MikaMikaMaa

”Tahdon”.

Niin sanoivat ystävämme eilen kauniissa kesähäissään.

Morsian oli häkellyttävän kaunis valkoisissaan ja sulhanen miehekkään komea upseeriasussaan. Häät ovat aina ihanat, mutta näissä häissä oli poikkeuksellisen paljon rakkautta ilmassa. Oli myös mukava huomata, että jotkut vielä vaalivat perinteitä.

Nimittäin upseerit.

Miekkoja kalisteltiin, shampanjalaseja rikottiin ja toverillisia puheita pidettiin, kun häitä ryyditettiin sotilaallisilla perinteillä. Upseerien kunniaksi on vielä sekin todettava, ettei yhdelläkään mennyt olut väärään kurkkuun, kun riensimme mieheni kanssa tanssilattialle. Vieläpä upseerikerhon tanssilattialle.

Ajat muuttuvat. Niin myös upseerikerhot.

Tuo ystäviemme ”tahdon” ei muuten ollut viikonlopun ainoa ”tahdon”.

Mekin sanoimme tahdon.

Emme vielä toisillemme, vaan uuden asuntomme isännöitsijälle.

Tahdomme - siis todella tahdomme – tämän asunnon ja yritämme saada paperit valmiiksi kesäkuun loppuun mennessä. Sitten päräytän tänne blogiin vaikkapa näkymän makuuhuoneestamme.

Paikasta sen verran, että tuo toissakertaisen bloggaukseni biisin nimi oli vihje.

Toistetaan sama vihje nyt eri bändin esittämänä ja vähän päivän rakkausteemalla buustattuna.

Voi tätä onnea!

***

Pet Shop Boys: Where The Streets Have No Name / I Can´t Take My Eyes Off You (Extended Mix)

Kävimme eilen ensimmäistä kertaa uudessa asunnossamme.

Kiljaisin, kun näin maiseman olohuoneesta.

Kiljaisin uudestaan, kun näin maiseman makuuhuoneesta.

Enempää en vielä kerro, ennen kuin nimet ovat paperissa, mutta äimän käkenä tässä ollaan. Eikä vähiten siksi, että nyt muutamme yhteen ihan virallisesti.

Taivuin samalla mieheni toiveeseen.

Hänen sukunimensä tulee postiluukkuun ensimmäiseksi, vaikka aakkosissa ja ikäjärjestyksessä minun olisi kuulunut olla ykkönen. Jouduin samalla myöntämään, että näin päin, siis mies ensimmäisenä, laitettuna ja sanottuna sukunimemme sointuvat paremmin yhteen.

Ensivaikutelma.

Voit tehdä sen jo rappukäytävässä.

Se on ohi nyt.

Ei tämä blogi – olen vain pitänyt taukoa – vaan liki 15 vuotta kestänyt elämäni Helsingin Meilahdessa. Saimme nimittäin tiistaina soiton, joka sekoitti loppukesän suunnitelmat. Positiivisesti. Kutkuttavasti. Ihanasti.

Kerron huomenna loput.

Jos mies antaa luvan.

***

Blogin päivän biisi: U2: Where The Streets Have No Name

Kävin lääkärissä.

Näin siellä somalin.

Odottamatonta, sillä näen somaleita yleensä vain bussikuskeina, McDonaldsin kassoilla tai Asematunnelia siivoamassa.

Siinä somalimiestä katsellessani mietin, kuinka paljon vaikeampaa somaleilla on olla vähemmistönä kuin meillä homoilla. Kuinka somalit joutuvat joka päivä taistelemaan valtaväestön ennakkoluuloja vastaan, kun me homot voimme tahtoessamme piiloutua osaksi valtaväestöä.

Niinhän me olemme vuosituhansia tehneet. Ja useimmat meistä tekevät edelleen.

Myös minä.

Mutta voisiko käydäkin niin, että tämän ilmeisen peittelemättömyyden takia somalit ovatkin onnellisemmassa asemassa kuin homot? Me emme edelleenkään näy valtaväestölle kuin useimmiten stereotypioina, mutta somalit alkavat pakostakin ja peittelemättä näkyä laajemmin kuin bussinkuljettajina, McDonaldsin kassoina tai Asematunnelia siivoamassa. Eivätkö silloin stereotypiat rikkoudu ja mielikuvat ala muuttua?

Aivan kuten kohdallani, kun näin sen somalimiehen lääkärissä.

Hän muuten oli lääkärini.

***

Blogin illan biisi: Thompson Twins: The Gap

Kun elämässä tapahtuu, ei siitä kirjoittamiseen riitä aikaa.

Ja kun elämässä ei tapahdu, olisi aikaa kirjoittaa.

No nyt on aikaa.

Viisut ovat ohitse, asuntokohteet tsekattu, Mamma Mia nähty ja lääkärissä käyty.

Mutta mistä nyt oikein kirjoittaa?

Elämäni tuntuu niin hassun köykäiseltä, kun vertaa moniin muihin blogeihin.

Minulla ei ole Suurta sanomaa. Ei Tärkeää mielipidettä. Ei Koskettavaa kohtaloa.

Onko minulla mitään sanottavaa?

Tai paremminkin. Onko minulla mitään annettavaa?

Sitä olen tässä monena iltana miettinyt.

Ja jättänyt blogini kirjoittamatta.

Tylsyydelle ei enää riitä synonyymeja.

Tai paremminkin.

Laiskuudelle löytyy aina tekosyitä.

***

Blogin päivän biisi: X-Press 2 Ft. David Byrne: Lazy (Original)

Nyt ylös sohvalta, ulos netistä ja kaikki Helsinkiin! Tämä kaupunki on enemmän gay kuin ikinä! Näinpä äsken elämäni ensimmäistä kertaa Eduskuntatalon edessä noin kolmikymppisen miesparin kulkevan käsi kädessä.

Ihan noin vaan. Rennosti hotellilta keskustaan.

Töölönlahden kohdalla taas bongasin ikkunasta miesparin ulkoiluttamassa koiraansa ja vanhemman miesparin menemässä H&M-kassien kanssa kohti hotelliaan. Samaan aikaan edessäni raitiovaunussa istui übercool miespari yli-isot aurinkolasit päässä (kello 21:n jälkeen illalla…). Heidän poistuttuaan paikan valloitti mietteliään näköinen nuori homomies.

Kyllä, Euroviisut ovat homojen suosiossa, mutta tällä viikolla Helsingissä alkanut homovyörytys on ihan uskomatonta! Esimerkiksi eilen Tanskan DQ:n esitystä Kampissa seurasi torillinen homoja eikä paljoa huonommaksi jäänyt espanjalaisten poikien (D´Nash) suosio. Sonera-Nokia -lavan juontaja huudattikin paitsi poikien perään kuolaavia tyttöjä myös poikien perään kuolaavia poikia.

Tänään homot, minä mukaan lukien, kerääntyivät joukolla Englannin Scoochin esitykseen. Hömppäralli on pelottavan tarttuva ja yksi suosikeistani. Viron edustaja oli OK, mutta taustatanssijat taisivat saada torin miehiltä enemmän huomiota kuin itse laulajatar.

Ja sitten ratikkaan! Sirkka Tälli antoi juontovuoronsa Raijan Airille ja sitten meitä vietiin Koffin kaljaratikalla pitkin kaupunkia. Viisut raikasivat, homot kaakattivat ja lesbot lauloivat. Absoluuttisen fantastista!

Illalla ehdimme vielä terassin kautta kuuntelemaan Latvian miehiä ja kyllä oli tähän asti upein esitys. Miehet vetäisivät neljä biisiä niin hienosti kuin osaavat muusikot vain taitavat. Voisiko tässä olla viisujen yllättäjä?

Huomenna urakkani alkaa Venäjän esityksellä. Myöhemmin illalla olisivat vielä Marion Lostarissa ja Laura DTM:ssa.

Olisipa meillä Euroviisut joka viikko.

Helsinki on homona niin paljon kivempi.

***

Blogin viisusuosikki: Verka Serduchka: Dancing Lasha Tumbai
Biisin loistava video löytyy täältä: