Pisuaarin ritarikunta siistii aktiaan

”Että jos yhdessä teeskennellään, että me ollaan niin kuin te, niin me ei olla häiriöksi. Me ei koskaan kerrota teille, että me ei olla samanlaisia kuin te, ja kun me ei kerrota, niin te hyväksytte meidät ja me muututaan vähitellen ja vahingossa teidän kaltaisiksi. Ei. Me ei olla niin kuin te, minä en ole.”

Näin puuskahti Kansallisteatterin taannoisen Homo-musikaalin päähenkilö Moritz ja sai ainakin minut hätkähtämään. Se kuulosti niin, no, epäkorrektilta aikana, jolloin oikeastaan kuuluu sanoa, että me homot olemme ihan samanlaisia kuin te heterotkin. Mekin haluamme kirkkohäät, omakotitalon ja 1,5 koiraa ja eroamme teistä vain siten, että jääkiekon sijaan me pyhitämme joka kevät viikkoja Euroviisujen katselulle. Tämä varmasti myös pätee hyvin moneen meistä, eikä siinä tietysti ole mitään vikaa. Vaarana on ehkä vain se, että yhtenäisyyden korostaminen johtaa siihen, että meistä syntyy liiankin siloteltu ja yksipäätyinen kuva. Että ollaan näkyvillä mutta ei kuitenkaan olla, että yhdestä kaapista astutaan toiseen, lasiseen.

Juuri tätä aihetta ruotii Amerikan Psykosta tunnettu menestyskirjailija Bret Easton Ellis elokuun Out-lehdessä julkaistussa laajassa esseessään ”Reign of the gay magical elves”. Hänen mukaansa yhdysvaltalainen homoliike ja viihdeteollisuus haluavat vaalia kuvaa hauskoista, menestyvistä ja epäseksuaalisista homoista à la Moderni perhe, koska karvainen totuus ei ole heteroiden mieleen. Samalla hankalat ja poliittisesti epäkorrektit homot halutaan homoliikkeen sisällä sulkea keskustelun ulkopuolelle, koska he eivät oikealla tavalla edistä ”yhteistä asiaa”.

Easton Ellis mainitsee esimerkkinä GLAAD-järjestön, joka pyrkii vaikuttamaan tiedotusvälineiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä antamaan kuvaan. GLAAD oli ensin kutsunut Easton Ellisin mediapalkintogaalaansa ja sitten perunut kutsun, koska Easton Ellis oli esittänyt poliittisesti epäkorrekteja homo- ja hiv-kommentteja Twitterissä. Esimerkkinä hän mainitsi tviittinsä, jonka mukaan nuorison suosiman ja hilpeitä homoja pursuavan Glee-musikaalisarjan katsominen oli kuin ”hiv-lätäkköön astuisi”. Hivistä ei ilmeisesti kuitenkaan saa vääntää vitsiä, koska se leimaisi homoja väärällä tavalla.

Easton Ellis pitää erikoisena sitä, että suvaitsevaisuutta edistävä järjestö ei itse suvaitse toisinajattelijoita – niitä, jotka eivät ole stereotypian mukaisia hauskoja ja harmittomia superhomoja vaan tuiki tavallisia ristiriitaisia ja poliittisesti epäkorrekteja ihmisiä siinä missä muutkin. Pohjimmiltaan Easton Ellis sanoo samaa kuin Homo-musikaalin Moritz: me yritämme kovasti esittää mahdollisimman normaalia, jotta emme olisi häiriöksi valtaväestön silmissä ja jotta saisimme edistettyä asemaamme. On kerta kaikkiaan suotavampaa puhua intohimoisesta sisustusharrastuksesta kuin puistokruisailusta.

Itse näkisin homojen valtavirtaistumisen vain yhtenä vaiheena vuosikymmeniä jatkuneessa prosessissa. On uskomatonta ajatellakin, että vain 30 vuotta sitten aids-kriisin alkuvuosina homot kuuluivat paarialuokkaan, jota media ja viranomaiset vainosivat. Nyt ääni on muuttunut kellossa täysin, ja tänä päivänä uutisissa puhutaan harva se päivä homojen oikeuksista. Yhtä suuri muutos on tapahtunut viihdeteollisuudessa, jossa homot ovat nykyään jokaisen saippuasarjan vakiokalustoa. Kontrasti on melkoinen, jos nyt katsoo palkitun The celluloid closet -dokumentin (1995), joka analysoi Hollywoodin aiempaa tapaa kuvata homoja joko murhaajina tai itsemurhaan päätyvinä ihmisraunioina.

Halveksunnan vaihtuminen hyväksyntään on vähintäänkin huojentavaa, kunhan se ei aiheuta pakonomaista tarvetta miellyttää. Vaikka maailma on varmasti vastaanottavaisempi kirkkohäistä haaveileville, komeille ja mediaseksikkäille homoille, se ei silti tarkoita sitä, etteikö osa homoista mieluummin menisi berliiniläiselle seksiklubille tai syytäisi epäkorrekteja ruokottomuuksia Easton Ellisin tapaan. Ja hyvä niin, sillä jos vähemmistö yrittää pakonomaisesti olla ihan niin kuin enemmistö, se ei ole enää vähemmistö omaleimaisine kulttuuripiirteineen ja monenkirjavine ihmisineen.

Parhaiten tämä konkretisoituu ehkä juuri seksuaalisuuden kohdalla. Seksi ja seksuaalisuus ovat aina olleet homokulttuurin elimellinen (!) osa. Aiemmin tähän oli pääsyynä se, että muuhun kuin seksiin ei useimmiten ollut edes mahdollisuutta. Silti seksi on yhä tänä vapautumisen ja valtavirtaistumisen aikana vahvasti läsnä homokulttuureissa, ja öisissä puistoissa ja kaislikoissa suhisee, vaikka nyt voisi jo seurustella vapaasti päivänvalossakin. Samoin seksi on vahvasti läsnä useimpien homomiesten puheissa ja hurtissa huumorissa, myös omassani. Poliittisen epäkorrektiuden uhallakin väitän siis, että homokulttuuri on yhä tavallista seksikeskeisempi, vaikka tätä seikkaa pyritään usein häivyttämään julkisuudessa. Tähän viittaa myös Easton Ellis toteamalla, että homot halutaan esimerkiksi viihteessä esittää tavalla, joka ei ole seksuaalisesti uhkaava.

Kun on aikansa peitellyt itseään, on hyvin huojentavaa, että ”me” voimme vihdoin olla niin kuin ”te”. Se on hienoa, ellei siitä tule mukautumisen pakkoa. Kuten Homo-musikaalin Moritz summaa: ”Kun kukko kolmesti lauloi, minä olin jo kieltänyt itseni. Se ei toistu minun elämässäni enää koskaan. Minä en halua muuttua nyt, kun olen jo kerran muuttunut.”

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2013/09/pisuaarin-ritarikunta-siistii-aktiaan.html