MikaMikaMaa

Kävin lääkärissä.

Näin siellä somalin.

Odottamatonta, sillä näen somaleita yleensä vain bussikuskeina, McDonaldsin kassoilla tai Asematunnelia siivoamassa.

Siinä somalimiestä katsellessani mietin, kuinka paljon vaikeampaa somaleilla on olla vähemmistönä kuin meillä homoilla. Kuinka somalit joutuvat joka päivä taistelemaan valtaväestön ennakkoluuloja vastaan, kun me homot voimme tahtoessamme piiloutua osaksi valtaväestöä.

Niinhän me olemme vuosituhansia tehneet. Ja useimmat meistä tekevät edelleen.

Myös minä.

Mutta voisiko käydäkin niin, että tämän ilmeisen peittelemättömyyden takia somalit ovatkin onnellisemmassa asemassa kuin homot? Me emme edelleenkään näy valtaväestölle kuin useimmiten stereotypioina, mutta somalit alkavat pakostakin ja peittelemättä näkyä laajemmin kuin bussinkuljettajina, McDonaldsin kassoina tai Asematunnelia siivoamassa. Eivätkö silloin stereotypiat rikkoudu ja mielikuvat ala muuttua?

Aivan kuten kohdallani, kun näin sen somalimiehen lääkärissä.

Hän muuten oli lääkärini.

***

Blogin illan biisi: Thompson Twins: The Gap

Kun elämässä tapahtuu, ei siitä kirjoittamiseen riitä aikaa.

Ja kun elämässä ei tapahdu, olisi aikaa kirjoittaa.

No nyt on aikaa.

Viisut ovat ohitse, asuntokohteet tsekattu, Mamma Mia nähty ja lääkärissä käyty.

Mutta mistä nyt oikein kirjoittaa?

Elämäni tuntuu niin hassun köykäiseltä, kun vertaa moniin muihin blogeihin.

Minulla ei ole Suurta sanomaa. Ei Tärkeää mielipidettä. Ei Koskettavaa kohtaloa.

Onko minulla mitään sanottavaa?

Tai paremminkin. Onko minulla mitään annettavaa?

Sitä olen tässä monena iltana miettinyt.

Ja jättänyt blogini kirjoittamatta.

Tylsyydelle ei enää riitä synonyymeja.

Tai paremminkin.

Laiskuudelle löytyy aina tekosyitä.

***

Blogin päivän biisi: X-Press 2 Ft. David Byrne: Lazy (Original)

Nyt ylös sohvalta, ulos netistä ja kaikki Helsinkiin! Tämä kaupunki on enemmän gay kuin ikinä! Näinpä äsken elämäni ensimmäistä kertaa Eduskuntatalon edessä noin kolmikymppisen miesparin kulkevan käsi kädessä.

Ihan noin vaan. Rennosti hotellilta keskustaan.

Töölönlahden kohdalla taas bongasin ikkunasta miesparin ulkoiluttamassa koiraansa ja vanhemman miesparin menemässä H&M-kassien kanssa kohti hotelliaan. Samaan aikaan edessäni raitiovaunussa istui übercool miespari yli-isot aurinkolasit päässä (kello 21:n jälkeen illalla…). Heidän poistuttuaan paikan valloitti mietteliään näköinen nuori homomies.

Kyllä, Euroviisut ovat homojen suosiossa, mutta tällä viikolla Helsingissä alkanut homovyörytys on ihan uskomatonta! Esimerkiksi eilen Tanskan DQ:n esitystä Kampissa seurasi torillinen homoja eikä paljoa huonommaksi jäänyt espanjalaisten poikien (D´Nash) suosio. Sonera-Nokia -lavan juontaja huudattikin paitsi poikien perään kuolaavia tyttöjä myös poikien perään kuolaavia poikia.

Tänään homot, minä mukaan lukien, kerääntyivät joukolla Englannin Scoochin esitykseen. Hömppäralli on pelottavan tarttuva ja yksi suosikeistani. Viron edustaja oli OK, mutta taustatanssijat taisivat saada torin miehiltä enemmän huomiota kuin itse laulajatar.

Ja sitten ratikkaan! Sirkka Tälli antoi juontovuoronsa Raijan Airille ja sitten meitä vietiin Koffin kaljaratikalla pitkin kaupunkia. Viisut raikasivat, homot kaakattivat ja lesbot lauloivat. Absoluuttisen fantastista!

Illalla ehdimme vielä terassin kautta kuuntelemaan Latvian miehiä ja kyllä oli tähän asti upein esitys. Miehet vetäisivät neljä biisiä niin hienosti kuin osaavat muusikot vain taitavat. Voisiko tässä olla viisujen yllättäjä?

Huomenna urakkani alkaa Venäjän esityksellä. Myöhemmin illalla olisivat vielä Marion Lostarissa ja Laura DTM:ssa.

Olisipa meillä Euroviisut joka viikko.

Helsinki on homona niin paljon kivempi.

***

Blogin viisusuosikki: Verka Serduchka: Dancing Lasha Tumbai
Biisin loistava video löytyy täältä:

Hei, olen Mika.

Olen alkoholisti.

Vappupäivä meni niin mukavasti, että oksat pois ja muisti myös. Alkuiltapäivän muistan vielä vallan mainiosti, kun aloitimme perinteisesti ystävien parvekkeella usean kuohujuomapullon voimin. Muistan vielä Con Hombresista pari alkoholin pöhöttämää tuttua naamaa sekä Mannisen poken ihmettelyt, että missä oikein olen viime kuukaudet ollut. Sen jälkeen onkin aukkoja muistissa kuin reikiä emmentalissa.

Hävettää.

Huolestuttaa.

Niinpä lopetimme viinipullojen ja mäyräkoirien ostamisen kotiimme. Jäljellä olleet kaljatölkit mieheni vei vintille. Sanoi, että saan hakea sieltä yhden illassa.

Se yksi odottaa nyt jääkaapissa.

Unohteluni keskellä pankkini sentään muistaa. Yli kuukauden odottelun jälkeen sain lopulta lainalupauksen uuteen asuntolainaan. Onhan se mukava kuulla, että on luottokelpoinen, mutta on tässä taustalla paljon, paljon isompi asia. Lainalupaus on nimittäin ensimmäinen konkreettinen ensiaskel kohti yhteistä asuntoamme ja yhteistä loppuelämäämme.

Siksikin haluan vähän skarpata elämäntapojani. Haluan nimittäin pitkän yhteiselämän. Pidemmän kuin pankin myöntämän laina-ajan.

Lainalupaus on saanut minut myös surffaamaan netin asuntosivuilla enemmän kuin ikinä. Olen laskeskellut neliöhintoja ja arvuutellut mihin haarukkaan ykköskohteemme osuu. Talohan on vasta suunnitteilla eikä hintatietoja, edes alustavia, vielä ole. Rakennuttaja kehotti meitä katsomaan Vallilaan rakennettavien asuntojen neliöhintoja.

Katsoin.

Ja pyörryin.

Ei ole lottovoitto syntyä Suomeen.

Tarvitaan lottovoitto elääkseen täällä.

***

Blogin illan biisi: Abba: Money, Money, Money (Brooklyn Bounce Club Remix)