Ahistaa, sydän hakkaa, tykyttää ja on paha olla. Puren hampaita yhteen niin että leuka on ihan kipeä, hampaat samoin. Olen niin kyllästynyt tähän, sisäiseen tärinään joka saa miut vapisemaan ja haluamaan poispääsyä. Ei tästä tule tälleen mitään, en mä tiedä enää mitä tehdä. En saa itse kiinni siitä mistä nyt on kyse, terapeutti on sairauslomalla (tietenkin) niin että seuraava käyntini on kuukauden päästä. Tuntuu kuin hajoaisin paloiksi, joku on varastanut neulan ja langan jolla kursia itseni kokoon. Kuten Laikan Nanossa kursitaan kokoon Bambi joka on taikurin apuri. Noin vain, langalla ja neulalla. Miksi ei miuta voi kursia samoin kokoon?
Nyt on ollut taas pidempään huono jakso, liian pitkään jos miulta kysytään. Menen toivottomaksi, en tiedä mitä tehdä. Mietin mitä olen tehnyt jotta olen ansainnut tämän. Onko kukaan ansainnut tämmöistä? Miten siitä pääsee pois, mitä tulee tehdä jotta ei enää ansaitse tätä? Lukea pääsykokeisiin? Siivota kotona? Soittaa Mammalle? Käydä Mummilla? En minä tiedä!
En tiedä. Haluan vain käpertyä pieneksi mytyksi ja olla kerällä, sulkea kaiken ulkopuolelle. Elämän ainakin, tuntuu että se on liian kova miulle. Liian raskas, en osaa käyttää sitä.
Kissa nukkuu tuossa vieressä, nojailee lankakerään ja tuhisee hiljalleen unissaan. On niin suloinen, rauhallinen ja kaunis. Minäkin haluan olla sitä. Etenkin rauhallinen, minä vain haluan ettei ahdista näin paljoa. En jaksa enää.
