaja ja -katsoja ei todellakaan ajattele ensimmäisenä suurta ja mahtavaa äiti-Venäjää.

Kirpilälle uskollisena sivuutan siis seuraavassa kaikki taidehistorian asiantuntijat ja tarkastelen museon antia puhtaasti (eli likaisesti) homomiehen näkökulmasta kirpilämäisestä kaksimielisyydestä tinkimättä. Eli siirrytään suoraan makuuhuoneeseen, joka myös muotokuvahuoneena tunnetaan!

Juhani Kirpilän taidekokoelmassa on runsaat viisisataa teosta, joista kolmasosa on muotokuvia. Taidekoti Kirpilä -kirjassa niiden sanotaan kertovan Kirpilän ehtymättömästä kiinnostuksesta ihmiseen. Itse puhuisin pikemmin ehtymättömästä kiinnostuksesta miehiin – he nimittäin dominoivat teosluetteloa täysin. Jos naishahmoja on laskujeni mukaan noin 80 teoksessa, miehiä on jopa 220 teoksessa.

Naisia ja miehiä esittävät teokset eroavat toisistaan myös tyyliltään. Naiset ovat usein äitejä tai alastonkuvien kasvottomia ”willendorfin venuksia”, jotka ovat enemmän hedelmällisyyden jumalattaria kuin seksin ylipapittaria. Miesaiheisista teoksista taas erottuvat herkät tai haastavat hattuherrat sekä kestämättömän kuumat kollit, jotka uhkuvat nuoren miehen seksikkyyttä.

Muotokuvat täyttivät jo Kirpilän aikana hänen makuuhuoneensa lattiasta kattoon. Opas hieman kummasteli ratkaisua, mutta pidän tätä lähinnä osoituksena Kirpilän hyvästä huumorintajusta – saattoihan hän kehuskella hovilleen sillä, miten hänen makuuhuoneessaan oli miehiä päällekkäin lattiasta kattoon.

Muotokuvahuone tuo myös yllättäen mieleen Tom of Finlandin leikekirjat, joihin voi tutustua Taidehallin The pleasure of play -näyttelyssä. Ne olivat Tompalle inspiraation lähde sekä ilmeistä wank bank -aineistoa, ja ehkä myös Kirpilän ”leikekirja” heijasteli hänen miesmakuaan tarjoten taidenautintojen lisäksi eroottista värinää. Omaa miesmakuani se ainakin heijastaa oikein hyvin, thank you very much!

Eroottisuudessaan erityisen kutkuttava on Marcus Collinin pastelli Rautatievaunussa (1930), jossa nähdään supisuomalaisen komea Elovena-mies. Taitaa olla kesä ja vaunussa kuuma, koska miehen pellavapaita on hieman auki. Junan monotoninen jyske on vaivuttanut komistuksen uneen, ja hän on siten alttiina ulkopuolisten katseille.

Yleensähän mies ei voi tuijotella toista miestä miten sattuu julkisessa tilassa, vaikka toinen olisi kuinka vetovoimainen. Nukkuvaa miestä voi kuitenkin silmäillä pidäkkeettömästi sovinnaisuussäännöistä piittaamatta, ja juuri tämä luo Rautatievaunussa-teoksen intiimin tunnelman. Taulun katsojasta tulee ikään kuin vastapäinen voyeuristi, joka voi ahmia komistuksen piirteitä ja antaa katseen lipua kosketuksen lailla kasvoista avonaiseen kaula-aukkoon ja edelleen sinne, minne itse taulu ei yllä.

Oppaan mukaan tämä oli Juhani Kirpilän lempityö, jota hän saattoi tuijottaa pitkiä aikoja. En epäile hetkeäkään. Konduktööri, eihän vielä olla perillä?

Suorastaan sietämättömän seksikäs on myös arkiolohuoneen paraatityö: Magnus Enckellin Alaston nuori mies (n. 1920-luku). Tässä oman miesmakuni prototyypissä nähdään lihaksensa työllä eikä taljalla kasvattanut vaalea viettelijä nojailemassa puuhun metsän siimeksessä. Vieno karvoitus ohjaa katseen suoraan kaikkein pyhimpään, jonka peittona on vain ohut kangaskaistale. Sen läpi erottuva paimensauva suorastaan kutsuu tiiraamaan Enckellin ”siveltimenjälkeä” vielä vähän lähempää. Tähänkin Juhani Kirpilän taidehankintaan on helppo yhtyä.

Elämäntaiteilijat

Vaan ei kaikki ole pelkkää kiimaa ja kiherrystä edes homonäkökulmasta. Kieron Kirpilä-kierroksen koskettavin parivaljakko löytyy arkiolohuoneesta, jonka taffelipianon yläpuolelta on ripustettu kaksi Ilmari Nylundin öljyvärityötä: Nuori mies ja Miehen muotokuva (1982). Vasemmanpuoleisen kuvan nuori mies istuu jakkaralla koulukuvamaisesti tukka otsalle kammattuna, kauluspaita ylös asti napitettuna ja kädet suojaavasti jalkovälissä. Iho on harmaahko ja ilme arka – ikään kuin poika kysyisi, onko näin hyvä. Oikeanpuoleisen maalauksen mies puolestaan huokuu keikarin itsevarmuutta: iho on ruskettunut, paita auki napaan asti ja istuma-asento suorastaan feminiininen: jalat ristissä siten, että takamus työntyy tyrkylle. Täysin blasé-ilme sanoo kaiken: ”Show me what you got!”

Maalausten koskettavuus syntyy niiden sijainnista pianon päällä olevien perhevalokuvien yläpuolella. Tuntuu kuin valokuvat kertoisivat Kirpilästä CV-kelpoisen kasvutarinan, kun taas maalaukset kertovat kasvusta ja vapautumisesta nimenomaan (homo)miehenä. Oman ulottuvuutensa maalauksiin tuo pojan ja miehen takana näkyvä maalaamaton kangas – kuin tyhjä taulu, jolle he alati elämäänsä maalaavat niin kuin jokainen meistä maalaa omaansa. Toiset tekevät sen varovaisin, toiset rohkein vedoin, toiset säästävät värejä, toiset tuhlaavat niitä. Juhani Kirpilä kuului mitä ilmeisimmin jälkimmäisiin, ja hyvä niin, sillä hän eli vain 56-vuotiaaksi.

Kastanjoiden kukkiessa

Juhani Kirpilän museoitu kulttuurikoti on Helsingin ihastuttavimpia museoita ja käyntikohteita ylipäätään. Se tarjoaa meno-paluulipun parempiin piireihin Töölön kattojen ylle ja helminauhallisen huoneita, joissa kuuluu nykyisin enemmän kuiskauksia kuin huutoja. Taidekoti Kirpilän tuntee niin valitettavan harva, että se on jo itsessään samanlainen julkinen salaisuus kuin Juhani Kirpilän homous tuntuu olevan.

Kirpilän yllä leijuvan salaperäisyyden verhon vuoksi hänen kotinsa, kokoelmansa ja julkisuuskuvansa välillä tuntuu olevan iso epäsuhta. Tätä kuvastaa hyvin museossa samaan aikaan olleiden hurmaavien leidien kommentti minulle: ”Tämä paikka sopisi enemmän sinun kodiksesi kuin tuon valokuvassa näkyvän miehen kodiksi. Kuka hän oikein oli?”

Kun Hesperian esplanadin hevoskastanjat kukkivat touko–kesäkuussa, Juhani Kirpilällä oli tapana järjestää hovilleen suuret kastanjankukkajuhlat. Nyt toivon vain, että myös Taidekoti Kirpilässä juhlittaisiin ylpeänä Juhani Kirpilän koko perintöä, jotta hän tulisi näkyviin kokonaisena ja kotinsa näköisenä ihmisenä.

Museo voisi ottaa mallia esimerkiksi queer-henkisistä opastetuista kierroksista, joita Ateneum ja Sinebrychoffin taidemuseo ovat viime vuosina järjestäneet Pride-viikolla. Queer-näkökulma olisi hyvä huomioida myös teosesittelyissä ja taidekodin tulevissa julkaisuissa. Tarvitaan vain Harri Kalha tai Juha-Heikki Tihinen puhumaan ja kirjoittamaan, niin avot!

Upeiden kaupunkinäkymien, hienon huoneiston ja ainutlaatuisten teosten lisäksi Taidekoti Kirpilällä on nimittäin tarjota jotakin, mitä muilla museoilla ei ole: uniikki tarina omistajastaan, joka oli itse homo ja valitsi myös taidetta sen mukaisesti.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/05/hot-sticky-still-so-cool-syntikkapopin.html (biisilinkit täällä)

Syntikkapop. Jo pelkkä sana tuo mieleen ompelukoneen lailla tajuntaa tikkaavan säksätyksen, brittiaksentin ja kirjavan kuvakavalkadin, jossa vuorottelevat lähes koomisen vakavat pukumiehet ja paratiisista pöllähtäneet poikakukot. Tämä monimuotoinen melankoli(n)an laji huuhtoutui rantaan punk-perinteistä nousseen ”uuden aallon” mukana 1970–1980-lukujen vaihteessa.

Erityisen vahva genre syntikkapopista tuli Britanniassa, ja monet nimekkäät brittiläiset syntikkapopparit viljelivät tuotannossaan ja tyylissään myös sateenkaarikulttuurista poimittuja vaikutteita. Monet heistä olivat itse kulttuurin edustajina, kun taas osa tahtoi vain takoa markkinarakoa.

Varhaisia esimerkkejä sateenkaarevista syntikkapoppareista ovat Visage, Soft Cell ja Depeche Mode, joiden niiden rinnalle tulivat 1980-luvun puolivälin tienoilla vielä Bronski Beat, Erasure, Frankie Goes To Hollywood ja Pet Shop Boys (kuvassa Chris Heart-singlen kannessa vuonna 1988). Pet Shop Boysin homoteemoja olen käsitellyt jo aiemmassa blogikirjoituksessa, joten keskityn nyt muihin yhtyeisiin yksittäisten kappaleiden kautta.

Depeche Mode

Depeche Mode (1980–) ei ole mikään ”homobändi”, mutta sen sm-henkinen 1980-luvun tuotanto on kuin nahkainen Wunderbaum, jota moni homokin tykkää nuuhkia. Esimerkiksi käy vuoden 1984 hitti Master and servant, joka voisi sukupuolettomuudessaan kertoa myös miestenvälisestä sadomasoseksistä.

Huomattavasti vaniljaisempaa – mutta sitäkin homompaa – linjaa edustavat bändin Speak & spell -esikoislevyn (1981) kappaleet Boys say go ja What’s your name. Ne ovat sanoituksiltaan suorasukaisen homoeroottisia, eikä niille löydy vastinetta bändin myöhemmästä tuotannosta. Tätä selittänee se, että kappaleet on kynäillyt Vince Clarke, joka jätti Depparit esikoislevyn jälkeen ja perusti ensin Yazoon ja myöhemmin Erasuren. Umpiheteroa Clarkea voidaan siis pitää melkoisena meikäläismusiikin kummisetänä.

What’s your name kertoo nimettömästä komistuksesta, joka on saanut kertojan ja kaikki muutkin pauloihinsa. Kertoja seurailee, miten komistus kävelee öisiä katuja, ja tuntee välillä tämän tuoksun. Kertosäkeessä hän intoutuu hokemaan: ”Hey, you're such a pretty boy.” Koko kappaleen voisi kuitata läpällä tehdyksi kiiltokuvapoikien ironisoinniksi, ellei loppupuolelta löytyisi suorastaan poliittinen yhtymiskehotus: ”All the boys we got to get together / all the boys together we can stand.”

Boys say go -kappale vain lisää kierroksia homoylpeyden nostatukseen, kun laulun kertoja puhuttelee arvatenkin toista miestä, jonka tulisi mennä itseensä ja antaa kertojalle ”kyytiä”.

Try to look inside
take me for a ride
in the day and the night
get to know you

Vetoomusta seuraavassa kertosäkeessä lauletaan poikien ikuisesta yhteiselämästä, jolle ei pidä sanoa ei, vaan menoksi.

Boys meet boys get together
boys meet boys live forever
don't say no
boys say go

Laulun lopussa kertoja ilmaisee kuitenkin pelkonsa siitä, että hommasta ei tule mitään, jos toinen ei tarjoa pysyvyyttä. Tämä oli sikäli enteellistä, että Deppareiden julkihomostelu jäi näihin kahteen kappaleeseen, kun biisinkirjoitusvastuun otti Vince Clarkin lähdön jälkeen Martin Gore. Tulkinnanvaraa laulut jättivät kyllä senkin jälkeen – toisin kuin bändin homoskenestä varastettu ”leather daddy” -imago.

Visage

Fade to gray -kappaleesta muistettava Visage (1978–2015) oli mukana luomassa syntikkapopin uusromanttista suuntausta, joka sikisi Lontoon klubi- ja muotiskenessä. Sen riikinkukkomaiset ja androgyynit edustajat – kuten Visagen vuonna 2015 kuollut keulahahmo Steve Strange ja Boy George – olivat suoraan alenevassa polvessa sukua Bowien kaltaisille glam-rokkareille, joiden tyyli oli vastalause punkin pelkistyneisyydelle.

Suomessa uusromantiikkaa edusti Dingo, mutta Dingon laulut parturikampaamon Lissuineen olivat jotain ihan muuta kuin esimerkiksi Visagen tuotanto. Tästä olkoon osoituksena Visagen kakkoslevy The Anvil (1982), joka on nimetty yltiöperverssin newyorkilaisen homoklubin mukaan.

Charles Kaiser siteeraa The gay metropolis -kirjassaan (1997) erästäkin kävijää, jonka mukaan The Anvil toi mieleen LSD:llä ryyditetyn Weimarin tasavallan. Kun kävijä laskeutui portaat alas yökerhoon, näky oli suorastaan karnevalistinen: go-go-pojat tanssivat hevosenkengän muotoisella baaritiskillä, yhdessä nurkassa oli meneillään drag show, ja kattoa täplittäneet punaiset lamput loivat ainaisen joulun illuusion. Paikka oli täynnä miehiä, ja asiakaskunta vaihteli huippujulkkiksista luomakunnan ruokottomimpiin yksilöihin. Kun visuaalinen karnevaali alkoi kyllästyttää, saattoi vetäytyä pimeään kellariin, joka oli kävijän luonnehdinnan mukaan suorastaan dantemainen seksuaalisten kokemusten yhdeksäs piiri.

Visagen The Anvil -levyn nimikappaleessa Anvil (night club school) kertoja loihtii esiin tämän täpötäyden ja hikisen yökerhon, jossa nytkyvät vartalot muuttuvat yhdeksi lihaksi.

Watch the moving bodies
as they react to the sound
feasting on the visions
see the figures going 'round – –
shoulder to shoulder skin feels smooth
hot, sticky, still so cool

Kappaleen jyskyttävä biitti muistuttaa siitä, että klubi oli toden totta melkoinen takoma-alusta; tarkoittaahan anvil alasinta. Kappaleen loppupuolella kertoja käskee valitsemaan leikkikaverin ja tarttumaan siihen, mikä sattuu pystyyn ponnahtamaan. Kun hommat on hoidettu, voi enintään pyytää puhelinnumeron tulevia ilotteluja varten.

Sensual and glowing the passion grows
pick your playmate still so cool – –
take it as it comes up
leave it when it's done
put a number in your matchbook
and call when you want fun

Kappale on täysin sukupuoleton, mutta nimensä kautta se tulee osaksi 1980-luvun alkupuolen hedonistista urbaania homokulttuuria, josta kirjoitinkin viime blogikirjoituksessa. Saman aikakauden antimilla herkuttelee myös Marc Almondin ja David Ballin Soft Cell -duo, joka lauloi levyltä toiselle samasta aiheesta kuin suurimmalla hitillään Tainted love (1981) – turmeluksesta.

Soft Cell

Soft Cellin (1978–2004) esikoislevyn nimi Non-stop erotic cabaret (1981) tuo mieleen lohduttomien pornoluolien välkkyvät valomainokset. Tähän kaupallistetun halun maailmaan sukeltaa myös kappale Seedy films, joka sijoittuu Synti-cityn pornoelokuvateatteriin. Lisää vain törkyleffojen välke pimeässä salissa, vierustoverin huohotus, kurottuva käsi, persoonaton kohtaaminen ja likainen olo.

Sleazy city
seedy films
breathing so heavy
next to my neighbour
let's get acquainted
getting to know you
feeling sleazy
in seedy sin city

Vaikka laulu on sukupuoleton, tapahtumapaikka kytkee sen osaksi homoalakulttuuria – olivathan elokuvateatterit ylipäätään monien homomiesten suosimia kohtauspaikkoja jo 1900-luvun alkupuolella. Historioitsija Matt Houlbrook perustelee tätä Queer London -kirjassaan (2005) sillä, että teattereissa ei tarvinnut värjötellä tai pelätä virkavaltaa toisin kuin puistoissa ja pisuaareissa. Pimeässä salissa miehet puikkelehtivat riviltä toiselle ja istuutuivat toistensa viereen sanoakseen ”käsipäivää”, kuten Soft Cellin kappaleessa:

Hands of a stranger
getting to know you
and I'm getting to like you

Seedy films on siinä määrin uskottava kuvaus persoonattoman seksiseuran etsimisestä, että sitä on vaikea tulkita ironiseksi tai järin humoristiseksi. Aivan toista maata on kuitenkin
Non-stop erotic cabaret’n suorasukaisin kappale Sex dwarf, jossa kertoja haluaisi houkutella talutushihnassa tallustavan ”seksikääpiönsä” kanssa diskohileitä hyveellisyyden tuolle puolen.

I would like you on a long black leash
I will parade you down the high streets
you've got the attraction
you've got the pulling power
walk my little doggie, walk my little sex dwarf

Seksikääpiö ei kuitenkaan ole mikään munamagneettina käytettävä söpö puudeli, vaan pieni raavas mies. Kertoja herkuttelee sillä, miten hän pyyhältäisi kääpiönsä kanssa tanssilattialle, joka jakaantuisi kuin Punainenmeri Mooseksen edessä. Kaikki rakastaisivat seksikääpiön miniatyyrimenoa, sillä ”kaikkihan tietävät, mitä lyhyistä pojista sanotaan”. Kertojan maalailema fantasia huipentuu siihen, miten seksikääpiö, kertoja, hänen bimbo Rolls-Royce-kuljettajansa ja kaikki hurmatut diskohileet päätyisivät kertojan ”leikkihuoneeseen” hääräämään.

Miehen alistaminen pikku koiruliksi ja lenkittäminen pitkin pääkatuja edustaa poskettomuudessaan samanlaista häpeästä ammentavaa halua ja normeille pyllistämistä kuin Tom of Finlandin piirrokset ja Robert Mapplethorpen valokuvat. Laulun loputtua jäljelle jää vain nauru elämälle, kuten myös tämän jutun ensimmäisen osan päättävässä Blancmangen kappaleessa.

Blancmange

Vuonna 1979 perustettu ja kermahyytelön mukaan nimetty Blancmange-duo ei ole ”homobändi”, mutta nyt kuultava The day before you came (1984) on yhtä kaikki läpipervo. Laulu on cover-versio vuonna 1982 ilmestyneestä Abban toiseksi viimeisestä singlestä, joka kuuluu yhtyeen uran huippuhetkiin.

The day before you came on kappaleen minäkertojan lakoninen listaus elämästään sellaisena kuin se oli päivää ennen rakastumista: töihinlähtö tavalliseen tapaan kahdeksalta, aamulehti junassa, töissä noin 9.15, lounas noin 12.30, taisi sataakin, tupakkaa kului, ja rutiinit peittivät tiedostamattoman alakulon. Junassa iltapäivälehti, ravintolasta kiinalaista mukaan, ja illallinen Dallasia katsellen. Sängyssä 10.15 ja vähän iltalukemista ennen unten maita.

”Ajatella, etten ymmärtänyt eläväni vailla tarkoitusta päivää ennen kuin sinä tulit”, Agnetha Fältskogin tulkitsema kertoja toteaa ja tulee samalla kuvanneeksi suurta onnea pophistorian lohduttomimpiin kuuluvilla säkeillä.

I must have read a while
the latest one by Marilyn French
or something in that style
it's funny, but I had no sense
of living without aim
the day before you came

The day before you came -kappale on upea esimerkki Abban kyvystä tehdä musiikkia, jonka pohjaton melankolisuus jää helposti piiloon taidokkaasti rakennetun pintapopin taakse. Vähemmän upeaa kappaleessa on tapa, jolla se tuntuu kierrättävän kulttuurimme kuluneinta romanttista kliseetä: ajatusta siitä, että ilman miestä nainen on hakoteillä ja tarkoitusta vailla. Tätä korostaa erityisesti maininta siitä, että kertoja ahmi ennen rakastumistaan radikaalifeministi Marilyn Frenchin teoksia.

Frenchin Naistenhuone (1977) oli aikanaan jättimenestys ja hyvin poleeminen, koska yksi sen henkilöistä toteaa: ”Kaikki miehet ovat raiskaajia.” Tulisiko The day before you camen French-viittausta tulkita siten, että kertojasta oli miehenpuutteessaan tullut miesvihamielinen, kunnes elämään tuli se oikea, tyhjyys täyttyi ja nainen antoi miehelle tälle luonnostaan kuuluvan valta-aseman? Ylitulkinnan uhka on melkoinen, mutta varmaa on joka tapauksessa se, että Abban kappaleen kaltaisia sanoituksia on totuttu kuulemaan ennen kaikkea naislaulajien tulkitsemina. Mitä siis tapahtuu, kun The day before you camen laulaa mies?

Blancmangen versio noudattaa Abban alkuperäissanoitusta tarkasti kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Ensinnäkin sanoitukseen on lisätty alkuperäistekstistä puuttuva toinen Abba-laina ”it’s a rich man’s world”, minkä kertoja lausahtaa tullessaan töistä kotiin. Toiseksi feministi-ikoni Marilyn Frenchin tilalle on vaihdettu vaaleanpunaisen unelmahöttökirjallisuuden kuningatar Barbara Cartland, ja nimenomaan tämä muutos tuo tekstiin kiinnostavia tulkintamahdollisuuksia.

Ajatus Barbara Cartlandia ahmivasta miehestä palauttaa mieleen aiemmassa viisufanijutussa esittelemäni Tiina Rosenbergin pohdinnat siitä, miten modernille länsimaiselle mieskuvalle on tyypillistä itsehillintä. Sentimentaalisuuden ja ”huonoa makua” edustavan hömpän valtaan joutumista pidetään siis osoituksena heikkoudesta, naisellisuudesta ja perverssiydestä. Ja juuri tällaisen roolin Blancmangen laulaja omaksuu täysin rinnoin. Esiin piirtyy kuva suuresta rikkaudesta ja rakkaudesta haaveilevasta miehestä, joka painaa päänsä tyynyyn ja nukahtaa sateen ropinaan tietämättä sitä, että huomenna elämään tulisi uusi ihminen tuoden tarkoituksen mukanaan.

And turning out the light
I must have yawned and
cuddled up for yet another night
and rattling on the roof
I must have heard the sound of rain
the day before you came

Blancmangen versiota The day before you came -kappaleesta voidaan pitää pyrkimyksenä parodioida naisiin liitettyjä romanttisia stereotypioita roolien kääntämisellä. Samalla versiota voidaan pitää varsin radikaalina, koska mies omaksuu siinä naiselle varatun roolin ja myös hänen tulevan kumppaninsa voidaan ajatella olevan mies. Kuulija voi itse päättää, haluaako hän kuitata Blancmangen version vitsiksi vai kenties voimaantua siitä, että laulu tarjoaa nyt samastumispintaa niille, joiden tapa olla mies on tuomittu liian naiselliseksi ja siten lähtökohtaisesti pervoksi.

Jatkuu

Jutun jälkiosassa keskitytään siihen, miten myös sateenkaarevan syntikkapopin painopiste siirtyi seksistä politiikkaan 1980-luvun aids-kriisin myötä.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/04/down-by-laituri-leonard-fink-ja.html (lisää kuvia täällä)

Tunnetko Leonard Finkin (1930–1992)? Tuskin. Fink on nimittäin eräänlainen homovastine valokuvaaja Vivian Maierille, jonka merkittävä tuotanto löydettiin vasta kuoleman jälkeen. Finkinkään kuvia ei juuri nähty hänen elinaikanaan lukuun ottamatta satunnaisia otoksia, jotka päätyivät ystäville lähetettyihin joulukortteihin. Laajemman yleisön kuvat saivat vasta, kun Fink kuoli aidsiin ja hänen kumppaninsa luovutti kuvat homohistoriaa tallentavalle arkistolle.

Finkin yhteensä 5 000 valokuvaa ja 20 000 negatiivia ovat ainutlaatuisia dokumentteja 1970–1980-lukujen New Yorkin homoalakulttuurista. Niiden parhaimmistosta on koottu myös kirja Leonard Fink coming out: photographs of gay liberation and the New York waterfront (2014), joka toimi Berliinin Schwules Museumissa vuosina 2014–2015 nähdyn Fink-näyttelyn katalogina.

Aktivismia ja hedonismia

Kuvien taustoittamiseksi on hyvä palata viime blogikirjoitukseen, jossa käsittelin Stonewallin mellakoita ja niiden vaikutusta uudenlaisen militantin homoaktivismin nousuun. Aktivismi ei silti ollut ainoa asia, mikä 1970-luvun homokulttuurissa nousi. Kuten Daniel Hurewitz toteaa Stepping out -kirjassaan (1994), homoelämän näkyvimpiä muutoksia Stonewallin jälkeen oli seksuaalisuuden avoin ja aggressiivinen ilmentäminen julkisessa tilassa.

Hlbt-aktivistit jatkoivat toki vaikuttamistyötään, mutta muuten gay liberationin energia kanavoitui kaapista tulon korostamiseen, tanssisosiaalisuuteen ja hedonistiseen seksuaalisuuteen. Kahta viimeksi mainittua lietsoi diskokuumeen lisäksi huumeiden yleistyminen. Historioitsija Charles Kaiser puhuu The gay metropolis -kirjassaan (1997) ”psykedeelisestä vallankumouksesta”, jonka myötä puritanismi vaihtui promiskuiteettiin. Jointti sinne, toinen tänne. Sitten vähän kokaiinia, metakvalonia, enkelipölyä, MDA:ta, THC:tä ja etyylikloridilla kostetuttu nenäliina hampaisiin... Ei ihme, että eräs Kaiserin siteeraama aikalainen toteaa seksin olleen tässä pöllyssä yhtä iso juttu kuin kättely.

Lihaa pakkaamassa

Hedonismi versoi paitsi 1970-luvun uusissa hyperseksuaalisissa homobaareissa (esim. Zoo ja Glory Hole) myös kaupungin hylätyissä taloissa ja autioilla pihoilla. Molempia löytyi Greenwich Villagesta, Chelseasta ja nykyiseltä ökyalueelta Meatpacking Districtiltä, joka oli tuolloin syrjässä ja hiljeni iltaisin alueen lihayritysten suljettua ovensa. Daniel Hurewitz toteaa Stepping out -kirjassaan, että kun oikeat lihanpakkaajat lähtivät kotiin, homot jatkoivat samaa hommaa joenrantaan ja Washington Streetille parkkeerattujen liharekkojen avonaisissa perävaunuissa. ”The Trucks” on New Yorkin 1970-luvun homokulttuurin kuvauksissa yhtä myyttinen käsite kuin ”The Piers”, jolla tarkoitetaan Hudsonjoen varren rappeutuneita satamalaitureita ja -makasiineja.

Thomas Schoenberger kertoo Leonard Fink coming out -kirjan artikkelissaan, että laiturien kautta vyöryi 1800-luvun puolivälistä 1960-luvu puoliväliin ihmisiä, tavaraa ja karjaa, kunnes rahtitavaraliikenne siirtyi New Jerseyyn. Laiturit ja makasiinit jätettiin rappeutumaan, ja miestenmiehet ottivat ne ennen pitkää omakseen. Tänne tultiin seurustelemaan, ottamaan aurinkoa ja jatkamaan paikan kunniakkaita perinteitä: uutteraa lastien purkamista.

Miellyttävää ja rasvaista työtä

Satamat ovat olleet kautta maailman sivu samasukupuolisen halun tyyssijoja, ja myös Hudsonjoen laitureilla oli varmasti ollut sutinaa jo kauan ennen 1960-lukua. Daniel Hurewitzin kirjasta löytyykin kiinnostava tieto, jonka mukaan täällä työskenteli 19 vuotta tullitarkastajana myös eräs Herman Moby Dick Melville (1819–1891). Melville oli kyllä naimisissa, mutta jäljelle jääneiden rakkauskirjeiden perusteella hänen todellisena intohimonaan taisivat olla merimiehet. Tähän tulkintaan houkuttelee myös klassikkoromaani Moby Dick (1851), jota voi paikoin lukea miesvaltaisissa yhteisöissä kukoistaneen samasukupuolisen halun kuvauksena.

Moby Dickin päähenkilö Ishmael saa Suihkuttavan valaan majatalossa (tirsk!) huonetoverikseen ja vuodekumppanikseen harppuunamies Queeguegin, ja miehistä tulee sydänystäviä (suom. Antero Tiusanen):

"En tiedä mistä johtuu että sänky on ylivoimaisesti paras paikka ystävien luottamuksellisille paljastuksille. Väitetään että vuoteessa mies ja vaimo avaavat sielunsa toisilleen pohjia myöten, ja jotkin vanhat avioparit juttelevat maatessaan vanhoista ajoista lähes aamunkoittoon asti. Siinä vuoteessa mekin olimme, minä ja Queequeg, sydämemme kuherruskuukauden alettua – herttainen, rakastava pari. – – Niin me makasimme sängyssä, juttelimme ja torkahtelimme vähän väliä, ja Queequeg heitti aina joskus ruskeat tatuoidut jalkansa hellästi minun jalkojeni päälle ja veti ne sitten pois – näin kerrassaan seurallisia, vapaita ja luontevia me olimme."

Aivan omiin sfääreihinsä tarina nousee, kun Ishmael kuvaa valaanruhon käsittelyä merellä. Miehistön yhtenä tehtävänä on valaan otsatyynyn tyhjennys, jotta tyynyssä oleva kallisarvoinen spermaseettiöljy saataisiin talteen. Ishmael äityy puristelemaan kokkareiksi paakkuuntunutta öljyä niin antaumuksellisesti, että voi vain kuvitella, miten tullitarkastaja Melvillen mielikuvitus mahtoi laukata hänen katsellessaan Hudsonjoen laitureilla hääränneitä merimiehiä:

"Miten miellyttävä ja rasvainen työ! Ei ole ihme että ennen vanhaan tämä sperma oli suosittu kauneudenhoitoaine. Miten kirkkaaksi se tekeekään! Miten viehättäväksi! Miten pehmeäksi! Miten ihanan rauhoittavaa se onkaan! Olin pitänyt käsiäni siinä vasta muutaman minuutin kun sormeni tuntuivat jo ankeriailta, alkoivat kuin luikerrella ja kieruilla. – – Koko aamun minä puristelin spermaa kunnes itsekin miltei sulin siihen. Puristelin spermaa kunnes jouduin merkillisen mielettömyyden valtaan. Ja huomasin tarkoittamattani puristelevani siinä kumppanieni käsiä, sillä luulin niitä pehmeiksi pallosiksi. Puuha nostatti niin ylenpalttisen tunteen, synnytti sellaista hellyyttä, ystävällisyyttä ja rakkautta, että lopulta puristelin yhtenään toisten käsiä ja katselin tunteilevasti heitä silmiin, aivan kuin sanoakseni: ”Voi rakkaat lähimmäiset, miksi kantaisimme enää kaunaa toisillemme… pois vähäisimmänkin kiukun ja kateuden siemenet! Puristakaamme toistemme käsiä – ei, vaan puristakaamme toisiamme niin että sekoitumme toisiksemme, puristakoot kaikki ihmiset kautta maailman toisensa ystävyyden maidoksi ja spermaksi!"

Jos Herman Melville olisi elänyt vielä 1970-luvulla, hän olisi saanut nähdä, miten miehet tekivät hänen entisellä työpaikallaan juuri sitä.

Christopher Streetin pormestari

Hudsonjoen laitureilla ja lähialueen baareissa viihtyi kameroineen myös New Yorkin liikennelaitoksen lakimies Leonard Fink (kuvan sortseihin pukeutunut mies), joka piti varjoelämänsä ja kuvausharrastuksensa visusti salassa ulkopuolisilta. Finkistä tuli alueella niin keskeinen kasvo, että hänet ristittiin Christopher Streetin pormestariksi. Hän kuvasi Pride-kulkueita, baarien asiakaskuntaa sekä laiturien auringonottajia ja seksinharrastajia, minkä lisäksi hän esiintyi itse rohkeissa seksikuvissa. Kuvaamalla ympäristöään hän tuli samalla tallentaneeksi teoksia, joita nykytaiteilijat olivat toteuttaneet hylättyjen satamarakennusten seinille. Osa heistä – kuten David Wojnarowicz (1954–1992) – oli myös vapaan ulkoilmaseksin faneja.

Fink ikuisti kamerallaan tuhoutuvien kaupunkirakenteiden keskellä kukoistanutta iloa, joka sekin tuhoutui muutamassa vuodessa aids-kriisin myötä. Finkin kuvat iloisista auringonottajista herättävätkin helposti samanlaista outoa haikeutta kuin muut aidsia edeltävän ajan dokumentit, esimerkiksi Tom Bianchin Fire Island -valokuvat. Samalla ne pistävät miettimään, voisiko kaikki tämä toistua.

Minä ja muuttokuorma

Seisoessani Hudsonjoen rannassa koen kirjaimellisesti olevani välitilassa. Edessäni on vedestä törröttäviä mustuneita tukkeja, jotka aikanaan kannattelivat miljoonakaupunkia ruokkinutta satamalaituria ja joiden varassa kaltaiseni miehet myöhemmin elivät seksuaalisuuttaan todeksi. Takanani on musta puolikaarenmuotoinen graniittipenkki – vuonna 2008 paljastettu aids-muistomerkki, johon on kaiverrettu sanat: ”I can sail without wind, I can row without oars, but I cannot part from my friend without tears.” Siinäpä se olennaisin: mikään ei kanna niin kuin sokea usko, eikä mikään ole niin mahdotonta kuin menetys.

Yritän kuvitella itseni tänne 1970-luvulla enkä oikein pysty siihen. Olen niin turvallisuushakuinen ja helposti kiintyvä ihminen, että häärättyäni jonkin romukasan päällä tai rekan perävaunussa polvet ruvella olisin varmasti tullut seuraavana iltana paikalle muuttokuorman kanssa. Omassa elämässäni pelkkien vartaloiden kohtaamiset ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta jääneet hiekanjyviksi, jotka vain hiertävät muuttumatta koskaan helmiksi. Mutta ehkä olisin silti kiertänyt illasta toiseen näissä raunioissa rakkautta etsien ja tullut lopulta saman hyökyaallon nielaisemaksi, joka huuhtoi Finkin ja niin monta muuta kaltaistani pois tästä elämästä.

Mieleen palautuu Fink-kirjaan sisältyvä taidehistorioitsija Jonathan Weinbergin essee, jonka näkemykset ovat kaukana aids-kirjoittelun nostalgisoivasta valtavirrasta. Weinbergin mielestä Finkin kuvia katsellessa tulisi torjua ajatukset siitä, että aids-epidemia oli vain väistämätön valomerkki 1970-luvun bileille. Pikemminkin Weinberg näkee Finkin kuvien raunioituneet rakenteet vanhan moralistisen maailmanjärjestyksen symboleina ja niiden keskellä kukoistaneen rakkauden osana yhä jatkuvaa seksuaalista vapautumista. Näin nähtyinä Finkin kuvat eivät edusta murskautunutta seksuaalista utopiaa, vaan yhä elävää unelmaa – seksuaalista vallankumousta, joka kenties aikanaan koittaa hivin ja aidsin jäätyä historiaan.

Minä en taida muuttokuormani kanssa mahtua siihenkään, ja mitäpä tuosta, kun olen jo turvasatamani löytänyt. Nyt seison tässä ja tyydyn mielessäni katselemaan Leonard Finkiä ja kaikkia muita rantojen miehiä, jotka Ishmaelin tapaan puristivat toisiaan niin että he sekoittuivat toisikseen. Aika velikultia.

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/04/stonewall-katujen-kuningattarien-kapina.html (lisää kuvia ja videoita täällä)

Katastrofielokuvista tunnetun Roland Emmerichin viimesyksyinen Stonewall-leffa synnytti sateenkaarikansan keskuudessa melkoisen maailmojen sodan. Elokuva kuvaa Yhdysvaltain gay liberationin alkusysäyksenä pidettyjä Stonewallin monipäiväisiä mellakoita, jotka politisoivat hlbt-yhteisön ennennäkemättömällä tavalla.

Elokuvan sytyttämän sodan keskiössä oli puuhkanveto siitä, ketkä oikeastaan ovat Stonewallin veteraaneja – niitä, jotka saivat lopulta tarpeekseen poliisin ainaisesta häirinnästä ja ryhtyivät väkivaltaiseen vastarintaan New Yorkin Greenwich Villagessa Stonewall Inn -nimisen baarin edustalla lauantaina 28. kesäkuuta 1969.

Onko kahakasta kiittäminen drag queeniä, joka legendan mukaan heitti ensimmäisen korkkarin päin poliisisetää? Vai kenties homoikoni Judy Garlandia, jonka perjantaiset hautajaiset olivat nostaneet sateenkaariyhteisön tunteet pintaan? Vai pitäisikö uskoa Emmerichin elokuvaversiota, jonka pelkkä traileri raivostutti aktivistit, koska siinä kapina tuntuu henkilöityvän keskiluokkaiseen valkoiseen homonuorukaiseen?

Hlbt-lyhenteen joka kirjaimen edustajat haluavat omia Stonewallin perinnön itselleen, kun taas Hollywood haluaa vedota massoihin. Totuus on huomattavasti monisyisempi, kuten voidaan päätellä historioitsija David Carterin kiitetystä kirjasta Stonewall: the riots that sparked the gay revolution (2004). Se pyrkii kokoamaan yhteen kaiken olemassa olevan tiedon paitsi Stonewall Inn -kapakasta myös itse mellakoista, mellakoitsijoista ja poliisin toiminnasta.

Sortoa ja vastarintaa

Stonewallin mellakoiden, kuten muidenkin historian käännekohtien, ymmärtäminen edellyttää niiden kontekstin ymmärtämistä. Tutkimuksensa aluksi Carter kuvaakin 1960-luvun yhdysvaltalaisten homojen, lesbojen ja transihmisten karua arkitodellisuutta. He olivat kolmasti kiellettyjä: rikollisia, sairaita ja syntisiä.

Toisen maailmansodan jälkeen kukoistanut laitaoikeistolainen arvomaailma teki homoseksuaaleista valtion vihollisia ja johti vuoteen 1961 mennessä siihen, että Yhdysvaltain homolait olivat tiukempia kuin Kuubassa, Neuvostoliitossa ja Itä-Saksassa. Homoseksi oli kiellettyä lähes kaikissa osavaltioissa, ja 20 osavaltiossa oli mahdollista sulkea ihmisiä mielisairaalaan homoseksuaalisten tekojen vuoksi. Homojen ja lesbojen palkkaaminen julkisiin virkoihin oli kielletty, ja ”seksuaalinen perversio” oli irtisanomis- ja häätöperuste. Myös ristiinpukeutuminen oli kiellettyä.

New Yorkiin ja sen boheemimaineessa olleeseen Greenwich Villageen oli 1960-luvulle tultaessa syntynyt Yhdysvaltain suurin hlbt-getto, mutta paradoksaalisesti kaupungin viranomaiset kohtelivat homomiehiä kaikkein aggressiivisimmin ja järjestelmällisimmin rikollisina. Poliisi harjoitti määrätietoista houkutuslintutoimintaa, jonka seurauksena yksin vuonna 1966 pidätettiin satakunta miesseuraa hakenutta miestä joka viikko.

Sateenkaarikansan elämän reunaehdoista 1960-luvun lopun Yhdysvalloissa saa hyytävän kuvan yllä olevasta CBS:n dokumentista The homosexuals (1967). Dokumentti sivuaa myös syrjinnän synnyttämää järjestäytynyttä vastarintaa, josta Carterkin kirjassaan kirjoittaa. Vastarinnan pioneerina oli vuonna 1950 perustettu homofiilijärjestö Mattachine Society, joka levisi Los Angelesista muualle maahan. Lesbojen vastaava järjestö oli samoihin aikoihin perustettu Daughters of Bilitis.

New Yorkin Mattachine onnistui panemaan lopun poliisilaitoksen houkutuslintutoiminnalle vuonna 1966, ja heti seuraavaksi se kävi osavaltion alkoholiviraston SLA:n kimppuun. SLA tulkitsi nimittäin lakeja niin, että pelkkä homoseksuaalien läsnäolo oli peruste anniskeluravintolan sulkemiselle. Poliisi ratsasi ravintoloita jatkuvasti, ja laillinen homobaaritoiminta oli vuosikymmeniä käytännössä mahdotonta.

Maaliskuussa 1967 New Yorkin korkein oikeus lopulta linjasi, että SLA ei voinut perua ravintolan anniskelulupaa pelkästään homojen seuranhaun perusteella. Kesti silti vielä muutaman vuoden ennen kuin laillinen homobaaritoiminta pääsi kunnolla vauhtiin. Siihen saakka sateenkaarikansa tapasi mafiavetoisissa paikoissa, joita pyöritettiin näennäisesti yksityisklubeina oma pullo mukaan -periaatteella. Käytännössä ne olivat kuitenkin salakapakoita, joiden olemassaolo oli kiinni poliisien lahjonnasta.

Mikä ihmeen Stonewall?

Yksityisklubina ja lahjusten varassa toimi myös Yhdysvaltain 1960-luvun suurin homobaari, Greenwich Villagen Christopher Streetille maaliskuussa 1967 perustettu Stonewall Inn. Baarin perusti Läski-Tony-niminen mafioso, ja David Carterin siteeraamaan aikalaiskuvauksen mukaan paikka näytti siltä kuin se olisi muutettu autotallista kabareeksi kahdeksassa tunnissa ja 50 dollarilla.

Stonewallin vetonaulana oli se, että se oli aikansa ainoa newyorkilaisbaari, jossa sallittiin miesten ja naisten keskinäinen tanssiminen. Stonewall oli myös sikäli poikkeuksellinen paikka, että se tarjosi tuon ajan mittapuulla huomattavan kattavan läpileikkauksen koko sateenkaarikansasta. Siitä tulikin toinen (tai ainoa) koti kaikenkarvaisille kulkijoille aina bisnesmiehistä katupoikiin.

Erään aikalaisen sanoin Stonewall Inn oli kantapaikka kaikille liian nuorille, liian köyhille ja liian ylettömille, jotka eivät päässet mihinkään muualle. Tämä loi asiakaskunnassa uskollisuutta paikkaa kohtaan, vaikka toiminta pohjimmiltaan oli riistobisnestä ja turvallisuus- ja hygienianäkökulmasta katastrofaalista. Baarin epähygieenisyyden on mm. kerrottu aiheuttaneen hepatiittiepidemian asiakaskunnan keskuudessa.

Stonewall Inn oli ilmeisesti myös keskuspaikka mafian kiristysoperaatiolle, joka kohdistui etenkin Wall Streetin finanssitaloissa työskennelleisiin vaikutusvaltaisiin homomiehiin ja johti kansainvälisen tason arvopaperihuijaukseen. David Carterin näkemyksenä on, että juuri tämä huijausvyyhti oli pääsyy siihen, miksi poliisijohto päätti lopettaa Stonewallin ja muutamien muiden mafiavetoisten salakapakoiden toiminnan kesäkuun lopussa 1969 tekemillään ratsioilla ja pidätyksillä.

Miten mellakat alkoivat?

Yhdysvaltain gay liberationin alkusysäyksenä nähdyt monipäiväiset mellakat saivat alkunsa ratsiasta, joka tehtiin Stonewall Inniin lauantaina 28. päivä kesäkuuta aamuyöllä. Baari oli jo kertaalleen ratsattu saman viikon tiistaina, ja vaikka kaikki meni silloin käsikirjoituksen mukaan, toisella kerralla sateenkaarikansan mitta tuli täyteen.

Juhlaillan keskeytyminen herätti baarin noin 200 asiakkaassa kränää heti alusta lähtien, ja ihmiset alkoivat hangoitella vastaan. Baarista ulos marssitettu väki ei myöskään normaalikäytännön mukaisesti luikkinut nopeasti tiehensä, vaikka poliisi niin kehotti. Pihalle alkoi kerääntyä kiukkuinen lauma, joka purki turhautumistaan jatkuviin ratsioihin ja hurrasi ulos raahattaville asiakkaille kuin tähdille ikään.

Alun perin poliisin tarkoituksena oli ollut pidättää vain ravintolan henkilökunta ja omistajat, mutta transvestiittien (Carterin käyttämä tuon ajan yleistermi) vastahankaisuus sisällä baarissa johti myös heidän pidättämiseensä.

Illan ensimmäinen väkivaltaisen vastarinnan ilmaus oli, kun eräs maijaan raahatuista transvestiiteista huitaisi poliisia laukullaan ja sai pampusta. Vastarintaan äityi myös eräs poliisin pidättämä butch-lesbo, joka vaati sivustakatsojia tekemään jotakin. Naisen reaktio sähköisti koko porukan. Poliiseja alettiin nimitellä, ja ”lahjuskolikot” lentelivät ilmassa. Joku tarttui mukulakiveen ja heitti sillä poliisiautoa.

Kun pidätettyjä kuljettavat poliisiautot kaasuttivat pois paikalta, loput poliisit linnoittautuivat apujoukkoja odottaessaan sisälle baariin. Tämä sai orastavan vastarinnan äitymään varsinaiseksi mellakaksi. Väkijoukko riehaantui ja alkoi heitellä baaria roskiksilla, tiilillä, kivillä ja kaikella, mikä irti lähti. Väkijoukko sytytteli myös tulipaloja ja yritti murtautua maasta kiskomansa pysäköintimittarin avulla sisään baariin.

Poliisi ei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa nyhveröinä pidettyjen homojen taholta, joten he eivät ratsian alkuvaiheessa edes ymmärtäneet pelätä. Heillä oli stereotyyppinen käsitys siitä, että homobaareissa istui neulepuseroihin pukeutuneita pelokkaita keski-ikäisiä miehiä tuoppeihinsa tuijottaen, mutta Stonewall oli asiakaskuntansa huomattavan kirjavuuden vuoksi toista maata: paikka kuhisi läheiseen Christopher Parkiin asettuneita kodittomia katunuoria, joilla ei ollut mitään hävettävää eikä varsinkaan hävittävää.

Tänä nimenomaisena yönä Amerikka sai turpiin hylkäämiltään lapsilta, eikä operaatiosta vastannut poliisi ollut omien sanojensa mukaan koskaan pelännyt yhtä paljon. Ja hän oli sentään laatinut Yhdysvaltain armeijan lähitaisteluoppaan ja ollut mukana Ardennien taistelussa.

Edes paikalle saapunut mellakkapoliisi ei tahtonut saada tilannetta hallintaansa, vaan mellakka muuttui Villagen kehämäisillä kaduilla leikityksi kissa ja hiiri -leikiksi. Aikakirjoihin on jäänyt unohtumaton kuvaus neitihomoista, jotka äityivät mellakkapoliisien edessä cancan-tyyliseen säärien sätkyttelyyn ja hulvattomaan lauluun: ”We are the Stonewall girls / We wear our hair in curls / We wear no underwear / We show our pubic hairs.”

Aamun valkeneminen sai mellakoinnin ensimmäisen aallon tyyntymään, mutta sanan levittyä paikalle vyöryi heti seuraavana iltana tuhansia ihmisiä. Siitä lauantaista tuli Yhdysvaltain siihenastisen mittaushistorian kuumin päivä, ja kuumana kävi myös väkijoukko. Taas oli hälytettävä mellakkapoliisi paikalle, ja sama toistui vielä seuraavana keskiviikkona, jolloin väki jälleen vyöryi Villageen protestoimaan Village Voice -lehden mellakoista kirjoittamaa pilkallista juttua. Viesti oli selvä: enää ei suostuttaisi häpeämään, vaan mellakoiden yhteydessä lanseeratusta Gay power -iskulauseesta oli tullut totta.

Mellakoihin johtaneesta kollektiivisesta voimaantumisesta ja sisuuntumisesta saa elävän kuvan Carterin kirjan pohjalta tehdystä dokumentista Stonewall uprising (2010), jonka trailer on katsottavissa ohessa.

Keitä mellakoitsijat olivat?

Stonewallin mellakoiden alkaminen on totuttu laskemaan joidenkin yksittäisten ihmisten ansioksi, mutta David Carter kyseenalaistaa perinpohjaisten tutkimustensa perusteella tämän näkemyksen. Hän korostaa, että kenellekään yksittäiselle ihmiselle tai ryhmälle ei voida antaa kunniaa niin monien ihmisten kollektiivisesti ja samanaikaisesti synnyttämästä prosessista.

Carter puhuukin vastarinnan jatkumosta: oli hiljaisia sivustakatsojia, jotka kieltäytyivät lähtemästä paikalta poliisin vaatimuksista huolimatta, ja sitten oli niitä, jotka äityivät väkivaltaisiksi. Nimenomaan paikalle jääneiden runsaslukuisuuden vuoksi poliisin oli vaikea saada väkivaltaisimpia tekijöitä kuriin, joten kyse oli mitä suurimmassa määrin yhteisestä vastarinnasta. Carter toteaa myös, että kiukun yltyminen ja sen purkautuminen tapahtui asteittain illan aikana ja käännekohtia oli monia.

Kun nämä varaukset otetaan huomioon, Stonewallin mellakoiden keskeisimpiä käynnistäjiä olivat Carterin mukaan Christopher Parkin kodittomat katunuoret – joista suuri osa oli tavallista naisellisempia miehiä –, transvestiitit sekä poliisin kanssa tapellut butch-lesbo, jonka henkilöllisyyttä ei ole pystytty varmistamaan. Heille kaikille oli yhteistä sukupuolirajojen rikkominen ja kuuluminen hlbt-yhteisön pohjasakkaan.

Kodittomien nuorten ja transvestiittien keskeisimpiä edustajia olivat Jackie Hormona, Marsha P. Johnson (1945–1992) ja Zazu Nova, kun taas mellakoiden yhdeksi keulakuvaksi myöhemmin noussut Sylvia Rivera (1951–2002) ei Carterin mukaan todistetusti edes ollut ensimmäisenä mellakkailtana paikalla korkkareitaan heittelemässä.

Koko mellakoiden onnistumisesta on Carterin mukaan kiittäminen ennen kaikkea kodittomia katunuoria, joista suurin osa oli vallitsevan käsityksen vastaisesti valkoihoisia. Mukana oli myös jonkin verran latinoja, mutta transihmisiä ei juuri ollut. Etulinjassa ei myöskään nähty niitä kuuluisia ”heteronoloisia” homomiehiä, vaan neitihomoja, joista melko suuri osa tuli keskiluokkaisista perheistä.

Kun Roland Emmerichin tyrmätyn ja pahasti flopanneen Stonewall-elokuvan traileria katsoo Carterin päätelmien valossa, se ei mielestäni näytä erityisen vääristelevältä. Elokuvan keskushenkilö Danny päätyy Christopher Parkin monirotuisten ja sukupuoleltaan liukuvien katunuorten ja drag queenien keskuuteen lähdettyään maaseudulta homopakolaiseksi. Hän ystävystyy Ray/Ramona-nimisen katunuoren kanssa, ja he viettävät iltaa Stonewallissa. Ratsiakuvauksessa nähdään toimintaan kehottava butch-lesbo, kollektiivinen kapina ja myös Dannyn rohkaistuminen väkivaltaiseen vastarintaan muiden kannustamana. Ei siis mitään, mikä ei sopisi Carterin kuvaukseen mellakoista.

Miksi juuri Stonewall?

David Carter korostaa tutkimustensa pohjalta, että Stonewallin valikoituminen mellakkakohteeksi ei ollut sattumanvaraista. Yhtä vaikuttavaan vastarintaan ei olisi myöskään hevin kyetty muualla. Tätä Carter perustelee sillä, että baari sijaitsi New Yorkin kaltaisen suurkaupungin hlbt-getossa, jossa tieto kulki nopeasti ja joka sijaitsi strategisesti liikenteellisessä solmukohdassa. Baarin edustalla oli myös paljon avointa tilaa, mikä mahdollisti suuren ihmisjoukon kokoontumisen. Greenwich Villagen ruutukaavaa karttava asemakaava kapeine katuineen taas heikensi poliisin mahdollisuuksia ottaa alue hallintaansa.

Oma roolinsa oli myös Stonewall Innillä itsellään, joka oli aikansa suurin ja vuosia toiminnassa ollut homobaari. Siten se oli saanut tavallista uskollisemman ja poikkeuksellisen kirjavan asiakaskunnan. Uskollisuutta vahvisti entisestään se, baari oli kaupungin ainoa paikka, jossa koko kirjava sateenkaarikansa saattoi tanssia vapaasti ja intiimisti keskenään. Näin ollen poliisiratsia oli hyökkäys koko yhteisöä vastaan, mutta erityisesti se kohdistui yhteisön marginaalisimpiin ryhmiin, kuten kodittomiin katunuoriin, jotka pitivät baaria ja vastapäistä Christopher Parkia kotinaan.

Mellakoiden syntyyn vaikutti Carterin mukaan myös ratsian ajoittuminen kesän ensimmäiseen kuumaan viikonloppuun ja perjantain ja lauantain väliseen yöhön, jolloin baari oli täpötäynnä ja asiakkaat olivat jo varsin humaltuneita. Takana oli myös viikko, jonka aikana sateenkaarikansan kärsivällisyyttä oli koeteltu useilla ratsioilla – Stonewalliinkin rynnäköitiin jo toistamiseen.

Olennaista oli niin ikään se, että mellakat ajoittuivat suuren sosiaalisen muutoksen ja suurten levottomuuksien aikaan, jolloin kansalaisoikeus- ja sodanvastainen liike olivat olleet toistuvasti otsikoissa ja ottaneet erävoittoja. Ajan henkeen kuului seksuaalisuuteen liittyvän perinteisen ajattelun kyseenalaistaminen, mikä antoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille lisää pontta omaan taisteluunsa. Myös homofiilijärjestöt olivat saavuttaneet edistysaskeleita haastaessaan syrjiviä käytäntöjä, ja Yhdysvaltain länsirannikolla oli jo luotu perusta hlbt-yhteisön väkivaltaiselle vastarinnalle. Esimerkiksi San Franciscossa oli ennen Stonewallia ehditty mellakoida katunuorten, mieshuorien ja transvestiittien suosimassa Compton’s-kahvilassa vuonna 1966 ja Black Cat Tavern -baarissa vuonna 1967.

Sen sijaan Carter tyrmää loputtomasti toistetun legendan siitä, että Stonewallin mellakoiden sytykkeenä olisivat olleet homoikoni Judy Garlandin hautajaiset. Carterin mukaan kyseessä on heteroseksuaalisen toimittajan pilkkakirjoituksesta alkunsa saanut myytti, jolla koko kapina haluttiin leimata neitien sentimentaaliseksi tunteenpurkaukseksi. Missään Carterin analysoimissa hlbt-ihmisten aikalaiskirjoituksissa ei mainittu Garlandia kapinan yhteydessä sanallakaan. Ja mikä tärkeintä: Garlandia ihailivat ennen kaikkea vanhemmat polvet – eivät kodittomat rocksukupolven kasvatit, jotka kapinan etulinjassa taistelivat. Perustellumpaa onkin todeta, että Garlandin mukana haudattiin vanha homomaailma ja uusi aika alkoi.

Mitä sitten tapahtui?

Uuden ja vanhan homomaailman suhdetta kuvaa osuvasti se, että vanhojen partojen hallitsema homofiilijärjestö Mattachine Society teki New Yorkin poliisin ja pormestarin kanssa yhteistyötä Stonewallin mellakoiden lopettamiseksi. Vanha polvi oli pyrkinyt saamaan heterojen hyväksynnän luomalla sateenkaarikansasta mahdollisimman tavallista kuvaa. Nuori polvi taas tuntui vaativan valtaväestöltä kunnioitusta. Monet vanhemmat aktivistit olivat suivaantuneita siitä, että vuosien valtavirtaistumisyritykset valuivat hiekkaan, kun lehtien palstoilla komeilivat nyt kaiken maailman kahakoivat street queenit.

Aikojen muuttuminen näkyi myös Itärannikon homofiilijärjestöjen yhteistyöelimen ERCHOn vuotuisessa hiljaisessa mielenosoituksessa, joita oli järjestetty vuodesta 1965 lähtien. Philadelphiassa pidettyjen Annual reminder -mielenosoitusten tarkoituksena oli muistuttaa amerikkalaisia siitä, että homoilla ja lesboilla ei ollut perustavia kansalaisoikeuksia. Viimeinen näistä mielenosoituksista järjestettiin välittömästi Stonewallin mellakoiden jälkeen 4. heinäkuuta 1969, ja eräs kulkueessa mukana ollut naispari järkytti homofiililiikkeen vanhoja partoja pitämällä sääntöjen vastaisesti toisiaan kädestä. Tästä alkoi kärhämä, jonka jälkeen hiljainen mielenosoitus ei enää ollut kovin hiljainen.

Ei siis ihme, että New Yorkissa järjestettiin jo 27. heinäkuuta ensimmäinen uudentyyppinen mielenosoitus, Gay power -marssi. Siinä marssittiin 500 ihmisen voimin homopuistona tunnetulta Washington Squarelta Stonewallille, jonka edessä laulettiin kansalaisoikeusliikkeen tunnuslaulu We shall overcome. Samana päivänä esiteltiin myös Gay power -liikkeen tunnus: kaksi päällekkäistä naarassymbolia ja kaksi päällekkäistä koirassymbolia laventelinsinisellä pohjalla.

Mattachinen alaisuudessa kokoontuneesta ensimmäisen marssin järjestelykomiteasta sikisi uusi laitavasemmistolainen (epä)järjestö Gay Liberation Front (GLF), joka pyrki liittoutumaan muiden kapitalismin sortamien ryhmien kanssa. GLF hajosi pian sisäisiin ristiriitoihinsa, mutta siitä irtautuneet jäsenet perustivat 21.12.1969 uuden, pelkästään homokysymykseen keskittyneen järjestön nimeltä Gay Activists Alliance (GAA).

Stonewallista alkunsa saaneen liikkeen voimaa kuvastaa hyvin se, että hlbt-järjestöjen määrä nousi Yhdysvalloissa yhdessä vuodessa noin 60:stä 1 500:aan. Seitsemänkymmentäluvun alussa New Yorkiin perustettiin myös roppakaupalla laillisia homobaareja, mutta itse Stonewall sulki ovensa pian mellakoiden jälkeen. Nykyisin osittain samoissa tiloissa toimii samanniminen, vuonna 1990 avattu baari.

Melkoisen kasvupyrähdyksen koki lisäksi Christopher Street liberation day -marssi, jonka itärannikon homofiilijärjestöt järjestivät Stonewallin mellakoiden ensimmäisenä vuosipäivänä 28.6.1970. Tämä parituhatta osallistujaa houkutellut marssi vei Greenwich Villagen Sheridan Squarelta Keskuspuistoon, ja vuosien kuluessa siitä paisui New Yorkin Priden miljoonan ihmisen kulkue.

Kansakunnan kaapin päälle

Parin viime vuosikymmenen aikana Stonewallin mellakat ovat vihdoin saanut myös monenlaista julkista tunnustusta. Tästä ovat esimerkkeinä Stonewallin edustalle Christopher Parkiin vuonna 1992 pystytetty kuvanveistäjä George Segalin Gay liberation -muistomerkki (kuva ylempänä ja alla) sekä Yhdysvaltain sisäministeriön vuonna 1999 tekemä päätös Stonewallin tapahtumapaikkojen lisäämisestä kulttuurihistoriallisesti merkittävien kohteiden luetteloon.

Lopullisesti katujen kuningattarien kapina nostettiin kansakunnan kaapin (!) päälle vuonna 2013, kun presidentti Obama rinnasti sen toisessa virkaanastujaispuheessaan Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelun muihin merkkipaaluihin. Puheessaan Obama totesi näin (oma käännös):

”Amerikan kansana me julistamme tänään, että kaikkien yhdenvertaisuus on totuuksista tärkein ja tähti, joka johdattaa meitä yhä, aivan kuin se johdatti esivanhempamme [naisasialiikkeen syntysijoilta] Seneca Fallsista [mustien äänioikeusmarssille] Selmaan ja sieltä edelleen Stonewalliin. – – Matkamme ei ole päätepisteessä ennen kuin homoveljemme ja -sisaremme ovat yhdenvertaisia lain edessä. Sillä jos meidät todella on luotu yhdenvertaisiksi, eikö myös keskinäisen rakkautemme pidä olla yhdenvertaista?”

Roland Emmerichin Stonewall-elokuvan aiheuttama kahakka on hyvä esimerkki siitä, miten moni on halukas pääsemään jaolle yhteisestä perinnöstä ja kierrättämään myyttejä ja legendoja parhaaksi katsomallaan tavalla. Tähän prosessiin osallistun nyt itsekin kirjoittaessani Carterin kirjasta, joka on toistaiseksi perusteellisin mellakoista tehty tutkimus ja silti vain yksi tulkinta. Kirja on yhtä kaikki avartava lukuelämys, koska se kohdistaa huomion niihin, joihin kukaan ei uskonut, mutta jotka uskoivat itseensä, näyttivät sen ja muuttivat maailmaa.

”Älä huoliasi huoli, pidä puoliasi, kukaan ei sitä tee sun puolestasi. Pidä pintasi ja tee selväksi ettet ole mikään nyrkkisäkki, tökittäväksi tehty sätkynukke, etkä kauppatavara. Vapauttaan ei voi myydä, ostaa, ei omistaa, ei vaihtaa, varastaa. Kylvä siemenet, jotain voi kasvaa. Elämäs' on taistelun arvoinen, oi, rakas veljeni muistathan sen. Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie. Hei, se on taistelun arvoinen, oi, rakas siskoni muistathan sen.” (Jukka Poika)