Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa

Lisää kuvia täällä: http://hulivilipoika.blogspot.fi/2015/06/keskella-liljain-ja-ruoskien.html

*

Mitä yhteistä on nahkahomolla ja tulppaanilla? Tätä sopii ihmetellä Kiasmassa, jossa on meneillään sukupolvensa parhaana studiokuvaajana pidetyn Robert Mapplethorpen näyttely. Tuhtia taustalukemista näyttelylle tarjoaa Patricia Morrisroen kirjoittama virallinen elämäkerta Mapplethorpe: a biography (1995). Niin tuhtia, että se teki näyttelykokemuksesta turhankin raskaan.

Tosimiestä etsimässä

Patricia Morrisroe ehti haastatella Robert Mapplethorpea (1946–1989) yhteensä 16 kertaa ennen kuin taiteilija kuoli aidsiin. Näistä ja Mapplethorpen läheisten haastatteluista syntyy kuva keskiluokkaisesta katolisesta pojasta, joka kipuili miehisyytensä ja seksuaalisuutensa kanssa ja löysi kuvataiteesta väylän tämän kaiken kanavoimiseen.

Nuorena Mapplethorpe yritti kaikin tavoin käydä heteroseksuaalisesta ”tosimiehestä”, mutta tunsi usein ulkopuolisuutta suhteessa isäänsä, veljeensä sekä koulu- ja opiskelukavereihinsa. Orastavat homoseksuaaliset tunteet taas aiheuttivat uskonnosta kummunnutta syyllisyyttä, kunnes kuusikymmentäluvun radikalismi, hippikulttuuri huumeineen ja ystävystyminen rokkarirunoilija Patti Smithin kanssa saivat Mapplethorpen vapautumaan. Smith oli Mapplethorpelle kaikkea yhtä aikaa: tyttöystävä, kollega, elättäjä ja kaksoisolento.

Kun Smithin ja Mapplethorpen symbioosi purkautui vuonna 1968, jäljelle jäi elinikäinen ystävyys ja Mapplethorpen homous pääsi valloilleen. Seuraavan vuoden Stonewallin homomellakoista alkoivat gay liberationin kultaiset vuodet, ja myös Mapplethorpelle vapautuminen oli yhtä kuin vapaa seksi. Poikavuosien miehisen ulkopuolisuuden vastapainoksi Mapplethorpe suorastaan sukelsi alati machoutuvaan homokulttuuriin ja alkoi koluta New Yorkin West Villagen baareja seitsemänä iltana viikossa. Hänen suosikkipaikoikseen valikoituvat ennen pitkää pahamaineinen seksibaari Mineshaft sekä Kellerbar, jota kansoittivat hänen fetissoimansa mustat homomiehet.

Hetkien herra

Mapplethorpen ensimmäiset taidekokeilut olivat installaatioita ja lehtien pornokuvista koostettuja kollaaseja. Saatuaan kameran hän alkoi kuitenkin napsia valloituksistaan kuvia, joista muodostui vuosien saatossa hänen seksuaaliseikkailujensa päiväkirja ja tuotantonsa kova ydin.

Homojen SM-kulttuuria dokumentoivia otoksia ei ollut kovin helppo myydä keräilijöille, ja Mapplethorpen tuotantoa täydensivätkin alusta lähtien myös muotokuvat ja aistikkaat kuvat leikkokukka-asetelmista. Toisin sanoen porno toi Mapplethorpelle pahan pojan maineen, ja muut kuvat toivat hänelle rahaa.

Morrisroen mukaan Mapplethorpe ei pitkään aikaan pitänyt valokuvausta kummoisenakaan taiteenlajina, mutta siitä tuli hänelle luonteva ilmaisumuoto kahdesta syystä: hän ei osannut maalata eikä ylipäätään jaksanut keskittyä mihinkään kovin pitkään. Mapplethorpe oli hetkien herra niin taiteessaan kuin seksielämässäänkin.

Jos Morrisroeta on uskominen, Mapplethorpe ei myöskään ollut kulttuurisesti järin sivistynyt, vaan hän oli kiinnostunut lähinnä itsestään ja urastaan. Taitavana kiipijänä hän kuitenkin onnistui ujuttautumaan rikkaisiin taidepiireihin ja syvensi niiden avulla tietämystään valokuvauksen tekniikasta ja valokuvataiteen historiasta.

Mapplethorpen läpimurto oli vuonna 1977 pidetty kahden gallerian näyttely, joka koostui toisaalta mutkattomista muotokuvista, toisaalta hätkähdyttävistä SM-tutkielmista. Tästä alkoi taiteilijan kymmenvuotinen nousu valokuvan kaanoniin. Uransa aikana hän loi hyvin tunnistettavan tyylin, jota on sittemmin kopioitu loputtomasti populaarikulttuurissa muotikuvia ja Madonnan SEX-kirjaa (1992) myöten.

Mapplethorpen uran tähtihetki oli joulukuussa 1988 avautunut retrospektiivinen The perfect moment -näyttely, jonka myöhempi Yhdysvaltain-kiertue nostatti niin suuren kohun, että julkiselle taiderahoitukselle yritettiin runnoa senaatissa teosten sensurointia koskevia pykäliä. Tätä kohua Mapplethorpe ei kuitenkaan ehtinyt nähdä, sillä aids – tuo ankarin mestari kaikista – nujersi hänet maaliskuussa 1989.

Eloton elämäkerta

Mapplethorpe piti elämäänsä valokuviakin kiinnostavampana, mutta itselleni Mapplethorpeen tutustuminen oli yllättävän vastenmielinen kokemus – olkoonkin, että kyse on Morrisroen tulkinnasta. Elämäkerran luettuani toivoin, että tietäisin sittenkin vähemmän hänen narsismistaan, rahanahneudestaan, rasismistaan, pyrkyryydestään ja petipuuhistaan.

Morrisroen hahmottelema taiteilijakuva jätti minut jääkylmäksi. Vaikka elämäkerturi kuinka yrittää psykologisoida Mapplethorpea tulkitsemalla hänen rankempaa tuotantoaan lapsuuden ja nuoruuden syyllisyyden- ja häpeäntunteista käsin, vaikutelma jää ontoksi ja karikatyyrimaiseksi. Morrisroen Mapplethorpe oli mestarikuvaaja, mutta itsekäs ja inhottava ihminen – ”värikäs taiteilijapersoona”, kuten poliittisesti korrekti luonnehdinta kuuluu.

Taiteilijan ei tietysti tarvitse olla hieno ihminen, jotta hän voisi olla hieno taiteilija. Silti vähältä piti, ettei Morrisroen elämäkerran kasaama pa(i)nolasti pilannut myös kokemustani Kiasman näyttelystä. Näytteillä olleet kuvat kun tuntuivat pikemmin vahvistavan kuin liennyttävän kerryttämääni Mapplethorpe-antipatiaa.

Halujen puutarha

Kiasman Mapplethorpe-näyttelystä tarvitsee nähdä vain ensimmäinen huone, ja se on sillä selvä: kuvat ovat äärimmäisen estetisoituja, etäännyttäviä ja esineellistäviä. Ihmisruumis ei ole marmoripatsasta kummempi, ja se typistyy usein pelkiksi raajoiksi tai elimiksi vailla henkeä ja elämää.

Näyttely jakautuu Mapplethorpen tuotannon tavoin muoto-, kukka- ja seksikuviin, mutta kaikesta välittyy yhtenäinen näkemys: joka raajastaan kahlehdittu nahkahomo on lopultakin vain kuin seuraavan huoneen säntillisesti sommiteltu kukka-asetelma Mapplethorpen kalujen puutarhassa. Julkkismuotokuvat taas tuntuvat useimmiten staattisilta ja hengettömiltä lukuun ottamatta Patti Smithistä otettuja kuvia, joissa on herkkyyttä, hallitsemattomuutta ja hienoa hulluutta. Smith ei ollut marmoria Mapplethorpen taltan alla, vaan lihaa ja verta.

Muotokuvien rivistöstä erottuu myös pilke silmässä katsova Touko ”Tom of Finland” Laaksonen – Mapplethorpen veroinen homoikoni, joka myös ikuisti omaan tuotantoonsa nahka- ja SM-skeneä. Taiteilijoina Touko ja Robert olivat kuitenkin tyystin erilaisia.

Oman näyttelykokemukseni pelastukseksi koitui yllättäen heidän tuotantonsa vertaaminen sekä näyttelyn päättävä dark room -tyyppinen osio, johon on koottu Mapplethorpen pahamaineisen X Portfolion (1978) kuvia.

Munasuoja ja menopaussi

Harri Kalha puhuu Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi -kirjassaan (2012) Tom of Finlandin ironisoivasta huumorista; Tompan kuvien yltiömaskuliinisilla kloonimiehillä on aina hauskaa, vaikka kuvattu seksiakti olisi kuinka brutaali ja mahdoton. Kuvista välittyvä ilo houkuttelee myös katsojaa osallistumaan tähän piirrettyyn fantasiaan – vaikka lakanakaupassa.

Mapplethorpe taas dokumentoi aitoja seksiakteja eikä turhia houkuttele. Pikemminkin hän pakottaa alistumaan ja katsomaan: tässä on halu paljaimmillaan ilman vapauttavaa naurua. Äijä raudoissa. Nyrkki takapuolessa. Virtsaa suussa. Penis verillä.

Oksettaako? Hävettääkö? Kiihottaako? Pelottaako? Hyvä. Mapplethorpe oli sittenkin radikaalimpi taiteilija kuin Touko Laaksonen, ja tätä rohkeutta ja ehdottomuutta on pakko arvostaa.

Kujanjuoksumaisen ripustuksen loppuvaiheilla silmiin osuu kuva miehestä, jolla on kovin käytetyn näköinen munasuoja hengityssuojana. Jostain syystä mieleeni tulee parhaillaan leviävän MERS-viruksen torjunta ja Mapplethorpe-elämäkerran nippelitieto, jonka mukaan kuolevan SM-kuninkaan lempiohjelma oli Tyttökullat.

Ja tuleehan se sieltä sentään: nauru.