I was lonely

Olen taas kadottanut tulevaisuuden, hoksasin sen eilen. En näe mitään ko katson eteenpäin. Elämäni on tyhjää, olematonta ja tietyllä tapaa elämätöntä. Tuntuu että katoan enkä halua sitä. En halua joutua siihen tilaan missä olin viime keväänä mutta samalla näen että askel askeleelta mä valun siihen kuitenkin. Pelkään ihan kamalasti etten pääse tänäkään vuonna opiskelemaan, tuntuu että vähäinenkin elämänhallintani romahtaa siinä kohtaa täysin ja hajoan paloiksi .

Suljen laikaa pois koska en halua että häneen sattuu mutta kun ei se toimi niin. Laika on miun vaimo ja häntä ei saa työntää ulos. Eikä tarvitse, mikä on tärkeintä! Hänet saan pitää niin lähellä kuin vain voin, oikeastaan hänet pitää pitää niin lähellä ko vaan mahdollista. En halua että meidän väliin tulee jotain semmoista mistä ei voi puhua mutta minkä kumpikin tietää olevaksi. Kuten se että Laika haluaa seksiä ja minä en lainkaan. Tai no, haluan minä mutta en vaan jotenkin kykene. Ja on ihan mielettömästi ikävä vaimoa ja kaikkea. Miksi tämä on näin vaikeaa?

Otan itselleni paineita kaikesta, siitäkin että miun pitäisi kyetä antamaan toiselle sitä mitä hän haluaa vaikka tiedän ettei se ole niin mustavalkoista. Tulee huono omatunto ko haluan vaan käpertyä iltaisin laikan syliin enkä haluakaan koskettaa häntä. Inhoan itseäni.