Kaatuneiden muistopäivä: ”We were here” -dokumentti

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/07/kaatuneiden-muistopaiva-we-were-here.html (lisää kuvia + traileri täällä)

*

”Marssin niiden puolesta, jotka eivät itse voi.” Tämä iskulause tuli monta kertaa vastaan viime Pride-viikolla, ja se tulee mieleen myös katsoessa David Weissmanin ja Bill Weberin kiitettyä dokumenttia We were here (2011). Se on syvästi henkilökohtainen kuvaus kaatuneista, selviytyjistä ja San Franciscon homoyhteisön uskomattomasta solidaarisuudesta aids-kriisin vaikeina vuosina. Verenpunaisena lankana on ajatus siitä, että perheestä on pidettävä huolta – sekä siitä, johon on syntynyt, että siitä, jonka suojissa olet syntynyt uudelleen.

Dokumentti toistaa aluksi tuttua tarinaa 1970-luvun villeistä vapaan rakkauden vuosista ja seksivetoisesta urbaanista homokulttuurista. Haastateltavat muistelevat, miten he käänsivät selkänsä ahdasmielisille kotikonnuilleen ja saapuivat joukoittain San Franciscoon nimenomaan elämään homoina. Tästä homopakolaisten ja outsiderien yhteisöstä tuli useimmille kuin uusi perhe ja Castrosta uusi kotikylä. Kylän keskellä oli useampikin ”kirkko”, kuten homosaunoja tavattiin kutsua, ja niissä palvottiin antaumuksellisesti kreikkalaisia jumalia.

Eräs We were heren haastateltavista summaa ajan hengen osuvasti: ”Jos nuoria miehiä kehotetaan harrastamaan seksiä mielensä mukaan, paljonko he sitä harrastaisivat? No PALJON!” Toinen haastateltavista toteaa, että seksuaalisessa hillittömyydessä oli myös aimo annos kapinaa: homojen vapautusliikkeen nosteessa ajateltiin, että enää kukaan ei sanelisi sitä, kuinka meikäläisten kuuluu elää.

Kaikki homot eivät toki olleet kotonaan 1970-luvun hedonistisessa homokulttuurissa. We were here -dokumenttiin haastateltu Ed kuvaa sitä, miten hänestä ei oikein ollut mihinkään San Franciscon kuppikuntaan: ei nahkahomoksi, ei mod-mieheksi eikä lehmipojaksi. Hänen suhdehaaveensa tuntuivat valuvan hiekkaan, koska harvaa huvitti tutustua muuten kuin lakanoiden välissä. Ja jos Edin hoidot karttoivat esittäytymistä, vielä anonyymimpänä pysytteli hi-virus, joka teki tuhojaan jo vuosia ennen aids-kriisin puhkeamista.

Kun äkkikuolemien aalto alkoi vuonna 1981, San Franciscon homoyhteisö kokosi rivinsä kuin perhe auttaakseen sairaitaan. Oman merkittävän panoksensa antoi dokumentin ainoa nainen, sairaanhoitaja Eileen. Hän oli entinen homoemo ja miessairaanhoitajien bailukaveri, jonka osaksi jäi yhtäkkiä lukemattomien ystävien ja kollegojen saattohoito.

Toiset kantoivat kortensa kekoon keräämällä rahaa, vaikuttamalla poliittisesti, organisoimalla ruokapankkitoimintaa ja huolehtimalla sairastuneiden lemmikeistä. Hyvin keskeiseksi nousi lesbonaisten panos: he auttoivat veljiään varauksetta, vaikka homot olivat siihen saakka suhtautuneet lesboihin varsin nuivasti.

Myös ihmissuhteissaan takunneella Edillä tärppäsi vihdoin, ja hän löysi oman paikkansa homoyhteisöstä nimenomaan muiden auttajana. Aiempia seksikumppaneita ei ollut kiinnostanut kättely ja esittäytyminen, mutta kun Ed meni aids-sairaan kotiin auttamaan tätä arkielämän askareissa, mikään ei ollut niin tärkeää kuin henkinen kohtaaminen ja ne pienet sanat: ”Hei, minä olen Ed, kuka sinä olet?”

Vaikka We were here kuvaa aids-kriisiä San Franciscon näkökulmasta, siinä on vahvaa yleispätevyyttä. Muuallakin maailmassa homoyhteisö joutui kehittämään oman tapansa vastata kriisiin, koska yhteiskunta vitkutteli ja vältteli. San Franciscossa etuna oli se, että yhteisö oli jo ennestään niin vahva – aivan kuten New Yorkissa, jossa Gay Men's Health Crisis- ja myöhemmin Act Up -järjestöstä tuli vahvoja aids-vaikuttajia. Tätä poliittista puolta kuvataan tyhjentävästi dokumentissa How to survive a plague (2012), jonka Yle lähetti viime Priden aikaan nimellä Aids-pioneerit.

How to survive a plaguen ja We were heren erona on se, että jälkimmäinen on huomattavasti henkilökohtaisempi. Kaikille kaatuneille se on hieno muistomerkki, ja eloonjääneille se on surutyötä ja kunnianosoitus, jonka itse ainakin koin syvästi liikuttavaksi. Kun yhdistelmälääkkeet saivat taudin lopulta hallintaan, moni saattoi lakata odottamasta kuolemaa ja opetella taas uskomaan, toivomaan ja rakastamaan. Päällimmäisenä mielessä oli kuitenkin vain yksi kysymys: millainen maailma oikein olisi, jos kaikki ystäväni olisivat vielä täällä?

Huomaan kirjoittaneeni blogiin jo aika monta surullista aids-juttua. Taustalla on varmasti se, että aids-hysteria oli minulle yksi keskeisimmistä homoksi kasvamisen taustatarinoista. Tai pikemminkin se oli lapsuudessani ainoa konteksti, jossa homoista ylipäätään puhuttiin. Sittemmin aihe on kulkenut mukana synnyttäen milloin pelkoa, milloin surua ja milloin kiukkua – viimeksi ennen kaikkea Jonas Gardellin aids-trilogian yhteydessä. Välillä pieni kevennys voisi olla paikallaan, mutta voiko aidsille ylipäätään nauraa?

Tätä pohtii toimittaja Jesse Archer kesä–heinäkuun Out-lehteen kirjoittamassaan jutussa Did you hear the one... – turning AIDS into a punchline, joka käsittelee aids-huumoria ja sen hyödyntämistä turvaseksikeskustelussa. Kun Archer kyseli jutunteon ohessa Twitterissä aids-vitsien perään, moni lakkasi seuraamasta häntä tai blokkasi hänet kokonaan. Aiemmassa blogikirjoituksessa olen jo kertonut, että yhtä kylmää kyytiä sai menestyskirjailija Bret Easton Ellis, joka joutui hirtehishumorististen aids-tviittiensä vuoksi yhdysvaltalaisen homojärjestön mustalle listalle.

Homot tapaavat olla hyviä nauramaan itselleen, mutta aids on yhä melkoinen tunnelmantappaja. Turvaseksikeskustelussa Jesse Archer uskoo kuitenkin kiusallisen huumorin voimaan enemmän kuin siihen, että luemme kyynelsilmin tilastoja homomiesten hiv-tartuntojen yleistymisestä. Tästä voi olla monta mieltä, mutta Archerin toiseen väitteeseen on helppo yhtyä: kaikkein kovimpia kolhuja kokeneilla tuntuu aina olevan se hurtein huumorintaju. Vai mitä sanotte seuraavasta 1980-luvun alun aids-osastoilla heitetystä huulesta?

Miksi aids-potilaat ovat lopen kyllästyneitä pizzaan?
No kun se on ainoa ruoka, joka mahtuu sairaalahuoneen oven alta.