MikaMikaMaa

Hei, olen Mika.

Olen alkoholisti.

Vappupäivä meni niin mukavasti, että oksat pois ja muisti myös. Alkuiltapäivän muistan vielä vallan mainiosti, kun aloitimme perinteisesti ystävien parvekkeella usean kuohujuomapullon voimin. Muistan vielä Con Hombresista pari alkoholin pöhöttämää tuttua naamaa sekä Mannisen poken ihmettelyt, että missä oikein olen viime kuukaudet ollut. Sen jälkeen onkin aukkoja muistissa kuin reikiä emmentalissa.

Hävettää.

Huolestuttaa.

Niinpä lopetimme viinipullojen ja mäyräkoirien ostamisen kotiimme. Jäljellä olleet kaljatölkit mieheni vei vintille. Sanoi, että saan hakea sieltä yhden illassa.

Se yksi odottaa nyt jääkaapissa.

Unohteluni keskellä pankkini sentään muistaa. Yli kuukauden odottelun jälkeen sain lopulta lainalupauksen uuteen asuntolainaan. Onhan se mukava kuulla, että on luottokelpoinen, mutta on tässä taustalla paljon, paljon isompi asia. Lainalupaus on nimittäin ensimmäinen konkreettinen ensiaskel kohti yhteistä asuntoamme ja yhteistä loppuelämäämme.

Siksikin haluan vähän skarpata elämäntapojani. Haluan nimittäin pitkän yhteiselämän. Pidemmän kuin pankin myöntämän laina-ajan.

Lainalupaus on saanut minut myös surffaamaan netin asuntosivuilla enemmän kuin ikinä. Olen laskeskellut neliöhintoja ja arvuutellut mihin haarukkaan ykköskohteemme osuu. Talohan on vasta suunnitteilla eikä hintatietoja, edes alustavia, vielä ole. Rakennuttaja kehotti meitä katsomaan Vallilaan rakennettavien asuntojen neliöhintoja.

Katsoin.

Ja pyörryin.

Ei ole lottovoitto syntyä Suomeen.

Tarvitaan lottovoitto elääkseen täällä.

***

Blogin illan biisi: Abba: Money, Money, Money (Brooklyn Bounce Club Remix)

Pääsen häihin!

Kun en kerran omiini, niin edes sitten tuttavien. Kutsu tuli tänään.

Nyt vuorossa ovat jo aikaisemmin hehkuttamani upseerihäät.

Tosin eipä noilla perimiehisillä ammateilla ole enää mitään merkitystä. Sitä mukaa kun tutustuu miehiin univormujen takaa, alkavat ToF / Village People -mielikuvat kummasti karista. Poliisi osoittautuu sympaattisiksi Euroviisufaniksi, upseeri tunteitaan avoimesti näyttäväksi perheenisäksi, palomies ammattiaan aliarvioivaksi unelmavävyksi.

Ainoa, joka on kuin suoraan stereotypioista, on se eräskin tollo blondihomo, joka heiluttelee rannettaan hääpöydässä, nappaa morsiuskimpun sinkkunaisten nenän edestä ja kinastelee kännipäissään vihkipapin kanssa (sama pappi on nytkin vihkipappina).

Lupaankin parantaa tapani.

Homona minulla on mielestäni velvollisuus muita homoja kohtaan. Ihmiset nimittäin muodostavat yksittäisten tapausten mukaan käsityksensä koko vähemmistöstä. Eli jos yksi romani puukottaa Vermossa, kaikki mustalaiset ovat puukottajia. Tai jos yksi somali raiskaa naisen Kaisaniemessä, kaikki somalit ovat raiskaajia.

Samalla tapaa meihin homoihinkin suhtaudutaan.

Emme edusta vain itseämme.

Edustamme meitä kaikkia.

Halusimmepa tai emme.

***

Blogin illan stereotypiabiisi: Village People: In The Navy (12" Mix Special DJ)

Eilistä Greyn anatomiaa katsoessani mieleeni palautui mielenkiintoinen episodi, kun tässä iltana eräänä leikimme miehen kanssa lääkärileikkejä.

Kodissamme oli poikkeuksellisesti käymässä sellainen kannettava sydänkäynnistinkone ja halusin tutustua laitteeseen paremmin. Mieheni ehdotti, että testaisin laitetta mukana olleilla harjoitusläpystimillä. Tilanne johti pian siihen, että mieheni lähestyi minua niiden rintaan liimattavien läpystimien kanssa velmu ilme naamallansa, kone huusi kovaäänisesti – se puhui suomea – että kiinnitä elektrodit potilaaseen ja minä kiljuin, että et varmaan.

Olin nimittäin varma, että laite menisi epäkuntoon ja sähköttäisi sydämeni pysähdyksiin.

Ei muuten, mutta kuulin jo, mitä hautajaisvieraat olisivat supisseet; ”Psssst… kuulitko, että se kuoli leikkiessään miehensä kanssa lääkärileikkejä”.

Se olisi ollut niiiiin noloa.

Leikkiä nyt lääkärileikkejä housut jalassa!

***

Blogin päivän biisi: Thompson Twins: Doctor! Doctor!

Kyllästyin.

Kaikkeen.

Blogiinkin.

Alkoi vain tuntua siltä, että elämä pyörii samaa tylsäntuttua ympyrää. Jopa työpaikkanikin muutti takaisin osoitteeseen, josta muutama vuosi sitten lähdimme pois. Ja tämä blogi! Kiinnostavimmat blogit ovat sellaisia, joissa sattuu ja tapahtuu. Harrastetaan, avioidutaan, juorutaan tai näytetään edes nakukuvia miehistä.

Blogissani ei ole mitään edellä mainituista.

Eikä tilanteeseen ole luvassa muutosta.

Mieheni, tai siis miesystäväni, ei nimittäin innostunut päivämääristä 070707 ja 080808.

Ei että olisi pitänyt. Heitinpähän vain ajatuksen ilmaan tässä päivänä eräänä.

Sen sijaan olemme löytäneet yhteisen asunnon!

Sitä ei ole vielä rakennettu, sitä ei ole edes rakennusyhtiön papereissa – mutta olen jo valinnut parketin, keittiön, kaakelit sekä olohuoneen huonekalut. Hankkiuduin myös talon todennäköisesti rakentavan yhtiön listoille – ja siinä sivussa kaikkien muidenkin rakennusyhtiöiden listoille – jotta olemme varausjonossa niin kärjessä kuin mahdollista. Siis sitten, kun talo päätetään rakentaa. Harkitsin myös seksin tarjoamista rakennusyhtiön edustajalle, jos sillä avitamme huoneiston saantia.

Valitettavasti tämä juoni tyssäsi mahdottomaan esteeseen.

Rakennusyhtiön edustaja on nainen.

Mutta ehkä tästä asuntoprojektista riittää jutun juonta aktivoimaan blogiani.

Ja jos ei, niin ainahan tylsää elämääni on ryydittämässä Cosmopolitan! Tuossa pöydällä se tänään ilmestynytkin odottaa… MITÄ!!! EI SEKSIÄ KANNESSA!!! ”Suomimiehet PUHUVAT TUNTEISTA”.

Miehet tekevät mitä vain päästäkseen pesään.

***

Blogin päivän biisi: Pet Shop Boys: Being Boring (Extended Mix)

Mies täytti hänkin 39 vuotta.

Onnea rakas!

Emme juhlineet muuten, kuin kävimme thaimaalaisessa suosikkiravintolassamme Mechelininkadulla ja joimme illalla kotona pullollisen itävaltalaista punaviiniä. Ravintolapäivällistä kummempaa lahjaa en miehelleni antanut – paitsi että lupasin olla tiuskimatta koko päivänä sekä toteuttaa kaikki hänen toiveensa. Ja no, olinhan ostanut meille mm. liput George Michaelin heinäkuiseen konserttiin.

Itse asiassa ostin tuplaliput konserttiin.

Ystävättäreni lupasi hankkia hyvät paikat jo ennen virallista lipunmyyntiä Events Clubin yritysmyynnin kautta ja lopulta, reilu viikko lipunmyynnin alettua, hän saikin postin tuomana liput.

Saimme liput D-katsomosta riviltä 31.

Olin sanonut, etten korkean paikan kammoisena voi istua noin riviä 15 korkeammalla, joten myin nuo ”hyvät” piippuhyllyn liput eteenpäin reilusti tappiolla ja ostin Lippupalvelusta uudet liput A-katsomoon riviltä 4.

En tiedä kumpi on uskomattomampaa.

Se, että Events Club myy Company Vip -jäsenilleen noin surkeita lippuja.

Vai se, etten ole vieläkään hakeutunut hoitoon.

Siis korkean paikan kammon takia.

Toivottavasti kukaan ei kerro George Michaelille Hotelli Tornin näköalavessasta.

Jäisi fanitapaaminen minun kohdallani väliin.

***

Blogin päivän biisi: Olivia Lewis: Vertigo
http://www.yle.fi/eurovision/mediaplayer.php?id=2802

Pitäisikö erota?

Ei, ei miehestä vaan kirkosta.

On tämä nimittäin melkoinen kärsimysnäytelmä tämä ev. lut. kirkon toiminta.

Ruotsinkielinen sateenkaarimessu kiellettiin taas!

Nyt messu on kielletty jo kahdesti.

Kohta kai jo kolmesti?

Mutta sehän lukee Raamatussa.

Kieltää rakkauden sanantuoja kolmesti ennen kuin kukko tänään laulaa.

Tajuaakohan Vantaan seurakuntaneuvosto ollenkaan tilanteen tragikoomisuutta?

Vai pitäisikö sanoa profetiallisuutta?

***

Blogin päivänsankaritar: Agnetha Fältskog: If I Thought You'd Ever Change Your Mind (Original Version)

Pylväs.

Tanssii tähtien kanssa -studiossa on tasan yksi pylväs.

Tietenkin se pönötti koko sunnuntain lähetyksen edessäni.

Onneksi viereen tuli istumaan neljä Scandinavian Hunkia, joista yksi oli todella namu. En oikein tiedä vilkaisiko hän välillä minua vain vieressäni istuvaa isoryntäistä työkaveriani.

Varmaankin minua.

Ainakin edessäni meinasi alkaa seisoa muutakin kuin se pylväs.

Ohjelman jälkeen eksyimme nuorten heteropoikien täyttämään Hiutale Baariin Annankadulla. Aivan ihana paikka! Perun sanani, että mies on parhaimmillaan yli 30-vuotiaana. Kyllä mies voi olla parhaimmillaan myös noin 24-vuotiaana.

Jatkoista Lostarissa en sitten enää mielelläni puhuisi. Muistan ilmoittaneeni jollekin mukavalle naiselle tämän olevan lesbo (ei ollut, oli erään kapakan ex-toimari), konttasin automaatista voittamieni pikkurahojen perässä ja tulin jollain ihmeellä kotiin kaatuakseni keittiön lattialle riisuessani kenkiä. Nukuin loppuillan lattialla, sillä mieheni ei halunnut viereensä tupakalta ja uunituoreelta viinalta haisevaa ukkoaan.

Seuraavana aamuna meillä oli lainaneuvottelut pankissa.

Saas nähdä, miten käy.

Haisin kuin rankkitynnyri, joten jos saan pyytämäni huomattavan kokoisen asuntolainen, olen todella luottokelpoinen.

Tai pankkini epätoivoinen.

Mutta nyt mä lähden Ruotsiin.

Parantelemaan suhdetta mieheeni, joka häpesi minua koko eilisen aamun.

Ja inhosi loppupäivän.

Anteeksi.

***

Blogin päivän biisi: Freestyle: Vill Ha Dej

Vuoden tärkein päivä oli eilen.

Olin valmistautunut hyvin. Käynyt tutkimassa paikkoja etukäteen, suunnitellut reittini huolellisesti, tarkistanut raitiovaunun aikataulun ja laittanut kaksi herätyskelloa herättämään.

Ja siellä minä taas seisoin.

Kello 07.52 Stockmannin kellon alla.

Kellon lähestyessä H-hetkeä tunnelma oli melkein harras. Ihmiset vain seisoivat hiljaisina ja häpesivät.

Jonottaa nyt Hulluille Päiville!

En ymmärrä, mitä hävettävää siinä on? Vain amatöörit menevät ruokatunnilla tai töiden jälkeen karmeaan tungokseen. Aikainen shoppailija parhaat mallikappaleet nappaa. Tosin tänä keväänä mallikappaleita oli heikonlaisesti. Mukaan lähti vain muutama Gantin yläosa, sillä Hilfigerit olivat liian pieniä – eivät vatsasta vaan yllättäen hartioista!

Jos vuosi sitten olin se isovatsainen Hilfigerin t-paidassa (kts. blogini 5.4.2006), niin tänä keväänä olen harteikas hunk Gantin neulepuserossa.

Hahhahhaahhaaaa!

Loppumetreillä ostin vielä parit Mignon-munat ja ison Samsonite-trolleyn.

Otsikointi.

Mikä ihana tapa saada ihmiset lukemaan huonoja tekstejä.

***

Blogin päivän biisi: Pet Shop Boys: Absolutely Fabulous (Single Version)

Ympyrä on sulkeutunut.

Parikymppisenä pukeuduin aina – siis aina – pikkutakkiin, sillä halusin peittää laihuuteni. Painoin alle 60 kg. Nyt liki nelikymppisenä olen taas pukeutumassa pikkutakkiin. Nyt peittääkseni vatsakkuuteni.

Olen tänä keväänä ostanut uusia (ja väljempiä) vaatteita enemmän kuin ikinä – ja lisää hankin taas tänään. Mieheni oli jo huolissaan, että ovathan taloutemme jatkossakin erillään.

Ehkä ovat, ehkä eivät. Varasin nimittäin meille ajan pankista.

Haemme yhteistä asuntolainaa!

Saas nähdä, miten pankissa suhtaudutaan miespariin.

Vannotin epäilevälle miehelleni, ettei lainan hakeminen tarkoita mitään. Meidän ei tarvitse rynnätä asunto-ostoksille, mutta onpahan lainalupaus taskussa, jos sattumalta näemme sunnuntaikävelyllä kiinnostavan asunnon.

Olenkin jo suunnitellut ensi sunnuntain kävelyreitin. Se lähtee täältä nykyiseltä kotialueeltamme, menee Pikku-Huopalahden ja Niemenmäen kautta Etelä-Haagaan ja tulee Ruskeasuon - sekä Laakson kallioiden - kautta takaisin lähtöruutuun. Seuraavana sunnuntaina lähdemme fillareilla Lehtisaaren läpi Tapiolaan ja sieltä Lauttasaaren kautta takaisin kotiin.

Pitää nimittäin vähän avittaa sattumaa.

Muuten asumme täällä vielä nelikymppisinäkin.

Mihin ei ole kovinkaan montaa vuotta aika.

Jo ensi yönä Ranneliikkeessä olevaan käyntikorttiini päivittyy ihan uusi lukema.

***

Blogin päivän unohdettu klassikko: The Blue Nile: Tinseltown In The Rain (12" Version)

Äh... tosi tyhmiä juttuja... delete!